5+1 ärsyttävää sanaa

IMG_20180603_205559_417 – kopio
tatti otsassa mansikallakin

Tiedättekö, kun on olemassa joitakin sanoja tai sanontoja joita ei vain siedä? Niitä sellasia, jotka kuullessaan tekisi mieli repäistä korvansa irti tai antaa sanojalla pieni korvatillikka. Onneksi näin ei kuitenkaan ole tapana tehdä, sillä niitä tillikoita jaettaisiin varmaan aamuyöstä yömyöhään, sillä jokaisella lienee omat ärsyttävät sanansa, kuten:

Rinulit
Oikeesti, pls don’t. Sano vaikka ennemmin tissipussit, mutta että r i n u l i t . Kuulostaa ripulilta ja vähän tuntuukin siltä heti, kun sanan kuulee.

Tassuttelu aamuisin keittiöön/makkariin/helvettiin
Hei vaan hei ihminen, sinulla ei ole tassuja vaan ihan vaan jalat. Sinä et tassuttele mihinkään, sinä kävelet. Jos oikein hiljalleen ja varovasti menet, niin silloin menet varpasillasi. Samaan kategoriaan menee myös käsien sanominen tassuiksi tai käpäliksi. En vaan kestä.

Pötköttäminen
Miksi pötköttää kun voi maata, makoilla, loikoilla tai olla pitkällään näin muutamia mainitakseni? Aivan liikaa kovia, töksähtäviä konsonantteja vain siksi, että joku haluaa olla pötkö.

Kotiuttaminen
Asioiden ostaminen ei ole niiden kotiuttamista ja…

Yksilö sanan väärinkäyttö
Ostamasi vaate ei ole yksilö, eikä myöskään mikään muukaan tavara. Yksilö on sellainen, joka elää ja/tai hengittää, oma _yksilönsä_, ei massana tuotettu tavara. Ni että jos sanot minulle päin naamaa tosissasi kotiuttaneesi vaatekaupasta mekkoyksilön, niin luultavasti lyön sinua naamaan turhautuneena ja käyn sen jälkeen maahan makaamaan ja ripottelen hiekkaa päälleni odottaen kuolon pikaista korjaamista.

+ Älä maindaa raffii elämää.
Tämä on jostakin biisistä, joka satunnaisesti soi radiossa ja aivoni ylikuumenevat aina tämän lauseen kuultuani. Tämänkaltainen finglish ei vaan… mun aivot ei… siis tiiettekö kun… siis. En pysty. Ehkä mie vaan maindaan omia busineksiä tästä forwardiin.

Mitkä sanat saa sun aivot ylikuumenemaan ja ärsytyskynnyksen nousemaan?

 

ps. monet tutuistani, sukulaisistani, läheisistä ihmisistäni käyttävät näitä sanoja ja se on ihan okei. en ole heitä (vielä) sen takia pahoinpidellyt, enkä heiltä aio pyytää sanojen käytön lopettamista, koska jokainen saa puhuu ihan miten lystää.

Advertisements
5+1 ärsyttävää sanaa

Ghostbusters 1984 – 2016

Mitäpä sitä muutakaan ihminen hellekeleillä tekisi, kuin istuisi sisällä katsomassa elokuvia? No niinpä, sitäpä tässä on jäätelön syönnin ja työn teon lomassa tullut parina päivänä tehtyä. Kuten asiakkaan suustakin on kuultu, ei auringosta saa kuin melanooman, joten viileä sisätila is the place to be!

Pari vuotta sitten julkaistiin uudestaan lämmitelty elokuvaidea, Ghostbusters, ja kun tällainen elokuvien ajan hermolla oleva ihminen kun olen, katsoin sen(kin) polemiikkia herättäneen elokuvan jo nyt. Elokuva sai julkaisunsa jälkeen paljon skeidaa niskaansa, kun sitä haukuttiin pitkin internetsiä. Milloin olivat naiset pilanneet koko pyhän Haamujengin nimen, milloin oli aiiiivan hirveää, että miehestä oli kehdattu tehdä tolvana silmäkarkki vain katseiden hiveltäväksi ja siis yhtä kaikki, kuinka hitossa sitä on kehdattu tehdä m i e s t e n elokuvasta n a i s t e n elokuva. Hoh-vitun-hoijaa.

Kahden vuoden ajalta on ehtinyt kertyä aika monta mielipidettä puolesta ja vastaan, joten ennakko-odotuksilta ei voinut välttyä siinä vaiheessa, kun elokuva vihdoin lähtee omalla televisioruudulla pyörimään. Yritin kuitenkin parhaani mukaan olla neutraaliakin neutraalimpi Sveitsi ja katsoa leffan vain uutena leffana.

Ensimmäinen Ghostbusters-elokuva julkaistiin jo ennen syntymääni, eikä jatko-osan julkaisussakaan mennyt kauaa. Voin melko varmasti tässä todeta, että 90-luvulla lapsuuttaan viettäneet ovat varmasti nähneet alkuperäiset elokuvat useasti – itse ainakin olen ja katson varmasti vielä monesti tulevaisuudessakin. Ku ohan ne vaan ny niin hauskoja! Vanhasta ideasta lypsäessä tulee helposti tehtyä täyttä huttua, kun koitetaan vain tehdä paljon rahaa nopeasti, ja myönnän, että se hieman pelotti itseänikin tämän uuden teoksen kohdalla. Mutta!

Tiedättekös, minä tykkäsin tästä uudesta elokuvasta. En siksi, että se olisi ollut jotenkin voimaannuttavaa minulle naisena katsella päteviä tiedenaisia pääroolissa tai nähdä, kuinka he laittavat luun kurkkuun pahemmillekin vastuksille. Eijei. Minä pidin siitä, kuinka leffasta oli tehty ihan uusi. Siinä ei lämmitelty kaheksakytluvun elokuvia tai niiden henkeä uudelleen, vaan luotiin jotain uutta. Ja kun kuva lipuu elokuvan alkuvaiheessa rintakuvaan, joka näyttää hirvittävän paljon Egonilta (jonka näyttelijä kuoli muutamia vuosia sitten), ajattelin, että olipas mukava tribuutti. Kun muitakin cameo-rooleja alkoi tipahdella näkyviin, pidin elokuvasta vieläkin enemmän. On annettu arvoa ja kunniaa menneellekin. Sille mikä on meille, jo aikuistuneelle väestölle, tuttua. Lopulta kaikki on kuitenkin puettu uusiin raameihin, joksikin sellaiseksi, mikä on tämän ajan kuva. Slimeä (en nyt muista yhtään, oliko sillä jokin hieno suomenkielinen nimikin) ja vaahtokarkkimiestä tietenkään unohtamatta.

Jos vajaa kaksituntinen hyvää mieltä tuottavan leffan parissa kiinnostaa, niin anna (suht) uudelle Haamujengille mahdollisuus. Riisu pois mielikuvat uudelleen lämmitetystä ja nauti vaan. Uskallan suositella.

Ja niin, olihan sitä Chris Hemsworthiakin ihan mukava katsella.

Ghostbusters 1984 – 2016

Nukutko hyvin?

Otsikossa näkyvän kysymyksen heitti ilmoille Jenna omassa instastoryssään tässä lähimmän viikon sisällä – on kevyesti päivät taas vaihteeksi sekaisin. Hän oli nukkunut yönsä hyvin, herännyt virkeänä ja voi hyvin ihmetellen, että tältäkö hyvin nukkuvista ihmisistä tuntuu aina. Siinä aamulla tarinaa tihrustaessani teki ensin mieli nauraa, kommentoida että juu en! ja sitten teki jo mieli tirauttaa kyynel, jos toinenkin. Ei, en todellakaan nuku hyvin, enkä edes jaksanut sen vertaa kommentoida, sillä takana oli jälleen yksi huonosti nukuttu yö.

Olen kärsinyt uniongelmista elänyt uniongelmaisen elämää niin kauan kun vain jaksan muistaa (ja väsyneen mielen muisti ei kovin kauas jaksa kantaa). Ihmiseksi, joka rakastaa nukkumista, nukun aivan luokattoman vähän. Jokaisen yön pyrkimyksenä olisi saada sen optimaalinen kahdeksan nukuttua tuntia, mutta usein se jää vain unelman tasolle.

Jos pitäisi nimetä yksi kysymys, jonka olen jokaisessa parisuhteessani osakseni saanut, niin se olisi seuraava: nukutko sinä koskaan? Syy siihen on myös ilmeinen, sillä oli kellonaika mikä tahansa, kun vierelläni nukkuja on herännyt, niin olen ollut hereillä. Kuten sanottua, ne kahdeksan tunnin yöunet ovat harvinen herkku, sillä heräilen satunnaisesti pitkin yötä. Joskus herään ilman mitään syytä, valvon ja nukahdan taas. Joko herään uusiksi vielä yksi kaksi kolme kertaa tai sitten jatkan unia loppuyön. Uneni on usein myös niin kevyttä, että herään porraskäytävässä juoksevaan lehdenjakajaan, naapurin itkevään lapseen tai uusimpana yllättäneeseen kuorsaavan naapurin korinaan (se taisi onneksi olla vain satunnainen yövieras, sillä ennen tai sittemmin ei ole kuulunut :D).

IMG_20180603_194916_042

Myös joka jeesuksen kevät luonnonvalon lisääntyessä aivoni säätävät itsensä valheelliseen tilaan, että ei tämän ihmisen tule nukkua ja saan vaivakseni unettomuuden. Valvoa tillitän aamuyöhön, vaikka väsyttäisi kuinka ja riipaisen nopeat unoset aamuauringon jo kohta taas noustessa uutta, virkeää päivää vastaanottamaan. Tänä keväänä onnistuin jotenkin välttämään tämän parista viikosta yli kuukauteen kestävän insomnian, mutten tiedä lainkaan miten. Toivon, että osaan samat poppaskonstit ja muut taikakeinot myös ensi keväänä ja tämä vaiva olisi mennyttä elämää.

Ni että onko enää mikään yllätys, että vakiasusteisiini kuuluu kangaskassin ja huulipunan lisäksi ne silmäpussit?

Mutta ei hätää, kyllä minäkin joskus nukun ja sit nukunkin kunnolla. Silloin, kun oikein nukuttaa, niin katkeamatonta unta riittää kevyesti 10 tunniksi, eikä silloin paljoa naapurin lapsen parkumiset unta hetkauta. Myös mökkiolosuhteissa nukun äärettömän hyvin ja herään maksimissaan kerran yössä, mutta unen uudelleen saantiin riittää vain kyljenkääntö.

Ja ei, unensaantiin ei auta huoneen tuulettaminen, villasukat jalassa, lämmin maito, liikunta, liikkumattomuus, venyttelyt, meditaatiot, seksi, selibaatti, päikkärit tai niiden väliin jättäminen, kännykättömyys, ympärikäännetyt tyynyt tai mitkään muutkaan eri paikoissa tuputetut vinkit. Ainoa mikä on auttanut, on karsean makuiset melatoniininapit, mutta niiden kanssa menee päivätkin niin sumussa, että olen mieluummin käyttämättä. Eikä kyse olisi siitä, etteikö väsyttäisi. Saatan olla kuolemanväsynyt aamulla, päivällä ja illalla, mutta heti sänkyyn päästyäni virkistyn ja odottelen unta saapuvaksi vielä tuntienkin päästä. Juuri siitä syystä otan päikkärit aina, kun vain ehdin, että saan edes vähän unta varastoon.

Entäs sinä, nukutko sinä hyvin?

Nukutko hyvin?

Jessie Burton: Muusa

IMG_20180703_094427_855

En odottanut suuria, kun tämän kirjaston uutuudet-hyllystä mukaani poimin. Vähänpä tiesin.

Kertomus kulkee rinnakkain kahdessa ajassa, Espanjassa vuonna 1936 ja Lontoossa 1967. Kahden vahvan ja omaa aikansa rajoja rikkovan naisen, Oliven ja Odellen, tarinat kietoutuvat toisiinsa kolmenkymmenen vuoden välimatkasta huolimatta. Olive maalaa perheeltään salassa mitä kauniimpia teoksia miesten hallitessa taidemaailmaa ja Odelle työskentelee taidegalleriassa ja kirjoittaa, tohtimatta kuitenkaan julkaista tekstejään. Kun taidegalleriaan ilmestyy nuori mies perinnöksi saamansa taulun kanssa, alkaa menneiden tapahtumien todellinen kulku asettua uomiinsa ja kahden naisen yhteinen tarina muotoutua.

Kuten alussa jo sanottua, en odottanut tältä oikeastaan mitään. Mukaan teos lähti kauniin kantensa vuoksi ja siksi, että sisäkannen arvostelut kertoivat sen soveltuvan lukijoille, jotka pitävät mysteereistä, psykologisesta draamasta, taiteesta ja salaperäisyydestä. What’s not to like, joten lukuun vaan! Aluksi kirja ei hirveämmin ottanut tuulta alleen, mutta sen lähtiessä vauhtiin lähdettiinkin sitten kunnolla. Kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistään, vaikka kello näytti yli puolen yön ja nukkua olisi jo pitänyt.

Juonesta en uskalla enempää mainita, etten vain vahingossa spoilaa mitään, sillä tämä kirja todellakin kannattaa lukea. Se on upea tarina rakkaudesta – siitä ihmisten välisestä, kuin myös siitä, mitä ihminen tuntee tekemäänsä taidetta kohtaan, intohimoaan kohtaan. Oli se sitten maalaus tai kirjoittaminen. Varsinkin Odellen pohdinnat omasta kirjoittamisestaan osuivat varsin lähelle omia tunteitani sanojen tuottamisesta tänne teidän luettavaksenne tai vain omaksi ilokseni mustien kansien väliin. Se on myös loistava kuvaus niistä ikiaikaisista asioista, joita me naiset koitamme murtaa vuosikymmeniä vuosikymmenten perään. Siitä, että meidän tekemämme taide on yhtä hyvää kuin miesten, että emme ole vain miesten omaisuutta ja täten heidän hallittavissaan:

“Kymmenen vuotta romaaneja ahmineena Olive tiesi, että viehättävät miehet olivat hengenvaarallisia. Heidän tarinaansa oli kerrottu vuosisadasta toiseen eikä heille käynyt sivuilla kuinkaan, kun taas tyttöjä syytettiin ja tytöt joutuivat perikatoon, tai he olivat seppelpäisiä, mykkiä kuin patsaat. “Ole valpas ja vaali neitsyyttäsi” oli alaotsikko, joka olisi voinut olla monella tarinalla, useimmat niistä miesten kirjoittamia. Olive tiesi tämän kaiken eikä välittänyt. Hän ei piitannut pätkääkään.”

Miesten on kovin vaikeaa ymmärtää, minkälaista tässä maailmassa on elää tyttönä, naisena. Sitä hyvin nopeasti itsekin turtuu olemiseensa ja tuntuu hyvältä lukea myös romaanien sivuilta näitä totuuksia ja NAIShahmoista, jotka eivät piittaa pätkääkään patriarkaatin luomista säännöistä. He eivät ole niskoittelevia tyttöjä, he ovat omaa elämäänsä, unelmaansa, eläviä naisia.

Jessie Burton: Muusa

Puhutaan rahasta, osa 2

Viime kesänä kirjoitin pitkän ja paatoksellisen tekstin rahasta, rahattomuudesta ja rahankäytöstäni yleensäkin ollessani työttömänä. Syksyllä pääsin taas palkkatyöhön ja olenkin sen antimista saanut nauttia nyt jo yli puoli vuotta, härregyyd. Koska raha edelleen on yksi suosikkiaiheistani (josta ei hirveesti ees tovereiden kesken puhuta), ajattelin tehdä tällaisen vuotta myöhemmin -postauksen samassa hengessä, samasta kuusta. Elikkäs paljon tuli pätäkkää toukokuussa ja miten se jakautui?

Palkkaa sain nettona toukokuussa 1438,48€ (vrt. 2017: 709,13€)

Kuukausittaiset, kiinteät menot: 356,34€ (vrt. 2017: 351,89€)

Kuten huomata saattaa, kiinteät menoni eivät ole juuri muuttuneet ja siihen kuuluvat edelleen asunnon vastike, eläkerahasto ja puhelin/nettimaksu. En ole nähnyt tarpeelliseksi hankkia uusia harrastuksia (pitäis kyllä varmaan) tai muita kuukausimaksullisia asioita.

Säästötilille: 512€ (vrt. 2017: 100€)

Säästöön menevässä summassa palkkatulot sitten näkyvätkin jo selkeämmin. Säästän edelleen samoihin asioihin – tulevaan putkiremonttiin (joka näillä näkymin ajoittuu tulevalle syksyllä, ääk!) sekä siihen omaan taloon sitten joskus. Toki tällaiset summat ovat vain hyttysen pieruja verraten siihen, mitä kaipaamani rantatontti todellisuudessa maksaisi. Mutta aina pitää olla tilaa unelmille. Toteutan tällä säästöllä myös vuosia sitten aloittamaani säästösysteemiä, jolla saan tavoittelemani vuosisäästön kasaan.

Ruokaan varattu summa: 250€ (vrt 2017: 150€)

Palkkatuloissa parasta on se, että saa oikeesti syyä kunnolla joka päivä (siis jos vaan jaksaa tehdä itselleen sen ruuan). Voi ostaa kerran pari kuussa lohta ja ostaa luomua. Ei tarvitse joka kauppareissulla laskea pennosiaan ja päätyä ostamaan vain isämmaanperunaa ja eineksiä. Voi ostaa kotimaisia mansikoita, kun mieli tekee ja hankkia pähkinät irtomyynnistä. Ja tämänhän siis edelleen nostan käteisenä ja mahdollinen yli jäävä summa siirtyy aina seuraavalle kuulle.

Humputtelutilille: 200€ (vrt. 2017: 50€)

Kyä ny on humputeltu menemään! No ei kyllä oikeesti. Rahat hujahti kosmetiikkaan, Helsingin Sideways-reissulle ja satunnaisiin en jaksa tehdä eväitä, ostan valmiina -hetkiin sekä munkkeihin, long kyröihin, viineihin sun muihin mökkiviemisiin ja ylppärilahjoihin. Aika elämätöntä elämää tässä tollakin summalla vieteltiin.

Yllättävät / muut menot: 108,93€ (vrt. 2017: 21€)

Nämähän pompsahti! Osansa teki tämä pyörän kanssa sattunut episodi, sekä se, että minulla oli auto lainassa ja eihän se ilman bensiiniä kulje metriäkään. Käytin myös vahingossa kertaalleen käyttötiliäni humputtelutilin sijaan, kun korttini putosivat pitkin laukkua ja epähuomiossa laitoin vihreät kortit väärään järjestykseen.

Tilistä jäi jäljelle: 11,21€ (vrt. 2017: 36,24€)

Nauroin vähän ääneen, kun tajusin onnistuneeni raha-asioissa paremmin viime vuonna, kun oli puolet vähemmän minkä kanssa selvitä. Niin sitä ihminen näköjään vaan pusertaa ne sentit ja eurot riittämään, kun on pakko ja vähän löysää kukkaronnyörejään, kun ei ole niin pilkun tai eineslihapullan tarkkaa. Tällä kertaa en tätä summaa siisrtänyt humputtelutilille, vaan jätin venymävaraksi käyttötilin puolelle.

Viime vuonna kirjoitin paljon säästäjän sielustani ja tämän vuoden tekstistä se taitaa tulla paremmin ilmi konkreettisina tekoina. Minun ei olisi pakko siirtää puolta tonnia säästöön, mutta haluan niin tehdä. Olisin voinut siirtää vain sen saman 100€ ja elää leveämmin, isommin, humputellen vain menemään, mutta en halua tehdä niin. Tällainen elämä sopii minulle ja sitten taas, jos haluankin joskus repäistä, niin sitten laitan säästöön vähemmän ja humputtelen enemmän. Tulen toimeen päivittäisessä elämässäni kovin pienellä. Lainaan luettavani kirjastosta, käyn harvoin ulkona syömässä tai elokuvissa, en käy kampaajalla, osaan arvioida syömäni ruoan määrän ja ostan lihaa e r i t t ä i n harvoin. En hanki jatkuvasti uutta käyttötavaraa kotiin, enkä harrasta shoppailua muutenkaan. Saan nautintoni tässä elämässä nykyään jostain muusta, kuin asioiden omistamisesta.

Palataan taas (ehkä) ensi toukokuussa raha-asioiden parissa, sitä ennen tuskin ellen vallan villiinny sijoittamisesta tai muusta rahaan liittyvästä aiheesta.

Puhutaan rahasta, osa 2

Mekko

Kaiken sen vaatehankintojen eettisyydestä paasamisen ja tarpeeseen perustuvista ostoksista jauhamisen jälkeen tulen nyt tänne, kuin mikäkin pieni juorukello kertomaan, että minäpä kuulkaas ostin mekon. Nii-i, uuden mekon, jolle ei ollut minkäänlaista tarpeeseen perustuvaa syytä kantaa sitä kassan kautta ulos ja tuoda omaan kotiin. Tuossa se nyt kuitenkin henkarissa roikkuu pilkaten kaikkia periaatteitani.

Kaikki ne vähät tänä vuonna ostamani vaatteet ovat olleet puhtaasti työvaatteita, jotka olen ostanut töissä käytettäväksi (koska sesongin mukainen pukeutuminen). Tätä mekkoa ennen poikkeuksena on olleet vain yhdet mustat housut, jotka ostin rikkoutuneiden tilalle (vetoketju hajosi ja kun olin muutaman päivän ollut niillä töissä peläten joka askeleella vetoketjun ratkeavan auki, päätin ostaa uudet tilalle). En vain ole kokenut tarvitsevani uusia vaatteita vapaa-ajalla käytettäväksi. Tässä päivänä eräänä päätimme kuitenkin käydä esimieheni kanssa tekemässä kilpailijakierroksen ja sen kierroksen aikana iskin silmäni jo kaukaa erään mekon kuosiin, koska siinä oli lempilintujani – pääskysiä! Mekkoa oli enää kaksi kappaletta jäljellä, toinen kokoani. Jätin mekon rekkiin, mutten saanut sitä mielestäni. Palasin työajan päätyttyä paikalle ja päätin sovittaa. Kuulin päässäni Ace Venturan huutavan jotakin hansikkaasta, kun mekko solahti päälleni.

20180620_204642

Siinä sitä sitten oltiin sovituskopissa housut nilkoissa (älkää oikeesti sovitelko mekkoja housut jalassa tai nilkoissa, ottakee ne kunnolla pois :’D), täydellisesti istuvassa mekossa, jossa on juuri oikeanlainen lintukuosi. Järkeviin päätöksiin pyrkivä minäni huuteli, että vie takas rekkiin vaan. Kauniista asioista pitävä puoleni kirkui ostamaan. Nappasin kuvan ryhmächattiin, että joo vai ei.  Kollektiivinen vastaus oli kyllä joo yes. Vielä vähän puntaroin. Kysyin itseltäni, että jos en nyt osta, niin jääkö harmittamaan, jos tämä onkin mennyt, jos tätä myöhemmin tulisinkin hakemaan? Usein vastaus tuohon on ei, kun nykyään mietin minkä tahansa uuden asian hankkimista, mutta tällä kertaa vastaus oli kyllä. Tämä mekko on minun mekkoni. Vedin housut takaisin ylös ja kannoin uuden jokapaikanmekkoni kassan kautta kotiin. Tai no, käytiin ensin yhdessä elokuvissa katsomassa uusin Jurassic-elokuva, mutta sitten tultiin kotiin.

Kyä kai sitä voi kerran puoleen vuoteen hullutella. Juorukello kuittaa.

Mekko

Minna Rytisalo: Lempi

IMG_20180616_095516_165.jpg

Jos olisi tiennyt, että näin käy. Jos olisi osannut kuvitella tämän loppumattoman tuskan, olisiko valinnut toisin. Missä kohdassa olisi kääntynyt takaisin, siinäkö kun katsoit ripsiesi alta ja teit solmua pakettiin, sormesi olivat pitkät ja kynsiesi vaalea puna virheetön, kun pujotit narun pään toisen alta, pyöräytit paketin ylösalaisin, olo yhtä aikaa vaikea ja helppo. Jos ei olisi päästänyt suustaan niitä sanoja, kysynyt nimeä, jos ei olisi kuullut vastausta ja siitä kääntynyt, ovesta ulos vain, ulos pihalle.
– Viljami

En muista milloin olisin viimeeksi lukenut jotain tällaista. Niin kaunista, musertavaa ja elähdyttävää tekstiä, että sen lukeminen tuntui välillä enemmän hukkumiselta. Sitä vain tajuamattaan pidätti hengitystään, kunnes oli taas vedettävä keuhkot täyteen. Minna Rytisalon Lempiä on hehkutettu (kirja)somessa sen ilmestymisestä asti, enkä enää ihmettele lainkaan miksi. Sain kirjan luettua viikko sitten, eikä se vieläkään ole päästänyt minusta otettaan.

Kirjan takakannessa on kysymys mitä on lempi?

Lempi on rakkautta, vihaa ja ymmärrystä. Sitä, ettemme koskaan ole toisillemme kokonaisia. Se on kolmen ihmisen kertomus hänestä, jonka suulla emme tarinaa saa kuulla koskaan. Lempi kertoo sodasta ja siitä kuinka pienestä kaikki lopulta voikaan olla kiinni. Kuinka hatarasti tämä maailma ympärillämme muotoutuu ja kuinka helppoa kaikki turvallinen on myös tuhota.

Erittäin vahva suositus, en usko tämän lukukokemuksen jättävän ketään kylmäksi.

Minna Rytisalo: Lempi