Viime aikoina luettuja: Margarita ja Astrologiaa epäilijöille

Olen päättänyt tästä lähtien kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista pidin kaikkien lukemieni teosten sijaan. Varsinkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että liian moni luettu kirja jää potentiaalistaan kovin vajaaksi ja tuntuu ajanhukalta kirjoittaa lähinnä meh-tuntemuksia aiheuttavista teoksista tai varsinkaan niistä, joiden kannet sulkiessaan vain miettii miksei vain lakannut lukemasta, kun ei se lukukokemus siitä lopulta kuitenkaan parantunut.

Tässä siis viime aikoina muutama ilahduttanut ja kiinnostanut kirja:

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) tuntui olevan kaikkialla heti julkaisunsa jälkeen ja nyt kun lopulta sain teoksen itsekin luettua en enää ihmettele lainkaan miksi. Myönnän, että alku tuntui hieman nihkeältä luettavalta, mutta kun tarina ja henkilöt alkoivat paremmin hahmottua ei takaisin enää ollut kääntymistä.

Tarinan kertojina toimivat kylpylän hieroja Senni, metsiä tutkiva Antti sekä sotilas Mikko. Kirja tuntui samaan aikaan olevan todella herkkä, mutta samaan aikaan sen aiheet kuitenkin olivat erittäin kovia ja jopa raastavia. Kertojien tarinat linkittyivät toisiinsa hitaasti, mutta varmasti. Kaikki juonenkäänteet eivät tokikaan lukijalle tule yllätyksenä, mutta muutama puun takaa kiertävä yllätyskin myös löytyy, jota ainakaan tämä lukija ei arvannut etukäteen.

Koin myös, että kirjassa oli luonto erittäin vahvasti läsnä. Kun viime kesänä luin Delia Owensin Suon villin laulun, niin odotin siltä nimenomaan paljon kehuttua luontokuvausta ja luonnon läsnäoloa – joutuen lopulta pettymään kovin kohtalaiseen tarinaan, mutta niin kai usein liiaksi hypetettyjen kirjojen kanssa käy. Sain kuitenkin täyslaidallisen odottamaani luontoa lopulta Margaritan kanssa, kun luonto tuntui koko ajan olevan kuin yksi sen päähenkilöistä, mikä oli vähän outoa ottaen huomioon sen, että tässä teoksessa liikuttiin paljon enemmän kaupunkimaisemassa kuin Suon villissä laulussa. Yhtenä syynä on varmasti se, että Margaritassa luonto oli minulle paljon tutumpaa kotimaista laatua kuin rämeinen suoalue. Yhtä kaikki, kirjakaupassa tai kirjastossa suosittelen tässä(kin) tapauksessa tarttumaan ennemmin kotimaiseen luontokuvaukseen.

Janica Branderin Astrologiaa epäilijöille (Like kustannus 2022) on mielenkiintoinen läpileikkaus astrologian historiaan ja eri horoskooppimerkkien luonteenpiirteisiin. Uskon kirjan jollain tapaa kiinnostavan kaikkia, sillä meillä kaikillahan on jonkinlainen mielipide horoskoopeista, uskoi niihin sitten tai ei.

Taivaankappaleiden liikkeisiin ja tähtien asentoihin perustuvaa keskustelua pidetään useimmiten naisten hömppäjuttuina ja suuremmalle yleisölle se sellaisena varmasti näyttäytyykin iltapäivälehtien ympäripyöreinä horoskooppeina, joita joku vain liuhihnalta kirjailee, mutta kuten Branderin kirja paljastaa, ovat astrologian juuret sen verran kaukana modernin kahvipöydän horoskooppikeskusteluista, että se olisi jo aika valjastaa osaksi kulttuurihistoriaamme. Sillä kyllähän jo ne esseistä tunnetut antiikin roomalaisetkin astrologiaa harjoittivat eikä silloin tosiaankaan ollut kyse mistään naisten puuhastelusta.

En itse usko 100% mihinkään horoskooppiasioihin, sillä kuten kaikki ennustukset nekin ovat monesti itseään toteuttavia (kuten myös Branderin omakohtaiset kokemukset kertovat), mutta silti osaksi uskon ja miksen uskoisi, kun niin monet luonteenpiirteet osuvat kuitenkin kohdalleen – myös ne ei niin mairittelevat. Kirjan horoskooppiosiota olikin mielenkiintoista ja huvittavaa lukea, sillä tunnistin niistä monet ystäväni, tuttuni ja sukulaiseni. Uskon jopa bonganneeni erään eksäni, jonka syntymäpäivä ei koskaan minulle selvinnyt, sillä kuvaus osui häneen niin selkeästi. Se, että uskon horoskooppeihin ei kuitenkaan poista sitä faktaa ettenkö uskoisi myös tieteeseen. On hyvä muistaa, että astrologiakin voi olla vaarallista väärissä käsissä, jos sillä yritetään häivyttää tiede tai sen opeilla väitetään pystyvän ihmeisiin.

Vaikka suurimmaksi osaksi Astrologiaa epäilijöille olikin miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa, niin välillä sen iltapäivälehtityylimäiset latteudet ja eräänlainen asioiden toistuvuus tekivät sen lukukokemuksesta huonomman. Uskallan silti tätä suositella, varsinkin kaikille epäilijöille.

Pääsiäinen tuli ja meni

Pääsiäinen tuli ja meni. Minulla oli yhteensä viisi päivää vapaata, jotka katkesivat ärsyttävästi juuri sieltä keskimain yhden työpäivän verran. Ajattelin sen harmittavan enemmän, mutta onhan ne rahat laskujen kattamiseen joskus työnteolla tienattava.

Vapaapäivien aikana ehdin ja olin ehtimättä, osasin kerrankin uppoutua kiireettömyyteen – ainakin muutaman kerran. Tuijotin Yle Areenasta dokumentteja ja sarjoja sipsejä ja töhnämunia (ne dumlet ovat taivaallisen makuisia!) syöden. Luin yhden kehnon kirjan loppuun ja aloitin toista. Kaivoin pyörän pyöräkellarista, pyyhkäisin siitä pölyt ja kävin lyhyellä testiajolla talven jälkeen. Pyörä ja hiekattomat tiet rullasivat mukavasti, mutta oma pyöräilykuntoni oli niin heikko, että olin kotiin palatessa aivan poikki ja jouduin tapojeni vastaisesti ottamaan hissin. Hoivasin kevätkylvöjäni ja uskalsin vihdoinkin jättää ne ensimmäistä kertaa yöksi parvekkeelle – ensimmäisellä yrityksellä hiivin sittenkin nostamaan ne sisälle pimeyden laskeuduttua.

Ilmassa on tuoksunut usein keväältä. Sellaiselta pölyn ja sulavan, märän maan yhdistelmältä joka on vuoroin vähän ällöttävä ja vuoroin lupaus tulevasta lämmöstä. Kärpäset ja perhoset lentävät haparoiden ja leskenlehtiä ponnahtelee päivittäin lisää esiin. Parvekkeelle ostamani narsissitkin puhkesivat kukkaan juuri sopivasti pääsiäiseksi. Olen vuoronperään haaveillut vihreän vehreästä parvekkeesta ja murehtivnut jo valmiiksi kaiken vihreän kuivumista, jos karkaan pidemmäksi aikaa mökille tai muualle kasvukauden aikana. Yhä useammin ja useammin uppoudun haaveeseen siirtolapuutarhamökistä tai omasta pienestä tönöstä jossain, en tiedä missä. Sellaisesta paikasta, jossa tähän aikaan vuodesta ensimmäiset krookukset kukkisivat jo, jossain päin pihaa olisi muhkea vadelmapensas ja käynti pihaan pergolan alta. Haaveilu on ihanaa ja soisin ihmisten tekevän sitä useamminkin sen sijaan, että ravistaisivat haavekuvat pois mahdottomina, saavuttamattomina tai pöhköinä. Ei kaikkia haaveita tarvitse koskaan toteuttaa, joskus on vain mukavaa uppoutua niihin ja tehdä niistä jopa mahdottoman suuria, suorastaa huvitella niiden parissa.

Vapaapäivinä oli myös ihanasti tilaa ajatella, sitä kai kaipasinkin kaikkein eniten. Kun vapaita on useimmiten vain se yksi tai kaksi peräkkäin, niin niistä toinen menee asioiden hoitamiseen ja toinen olemiseen eikä sellaiselle tylsyyden mahdollistamalle ajattelulle niinkään jää tilaa. Seuraavaksi voisinkin siis haaveilla kolmen päivän viikonlopusta joka viikko.

Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1

Ensimmäiset kolme kuukautta takana vaatteiden ostotaukoa. Miltä nyt tuntuu?

Tammikuu ja helmikuu olivat oikeastaan ajatustenkin tasolla kovin maltilliset, vaikka instagram osasikin tammikuussa kohdentaa kaikki vaatemainoksensa oikein ja ihastelin jos jonkinlaisia mekkoja ja lappuhaalareita. Ostohaluja kuitenkin kihelmöivät vain pari t-paitaa, jotka myös jäivät sille kihelmöinnin tasolle. Helmikuussa katsoin Spice Girls -dokumentin YleAreenasta ja sen äärellä hekumoin Spice Girlsien logolla varustetusta t-paidasta, mutta ostamatta sekin jäi. Haaste ei siis oikeastaan aiheuttanut ensimmäisinä kuukausinaan erityisiä tuntemuksia eikä edes tuntunut haasteelta. Mutta sitten…

Enpä olisi koskaan uskonut laittavani nettiin kuvaa haaroistani (only fans -tuotanto ei siis kiinnostele), mutta tässä sitä vaan ollaan. Helmikuun viimeisenä päivänä viimeiset täysin ehjät farkkuni sanoivat itsensä irti ja ratkesivat huarukasta. Tätä tapahtumaa tosin olin jo enemmän tai vähemmän odottanutkin tapahtuvaksi, sillä sama on käynyt jo kahdesti aiemmin nyt muutaman vuoden sisään – housuni vain ovat tulleet elämänkaarensa päähän. Kahdet hajoinneista housuista ovat olleet lähemmäs kymmenen vuoden ikäisiä (todellakin sitä parempaa Seppälää), mutta yhdet olivat vain muutaman vuoden ikäiset YourFACE:t, joiden kestävyys (kestämättömyys) otti hieman päähän. Hajonneiden farkkujen äärellä tulin sitten tulokseen, että ne tarvelistalla olevat mustat farkut on siis hankittava mahdollisimman pian.

Kävelin seuraavana päivänä aurinkoisessa säässä kirpputorille ja testasin kahdet kokoani about vastaavat mustat farkut, mutta kumpikaan ei istunut mitenkään päin hyvin. Takaisin päin talsiessani aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Olen laittanut mustat farkut tarvelistalleni, mutta tarvitsenko niitä oikeasti? Kyllähän ne toisivat helpotusta elämääni, sillä ne sopisivat kaikkien yläosieni kanssa yhteen ja ne olisivat minun tyyliseni. Ottaessani vaatehuoneeni tarkemman tarkastelun alaiseksi tulin kuitenkin tulokseen, että minulla on viisi hametta, kolmet ohuet kesähousut joihin saa kerroksia sukkahousuilla, 14(!) mekkoa sekä kahdet vähän risat, mutta edelleen käyttökelpoiset farkut. Lisäksi löytyy muutamat ulkoiluhousut sekä treenipöksyt, kotoilulegginsejä ja suhteelliset siistit kollarit, joten ei tässä ihan pebandeerus paljaana tarvitse juoksennella.

Tuntui todella vaikealta ymmärtää ja todella sisäistää, että minä en tarvitse mustia farkkuja, mutta minä haluaisin ne niiden helppouden vuoksi. Farkut hankkimalla kaikki nuo edellämainitut vaatehuoneessa säilytetyt alaosat ja mekot menettäisivät taas käyttöaikaansa ollen täysin mitään lisäarvoa tuottamatonta pääomaa. Rekillä roikkuessaan niistä on vain kulua, kun ne vievät tilaa ja niistä eroonpääseminen käytön sijaan tarkoittaisi vain vaivannäköä ja ajankulua sen sijaan, että ne tuottaisivat minulle lämpöä, suojaa tai hyvää oloa, jota ne päälle pukiessani tuntisin.

En päätynyt ostamaan uusia tai edes käytettyjä mustia farkkuja, sillä minä en tarvitse niitä. Tiedän myös, että olen melko varmasti tämän saman farkkupohdinnan äärellä viimeistään syksyllä, kun ilmat alkavat taas viiletä ja haluaisin vetää jalkaani jotain tukevampaa kuin sukkahousut ja kesähuitulahousut.

Vuoden 2022 aikana ostamani vaatteet: 0kpl
Haaste päivittyy kuukausittain instagramissani.

Soittivat

Aurinko loistaa kirkkaana ikkunan takaa paljastaen talven keräämät pölyt ja liat. Luen toisen sohvalla Anni Kytömäen Margaritaa, sivut ovat virsikirjan hennot. Ajatus viipyilee teekupin reunoilta, sivuilla olevasta sodasta oikeaan sotaan.

Puhelin soi ja ruudulla lukee nimi, joka ei koskaan soita. Hetken mietin, että nyt on varmaan joku hätä. Sydän ehtii puristua kasaan sekunneissa ja ajatus lentää läheltä kauas ja taas lähelle, osumatta.

On löydetty kuolleena, soittivat. Hautajaiset sitten myöhemmin. Aja varovasti kotiin. Huomiseen.

Moni saa päivän aikana saman yllättävän soiton, joka keskeyttää päivän kulun. Ehkä jokin toinen harmi ei tunnukaan enää niin suurelta tai ajatus on pakko siirtää vielä hetkeksi sivuun. Ehkä unohdamme hetkeksi maailman kiehunnan, sodat – kaiken ja hätkähdämme, kun niistä muistutetaan. Liu’umme tilaan, jossa henkilökohtainen suru sekoittuu yhteiseen hätään, yksittäiset menetykset moninkertaisiin. Surun aikakausi.

Veivät koiran tänään piikille, sattumaa.
Ehkä menivät samaa matkaa, hän niin piti koirista.
Ehkä.

Ehkä voisin kerrankin vain olla

Blogi on ollut hiljainen jo jonkin aikaa.

Sain työn ohessa suorittamani opinnot loppuun viime vuoden lopulla ja kuin taikaiskusta vapaapäiväni olivat taas vapaapäiviä koulupäivien sijaan eikä minua kirittänyt enää eteenpäin dedis toisensa perään. Vapaapäivien lomassa huomasin usein ajattelevani, että nyt tämä vapautunut aika pitää käyttää kirjoittamiseen ja hiljaisena jököttävään blogiin. Ajatus tuntui kuitenkin todella raskaalta, koska ei minulla ollut mitään intoa kirjoittamiseen. Annoin lopulta tilaa ajatukselle, ettei minun todellakaan pidä päivittää blogia tai tehdä mitään muutakaan sellaista vapaapäivinäni mitä en tahdo tehdä. Ehkä voisin kerrankin vain olla.

Ja niin olen vain ollut ja lojunut, ihmetellyt ja ajatellut. Yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää oikeasti, että minulla on aikaa – kaikkeen. Tämä joutilaisuus ja tilan tunne on myös herätellyt ajatuksia uusista opinnoista. Korkeakouluopinnoista. Olen tutkinut markkinoinnin, viestinnän ja jopa journalismin mahdollisuuksia. Käärinyt ajatuksiani sen ympärille, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi (en tiedä vieläkään), olisiko minusta täyspäiväiseksi opiskelijaksi (en todellakaan tiedä) ja olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, koska jokainen sillä silmällä silmäilemäni tutkinto on pelkkää päiväopiskelua hybridimallin sijaan (voi kunpa tietäisin vastauksen edes tähän).

Luotan siihen, että vielä jonain päivänä ajatukseni kirkastuvat ja tiedän mitä kohti suunnata, mutta sitä ennen aion vielä jatkaa vain olemisen harjoittelua.

Joulukuun luetut

JUHA KAUPPINEN: HERÄÄMISIÄ (SILTALA 2021)
★★★★/★★★★★
Olin ennakkoon ajatellut, että kyseessä on enemmänkin Juha Kauppisen oma herääminen luonnonsuojelijaksa ja luonnosta kirjoittajaksi, mutta kirja keskittyikin enemmän luonnonsuojelun historiaan Suomessa. En näe sitä tosin kirjan heikkoutena, vaan kirja oli todella mielenkiintoinen! Sen lukeminen oli myös yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä se valoi uskoa siihen, että aina löytyy valmiuksia nousta yhtenä rintamana luonnon puolesta, mutta sitten taas sen ymmärryksen, että raha ratkaisee kaiken ja kellä on sitä eniten, voittaa. Ja jos ei voita, niin saa siitä tuntuvat korvaukset (tämä on asia, joka minua vaivasi kirjaa lukiessa kaikkein eniten, että jos et saa tahtoasi läpi sen suhteen, että saisit tuhota luontoa, saat siitä korvauksia – PVO sai 40 miljoonan euron korvaukset siitä, ettei saanut padota Iijokea).

Suosittelen tätä lämpimästi sekä myös Kauppisen edellistä teosta Monimuotoisuus.

KATRI NAUKARI: YHDEN PUUN TUHO (WSOY 2021)
★★★★/★★★★★


Se, millä ympäröimme itsemme, vaikuttaa käyttäytymiseemme.
Tuhoa edistävän estetiikan vaaliminen on juhlavaan asuun naamioitunutta itsetuhoa. Jos pidämme arvokkaana vain uutta, kiiltävää ja täydellistä, saamme elää kertakäyttöisen tavaran ja roskan täyttämässä maailmassa. Vanhan, pitkäikäisen, kuluneen ja korjattavan tavaran arvon palauttaminen on yksi tärkeimmistä suunnanmuutoksista, joihin meidän täytyy kyetä.


Todella mielenkiintoinen faktan ja fiktion välimaastossa seikkaileva teos, jossa päähenkilö pohtii ihmisten viehätystä tuhoon. Me tiedämme paremmasta, meillä on teknologiaa, mutta silti me vain olemme kaiken edessä toimettomia tai jatkamme elämäämme ja kuluttamista samaan tapaan kuin ennenkin. Mistä se johtuu? Miten hankkia terveellä pohjalla oleva luontosuhde aikuisena, jos sellaista ei ole koskaan aiemmin ollut? Suosittelen tämän lukemista todella lämpimästi.

ANNA SOUDAKOVA: MITÄ MÄNNYT NÄKEVÄT (ATENA 2020)
★★★★★/★★★★★
Millaista on kasvaa maailmassa, jossa vanhempiesi ja sukulaistesi kerrotaan olevan isänmaan vihollisia ja täten vangittava ja se vaikuttaa kaikkeen mitä yrität elämässäsi tehdä isänmaan vihollisen lapsena? Tämä on ollut todellisuus todella monelle itänaapurimme kasvatille 1900-luvulla eikä sitä sopisi koskaan unohtaa niin, että naapurimme sen onnistuisi tulevilta sukupolviltaan salaamaan tai kääntämään meidän syyksemme. Soudakovan esikoisromaani perustuu hänen oman isoisänsä elämäntarinaan aina lapsuudesta Leningradissa eläkepäiviin turkulaisessa lähiössä. Tekstiä lukiessa meinasi nousta pala kurkkuun muutamaankin kertaan, sillä teksti oli taidokkaasti kirjoitettu ja asian tärkeys kirjoittajalle lävisti tekstin useassa kohdassa.

OYINKAN BRAITHWAITE : SISARENI, SARJAMURHAAJA (2018, WSOY 2020)
★★★/★★★★★
Ayoola, sarjamurhaaja & Korede, mahdollistaja – siinä oikeastaan tiivistettynä kirjan juoni. Toisen, kuvankauniin siskon kumppanit tapaavat päätyä kuolleiksi kuka mitenkin ja toinen sisko auttaa hoitamaan vastentahtoisesti jälkipyykin ja -siivouksen. Vai auttaako lopulta enää, kun Ayoola käykin suhteeseen Koreden ihaileman miehen kanssa?

Kirjaa oli kovasti kehuttu ja se on saanut hyviä arvosteluja mm. Goodreadsissa, mutta minut teos jätti odottamaan enemmän. Kaikki oli niin pintapuolista ja nopeaa (vaikkakin pidin paljon lyhyistä luvuista) ettei edes hahmoihin oikein päässyt tutustumaan – asioita vain tapahtui ja hahmot nyt vain tekivät asioita ilman, että niihin olisi ollut jokin syy. Vaikkei kirja omiin suosikkeihini nousekaan, niin hyvä lukukokemus silti.

2+1 vielä ehdit! (Yle Areena)

Nothing Like a Dame (katseluaikaa jäljellä: 20 päivää)

Aivan ihastuttava dokumentti, jossa Maggie Smith, Joan Plowright, Eileen Atkins ja Judi Dench keskustelevat elokuvista ja taiteesta ylipäätänsä ja muistelevat menneitä. Ei ole mitään väliä ovatko näyttelijöiden työt sinulle tuttuja tai tiedätkö heidän urastaan yhtään mitään, sillä näiden rouvien juttujen parissa viihdyt varmasti ja jäät kaipaamaan vielä vähän lisää. Upeita uria, upeita naisia!

Adele One Night Only (katseluaikaa jäljellä: 10 päivää)

Avasin television ihan sattumalta, kun tämä oli menossa, mutta säästin ohjelman lopulta katsottavaksi myöhemmin ja ihan ajatuksen kanssa. Luvassa Oprahin haastattelu ihan järjettömän upeassa ruusutarhassa ja Adelen ensimmäinen konsertti vuosikausiin Griffithin observatorion äärellä auringonlaskun aikaan joka saa herkistymään, aikaan kokovartalokylmiksiä ja uskomaan taas rakkauteen. Jos pelkkä tv:stä katsominen tuntui tältä, niin en voi edes kuvitella miltä on tuntunut istua pienessä, tarkkaan valikoidussa yleisössä paikan päällä.

+

Pelastakaa mehiläiset (katseluaikaa jäljellä: yli kaksi vuotta)

Tämä nyt ei ihan uppoa ehdit vielä -kategoriaan, mutta tämä jatkaa aika hyvin edellisten dokumenttien luomaa hyvää fiilistä. Maailmaamme uhkaa tunnetusti pölyttäjien kato ja aiheeseen pureudutaan hyvin maanläheisesti Pelastaa mehiläiset -dokumentissa. Jimmy Doherty houkuttelee Peterborough’n asukkaat mukaan pörriäisten pelastustalkoisiin ja näemme erilaisia tapoja ja ajatuksia lisätä pölyttävien hyönteisten määrää. Kaksiosaisen dokumentin toisessa osassa nähdään miten tehdyt asiat toimivat ja kuinka vähällä voisi itsekin helpottaa pörriäisten elämää kaupunkiolosuhteissa. Hyvän mielen dokumentti pahan mielen aiheesta!

Vuosi ostamatta vaatteita?

Luin marraskuussa Laura Frimanin kirjan Tauko, jossa Friman kertoo vuoden kestäneestä projektistaan, minkä aikana hän ei ostanut lainkaan vaatteita – ei uutena, ei käytettynä, ei ollenkaan.

Kirja sai minut miettimään, että pystyisinkö samaan. Ajatuksena se tuntui heti älyttömän helpolta, että tottakai pystyisin, vuosihan on lopulta ihan naurettavan lyhyt aika. Sitten mietin asiaa pidemmälle ja aloin kyseenalaistamaan teon helppoutta. Ei vuosi ilman minkäänlaisia vaateostoksia olisi ehkä sittenkään ihan läpihuutojuttu. Mitäs sitten jos/kun jokin vaate hajoaisikin ja tilalle olisi oikeasti hankittava uusi? Kävin miettimään esimerkiksi omia talvihousujani, jotka olen ostanut lähemmäs 10 vuotta sitten Seppälän lastenosastolta ja jotka alkavat olla yhden reippaan kyykkäyksen päässä repeämisestä, sillä vartaloni on alkanut muistuttaa viime vuosina tikun sijasta päärynää. Jos ne ratkeaisivat kesken kylmimmän helmikuun, niin olisiko kohtalonani sitten vain palella tai kieltäytyä poistumasta kotoani ennen kuin pakkaset päättyisivät (ei lainkaan huono ajatus…). En ehkä voisi olla täysin ehdoton ostamattomuuteni kanssa, mutta voisin kiinnittää siihen vieläkin enemmän huomiota.

Antaisin itselleni luvan ostaa vaatekappaleita, joita oikeasti tarvitsen – olivat ne sitten korvaavat toppahousut, kun vanhoista aika jättää tai uusia alusvaatteita, kun vanhoista alkaa jo lähes kaikissa olla enemmän kuin jalkojen ja vyötärön mentävät reiät. Käytössäni on myös viimeisen kahden vuoden aikana revennyt jopa kolmet farkut, joten voisi olla aika ostaa yhdet mustat tilalle. Näitä (melko väistämättä) tulevia hankintoja tehdessä yritän myös parhaani mukaan ottaa huomioon niiden vastuullisuuden. Esimerkiksi mustia farkkuja olen ajattelut lähteä etsimään ensin Nudgesta ja kirpputoreilta, mutta jos housuilta paljon vaativaan kroppaani ei löydy niistä sopivia, niin en tiedä minne sitten suuntaisin, sillä haluan ehdottomasti sovittaa housut ennen niiden ostamista.

Se, että osaa erottaa oikean tarpeen haluamisesta on usein vaikeaa, sillä ihminen on kaikkein paras valehtelemaan silloin, kun hän valehtelee itselleen. Kun kohtaa vaaterekillä kauniin kuosin tai uskomattoman pehmeän neulepuseron on helppo keksiä lukemattomia syitä siihen miksi se vaate tulisi itselleen ostaa, miksi juuri sen tarvitsisi. Kun itsellään on lista valmiina tuotteista joita oikeasti tarvitsee on haluun perustuvia “tarpeita” helpompi jättää huomiotta.

Tällä hetkellä oma mahdollinen tarvelistani ensi vuodelle näyttäisi siis tältä:

  1. toppahousut
  2. alusvaatteita
  3. mustat farkut

Toki matkan varrella voi niitä oikeitakin tarpeita syntyä lisää, mutta lähtökohtaisesti aion pärjätä näillä hankinnoilla. Käyn myös jatkuvaa keskustelua taistelua pääni sisällä siitä, että antaisinko listalla paikan myös yhdelle villille kortille, jos jotain oikeasti vastustamatonta tulisikin eteen. Yksi vapaavalintainen villi kortti vuodessa antaisi luvan jollekin ns. turhalle hankinnalle, jolle olisi löydettävä niin painavat perusteet siitä, ettei mitään sen parempaa varmasti tulisi löytämään ja se tulisi 100% varmuudella käyttöön ettei sitä mitenkään voisi pitää kevyenä hankintapäätöksenä. En osaa vielä sanoa mihin päädyn tämän kanssa, mutta pyrin siihen, etten olisi liian ehdoton minkään suhteen elämässäni, joten voi olla, että villi kortti saattaa listalle myös päätyä.

Tulen varmasti palaamaan aiheen pariin tulevan vuoden aikana, joten seuraavaan kertaan!

Marraskuun luetut

LAURA FRIMAN: TAUKO (GUMMERUS 2021)
★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea toinen vaatteisiin liittyvä teos heti Anniina Nurmen Rakastan ja vihaan vaatteita -teoksen jälkeen varsinkin, kun Laura Frimanin Tauko oli niin eri maailmasta. Siinä missä Nurmi paneutua vaatteiden vastuullisuuteen ja alkuperään Friman oli sen äärellä mitä vaatteet meille oikeastaan merkitsevät. Sillä myönnettäköön, että vaatteet eivät suurimmalle osalle meistä ole vain kankaan palasia joilla suojaamme itsemme eri sääoloilta ja pidämme itsemme peitettyinä, vaan yhdistämme niihin erilaisia narratiiveja siitä keitä me olemme ja/tai haluaisimme olla. Mitä se kaunis neulepaita meistä kertoo muille tai juuri se oikealla tavalla huoleton t-paidan ja farkkujen yhdistelmä.

Frimanin teoksessa vaatteet eivät ole yksi vastuullisuuden taisteluareenoista, vaan tapa itseilmaisuun, minäkuvan rakentamiseen ja yksi keino siihen, että haluaako erottua vai kadota massaan. Vaatteet ovat jotain mitä himoita ja pyrkimys uudistaa itsensä jokaisen uuden vaatekappaleen äärellä. Miltä siis tuntuu evätä itseltään kaikki tämä ja hyväksyä jo olemassaoleva vaatekaappinsa sellaisena kuin se on ostamatta mitään uutta vaatetta kokonaiseen vuoteen? Saattaa kuulostaa helpolta, mutta jos asiaa ajattelee yhtään pidemmälle ja lukee Frimanin teoksen ymmärtää, että meidän kulutuskeskeisessä yhteiskunnassamme se on helpommin sanottu kuin tehty.

VANESSA SPRINGORA: SUOSTUMUS (WSOY 2021)
★★★/★★★★★
En tiedä haluanko oikeastaan kirjoittaa tästä kirjasta mitään, sillä se sai minut tuohtumaan niin moneen otteeseen. Springoran tositapahtumiin perustuva Suostumus tuntui erittäin vaikealta luettavalta, vaikka se olikin todella hyvin kirjoitettu ja jäsennelty kokonaisuus ja minulta suuttantui sen ohuudesta huolimatta kirjan parissa todella monta iltaa. Teos kertoo ajasta jolloin Springora oli nuori ja vanhempi mies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen – asia, joka oli yleisesti tiedossa, mutta kukaan ei siihen puuttunut, sillä kyseinen mies oli arvostettu kirjailija. Jopa Springoran oman äidin flegmaattisuus asian suhteen oli niin typerryttävää, että teki usein mieli lakata lukemasta. On uskomatonta, miten ihmiset sulkevat niin usein silmänsä tai katsovat pois, kun rikollisen asemassa on tunnettu henkilö tai arvostettu alansa ammattilainen ikään kuin se olisi jokin kaikelta suojeleva muuri, jota ei tohdita murtaa. Niin ulkomailla kuin Suomessakin, kun mm. ahdistelusyytteitä ja tuomioita saaneet ihmiset edelleen saavat ruutuaikaa ja uhrit hiljennetään. Uskomatonta.

Lokakuun luetut

RIINA TANSKANEN: TYMPEÄT TYTÖT – AIKUISTUMISRIITTEJÄ (INTO KUSTANNUS 2021)
★★★★★/★★★★★
Jos et jo seuraa instagramissa @tympeattytot-tiliä, niin nyt olisi hyvä ellei jopa täydellinen aika aloittaa. Sieltä saat hyvää osviittaa siihen mitä Riina Tanskasen sarjakuvakirja Tympeät tytöt – aikuistumisriittejä sisältää.

Siinä missä instatilillä on yleensä pitkä kuvateksti yhden kuvan yhteydessä, niin itse kirja sisältää yhdeksän pidempää tarinaa tyttöydestä ja tyttönä kasvamisesta yhteiskunnan rakenteissa. Se herättelee vanhoja muistoja ja kokemuksia, jotka on jo itse lapsuudesta ja nuoruudesta unohtanut, sanoittaen niitä kollektiivisia tyttöyden kokemuksia ja saa ymmärtämään, että asiat ei olleet silloin ok eikä ne ole sitä nytkään. Koen, että tämä olisi aika hemmetin kova lisä yläasteen ja/tai viimeistään lukion pakollisena luettavien teosten listalle (jos sellaisia vielä on olemassa ja tällä voisi vaikka korvata sen ikuisen seittemän veljestä -teoksen pakkoluettamisen), sillä tämä antaa varmasti yhtä paljon ymmärrettävää muillekin nuorille sukupuolien edustajille kuin vain tytöille.

ANNIINA NURMI: RAKASTAN JA VIHAAN VAATTEITA (KUSTANTAMO S&S 2021)
★★★★/★★★★★

Tästä kirjasta lisää täällä.

MATT HAIG: KESKIYÖN KIRJASTO (AULA & CO 2020)
★★★★/★★★★★


“Olet ilmeisesti tajunnut,
että elämä voikin olla elämisen arvoista,
kunhan vain löytää oikean elämän elettäväksi.”


Luin syyskuussa jossittelevan Anna Karhusen kirjan Jos, jossa päähenkilö eli erilaisten mitä jos -päätöksien jälkeisiä elämiä. Matt Haigin Keskiyön kirjastossa on sama teema, mutta h i e m a n paremmin rakennettuna.

Nora päätyy tekemään itsemurhan kokiessaan elämänsä täysin turhana ja vääränlaisena, olevansa vain taakkana kaikille. Hän päätyy keskiyön kirjastoon, jossa jokainen teos kertoo uuden elämäntarinan, jos hän olisikin tehnyt elämässään jonkin toisen valinnan. Nora saa vierailla näissä eri elämissä ja jos jokin niistä tuntuisi hänestä juuri oikealta, hän saisi myös jäädä elämään sitä elämää kuoleman sijaan. Siinä missä Jos veti mutkia kovinkin suoraksi, Keskiyön kirjasto astuu hieman syvemmälle. Se avaa yksilön omien valintojen vaikutuksia myös ympäröiviin henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa. Se saa miettimään niitä asioita joita kadumme omassa elämässämme ja onko niitä oikeasti syytä edes katua ja onko se, mistä kaikkein eniten haaveilimme sittenkään se, mitä elämältä olisimme edes halunneet.

Mikä on se lopulta se elämä jossa Nora haluaisi jatkaa vai onko sellaista olemassakaan?

MERJA MÄHKÄ & UNNA LEHTIPUU: SIJOITTAJAKSI 7 PÄIVÄSSÄ (ALMA TALENT 2019)
★★★★/★★★★★

Olen nyt sijoittanut muutamia vuosia, mutta luin tämän ihan mielenkiinnosta ja oppiakseni ehkä jotain uutta niistä asioista, mitkä ovat minulle vielä epäselviä. Sijoittajaksi 7 päivässä ei lopulta tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta tietoa ja niitä asioita mitä olin siltä kaivannut ei ollut – vaikka monia asioita avattiin todella pitkälle, monet perustermit jäivät silti selittämättä. Ihan kiva ja kansantajuinen kirja luettavaksi jota voin suositella lämpimästi, jos sijoittaminen kiinnostaa, mutta googlettaminenkin toimii aivan hyvin ja löytää myös tarkemmin ne itse kaipaamansa vastaukset.