Uusi arki koittaa pian

Elokuussa olen viettänyt kesälomaa ja opetellut ettei minun pidä tehdä mitään. Mökillä ollessanikin saatoin aamiaisen äärellä ajatella, että pitää mennä poimimaan mustikoita ja heti sen perään sanoa ääneen itselleni ja mökin hiljaisille hirsille sinun ei tarvitse tehdä mitään, mutta voit mennä mustikkaan, jos haluat. Kotiin toin mukanani lopulta 1,5 litraa mustikoita. Olisin halunnut noukkia pulleita, sinisiä marjoja enemmänkin sillä metsä oli niitä täynnä, mutta sietämättömäksi käynyt helle ajoi minut pois metsästä jo puolen päivän aikaan.

Helle sen sijaan on määrittänyt minua enemmän sitä mitä voin lomalla tehdä. Kehoni sietää hellettä kovin kehnosti ja voin helposti pahoin, jos joudun olemaan pitkään helteisessä auringonpaahteessa. Niinä päivinä, kun uhmasin hellettä ulkoilemalla pidempään ja kävellen ympäri kaupunkia päädyinkin lopulta makaamaan sohvalla silmät ummessa kuin naiset niissä meemipohjien tauluissa, jotka viettävät victorian wife -kesää, nestettä ja suoloja tankaten. Monen pistävän aurinkoisen päivän vietinkin suurimman osan ajasta joko varjossa tai sisällä lukien – mikä on johtanut siihen, että tätä kirjoittaessani olen lukenut elokuussa jo kuusi kirjaa.

Ilman helteiden myötäistä vaikutustakin olisin silti saattanut tarttua kirjoihin alkuvuotta ahnaammin, sillä jossain ajatusteni perukoilla sykkii pieni pelko siitä etten enää pian ehdi lukea niin paljoa pelkästään huvin vuoksi. Uusi arki koittaa pian, sillä tämän viimeisen kesälomaviikon jälkeen en enää palaa töihin kuin viikoksi.

Hain alkuvuodesta ammattikorkeakouluihin vähän sellaisella kokeilenpa kepillä jäätä -tyylisellä mielellä ja vaikka tuntuikin siltä, etten osannut oikeastaan mitään pääsykokeissa ja joutuisin miettimään asioita vielä uudelleen opiskelupaikka osui kuitenkin kohdalle – kaksikin! Pelkällä todistusvalinnalla pääsin opiskelemaan markkinointia paikalliseen oppilaitokseen, mutta se oli viimeinen valintani eikä markkinointi suoraan sanottuna enää kiinnosta minua niin paljoa enkä jaksa uskoa, että pääsisin tekemään vain haluamaani oikeasti vihreää ja vastuullista markkinointia. Tiesin siis etten paikkaa ottaisi vastaan, vaikka se olisi ainoa vaihtoehtoni. Pääsykokeen jälkeen tie ensimmäiseen toiveeseeni jäi hyvin suurille varasijoille, mutta toiseen valintaani pääsin ja otin opiskelupaikan vastaan. Syyskuun alussa jään opintovapaalle visualistin työstä ja aloitan rakennetun ympäristön opinnot (hortonomi) Hämeen ammattikorkeakoulussa. En vielä tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan tai onko ala minulle oikea ja sopiva, mutta ainakin se kiinnostaa tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin myynti ja markkinointi – tosin moni kaverini on sanonut, että alahan on kuin minulle tehty, mutta tosiasiassahan kyseinen koulutus sisältää hyvin paljon muuta kuin pelkkää kasvien kanssa puuhastelua. Uskon kyllä itsekin suunnan olevan oikea ja toivon, että osaan edes vähän opiskella korkeakoulutasolla. Ensimmäiset lähipäivät ovat jo tällä viikolla ja vatsanpohjassa tuntuu jännityksen kipristyksiä. Hyvänlaisia, onneksi.

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva oli yksi kesäloman museokohteista

Opiskelun realiteetit paljastuvat minulle varmasti joko aivan yllättäen tai pehmeästi ponnahtaen tehden suunnitelmani ehkä mahdottomiksi, mutta toivon syvästi, että saisin sosiaaliselle elämälle varatun viikonlopun lisäksi jokaiselle viikolle raivattua myös yhden täysin opiskelusta vapaan arkipäivän. Vain minulle omistetun päivän, jolloin saisi luvan kanssa lojua, siivota kotia, lukea opintoihin liittymätöntä kirjallisuutta, kirjoittaa blogia, kirjeitä ja kortteja, katsella elokuvia ja dokumentteja sekä käydä (budjetin mukaan) kahvilassa ja ulkoiluttaa museokorttia omalla kylällä tai opiskelijakortin suomien matkalippualennusten turvin vaikka pää-Hesoissa asti. En halua näännyttää itseäni opintojen äärellä tai nähdä niistä painostavia unia (kuten olen jo alkanut nähdä työhönpaluusta), vaan haluan oppia uutta ilman, että olen burn outin äärellä valmistuttuani tai jättänyt sen vuoksi opinnot kokonaan kesken.

Seuraavaksi nautin lämpöä vielä hieman säteilevästä yrttivoipatongista (vaikka sen jälkeen mahani onkin pyöreä kuin pallo ja pitää korisevaa konserttia) ja pian sen jälkeen maalaan vielä viimeisen seinänpätkän, sillä olen lomani aikana myös vihdoin saanut ensimmäisenä koronakeväänä aloittamaani pintaremonttia eteenpäin.

Tavoitteellinen rentoutuminen

Luin tänään loppuun Eva Åkerbladin teoksen Huolenpitoja (S&S 2022). Se oli kaunis, mutta koukeroinen ja uskon siitä suurimman osan menneen minulta aivan täysin ohitse. En kuitenkaan laske sitä teokselle miinukseksi etten itse ymmärrä modernia runoutta (en oikeastaan tiedä ymmärränkö klassisempaakaan), joten en arvioi sitä sen enempää.

Kirjoitan siitä kuitenkin siksi, että sen aihepiiri koskettaa minua ja uskoakseni hyvin montaa muutakin ihmistä. Teoksessa kertoja matkustaa sanatorioon tarkoituksenaan rentoutua tavoitteellisesti.

Nykyaikana meistä moni, liiankin moni, yrittää samaa. Etsimme rentoutta ja lepoa niin tavoitteellisesti, että siitäkin tulee vain yksi suoritteista. Ängemme lomamme niin täyteen rentoutumisen tavoittelua ettemme oikeastaan rentoudu yhtään ja palaamme töihin entistä uupuneempina.

Mitä jos emme tavoittelisi rentoutta tai lepoa?

Mitä jos vain rentoutuisimme ja lepäisimme.

Antaisimme olla, nukkuisimme hieman pidempään, antautuisimme päiväunille kirjan levätessä rintamme päällä, uittaisimme jalkoja laiturilta vain maisemaa katsellen, antaisimme kehomme muovata muotonsa sohvaan ja kuulostelisimme mitä kehomme ja mielemme kaipaa. Tekisimme ja menisimme vain, jos itsestä siltä tuntuisi eikä siksi, että niin kuuluu tehdä. Kun meiltä loman jälkeen kysyttäisiin mitä lomallasi teit voisit leuka pystyssä sanoa ettet tehnyt mitään ja se oli i h a n a a.

“Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

– Eeva Åkerblad, Huolenpitoja (S&S, 2022)

Vuosi ostamatta vaatteita, osa 2

Tarkoitukseni oli kirjoittaa joka kolmas kuukausi tunnelmia tämän “haasteen” tiimoilta, mutta johan sitä kolkutellaan heinäkuun loppua kesäkuun sijaan. Tylsä totuus tässä on vain se, että ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa. En ole ostanut vielä yhtäkään uutta vaatetta tänä vuonna, joten ei ole mitään paljastuksia herkillä hetkillä tapahtuneista ostotilanteista tai mitään muitakaan raflaavia tarinoita.

Vaatteiden ostamattomuudesta on kai tullut jo huomaamatta tapa, sillä en enää edes huvikseni jaksa kurkkia nettikirppisten valikoimaa tai vaateosastoille eksyessäni hypistellä tuotteita. Tuntuu vain jotenkin hassulta, että ostaisin jonkin itselleni uuden vaatteen, koska minullahan on niitä jo kotona vaatehuone täynnä – joista en suurinta osaa ole vielä kertaakaan edes tänä vuonna käyttänyt!

Olen monesti tänä kesänä huomannut, että puen uudestaan ja taas uudestaan yhden ja saman asun päälleni. Tähän mennessä lienee jonkinlainen ennätys, että pukeuduin kahden viikon ajan joka päivä ulos lähtiessäni samoihin mustiin culotteshousuihin ja noin 10 vuotta sitten Seppälästä ostettuun toppiin (joka on yksi suosikeistani edelleen. myös äidilläni sattuu olemaan sama toppi ja näin sen viimeksi hänenkin päällään tällä viikolla – emme kuitenkaan vielä kertaakaan ole sattuneet pukeutumaan siihen samaan aikaan :D). En tee samaan asuun pukeutumista minkään niin sanotun statementin vuoksi ja pidän kyllä eri asuista edelleen, mutta suosikit ovat suosikkeja ja valikoituvat päälle helpommin kuin muut vaatteet eikä tällä tavoin sellaisia puoliksikäytettyjä paitoja pääse kertymään epämääräiksi kasoiksi. Toki olisi mukavaa, jos omilla pukeutumisvalinnoillaan myös samalla normalisoisi sitä, että samaa asua on sopivaa käyttää useampana päivänä putkeen.

Sekin lienee yksi syy siihen miksi vaatekaappimme usein pursuavat tuotteita ja ostamme sinne lisää, kun usein toistemme puseroita tai mekkoja kehuessamme lisäämme loppuun kysymyksen onko se uusi?, kun ennemmin voisimme sanoa aiemminkin nähdyn vaatteen aina vaan näyttävän hyvältä toisen päällä.

En kuitenkaan sano, että tämä nyt kulunut seitsemän kuukautta olisi ollut kaikin tavoin helppoa tai en enää lainkaan kaipaisi uusia vaatteita. Ehkä jopa päinvastoin. Nyt, kun koen edelleen melko mittavan vaatevaraston olevan se, jota minun tulee käyttää, se tuntuu myös jotenkin ahtaalta. Vaihdoin viime vuonna työpaikkaa, joten minun ei enää odotettu pukeutuvan tietynlaisesti joka päivä. Suuri osa vaatteistani liittyvät edelliseen työpaikkaani eivätkä kuvasta sitä minun vapaa-ajan tyyliäni, johon haluaisin pukeutua omassa nykyisessä arjessani – joka muuten tässä syksyllä taas muuttuu melko radikaalistikin, mutta siitä lisää jollain toisella kerralla. Se on ollut vaikeaa ja siksi olenkin pesiytynyt vanhoihin suosikkivaatteisiini, sillä ne sentään tuntuvat omilta ja tunnen näyttäväni itseltäni.

Asia kokonaisuudessaan on kuitenkin haastava, enkä suoraan sanottuna tiedä, että mitä asian suhteen tekisin. En haluaisi myydä laadukkaita ja hyvistä materiaaleista valmistettuja vaatteitani pilkkahintaan Torissa tai muilla kirppiksillä, mutta samaan aikaan tuntuu, että ne tosiaan vain ovat kulua levätessään vaatehuoneessani (tätä kuluasiaa avasin edellisessä aiheeseen liittyvässä postauksessani, löydät siihen linkin tekstin loppuosasta). En myöskään sitten haluaisi korvata näitä myytyjä tuotteita uusilla enemmän oman näköisillä tekstiileillä, sillä se ei olisi kovin kestävä tai vastuullinenkaan ratkaisu. Vastuullisin vaate on kuitenkin se jonka jo omistaa ja siitä on pidettävä huolta. Ehkä asia selkeytyy minulle, jos ei tämän, niin seuraavan vuoden aikana.

Kuvituksena tänä vuonna useimmiten päälläni olleet vaatteet. Jos olemme tavanneet työaikani ulkopuolella, niin 95% varmuudella minulla on ollut jokin näistä asuista.

Vuoden 2022 aikana ostamani vaatteet: 0kpl
Haaste päivittyy kuukausittain instagramissani.

Lue myös:
Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1
Vuosi ostamatta vaatteita?

Viime aikoina luettuja: Margarita ja Astrologiaa epäilijöille

Olen päättänyt tästä lähtien kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista pidin kaikkien lukemieni teosten sijaan. Varsinkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että liian moni luettu kirja jää potentiaalistaan kovin vajaaksi ja tuntuu ajanhukalta kirjoittaa lähinnä meh-tuntemuksia aiheuttavista teoksista tai varsinkaan niistä, joiden kannet sulkiessaan vain miettii miksei vain lakannut lukemasta, kun ei se lukukokemus siitä lopulta kuitenkaan parantunut.

Tässä siis viime aikoina muutama ilahduttanut ja kiinnostanut kirja:

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) tuntui olevan kaikkialla heti julkaisunsa jälkeen ja nyt kun lopulta sain teoksen itsekin luettua en enää ihmettele lainkaan miksi. Myönnän, että alku tuntui hieman nihkeältä luettavalta, mutta kun tarina ja henkilöt alkoivat paremmin hahmottua ei takaisin enää ollut kääntymistä.

Tarinan kertojina toimivat kylpylän hieroja Senni, metsiä tutkiva Antti sekä sotilas Mikko. Kirja tuntui samaan aikaan olevan todella herkkä, mutta samaan aikaan sen aiheet kuitenkin olivat erittäin kovia ja jopa raastavia. Kertojien tarinat linkittyivät toisiinsa hitaasti, mutta varmasti. Kaikki juonenkäänteet eivät tokikaan lukijalle tule yllätyksenä, mutta muutama puun takaa kiertävä yllätyskin myös löytyy, jota ainakaan tämä lukija ei arvannut etukäteen.

Koin myös, että kirjassa oli luonto erittäin vahvasti läsnä. Kun viime kesänä luin Delia Owensin Suon villin laulun, niin odotin siltä nimenomaan paljon kehuttua luontokuvausta ja luonnon läsnäoloa – joutuen lopulta pettymään kovin kohtalaiseen tarinaan, mutta niin kai usein liiaksi hypetettyjen kirjojen kanssa käy. Sain kuitenkin täyslaidallisen odottamaani luontoa lopulta Margaritan kanssa, kun luonto tuntui koko ajan olevan kuin yksi sen päähenkilöistä, mikä oli vähän outoa ottaen huomioon sen, että tässä teoksessa liikuttiin paljon enemmän kaupunkimaisemassa kuin Suon villissä laulussa. Yhtenä syynä on varmasti se, että Margaritassa luonto oli minulle paljon tutumpaa kotimaista laatua kuin rämeinen suoalue. Yhtä kaikki, kirjakaupassa tai kirjastossa suosittelen tässä(kin) tapauksessa tarttumaan ennemmin kotimaiseen luontokuvaukseen.

Janica Branderin Astrologiaa epäilijöille (Like kustannus 2022) on mielenkiintoinen läpileikkaus astrologian historiaan ja eri horoskooppimerkkien luonteenpiirteisiin. Uskon kirjan jollain tapaa kiinnostavan kaikkia, sillä meillä kaikillahan on jonkinlainen mielipide horoskoopeista, uskoi niihin sitten tai ei.

Taivaankappaleiden liikkeisiin ja tähtien asentoihin perustuvaa keskustelua pidetään useimmiten naisten hömppäjuttuina ja suuremmalle yleisölle se sellaisena varmasti näyttäytyykin iltapäivälehtien ympäripyöreinä horoskooppeina, joita joku vain liuhihnalta kirjailee, mutta kuten Branderin kirja paljastaa, ovat astrologian juuret sen verran kaukana modernin kahvipöydän horoskooppikeskusteluista, että se olisi jo aika valjastaa osaksi kulttuurihistoriaamme. Sillä kyllähän jo ne esseistä tunnetut antiikin roomalaisetkin astrologiaa harjoittivat eikä silloin tosiaankaan ollut kyse mistään naisten puuhastelusta.

En itse usko 100% mihinkään horoskooppiasioihin, sillä kuten kaikki ennustukset nekin ovat monesti itseään toteuttavia (kuten myös Branderin omakohtaiset kokemukset kertovat), mutta silti osaksi uskon ja miksen uskoisi, kun niin monet luonteenpiirteet osuvat kuitenkin kohdalleen – myös ne ei niin mairittelevat. Kirjan horoskooppiosiota olikin mielenkiintoista ja huvittavaa lukea, sillä tunnistin niistä monet ystäväni, tuttuni ja sukulaiseni. Uskon jopa bonganneeni erään eksäni, jonka syntymäpäivä ei koskaan minulle selvinnyt, sillä kuvaus osui häneen niin selkeästi. Se, että uskon horoskooppeihin ei kuitenkaan poista sitä faktaa ettenkö uskoisi myös tieteeseen. On hyvä muistaa, että astrologiakin voi olla vaarallista väärissä käsissä, jos sillä yritetään häivyttää tiede tai sen opeilla väitetään pystyvän ihmeisiin.

Vaikka suurimmaksi osaksi Astrologiaa epäilijöille olikin miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa, niin välillä sen iltapäivälehtityylimäiset latteudet ja eräänlainen asioiden toistuvuus tekivät sen lukukokemuksesta huonomman. Uskallan silti tätä suositella, varsinkin kaikille epäilijöille.

Pääsiäinen tuli ja meni

Pääsiäinen tuli ja meni. Minulla oli yhteensä viisi päivää vapaata, jotka katkesivat ärsyttävästi juuri sieltä keskimain yhden työpäivän verran. Ajattelin sen harmittavan enemmän, mutta onhan ne rahat laskujen kattamiseen joskus työnteolla tienattava.

Vapaapäivien aikana ehdin ja olin ehtimättä, osasin kerrankin uppoutua kiireettömyyteen – ainakin muutaman kerran. Tuijotin Yle Areenasta dokumentteja ja sarjoja sipsejä ja töhnämunia (ne dumlet ovat taivaallisen makuisia!) syöden. Luin yhden kehnon kirjan loppuun ja aloitin toista. Kaivoin pyörän pyöräkellarista, pyyhkäisin siitä pölyt ja kävin lyhyellä testiajolla talven jälkeen. Pyörä ja hiekattomat tiet rullasivat mukavasti, mutta oma pyöräilykuntoni oli niin heikko, että olin kotiin palatessa aivan poikki ja jouduin tapojeni vastaisesti ottamaan hissin. Hoivasin kevätkylvöjäni ja uskalsin vihdoinkin jättää ne ensimmäistä kertaa yöksi parvekkeelle – ensimmäisellä yrityksellä hiivin sittenkin nostamaan ne sisälle pimeyden laskeuduttua.

Ilmassa on tuoksunut usein keväältä. Sellaiselta pölyn ja sulavan, märän maan yhdistelmältä joka on vuoroin vähän ällöttävä ja vuoroin lupaus tulevasta lämmöstä. Kärpäset ja perhoset lentävät haparoiden ja leskenlehtiä ponnahtelee päivittäin lisää esiin. Parvekkeelle ostamani narsissitkin puhkesivat kukkaan juuri sopivasti pääsiäiseksi. Olen vuoronperään haaveillut vihreän vehreästä parvekkeesta ja murehtivnut jo valmiiksi kaiken vihreän kuivumista, jos karkaan pidemmäksi aikaa mökille tai muualle kasvukauden aikana. Yhä useammin ja useammin uppoudun haaveeseen siirtolapuutarhamökistä tai omasta pienestä tönöstä jossain, en tiedä missä. Sellaisesta paikasta, jossa tähän aikaan vuodesta ensimmäiset krookukset kukkisivat jo, jossain päin pihaa olisi muhkea vadelmapensas ja käynti pihaan pergolan alta. Haaveilu on ihanaa ja soisin ihmisten tekevän sitä useamminkin sen sijaan, että ravistaisivat haavekuvat pois mahdottomina, saavuttamattomina tai pöhköinä. Ei kaikkia haaveita tarvitse koskaan toteuttaa, joskus on vain mukavaa uppoutua niihin ja tehdä niistä jopa mahdottoman suuria, suorastaa huvitella niiden parissa.

Vapaapäivinä oli myös ihanasti tilaa ajatella, sitä kai kaipasinkin kaikkein eniten. Kun vapaita on useimmiten vain se yksi tai kaksi peräkkäin, niin niistä toinen menee asioiden hoitamiseen ja toinen olemiseen eikä sellaiselle tylsyyden mahdollistamalle ajattelulle niinkään jää tilaa. Seuraavaksi voisinkin siis haaveilla kolmen päivän viikonlopusta joka viikko.

Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1

Ensimmäiset kolme kuukautta takana vaatteiden ostotaukoa. Miltä nyt tuntuu?

Tammikuu ja helmikuu olivat oikeastaan ajatustenkin tasolla kovin maltilliset, vaikka instagram osasikin tammikuussa kohdentaa kaikki vaatemainoksensa oikein ja ihastelin jos jonkinlaisia mekkoja ja lappuhaalareita. Ostohaluja kuitenkin kihelmöivät vain pari t-paitaa, jotka myös jäivät sille kihelmöinnin tasolle. Helmikuussa katsoin Spice Girls -dokumentin YleAreenasta ja sen äärellä hekumoin Spice Girlsien logolla varustetusta t-paidasta, mutta ostamatta sekin jäi. Haaste ei siis oikeastaan aiheuttanut ensimmäisinä kuukausinaan erityisiä tuntemuksia eikä edes tuntunut haasteelta. Mutta sitten…

Enpä olisi koskaan uskonut laittavani nettiin kuvaa haaroistani (only fans -tuotanto ei siis kiinnostele), mutta tässä sitä vaan ollaan. Helmikuun viimeisenä päivänä viimeiset täysin ehjät farkkuni sanoivat itsensä irti ja ratkesivat huarukasta. Tätä tapahtumaa tosin olin jo enemmän tai vähemmän odottanutkin tapahtuvaksi, sillä sama on käynyt jo kahdesti aiemmin nyt muutaman vuoden sisään – housuni vain ovat tulleet elämänkaarensa päähän. Kahdet hajoinneista housuista ovat olleet lähemmäs kymmenen vuoden ikäisiä (todellakin sitä parempaa Seppälää), mutta yhdet olivat vain muutaman vuoden ikäiset YourFACE:t, joiden kestävyys (kestämättömyys) otti hieman päähän. Hajonneiden farkkujen äärellä tulin sitten tulokseen, että ne tarvelistalla olevat mustat farkut on siis hankittava mahdollisimman pian.

Kävelin seuraavana päivänä aurinkoisessa säässä kirpputorille ja testasin kahdet kokoani about vastaavat mustat farkut, mutta kumpikaan ei istunut mitenkään päin hyvin. Takaisin päin talsiessani aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Olen laittanut mustat farkut tarvelistalleni, mutta tarvitsenko niitä oikeasti? Kyllähän ne toisivat helpotusta elämääni, sillä ne sopisivat kaikkien yläosieni kanssa yhteen ja ne olisivat minun tyyliseni. Ottaessani vaatehuoneeni tarkemman tarkastelun alaiseksi tulin kuitenkin tulokseen, että minulla on viisi hametta, kolmet ohuet kesähousut joihin saa kerroksia sukkahousuilla, 14(!) mekkoa sekä kahdet vähän risat, mutta edelleen käyttökelpoiset farkut. Lisäksi löytyy muutamat ulkoiluhousut sekä treenipöksyt, kotoilulegginsejä ja suhteelliset siistit kollarit, joten ei tässä ihan pebandeerus paljaana tarvitse juoksennella.

Tuntui todella vaikealta ymmärtää ja todella sisäistää, että minä en tarvitse mustia farkkuja, mutta minä haluaisin ne niiden helppouden vuoksi. Farkut hankkimalla kaikki nuo edellämainitut vaatehuoneessa säilytetyt alaosat ja mekot menettäisivät taas käyttöaikaansa ollen täysin mitään lisäarvoa tuottamatonta pääomaa. Rekillä roikkuessaan niistä on vain kulua, kun ne vievät tilaa ja niistä eroonpääseminen käytön sijaan tarkoittaisi vain vaivannäköä ja ajankulua sen sijaan, että ne tuottaisivat minulle lämpöä, suojaa tai hyvää oloa, jota ne päälle pukiessani tuntisin.

En päätynyt ostamaan uusia tai edes käytettyjä mustia farkkuja, sillä minä en tarvitse niitä. Tiedän myös, että olen melko varmasti tämän saman farkkupohdinnan äärellä viimeistään syksyllä, kun ilmat alkavat taas viiletä ja haluaisin vetää jalkaani jotain tukevampaa kuin sukkahousut ja kesähuitulahousut.

Vuoden 2022 aikana ostamani vaatteet: 0kpl
Haaste päivittyy kuukausittain instagramissani.

Soittivat

Aurinko loistaa kirkkaana ikkunan takaa paljastaen talven keräämät pölyt ja liat. Luen toisen sohvalla Anni Kytömäen Margaritaa, sivut ovat virsikirjan hennot. Ajatus viipyilee teekupin reunoilta, sivuilla olevasta sodasta oikeaan sotaan.

Puhelin soi ja ruudulla lukee nimi, joka ei koskaan soita. Hetken mietin, että nyt on varmaan joku hätä. Sydän ehtii puristua kasaan sekunneissa ja ajatus lentää läheltä kauas ja taas lähelle, osumatta.

On löydetty kuolleena, soittivat. Hautajaiset sitten myöhemmin. Aja varovasti kotiin. Huomiseen.

Moni saa päivän aikana saman yllättävän soiton, joka keskeyttää päivän kulun. Ehkä jokin toinen harmi ei tunnukaan enää niin suurelta tai ajatus on pakko siirtää vielä hetkeksi sivuun. Ehkä unohdamme hetkeksi maailman kiehunnan, sodat – kaiken ja hätkähdämme, kun niistä muistutetaan. Liu’umme tilaan, jossa henkilökohtainen suru sekoittuu yhteiseen hätään, yksittäiset menetykset moninkertaisiin. Surun aikakausi.

Veivät koiran tänään piikille, sattumaa.
Ehkä menivät samaa matkaa, hän niin piti koirista.
Ehkä.

Ehkä voisin kerrankin vain olla

Blogi on ollut hiljainen jo jonkin aikaa.

Sain työn ohessa suorittamani opinnot loppuun viime vuoden lopulla ja kuin taikaiskusta vapaapäiväni olivat taas vapaapäiviä koulupäivien sijaan eikä minua kirittänyt enää eteenpäin dedis toisensa perään. Vapaapäivien lomassa huomasin usein ajattelevani, että nyt tämä vapautunut aika pitää käyttää kirjoittamiseen ja hiljaisena jököttävään blogiin. Ajatus tuntui kuitenkin todella raskaalta, koska ei minulla ollut mitään intoa kirjoittamiseen. Annoin lopulta tilaa ajatukselle, ettei minun todellakaan pidä päivittää blogia tai tehdä mitään muutakaan sellaista vapaapäivinäni mitä en tahdo tehdä. Ehkä voisin kerrankin vain olla.

Ja niin olen vain ollut ja lojunut, ihmetellyt ja ajatellut. Yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää oikeasti, että minulla on aikaa – kaikkeen. Tämä joutilaisuus ja tilan tunne on myös herätellyt ajatuksia uusista opinnoista. Korkeakouluopinnoista. Olen tutkinut markkinoinnin, viestinnän ja jopa journalismin mahdollisuuksia. Käärinyt ajatuksiani sen ympärille, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi (en tiedä vieläkään), olisiko minusta täyspäiväiseksi opiskelijaksi (en todellakaan tiedä) ja olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, koska jokainen sillä silmällä silmäilemäni tutkinto on pelkkää päiväopiskelua hybridimallin sijaan (voi kunpa tietäisin vastauksen edes tähän).

Luotan siihen, että vielä jonain päivänä ajatukseni kirkastuvat ja tiedän mitä kohti suunnata, mutta sitä ennen aion vielä jatkaa vain olemisen harjoittelua.

Joulukuun luetut

JUHA KAUPPINEN: HERÄÄMISIÄ (SILTALA 2021)
★★★★/★★★★★
Olin ennakkoon ajatellut, että kyseessä on enemmänkin Juha Kauppisen oma herääminen luonnonsuojelijaksa ja luonnosta kirjoittajaksi, mutta kirja keskittyikin enemmän luonnonsuojelun historiaan Suomessa. En näe sitä tosin kirjan heikkoutena, vaan kirja oli todella mielenkiintoinen! Sen lukeminen oli myös yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä se valoi uskoa siihen, että aina löytyy valmiuksia nousta yhtenä rintamana luonnon puolesta, mutta sitten taas sen ymmärryksen, että raha ratkaisee kaiken ja kellä on sitä eniten, voittaa. Ja jos ei voita, niin saa siitä tuntuvat korvaukset (tämä on asia, joka minua vaivasi kirjaa lukiessa kaikkein eniten, että jos et saa tahtoasi läpi sen suhteen, että saisit tuhota luontoa, saat siitä korvauksia – PVO sai 40 miljoonan euron korvaukset siitä, ettei saanut padota Iijokea).

Suosittelen tätä lämpimästi sekä myös Kauppisen edellistä teosta Monimuotoisuus.

KATRI NAUKARI: YHDEN PUUN TUHO (WSOY 2021)
★★★★/★★★★★


Se, millä ympäröimme itsemme, vaikuttaa käyttäytymiseemme.
Tuhoa edistävän estetiikan vaaliminen on juhlavaan asuun naamioitunutta itsetuhoa. Jos pidämme arvokkaana vain uutta, kiiltävää ja täydellistä, saamme elää kertakäyttöisen tavaran ja roskan täyttämässä maailmassa. Vanhan, pitkäikäisen, kuluneen ja korjattavan tavaran arvon palauttaminen on yksi tärkeimmistä suunnanmuutoksista, joihin meidän täytyy kyetä.


Todella mielenkiintoinen faktan ja fiktion välimaastossa seikkaileva teos, jossa päähenkilö pohtii ihmisten viehätystä tuhoon. Me tiedämme paremmasta, meillä on teknologiaa, mutta silti me vain olemme kaiken edessä toimettomia tai jatkamme elämäämme ja kuluttamista samaan tapaan kuin ennenkin. Mistä se johtuu? Miten hankkia terveellä pohjalla oleva luontosuhde aikuisena, jos sellaista ei ole koskaan aiemmin ollut? Suosittelen tämän lukemista todella lämpimästi.

ANNA SOUDAKOVA: MITÄ MÄNNYT NÄKEVÄT (ATENA 2020)
★★★★★/★★★★★
Millaista on kasvaa maailmassa, jossa vanhempiesi ja sukulaistesi kerrotaan olevan isänmaan vihollisia ja täten vangittava ja se vaikuttaa kaikkeen mitä yrität elämässäsi tehdä isänmaan vihollisen lapsena? Tämä on ollut todellisuus todella monelle itänaapurimme kasvatille 1900-luvulla eikä sitä sopisi koskaan unohtaa niin, että naapurimme sen onnistuisi tulevilta sukupolviltaan salaamaan tai kääntämään meidän syyksemme. Soudakovan esikoisromaani perustuu hänen oman isoisänsä elämäntarinaan aina lapsuudesta Leningradissa eläkepäiviin turkulaisessa lähiössä. Tekstiä lukiessa meinasi nousta pala kurkkuun muutamaankin kertaan, sillä teksti oli taidokkaasti kirjoitettu ja asian tärkeys kirjoittajalle lävisti tekstin useassa kohdassa.

OYINKAN BRAITHWAITE : SISARENI, SARJAMURHAAJA (2018, WSOY 2020)
★★★/★★★★★
Ayoola, sarjamurhaaja & Korede, mahdollistaja – siinä oikeastaan tiivistettynä kirjan juoni. Toisen, kuvankauniin siskon kumppanit tapaavat päätyä kuolleiksi kuka mitenkin ja toinen sisko auttaa hoitamaan vastentahtoisesti jälkipyykin ja -siivouksen. Vai auttaako lopulta enää, kun Ayoola käykin suhteeseen Koreden ihaileman miehen kanssa?

Kirjaa oli kovasti kehuttu ja se on saanut hyviä arvosteluja mm. Goodreadsissa, mutta minut teos jätti odottamaan enemmän. Kaikki oli niin pintapuolista ja nopeaa (vaikkakin pidin paljon lyhyistä luvuista) ettei edes hahmoihin oikein päässyt tutustumaan – asioita vain tapahtui ja hahmot nyt vain tekivät asioita ilman, että niihin olisi ollut jokin syy. Vaikkei kirja omiin suosikkeihini nousekaan, niin hyvä lukukokemus silti.

2+1 vielä ehdit! (Yle Areena)

Nothing Like a Dame (katseluaikaa jäljellä: 20 päivää)

Aivan ihastuttava dokumentti, jossa Maggie Smith, Joan Plowright, Eileen Atkins ja Judi Dench keskustelevat elokuvista ja taiteesta ylipäätänsä ja muistelevat menneitä. Ei ole mitään väliä ovatko näyttelijöiden työt sinulle tuttuja tai tiedätkö heidän urastaan yhtään mitään, sillä näiden rouvien juttujen parissa viihdyt varmasti ja jäät kaipaamaan vielä vähän lisää. Upeita uria, upeita naisia!

Adele One Night Only (katseluaikaa jäljellä: 10 päivää)

Avasin television ihan sattumalta, kun tämä oli menossa, mutta säästin ohjelman lopulta katsottavaksi myöhemmin ja ihan ajatuksen kanssa. Luvassa Oprahin haastattelu ihan järjettömän upeassa ruusutarhassa ja Adelen ensimmäinen konsertti vuosikausiin Griffithin observatorion äärellä auringonlaskun aikaan joka saa herkistymään, aikaan kokovartalokylmiksiä ja uskomaan taas rakkauteen. Jos pelkkä tv:stä katsominen tuntui tältä, niin en voi edes kuvitella miltä on tuntunut istua pienessä, tarkkaan valikoidussa yleisössä paikan päällä.

+

Pelastakaa mehiläiset (katseluaikaa jäljellä: yli kaksi vuotta)

Tämä nyt ei ihan uppoa ehdit vielä -kategoriaan, mutta tämä jatkaa aika hyvin edellisten dokumenttien luomaa hyvää fiilistä. Maailmaamme uhkaa tunnetusti pölyttäjien kato ja aiheeseen pureudutaan hyvin maanläheisesti Pelastaa mehiläiset -dokumentissa. Jimmy Doherty houkuttelee Peterborough’n asukkaat mukaan pörriäisten pelastustalkoisiin ja näemme erilaisia tapoja ja ajatuksia lisätä pölyttävien hyönteisten määrää. Kaksiosaisen dokumentin toisessa osassa nähdään miten tehdyt asiat toimivat ja kuinka vähällä voisi itsekin helpottaa pörriäisten elämää kaupunkiolosuhteissa. Hyvän mielen dokumentti pahan mielen aiheesta!