Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita (Kustantamo S&S 2021)


Jotta muotiteollisuus voi myydä enemmän, se haluaa tuottaa meissä tyytymättömyyttä itseemme:
se saa tuntemaan meidät vajavaisiksi, ja lääkkeeksi tähän meille tarjotaan uusia vaatteita,
joiden uskotellaan tekevän meistä jälleen ehjiä ja onnellisia.


Vaatealan vastuullisuus (vastuuttomuus) on aihe, joka on omassa kuplassa usein framilla, sillä olen itsekin työskennellyt pitkään vaatealalla ollen ennen juuri se tyyppi, joka kantoi kassikaupalla uutta trendirytkyä kotiin mitään sen suuremmin ajattelematta. Lopulta ymmärsin, että niillä ostoksilla yritin vain täyttää tyhjyyttä sisälläni siinä tietenkään onnistumatta ja sitten ymmärsin sen kuinka kestämätöntä toimintaa se on ja on ollut. En voi sanoa, että nykyäänkään ostaisin vaatteita pelkästään tarpeeseen, sillä nykyinen vaatevarastoni kestäisi varmaan loppuelämäni, jos fyysinen kokoni pysyisi samana, mutta onnistun silti suurimman osan ajasta blokkaamaan uuden ostamisen halun tunteet täysin turhina – välillä vanha tapa korjata surua ja tyhjyyttä ostamisella nostaa rumaa päätään, mutta onneksi nykyään erotan sen paremmin ja osaan etsiä juurisyitä toiminnalleni.

Kun kuulin, että Anniina Nurmi kirjoittaa vaatealasta kirjaa olin todella innoissani. Varasin teoksen kirjastosta heti kun se oli mahdollista ja nyt se on vihdoin myös luettu. Rakastan ja vihaan vaatteita teoksessaan Nurmi avaa vaatetuotannon ongelmia niin rakennetasolla kuin henkilökohtaisestikin. Kuinka helppoa on valmistaa itse vastuullisia vaatteita tai löytää niitä kaupasta? Mitä kaikkia mittareita edes käytetään mittaamaan vaatteen vastuullisuutta? Jos vaate on ekologinen, mutta täysin epäeettisesti valmistettu ihmisarvoa polkien tai toisin päin, onko se silloin lainkaan vastuullinen? Voiko vaatteita edes kategorisoida vastuullisiin ja vastuuttomiin, kun koko vaateteollisuus pyörii liikatuotannon periaatteella maailman täyttyessä vaatteista, joita kukaan ei välttämättä koskaan tule käyttämään?


Pienten vaatealan yritysten on kuitenkin hankala kilpailla järjestelmässä,
jonka kirjoittamattomat säännöt on rakennettu siten,
että se, joka myy eniten ja halvimmalla, menestyy parhaiten.


Nurmi ei kirjassaan paasaa tai syyllistä, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat (kuinka kammottavaa esimerkiksi on se, että Inditex tuotti vuonna 2018 50 tuotetta s e k u n n i s s a, eikä se edes ole kaikkein nopein tahti pikamuotimaailmassa). Kirja herättelee pohtimaan lukijan omaa kuluttajuuttaan ja saa katsomaan omaa vaatekaappiaan taas uusin silmin. Se opettaa näkemään viherpesun taakse ja tunnistamaan sitä sekä haastamaan mm. ne vanhat ja laiskat ajatukset siitä, että alle minimipalkka on silti ihan ok palkka siellä kaukana jossain, missä meidän vaatteemme tehdään (ei, ei se ole, vaan kertoo lähinnä riistosta) ja muistuttaa myös siitä, että meidän globaalissa pohjolassa tekemillämme valinnoilla voi olla ja onkin suuri vaikutus globaalissa etelässä.

Asioita voi myös kuitenkin muuttaa, niin omassa ajattelussaan ja käytöksessään, mutta myös luomalla painetta yritysten suuntaan. Jos aiot boikotoida yritystä, jonka toiminta ei mielestäsi ole vastuullista, niin kerro yritykselle syysi katoamisen sijaan ja vaadi parempaa. Ole se “vaikea” asiakas, mutta älä dumppaa kaikkea myyjän niskaan, vaan lähesty yritystä suoraan – viesti on aina voimakkaampi suoraan asiakkaalta kuin myyjän välittämänä, sen voin kertoa ihan kokemusasiantuntijan roolissa. Nurmi kysyi maaliskuussa 2021 Suomen Tekstiili ja Muoti Ry:n vastuullisuusryhmän kokouksessa tärkeimpiä tekijöitä, joiden takia yritykset panostavat vastuullisuuteen. Paine kuluttajilta oli toiseksi suurin syy, joten sillä on suuri merkitys mitä me kuluttajina vaadimme ja minne suuntaamme rahoinemme – varsinkin hyvin toimeentulevat ihmiset. Varattoman on ostettava vaate tarpeeseen sieltä, mihin hänellä on varaa, mutta varakkaan on hyvä miettiä onko hänen tarpeellista ostaa samanlainen vaate mitä häneltä löytyy jo kotoa yhdeksän (ja se on aivan eri keskustelu se, miksi työssä käyvällä ihmisellä ei tässä yhteiskunnassa ole välttämättä varaa ostaa vaatteita ja muita tuotteita kuin alennusmyynneistä) ja siksi näkisin vastuullisuuskeskustelun, niin vaatteiden kuin muidenkin kulutustuotteiden ja lomalentojen kohdalla olevan myös hyvin toimeentulevien ihmisten asia pelkkien yritysten ja rakenteiden syyttelyn sijaan. Ei vähävaraiset, tarpeeseensa ostavat ihmiset pidä pikamuotiketjuja pystyssä, vaan hyvin toimeentulevat ihmiset jotka ostavat koska haluavat.

En henkilökohtaisesti usko ostolakkoihin vaatteidenkaan suhteen, mutta uskon harkitsevampaan kuluttamiseen.

★★★★/★★★★★

On kaksi tapaa elää

Kävelin luontopolulla 3- ja 5-vuotiaan kanssa. Tuli eteen sitten myöhäinen ja pullea mustikka, karvainen toukka, muurahaiskeko tai iso kivi pienempi huokaisi syvään wau, ooh tai onpa se hieno. Kun iso kivi sai osakseen ihastunutta huokailua isompi tokaisi hieman päivitellen miten pienemmän mielestä kaikki oli aina niin upeaa, jopa kivi, että onhan niitä nähty. En enää tarkalleen muista mitä vastasin, koska tilanne huvitti minua niin, mutta päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kuuntelijakin oli jo pian menossa kepukka kädessä tutkimaan seuraavaa mätästä (joka varmasti oli myös salaa erittäin ooh ja hieno).

Hetki palasi mieleeni, kun törmäsin taas usein kuultuun sitaattiin jota Albert Einsteinin sanomaksi väitetään:

On kaksi tapaa elää:
joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

Sama aihe pyöri mielessäni myös elokuussa, kun pyörin ympäri Helsinkiä kilometri toisensa jälkeen arkkitehtuuria, merta ja maisemia ihastellen. Kaikki näytti niin kauniilta ja ihmeelliseltä, että joka toisessa kulmassa oli kaivettava puhelin käteen kuvanottoa varten. Mutta kuinka kauan jaksaisi ihastella ympäristöään, jos muuttaisi Helsinkiin asumaan? Tai oikeastaan mitä vain uutta kaupunkia. Kestäisikö kuherruskuukausi sen kuukauden vai kaksi ennen kuin arki alkaisi tuntua arjelta eikä enää kohottaisi katsettaan kauniisiin yksityiskohtiin vanhoissa kivitaloissa tai puutarhat eivät enää houkuttelisi ihastelemaan, poikkeamaan reitiltä?

Ei tähänkään tietenkään ole mitään absoluuttista vastausta. Toinen ihastelee, toinen ei. Oli kuitenkin herättelevää miettiä asiaa – olenko minä se joka ihmettelee vai se joka ei. Vaikka oli harmillista todeta, että en todellakaan aina ole se ihmettelijä, vaan usein puurran arjessani eteenpäin laput täysin silmillä, niin olen silti luonteeltani pohjimmiltani se, joka pysähtyy kauniiden asioiden äärellä useammin kuin se, joka kiirehtii ohitse. Se, joka vieläkin bongaa kotikaupungistaan uusia kulmia, liikennevaloissa pönöttäessään kuikuilee taivaalla liitäviä lintuauroja ja tuijottaa lumoutuneena puista hiljalleen tuulen mukana leijailevia kultaisen keltaisia kolikoita pitäen niitä ihastuttavan ihmeellisenä.

On alkamassa synkin ja pimein vuodenaika, mutta jos jaksaa ihmetellä ja ihastella, niin ehkä siitäkin taas selvitään.

Syyskuun luetut, osa 2

HELMI KEKKONEN: VIERAAT (SILTALA 2016)
★★★★★/★★★★★
En ole koskaan ennen lukenut Helmi Kekkosen teoksia, vaikka niistä olenkin kuullut maailman sivun verran suositteluja ja kehuja – ei vain ole tullut tarttuneeksi. Vieraat oli hyvä teos aloittaa tutustuminen, sillä se oli niin kaunis, hengästyttävä ja painostava kuin nouseva ukkonen ettei sitä olisi malttanut laskea iltaisin käsistään.

Vieraat on tarina illalliskutsuista, muttei se kerro niistä lainkaan. Se on vain kattaus, johon vieraat asettelevat omat elämänsä, kokemuksensa, tunteensa. Ihmiset, kohtalot, tutut ja vieraat, jännitteet, katseet ja sanomattomat sanat. Erillään, mutta saman kattojen tasalle nousevan maiseman äärellä. Pieniä hetkiä, jotka muuttavat kaiken suunnan. Kaikki on valmista vieraiden tulla.


Kuuntelen kaupungin ääniä ja mietin miten minun elämästäni tuli näin yksinäistä
ja silti sellaista mistä en mitään muuttaisi, mietin miksi en kaipaa ketään vierelleni, en enää.


OLGA KOKKO: MUNAMETSÄ (S&S 2019)
★★★/★★★★★
Olga Kokon Munametsä oli ristiriitainen lukukokemus, sillä parhaimmillaan se oli hauska ja oivaltava sekä juuri sopivan nasevasti feministinen. Samaan aikaan se oli kuitenkin sellaista mukahauskaa luettavaa kuin ei vain olisi osattu lopettaa vitsiä ajoissa eikä se vaan enää naurata.

Kirjan päähenkilö aloittaa uudessa työpaikassa, ärsyyntyy työkavereistaan, potee huijarisyndroomaa ja käy ahkerasti munametsällä. Hän myös pitää aiheesta blogia sekä youtube-kanavaa (ja varsinkin näihin youtube-juttuihin väsyin kaikkein eniten). En tiedä oliko hahmot tarkoituksella tosi karikatyyrimaisia, mutta ärsyttäviä ne kyllä olivat – mikään hahmoissa ei tuottanut yllätystä tai saanut pitämään heistä yhdestäkään. Pääsäännöllisesti tasapaksu teos muutamilla onnistumisilla.

MOOSES MENTULA: TOISET MEISTÄ (WSOY 2020)
★★★★/★★★★★
En tiennyt tästä kirjasta m i t ä ä n, mutta kansi houkutteli tarttumaan kirjaan ja takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta. Lopulta tämä tulikin luettua ihan muutamassa päivässä, kun tarina imaisi mukaansa.

Mooses Mentulan Toiset meistä kertoo syrjäytyneestä Tinosta, jonka arki muuttuu dramaattisesti, kun hän lakkaa tuijottamasta suoratoistona akvaariokuvaa tietokoneensa näytöltä ja alkaa kirjoittaa tarinoita. Tarinat imaisevat Tinon sisäänsä eikä lopulta enää ole varmuutta siitä mikä on todellista ja mikä on tarinaa. Todella mielenkiintoinen lukukokemus ja mukava yllätys, Mentulalta lukisin mielelläni muitakin teoksia.

Syyskuun luetut, osa 1

ANNA KARHUNEN: JOS (KOSMOS 2021)
★★★/★★★★★
Jokaisen meidän mielessä on varmasti käynyt joskus ajatus mitä jos? Anna Karhusen esikoisromaanissa ajatusta on venytetty neljään mitä jos -tarinaan, joissa päähenkilön erilaiset elämänpäätökset syntyvät ystävän vauvakutsuilla.

Kertojan elämän käännekohtia määrittävät pohdinnat siitä, että pitäisikö jäädä väkivaltaiseen parisuhteeseen, tehdä lapsi, pettää, vaihtaa työpaikkaa, erota, deittailla vai mitä ihmettä? Mitä jos teen niin ja näin, niin mitä sitten tapahtuu? Mitä jos olisinkin tehnyt jonkin toisen valinnan, niin olisinko juuri tässä juuri nyt? Jossittelu lienee kuulunut ihmisen ajatusmaailmaan siitä lähtien, kun elämä ei enää ollut pelkkää selviytymistä ja omille ajatuksille jäi aikaa. Tuntuu myös, että se olisi jonkinlainen nykyaikainen kansantauti ja elämää eletään jossitellen eteen- että taaksepäin. Joskus se on toki ihan hauska ajanviete, jos jossittelee vain hupsutteluksi ilman turhaa ja liiallista märehtimistä. Kirjan aiheeksikin se on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti tällä kertaa lopputulos oli kovin tasapaksu. Kirjaa luki yleisestä mielenkiinnosta eteenpäin, mutta siitä ei oikeastaan nauttinut eikä sen päähenkilöt, kertoja mukaanlukien, saaneet kiintymään itseensä millään lailla. Teksti oli paikoitellen hyvää, mutta suurimmaksi osaksi jotenkin todella tylsää ja mitäänsanomatonta. Kolmas tähti Saara Helkalan kuvituksista.

JULIA THURÉN: KAIKKI KULUTTAMISESTA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Jos olet lukenut Julia Thurénin blogia tai muutama vuosi sitten ilmestyneen Kaikki rahasta -kirjan, niin tiedät aika hyvin mitä tältä uudelta Kaikki kuluttamisesta -teokselta odottaa – tyylillisesti siis.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu läpileikkaus kuluttamisen historiasta, sen rakenteista (aina ne rakenteet!) ja tulevaisuudesta. Se on, kieltämättä, kovin keskiluokkaisesta näkökulmasta kirjoitettu, mutta mitä muuta voi odottaa keskiluokkaisen kirjailijan kynästä syntyneen? Kun kirjaa ei lue minkään luokan lasit silmillä, siitä saa kaikkein eniten irti. Mitä kaikkea kuluttaminen oikeastaan pitää sisällään ja mitä eri tapoja on kuluttaa? Yleensä ajattelemme kuluttamista ja sijoittamista vain silloin, kun raha liikkuu, mutta tosiasiassa sanoihin sisältyy paljon muutakin. Kulutamme myös aikaamme sekä sijoitamme sosiaalisen pääomaan, sivistykseen ja hyvinvointiin pörssin sijaan.

Miten siis kuluttaa paremmin oli sitten kyseessä raha tai aika? Kirja ei, tietenkään, kerro valmiita vastauksia, vaan asioita joutuu miettimään ihan itse omaan elämäänsä ja toimintatapoihinsa peilaten. Mikä on minulle tärkeää, mihin olen valmis laittamaan aikaani tai rahaani? Mitä ovat omat arvoni ja elänkö niiden näköistä elämää, kulutanko niin kuin haluan vai performoinko elämääni muille? Mitkä asiat elämässäni ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja? Onko kestävää kulutusta olemassa ja jos on, niin milloin se on jokaisen ulottuvilla? Jos Thurénin kirjoitustyyli nappaa, niin suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, mutta jos pidät kuivemmasta tietokirjallisuudesta etkä siedä keskiluokkaista elämäntyylin esiintuomista, niin sitten ei kannata.


“On lohdullista, että kenenkään ei tarvise luopua tärkeimmistä asioista tavoitellakseen elämää, jonka tämä planeetta ja sen lajit kestävät. Sellaisia kuten ystävyys, rakkaus, nauru, tunteminen, itsensä toteuttaminen, toimijuus ja osallisuus,
haaveilu, kiitollisuus, muiden auttaminen ja autetuksi tuleminen.”


TEEMU KESKISARJA: KIRVES – TOIVO HARALD KOLJOSEN RIKOS JA RANGAISTUS (SILTALA 2015)
★★★★/★★★★
Kyllikki Saaren sekä Bodom-järven tapaukset tuntevat kaikki, mutta kyllä Toivo Harald Koljosenkin nimi olisi hyvä painaa mieleen varsinkin, jos true crime kiinnostaa ja/tai Satakunnassa viettää aikaansa. Pikkurikollisena tunnettu Koljonen laittoi Huittisissa 40-luvulla kerralla kirveellä kylmäksi kuusi ihmistä sen enempiä silmää räpäyttämättä tai tunnontuskia asiasta tuntematta. Teemu Keskisarjan kirjassa paneudutaan Koljosen aukkoja täynnä olevaan historiaan erilaisten asiakirjojen avulla ja koitetaan selvittää, mistä kaikki sai alkunsa. Miksi Koljonen päätyi tarttumaan kirveen varteen, mitkä olivat käänteen tekeviä hetkiä hänen elämässään? Mistä on peräisin pahuus, julmuus tai hulluus? Kaikkeen ei löydetä tai saada vastausta, tietenkään, mutta matka on mielenkiintoinen ja vetävästi kirjoitettu ilman, että millään asialla mässältäisiin. Kirja tarjoilee myös monia pieniä knoppeja ja itsekin opin mm. seinähullu-termin alkuperän sekä sain varmistuksen siitä, että idiootit ovat sangen vaarallisia yhteiskunnalle.

Elokuun luetut

OTTESSA MOSHFEGH: VUOSI HORROKSESSA (2018 / AULA & CO 2020)
★★★/★★★★★


“Heti kun ihminen antaa periksi yleistyksille, hän luopuu oikeudestaan päättää itse”


Kirjan päähenkilö on verrattain tuore ja varakas perijär, jolla näennäisesti on kaikkea – viehättävä ulkonäkö, rahaa, paperit huippuyliopistosta sekä asunto Manhattanilla. Ainoa asia mitä hän kuitenkaan haluaa tehdä seuraavan vuoden ajan on olla lääkkeiden luomassa horroksessa, nukkua. Millään muulla ei ole väliä.

Päähenkilö hakeutuu psykiatrin juttusille (joka on joko huonoin tai nerokkain alansa ammattilainen, en oikein osannut päättää kumpi oli kyseessä), jonka avulla hän saa käsiinsä unilääkkeitä ja rauhoittavia joilla ylläpitää kaikesta muusta maailmasta erottuvaa unimaailmaansa. Olisi helppoa sanoa, että hän hakeutuu pillereiden luomaan illuusioon maailmasta siksi, että on vastikaan menettänyt molemmat vanhempansa tai että hänen suhteensa erääseen mieheen, Trevoriin, on kaikkea muuta kuin terve, mutta lopulta tuntuu kuitenkin siltä, että ne ovat hänelle lähes merkityksettömiä asioita. Ehkä joskus on vain todellakin irrottauduttava kaikesta ymmärtääkseen mitä ihan oikeasti on ja tarvitsee.

Kirja ihastuttaa ja se ärsyttää, henkilöhahmot ovat todella irrallisia (mutta mitä muuta ne voisivatkaan olla, kun ollaan kuitenkin h o r r o k s e s s a, jossa ajatukset eivät ole kovin kirkkaita) eikä lukija oikein tiedä missä mennään. Se ei liene tarkoituskaan, sillä eihän päähenkilökään tiedä kulmakioskin kahvikuppien, jäätelön ja rauhoittavien rytmittäessä elämää. Teos hyökkää ja hyväksyy, siinä ehkä vähän eksytään, mutta sitten taas löydetään jotakin siitä mikä on ehdottoman tärkeää ja mikä ei. Ehkä vuosi horroksessa tekisi yhdelle, jos toisellekin meistä ihan hyvää.


“Nyt menee hyvin, minä ajattelin. Tein vihdoinkin jotain todella merkityksellistä. Nukkuminen tuntui hyödylliseltä. Jokin oli selkiytymässä. Syvällä sydämessäni tiesin – ja siinä olikin varmaan kaikki mitä sydämeni siihen aikaan tiesi – että kun olisin nukkunut tarpeeksi, olisin taas kunnossa. Olisin uudistunut, uudestisyntynyt. [..] Entinen elämäni olisi pelkkää unta, ja voisin aloittaa kaiken alusta murehtimatta menneitä, vahvistuneena vuoden mittaisen levon ja rentoutuksen tuomasta auvosta ja seesteisyydestä.”


JENNY OFFILL: ILMASTOJA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★


“Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne joita lajien häviäminen harmittaa,
ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”


Pidin suunnattomasti Jenny Offillin esikoisesta Syvien pohdintojen jaosto, jonka hajanaiset ajatukset kietoutuivat toisiinsa ihastuttavasti ja kevyesti, kuin ylöspäin kiemurteleva savu itsekseen sammuneesta kynttilästä. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotin tältä uutukaiselta teokselta suuria – vielä kun aihekin on lähellä omaa sydäntä (ja ahdistusta). Offill kirjoittaa tässäkin samalla tyylillä, hajoittaen ajatukset ryppäiksi, jotka jotenkin sitten kietoutuvat toisiinsa ja kuljettavat juonta eteenpäin, mutta tällä kertaa samanlainen taika puuttui. Kaikki oli liian levällään, ihmiset onttoja ja tahdottomia, kuin sivuhenkilöitä kaikki tyynni.

Ei siis siinä, ettenkö silti olisi pitänyt tästä jollain tapaa, pidin kyllä. Osaahan Offill edelleen kirjoittaa ja aihe on ajankohtainen sekä tärkeä – miten pitää elämänhalua ja elämää ylipäätään yllä, kun maailmanloppu uhkaa ilmastokatastrofin muodossa? Miten vastata huolestuneiden kysymyksiin lohduttavasti, kun itseltäänkin alkaa usko ja jaksaminen loppua? Kuinka kasvattaa lapsi tässä maailmanlopun maailmassa, mistä löytää viimeinen turvallinen paikka ja mitä tehdä huumeista riippuvaisen veljen suhteen, kun toivo tuntuu olevan loppu jokaisen kohdalla?

Nopeasti luettu, ajatuksissa edelleen.


“Tulee aika, jolloin ihmiset ovat hulluina. Ja jos he näkevät jonkun, joka ei ole hullu,
he käyvät hänen kimppuunsa sanoen: “sinä olet hullu”, koska hän ei ole samanlainen kuin he itse.”


Mitä se on että menestyy?

Kuuden L:n ylioppilaita, start up -yrittäjiä alle 20-vuotiaina, osakekauppamiljonäärejä 30-vuotiaina, hienoja titteleitä, 80-tuntisia työviikkoja eikä pidettyä lomaa vuosikausiin. Alisuoriutujia A:n papereilla, harjoittelupaikkoja, määräaikaisia sopimuksia vajailla työtunneilla, pikaruokatyöntekijöitä, kaupan kassoja ja pidettyjä kesälomia.

Mikä lasketaan yhteiskunnassamme menestykseksi? Täsmääkö se sen kanssa, mitä ihminen, yksilö, kokee silloin kun juuri hän kokee menestyvänsä? Onko menestys aina jotakin mitä voi konkreettisesti osoittaa olevan olemassa kuten jokin titteli tai todistus vai voiko menestyksen tunne kummuta jostain muustakin?

Olen ollut kaikkein uupunein ja onnettomin silloin, kun olen ollut yhteiskunnan silmissä kaikkein menestynein. Oloni ei kuitenkaan koskaan ollut sellainen, että olisin saavuttanut jotakin tai että olisin erityisen menestynyt. Sen sijaan koin suuria menestyksen tunteita esimerkiksi viettäessäni alkusyksystä monta viikkoa putkeen elämää, jossa maanantait olivat vapaita ja sain mm. suunnitella valmiiksi tulevan viikkoni ruokalistoja, hoitaa kauppakäynnin aamupäivällä iltaruuhkien sijaan ja aloittaa uuden viikon rauhallisesti. Sillä menestyksen tunteella ei ollut mitään tekemistä työni kanssa, jota kohtaan en tunne minkäänlaista paloa (vaihdoin vähän pakon edessä duunia keväällä, mutta mielenkiinto uutta toimea kohtaan puuttuu) tai sen kanssa, kuinka paljon tienaan tai miten olen opinnoissani pärjännyt. Menestyksen tuntu tuli siitä, että aina sen yhden päivän ajan olin kaiken tasalla ja vapaa onnistuen luomaan siitä lähes koko viikon kantavan tunteen.

“Darling, I’ve told you several times before,

I have no dream job, I do not dream of labor.”

Olen usein miettinyt unelmaduuniani ja sen käsitettä ymmärtäen lopulta, ettei sitä ole olemassa. En unelmoi työstä, vaan unelmoin kaikesta sen ympärille jäävästä elämästä ja siitä, mitä se palkan muodossa mahdollistaa. Työ itsessään ei merkitse minulle menestystä eikä mikään titteli tee minua onnelliseksi. Suurimmat kokemukset menestyksestä minulle ovat ne jolloin saan toteuttaa itseäni olin sitten töissä tai vapaalla ja pidän tärkeänä sitä, että saan kokea vapaa-aikani vapaa-aikana ilman, että ajatukset tekemättömistä töistä tuntuvat epämiellyttävänä paineena takaraivossa ja että minulla on aikaa pysähtyä ihmettelemään ympäröivää maailmaa yksin tai yhdessä. Että minulla on vapaus viettää lomaa. En tahdo suurta kulmatoimistoa tai röyhkeää rannekelloa ranteeseen, kaipaan tilaa ja aikaa toteuttaa itseäni ja olla luova.

Minulle menestys ei tarkoita ympäripyöreitä päiviä tai pullistelevaa palkkapussia vaan sitä, että saan elää oman itseni näköistä ja arvoihini pohjaavaa elämää. Koska olen vasta jokin aika sitten päässyt kiinni tähän ajatukseen en ole vielä lähimainkaan perillä, mutta ainakin matka on jo alkanut.

Elämäni kirjojen mukaan

Olin ajatellut kirjoittaa loppuun ihan muita tekstejä, mutta työnteko ja kouluhommien viimeistely ovat viime aikoina rajoittaneet niin vapaa-aikaa kuin ihan yleisestikin aikaa kasata ajatuksiaan ymmärrettäväksi tekstiksi asti. Sen sijaan päätin tehdä tällaisen hupailun, jonka olen jo joskus aiemmin tehnyt vanhan blogialustan puolella, mutta bongasin nyt uudelleen tehtäväksi Suttastiinan blogista. Miten siis oma, viime vuosina erittäin tyhjäksi myyty ja lahjoitettu kirjahyllyni kuvailisi minua? Jotenkin näin:

1. Mies vai nainen? post-alfa (Paperi T)

2. Millainen olet? Hobitti (J.R.R. Tolkien)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of Mystery and Imagination (Edgar Allan Poe)

4. Kuinka voit? Korkeintaan vähän väsynyt (Eeva Kolu)

5. Kuvaile asuinpaikkaasi: Sissäällämpiävvää*

6. Mihin haluaisit matkustaa? Joulua pakoon (John Grisham)

7. Paras ystäväsi: Nukkumatti (Lars Kepler)

8. Lempivärisi: Krokotiilin keltaiset silmät (Katherine Pancol)

9. Millainen sää on nyt? Valo pilkkoo pimeää (Pekka Kytömäki)

10. Paras vuorokaudenaika: Kesäkirja (Tove Jansson)

11. Mitä pelkäät? Kaiken käsikirja (Esko Valtaoja)

12. Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, mikä sen nimi olisi? Enimmäkseen harmiton (Douglas Adams)

13. Millainen parisuhteesi on? Erittäin salaisia juttuja (Barbro Lindgren)

14. Päivän mietelause: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vihdoinkin eroon ajattelusta! (Hannes Stein)

16. Miten haluaisit kuolla? Rakkaudesta (Jani Toivola)

Löytyykö hyllystä samoja teoksia ja mitä sun kirjahyllysi kertoo sinusta?

*Sissäällämpiävvää on Huittisten kotiseutuyhdistys ry:n ja Huittisten seudun kansalaisopiston Huittisten kotiseutupiirin kasaama kokoelmateos ja sen tekstit ovat lähtöisin usean eri kirjoittajan kynästä.

Ajattomuudesta

Jokin aika sitten ennustettiin päivälle ukkosta, joten vetäisin töihin lähtiessä muutamien laitteiden piuhat irti pistorasioista. Tuskinpa ne näin kerrostaloasunnossa poksuisivat edes rankkojen ukkoskuurojen aikana, mutta tämä tapa elää minussa vahvasti, niin ukkosella kuin yön yli reissuille lähtiessäkin. Illalla sänkyyn asettuessani huomasin, etten ollut muistanut laittaa yöpöydällä sijaitsevan sarastus-/lukuvalon johtoa takaisin paikoilleen, mutten myöskään jaksanut enää nousta sängystä. Luonnonvalo riitti lukemiseen eikä kännykkää tarvinut ladata, joten jatkojohto jäi kiinnittämättä ollen sitä edelleen.

Huomasin meinaan, että yöunestani tuli rennompaa. Heräilen usein öisin ja kurkkaan yöpöydällä näkyvää kellotaulua aloittaen heti päässäni sen stressaavan kelan, että ehdin vielä nukkua sen ja sen verran ennen herätystä, jolloin uudelleen nukahtamisesta tulee vaikeampaa ja laskutoimitus vain osoittaa vääjäämättä vähentyvät tunnit ja minuutit. Kun heräsin pimennysverhojen luomaan pimeyteen kellon ollessa kytkemättömänä sähkövirtaan en kerrankin tiennyt mitä kello oli ja saatoin vain kääntää kylkeä – siinä kohtaa on oikeasti ihan sama riittääkö unelle aikaa enää viisi minuuttia tai viisi tuntia, koska olet siitä autuaan tietämätön.

Elän arkena vahvasti kellon määrittämää elämää kuten varmasti moni muukin työtä tekevä ja varsinkin he, jotka tekevät laillani työtä monessa eri rytmissä aamu-, väli- ja iltavuoroineen ja olen huomannut kellon myös määräävän vapaapäivieni rytmiä turhan usein (lue: aina). Rutiinit ovat tietenkin hyvästä ja varsinkin lapsiperheissä on tärkeää, että esimerkiksi ruoka-ajat pysyvät samoina ja hallittuina, mutta tällaisessä yhden ihmisen taloudessa niillä ei ole paljonkaan väliä. Olen usein päätynyt vapaapäivinä tilanteisiin, että olen nälkäinen, mutta koska kellotaulu ei vielä näytä ruoka-aikaa saatan vain närkkiä jotain pientä ja olla siten täysin nuutunut ja huonolla tuulella silloin, kun sitä ruokaa olisi kellon mukaan soveliasta alkaa vääntämään. Olenkin päättänyt nyt taistella tästä tavasta irti etten olisi niin kellon ja sen määräämien aikataulujen orja vapaapäivinäni, jolloin oikeasti saisin elää miten mielelleni ja keholleni parhaiten sopii.

Ja se on kuulkaas tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää odotella nälkäisenä sopivaa aikaa valmistaa päivällinen tai kurkkia kellosta, että ehtisikö tässä vielä lukea muutaman luvun ennen kuin on käytävä nukkumaan. Kyllä kehoni kertoo kelloa tarkemmin sen milloin minun on aika syödä tai sulkea silmäni sen sijaan, että suorittaisin vapaitani jonkun muun määräämässä rytmissä. Kun illat taas pimenevät eikä luonnonvalo enää riitä lukuvaloksi, on lukuvalo kellotauluineen taas kytkettävä kiinni, mutta olen päättänyt kääntää sen kelmeästi hohtavan kellotaulun seinään päin valon sammutettuani. Rentouttavammat yöunet tulivat jäädäkseen.

Kuva viime kesän retkeltä Ankkapurhan kulttuuripuistoon.

Heinäkuun luetut

SUVI VAARLA: WESTEND (WSOY 2019)
★★★★/★★★★★
Oon aina miettinyt sukupolviromaaneja joinain sellaisina itselleni kaukaisina asioina, joita min isovanhemmat ja vanhemmat saattoivat lukea. Kun luin Suvi Vaarlan Westendin ymmärsin vihdoin mitä sukupolviromaani tarkoittaa. Westend on todellakin mun sukupolven romaani. Kirjan päähenkilö Elina on itseäni muutaman vuoden vanhempi (joten min isoveli saisi tästä varmaan vielä napakamman otteen kuin minä), joka aikuisena pohtii sitä mistä kaikesta hänen perheensä 90-luvun laman aikana selvisi ja mistä ei sekä avaa minkälainen ilmapiiri kasvatti kokonaisen sukupolven. Kirjassa kulkee rinnakkan Elinan lapsuus ja aikuisuus vuodesta 1984 lähelle 2010-lukua asti, mutta ei mitenkään sekavasti vaan keskittyen, eteenpäin soljuen ja kuljettaen, selittäen ja avaten.

En luonnollisestikaan muista 80-luvun nousukautta ja melko hatarasti myös 90-luvun alun, mutta kirja palautti monia asioita mieleen. Aloitin koulun vuonna 1993 ja muistan hämärästi aikakauden puheet siitä, että onko koulua mihin mennä, onko opettajia ja sitten ne pilkotut pyyhekumit. Piti olla säästeliäs ja reipas (olin kyl lapsena kaikkea muuta kuin reipas, kunnes “reipastuin”). Ala-asteella sentään sai vielä uusia kirjoja ensimmäisillä luokilla, mutta mitä isommille luokille siirtyi, niin sitä varmemmin sai useaan kertaan kierrätetyn, repaleisen ja sotkuisen kirjan. Westendissä Elinan yrittäjäperhe saa ja menettää nopeasti kaiken, mutta siihen en löytänyt perus duunariperheen kasvattina samaistumispintaa. Ymmärsin toki, ettei meillä ollut paljoa rahaa ja mm. veljen vaatteet kiersivät käytössä minulle, mutta emme olleet aivan köyhiäkään. Myönnän toki, että kaikki se lapsuudessa kuultu ja koettu rahojen vähyys on varmasti vaikuttanut siihen, että minusta on kasvanut säästeliäs ja vastuullinen rahankäyttäjä – suorastaan pakonomainen säästäjä. Uskon, että Vaarlan Westend puhuttelee jollain tapaa kaikkia yli 30-vuotiaita.

Se kertoo sukupolvesta, joka ei uskalla kiintyä liikaa,
koska kaikki mikä ihmiselle annetaan,
voidaan ottaa pois.

JANI TOIVOLA: MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN (SILTALA 2016)
★★★★/★★★★★
&
JANI TOIVOLA: KIRJA TYTÖLLENI (WSOY 2018)
★★★★/★★★★★
Luin tosiaan kesäkuussa Jani Toivolan Rakkaudesta-teoksen ja nyt heti perään heinäkuussa hänen aiemmat kirjansa Musta tulee isona valkoinen ja Kirja tytölleni. Toivola on todella taitava kirjoittamaan ja erityisesti sanoittamaan eri asioita ja tunteita jolloin hänen tekstiensä lukukokemuksista tulee myös itseä herätteliviä ja uusia ajatusmalleja. Valkoisena cis-hetero naisena on myös valtavan hienoa ja avartavaa lukea mustan homomiehen aitoja ja oikeita kokemuksia maasta, jossa itse elää hyvinkin etuoikeutettua elämää ilman, että ulkoinen habitukseni luo sen suurempia ennakkoluuloja minua kohtaan.

On todella vaikeaa erotella näitä kahta kirjaa toisistaan, sillä ne punoutuvat omassa mielessäni niin tiukasti yhteen luettuani ne lähes peräkkäin. Ensimmäisessä kirjassa Toivola avaa omaa elämäänsä ja kasvukertomustaan ja toisessa kirjassa sitä on helppo peilata siihen, miten elämä kietoutuukin pienen tyttären ympärille nostaen välillä niitä ihan samoja kasvukipuja esiin. Vaikka pidänkin Toivolan tyylistä kirjoittaa todella paljon, niin kolme kirjaa aika lailla peräkkäin oli lopulta kuitenkin liikaa. Kirjoissa toistuvat niin vahvasti samat teemat ja myös samat asiat, että välillä tuli olo siitä, että tiedän tämän jo, kerro jotain uutta. Jos kirjojen lukemisen välissä olisi ollut vuosi tai kaksikin, niin fiilis olisi varmasti ollut aivan erilainen, mutta näin nopeasti luettuna toistoa tuli liikaa.

SUVI AUVINEN: KALTAINEN VALMISTE (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Mietin todella pitkään tässä ruudun edessä, että mitä osaisin Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -teoksesta sanoa. En tiedä osaanko vieläkään sanoa mitään. Tälle teokselle olisi pitänyt antaa enemmän aikaa, päivä jokaiselle erilliselle tekstilleen, jolloin sen kaiken olisi (ehkä) ehtinyt sisäistää ja pohtia ennen kuin jo tuuttaa lisää asiaa aivoihinsa, mutta ahmaisin kaikki osiot kahdessa päivässä, koska en vain osannut lopettaa lukemista.

Välillä olin samalla aaltopituudella Auvisen kanssa, välillä aivan eri mieltä ja sitten taas nyökkäilin. Otin lukiessani tekstistä kuvia ja lähetin eteenpäin, että näinhän se juurikin menee. Teos jakautuu yhdeksään eri aihealueeseen, jotka kuitenkin linkittyvät jollain tapaa yhdeksi. Yhteen nivoutuvat niin pulut, anarkismi kuin muumitkin, mutta ennen kaikkea läsnä ovat toivo ja rakkaus – uskoa unohtamatta. Oma suosikkini kantaa juurikin otsikkoa Toivosta, sillä se on yksi suurimmista tätä elämää eteen päin vievistä voimista. Vahva lukukokemus, jolle suosittelen antamaan oikeasti aikaa (tai tekemään tosi kattavat muistiinpanot lukiessaan!)

SAARA TURUNEN: JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA (TAMMI 2021)
★★/★★★★★
Odotin innolla Saara Turusen uutta teosta Järjettömiä asioita, sillä pidin todella paljon hänen aiemmasta teoksestaan Sivuhenkilö ja olin kuullut tästä paljon hyvää. Valitettavasti tämä jäi jonnekin Rakkaudenhirviön tasolle, enkä pitänyt tästä juuri lainkaan ja luin kirjan vähän väkisin loppuun.

Ei siinä etteikö Turunen oli todella hyvä kirjoittaja, sillä sitä hän kyllä on. Tämä kevyen autofiktiivinen teos vain on verrattavissa todella tylsän päiväkirjan lukemiseen eikä siitä saa oikeastaan mitään irti. Päähenkilö ei osaa päästää irti parisuhteestaan espanjassa asuvaan mieheen, vaikka vaikuttaa siinä onnettomalta ja puristaa miehen otteeseensa vasta, kun joku toinen tämän mielellään ottaisi rakkaakseen. Se suomalaisuuden kuvaus mikä onnistui Rakkaudenhirviössä hyvin ei löydä maaliaan tässä uudessa teoksessa – läpi paistaa jonkinlainen jatkuva tyytymättömyys kotimaahan ja sen ihmisiin. Tyytymättömyys omaan itseensä. Ja kyllä, teoksessa on hyviä pohdintoja ja häilymistä järjen ja tunteiden välimaastossa, niistä järjettömistä asioista joissa välillä on kaikkein eniten järkeä, mutta se kaikki jää sen tyytymättömän väninän alle, joka olisi oikeasti hyvä jättää sinne jonnekin yksityisten päiväkirjasivujen väliin.

Sanon aina ajatelleeni, että rakkaus ratkaisisi kaikki ongelmat,
mutta vasta myöhemmin ymmärsin, ettei rakkaus ole näistä asioista erillinen.

Ette kai te vaan autolla ole liikenteessä?

Kävimme sunnuntaina kasvattamassa nälkää Myllypuron luontopolulla, jonka jälkeen suuntasimme paikalliseen ravintolaan syömään ja kävelykadulle jäätelöille (oli muuten nyt vasta se kesän eka jäätelökioskitötterö!).

Asiaa tässä hetken itsekseni pähkäiltyäni päätin kirjoittaa ylös ajatukseni siitä mitä fiiliksiä ensimmäiset viisi minuuttia ravintolassa herättivät. Kun meidät ohjattiin pöytään, niin käsiimme tietenkin ojennettiin ruokalistat, koska olimme kertoneet tulleemme syömään. Sen jälkeen tarjoilija kiinnitti huomiomme pöydällä lepäävään drinkkilistaan käyden sen lävitse, hehkuttaen muutaman drinkin maasta taivaisiin ja todeten ette kai te vaan autolla ole liikenteessä ja kumpis se onkaan kuskina, että toinen voi vapaasti juoda. Kun kiitimme infosta ja kerroimme juovamme vettä ja limonadia hän paneutui pyytämättä kanssamme ruokalistaan nostaen listalta muutaman suussa sulavan, lihaisan annoksen sekä suositteli vielä listan ulkopuolelta talon erikoisburgeria maittavine pekoneineen ja pihveineen. Pöydässä vallitsi hetken hiljaisuus, kunnes kiitimme uudelleen infosta ja tarjoilija poistui.

Ihan normaalin kuuloista, eikö? Että on normaalia tyrkyttää asiakkaalle drinkkejä sunnuntaina hetki jälkeen puolenpäivän ja suositella pelkkiä liha-annoksia? Että ainoa syy jättää drinkit ottamatta on se, että olisi kuskina? Kun ei itse juo alkoholia (tai syö lihaa) ja seurana on alkoholiongelmien kanssa paininut tyyppi, niin voin sanoa, että tuntui todella vaivaannuttavalta kuunnella sitä alkoholin (ja lihan) mainostusta. Ei todellakaan se fiilis minkä haluaisi saada, kun pitkästä aikaa uskaltautuu ravintolaan syömään. Instagramissa @darravapaa käsitteli asiaa myös toissapäivänä ja siellä nousi esiin samanmoinen tarina saman ketjun ravintolasta, joten luultavaa on, että kyseinen alkoholia tyrkyttävä tyyli on ihan yleinen käytäntö ketjun ravintoloissa.

Mitä tarjoilija sitten olisi voinut tehdä toisin? Kertoa drinkkilistan olemassaolosta, jos sellainen vaikka aperitiivina tai jälkiruokana maistuisi, mutta mainita myös limonadia löytyvän ja jos ruokalistaan on käsketty asiakkaiden kanssa paneutumaan, niin voisi suositella liharuoan lisäksi myös kasvisruokaa. “Tästä meiltä löytyy drinkkilista, mutta limuja löytyy myös runsaasti. Listalta suosittelisin ruokaa x (liharuoka) ja jos liha ei ole se oma juttu, niin ruoka x (kasvisruoka) on myös yksi asiakkaidemme suosikeista”. Pieni muutos, suuri vaikutus. Alkoholittomuus tai kasvissyönti ei ole mitään marginaalissa elävien ikuisten kuskien ja paljasjalkaisten hippien hommaa, vaan jotain mikä kannattaa oikeasti huomioida asiakkaita (ja ihan vaan ihmisiä) kohdatessa.

Onko sulle tyrkytetty alkoholia tarjoilijan toimesta ravintolassa?

LUE MYÖS:
Alkoholista