Valokuvaamisesta

Miekin joskus kuvasin, sillee niinku koko ajan, aina kamera mukana.
Mikä kamera sulla oli?
On se mulla vielä, se on se… olympuksen se.. eepeeäm joku, oota mie haen sen.
Tää! Mulla on kans tää, mustana, vieläkin hyvä, mut käytän harvemmin enää.
Miekin tykkäsin, kun mahtui kivasti laukkuun.
Mikset sie enää kuvaa?

Hyvä kysymys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myöhemmin kannattelen kameraa kädessäni, miltä tämä nyt oikein tuntuikaan tämä entinen kädenjatke. Sen painoa laukussa, sen suuntaamista kohti milloin mitäkin. Sitä kun sai tallennettua jotain puhdasta ja kaunista talteen muisteltavaksi ja katseltavaksi myöhemmin.

Lataan kameran akun, liitän sen kiinni koneeseen ja hyppään mukaan kuvavirtaan. Kesäreissuja, juhlia, kukkia, jouluja ja mökkimaisemia scrollaantuu ohitse. Poistan jokaisen kuvan jossa näkyy erään typerä virnistys, se saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Tuijotan pitkään jokaista kuvaa, jossa veljenpoika on vielä niin pieni ettei osaa muuta kuin itkeä ja nauraa, kun tutti näyttää peittävän puoli päätä. Kaksi vuotta sitten kuvaaminen on lakannut kuin seinään. En löydä sisältäni selitystä sen syyhyn.

Aamulla kamera on edelleen sohvapöydällä. Nostan sen välillä käteeni ja vain katselen sitä. En tohdi painaa käynnistysnappulaa tai poistaa linssinsuojusta, en vielä. Mutta ehkä taas pian. Myönnän, että se ajatus saa minut taas hymyilemään.

Advertisements
Valokuvaamisesta

Aina matkalla jonnekin

Päätän kirjoittaa huomenna. Huomenna. Huomenna on aikaa. Päätän kirjoittaa junassa. Perillä. Bussissa sitten. Junassa. Kotona on aikaa.

Mitä pidemmälle matka taittuu, sitä värikkäämmiksi käyvät puut. Runkoja ympäröi ylhäältä alkanut punaisuus, joka himmenee hitaasti keltaiseksi. Lehtiä varisee irti tuulen tarratessa oksiin. Sataa vettä ja vesipisarat jahtaavat toisiaan maiseman ohitse kiitävässä lasissa. Seuraan niiden liikkumista, kiirehtimistä ja hitaana vellovia pieniä pisaroita. Muistan kuinka lapsena niiden menoa kiritti auton takapenkillä. Usein. Kuin olisimme aina olleet matkalla jonnekin. Veli ja minä yhdessä takapenkillä ja sitten lopulta vain minä. Aina vain matkalla jonnekin.

Vierustoverit vaihtuvat. Joku hymyilee ja toinen vain työntää mitään sanomatta kassillaan tilan itselleen. Yksi kertoo vaivautuneesti köhäisten myöhästyneensä aiemmasta junasta, muuttoavuksi lähtenyt, tyttärelle, niin ne kasvaa. Niin aijaa joo. Puheesta karkaa ohut oluen tuoksu. Ikiaikainen tarina.

Oulu on kaunis syksylläkin, enkä minä kirjoita siitä sanaakaan muistiin.

20180919_181318

Aina matkalla jonnekin

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

IMG_20180818_140533_059

Jos en olisi jo aiemmin tänä vuonna lukenut Rytisalon Lempiä, Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto olisi mennyt heittämällä vuoden parhaaksi luetuksi teokseksi. Nyt se pääsi jaetulle ykkössijalle.

En yleensä lainaa mitään pikalainojen hyllystä, koska silloin lukuaikaa on maksimissaan vain viikko, mutta jostain syystä päätin Syvien pohdintojen jaoston siitä napata mukaani. Tiedossa oli muutama vapaapäivä, eikä ohuen kirjan lukemiseen menisi kauaa. Lainan suoritettuani päätin vapaan lauantain kunniaksi poiketa korkkaamaan sen kahvilaan makean herkun ja teen ohella.

Päädyin lukemaan kirjasta sillä istumalla puolet, sillä en vain malttanut lopettaa lukemista! Välillä piti napata kuvia tekstinpätkistä itselleen muistiin ja lähettää kaverille saatteeksi, että lue tämä kirja än yy tee heti nyt. Kahvilasta kotiin päästyäni luin kirjan yhdellä istumalla loppuun.

Syvien pohdintojen jaosto kertoo vaimosta ja miehestä. Rakastumisesta, yhteen kasvamisesta, tytöstä jos toisestakin, kasvukivuista ja vääjäämättömänä kaiken taustalla häilyvästä erosta. Miten kaikki alkoi ja mitä tapahtui, että näin pääsi käymään? Kirjan teksti on kaunista, soljuvaa ja juuri sopivan erilaista mihin olen itse tottunut. Se ei päästä lukijaansa helpolla, muttei myöskään vaadi liikaa. Syvien pohdintojen jaosto liikuttaa, koskettaa, naurattaa ja saa ajattelemaan myös omia valintojaan.

Jos tämän kirjan jossain näet, niin suosittelen vahvasti nappaamaan mukaan ja lukemaan – luet sen varmasti lähes yhdellä kerralla lävitse.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Elokuun viimeisenä

Elokuun viimeisenä päivänä pururadan hiekka tuntuu pehmeältä lenkkarin alla, eikä askeleistani kuulu ääntäkään.  Yksinäinen lintu viheltää silloin tällöin, muttei kukaan enää vastaa. Syksyn hiljaisuus laskeutuu hiljalleen metsään, sienet pinnistävät kohti taivasta ja orava nakkelee niskojaan kuusen oksalla. Juuri tätä kaipasin, puhdasta ilmaa ja hiljaisuutta.

Vain muutamia päiviä aiemmin olin vielä Helsingissä, jossa hiljaisuus oli tuntematon käsite. Yksinäiset askeleeni veivät minua pitkin Tokoinrantaa ja läpi puistojen, yli vilkkaiden katujen ja suljetulta ovelta toiselle. Koko kaupunki tuntui olevan kiinni maanantaisin. Lopulta löydän avoimen oven. Kaupunginmuseossa viereiselle penkille istuu mies, joka katseleekin screenillä pyörivän videon sijaan minua. Are you okay? hän kysyy yht’äkkiä ja mietin vain, että oliko ilmeeni taas ollut epämääräisen särkynyt.

Seuraavat tunnit kävelemme museossa ja kaupungilla yhdessä kunnes hänen lauttansa lähtee Suomenlinnaan ja minä lempityyppini kanssa syömään. But we can meet again tomorrow, yes? hän kysyy ja huomaan vastaavani myönteisesti. Seuraavana päivänä tapaamme uudelleen, kiertelemme Helsinkiä ja puhumme murhamysteereistä. Hän puhuu Djatlovin solasta ja ajattelen, että siitä tietävä ei voi olla läpeensä turha ihminen. Hän jatkaa edellispäivänä mieleeni istuttaman ajatuksen idätystä, että josko sittenkin lähtisin hänen mukaansa länteen telttailemaan, it’s like a summer adventure, mutta kieltäydyn edelleen. Lähtiessäni alkuillasta rientämään kohti ratikkaa ja kotiin suuntaavaa bussia hän kiertää kätensä hyvästiksi ympärilleni ja toteaa vielä viimeisen kerran you don’t h a v e to go, you know there are other busses like one to Turku with me. Sanon tietäväni, mutta lähteväni silti kotiin. Maybe next time I’m in Finland hän sanoo ja vilkuttaa silmäänsä. Juoksen kevyesti kohti ratikkapysäkkiä, ehkä ensi kerralla tilanne olisi toinen, ehkä minulla ei olisi samanlaista syytä kieltäytyä kuin tällä kertaa. Ehkä toista kertaa ei koskaan tulisi tai siis tuskinpa tulee. Eikä sen niin väliä.

IMG_20180831_105958_198

Nyt kävellessäni keskellä hiljaista metsää alan hiljalleen toipua yllättävän sosiaaliseksi muuntuneesta lomasta. Silloin tällöin vastaan kävelee eläkeiän ohittaneita ja toivon, ettei heistä kukaan vain sano mitään. Tuijottelen polunvierustoja, yllä vielä levittyviä lehvästöjä ja omia jalkojani. Satunnaisesti hymyilen vastaantuleville vanhuksille, enkä tiedä itsekään miksi. Ehkä siksi, että olen sittenkin elossa, vaikka koen käyneeni turhan lähellä kuolemaa vain vuorokautta aiemmin. Olen aina luullut, että hukkuminen olisi hirvittävin tapa kuolla, mutta tukehtuminen kuivalla maalla taitaa olla aivan yhtä hirveää. Kun henkitorveen jää jotakin kiinni, eikä mikään liiku enää mihinkään suuntaan, vierellä ei ole ketään läimäyttämässä selkääsi ja pikku hiljaa jäljellä on vain paniikki ja voimattomuus kaiken edessä. Ymmärrys kaiken loppumisesta ja vastustelusta kuolla näin. Loputtomalta tuntuneen rimpuilun jälkeen pala liikahtaa vihdoin oikeaan suuntaan ja saan taas joten kuten happea. Myöhemmin nostan vapisevin käsin vesilasin täriseville huulilleni ja nielen vettä, vaikka kaiken sen kakomisen jälkeen sekin sattuu. Tervetuloa todellisuuteen, voit kuolla minä hetkenä hyvänsä.

Aamupäivä on ollut harmaa, mutta silloin tällöin kevyt auringonsäde pilkahtaa keskelle metsää. Ilma on kostea ja pilvet roikkuvat raskaina kaiken yllä. Pian sataa, sen voi melkein jo maistaa. En pidä kuitenkaan kiirettä pois vaan kiertelen kartoittamassa uusia reittejä. Tunnen kuinka meikitön ihoni nauttii kosteasta loppukesän ilmasta hengittäen sitä sisäänsä, puhdistaen itse itseään. Harkitsen tästä lähtien aloittavan jokaisen päiväni pienellä kävelyllä metsässä, mutta jotenkin tiedän, etten saisi sitä tekoa itsestäni irti kuitenkaan pehmeän ja lämpimän sängyn ollessa toisessa vaakakupissa.

Lomaa on jäljellä vielä kaksi ja puoli päivää. Tavallaan olisin jo aivan valmis palaamaan töihin ja tavallaan toivon, että olisi vielä muutama viikko aikaa olla vain.

Elokuun viimeisenä

Petina Gappah: Muistojen kirja

IMG_20180811_102051_213

Tänä kesänä olen yhä uudelleen ja uudelleen suunnannut askeleni kohti kirjaston uutuudet-hyllyä. Välillä sieltä ei löydy muistelmia kummempia, mutta aina silloin tällöin silmiin osuu jotakin mielenkiintoiselta vaikuttavaa, kaunis kansi tai jo somessa hehkutettu teos. Tällä kertaa silmiin osui jotakin mielenkiintoista.

“Muistojen kirja on hurja romaani kuolemansellissä tuomiotaan odottavasta albiinonaisesta, kaoottisesta maasta, elämänmittaisesta toiseudesta ja yllätyksellisestä väärinkäsityksien sarjasta.”

Memory istuu sellissä naisten vankilassa ja kirjoittaa elämäänsä auki aina lapsuudesta siihen päivään, kun hänet tuomittiin valkoisen miehen murhasta kuolemaan. Hän kertoo kuolleesta veljestään ja siskostaan, lapsuudestaan, joka oli niin erilainen kuin muiden lasten ja siitä miten hänen vanhempansa myivät hänet Lloydille, valkoiselle miehelle, hänen ollessaan yhdeksänvuotias.

Mikä kuitenkaan lopulta on totta ja mikä ei? Kuinka paljon voimme luottaa lapsen sanaan, lapsen muistoihin? Mitä on oikeasti tapahtunut, mikä oli vain kuvitelmaa ja tosiaan – mikä mahtoi sittenkin olla vain unta? Muistojen kirja ei välttämättä nappaa pauloihinsa vielä ensimmäisten lukujen aikana, mutta jokin taika siinä on. Lukemista vain on jatkettava ja kun elämän mittaiset solmut alkavat loppua kohden löyhästi avautua, on kirjaa enää mahdotonta laskea käsistään.

Suosittelen!

Petina Gappah: Muistojen kirja

Syksy 2018

Nyt se sana on sanottu, s y k s y. En kuitenkaan tullut fiilistelemään koteloitumista kotisohvalle tai kynttilöitä, vaan kertomaan, että mitä kaikkea uutta tämän vuoden syksy tuokaan tullessaan!

Olen jo monen vuoden ajan halunnut opetella jonkin uuden kielen kuten espanjan, mutta olen vain huhhaillut saamattomana uutta oppimatta tai mitään sen eteen tekemättä. Noh, tänä syksynä asia muuttuu, mutta niinpä muuttui kielikin. Aloitan meinaan ensi kuussa venäjän opinnot kansalaisopistolla! Vähän jännittää, että kuinka se oma takapuoli tulee pysymään hiljaa paikallaan oppituntien ajan, sillä olen viimeksi istunut virallisesti koulun penkillä vuonna 2012(!), kun suoritin myynnin ammattitutkinnon. Meidän opintoihimme kuului myös venäjä erittäin tiiviinä muutaman päivän kurssina, joten siitä ei silloin tullut hullua hurskaammaksi, mutta tällä kertaa päähän jää toivottavasti muutakin kuin pelkkä hyvän päivän toivottaminen.

IMG_20171024_154158_962

Sen lisäksi, että osaan (toivottavasti) tulevaisuudessa olla tolvana taas uudella kielellä, astuin lopultakin ulos blogikaapista. Ei minun oikeastaan ollut tarkoitus edes niin tehdä, mutta asiaa sen kummemmin ajattelematta jaoin instagramin storyssä keskustelun, jossa blogini mainitaan nimeltä. Muutama minuutti jakamisen jälkeen tajusin, että mitä oikein tuli tehtyä. Ensin alkuun hikoilutti ja heikotti, mutta kikkelis kokkelis, mitäs läksit ja mitä sitä enää perumaan. Nykyisellään blogin osoite löytyy instagram-profiilistani, enkä aio sen kummemmin kirjoitteluani enää peitellä. Eräänlainen itsesensuuri kuitenkin iski heti päälle ja poistin muutaman henkilökohtaisemman postauksen. Tämä oli suurin syy siihen miksi en ole blogiani julkistanut – en ole halunnut sensuroida itseäni tai tunteitani. Nyt koen siihen taas tarvetta ja se harmittaa inasen.

Sisimmäsi on taas myös herännyt jonkin aikaa uinunut levottomuus ja liikekannalla oleminen. Kaipaan uusia paikkoja, kaupunkeja ja kahviloita, lorvimista ja tutkimusmatkoja. Sen takia olenkin ajatellut, että voisin ruveta reissaamaan Suomen sisällä enemmän – junalla ja bussilla kun pääsee moniin paikkoihin nopeasti, kätevästi ja usein myös edullisesti, jos on ajoissa liikenteessä lippujen hankinnan kanssa. Loppukuusta olen suuntaamassa Helsinkiin ja ensi kuussa ajattelin taas hypätä junaan ja suunnata Ouluun. Otan myös mielelläni vastaan ehdotuksia paikoista, joissa ehdottomasti kannattaisi visiteerata – oli se sitten kaupunki tai vain jokin ihastuttava kahvila tai museo! Omalla listallani on edellä mainittujen lisäksi ainakin Porvoo ja Loviisa (molemmat tosin lienevät parhaimmillaan kesällä, joten taitanevat nämä kaksi jäädä ensi vuoteen).

Näillä eväillä piakkoin alkavaan syksyyn! Mitä sinulla on suunnitelmissa tänä syksynä?

Syksy 2018

Epäluonnollinen kosmetiikkani

Tein viime vuoden marraskuussa suuruudenhullun päätöksen ja julistin siirtyväni kosmetiikkatuotteissani luonnonmukaisempiin versioihin nyt kuluvan vuoden aikana ja ajattelin nyt tulla ilmiantamaan vielä ne päivittäin käyttämäni tuotteet, joiden kanssa hölvätessä ei henkilökohtaiset ekopisteet nouse.

Hiuksiini käytän enää yhtä tuhteja kemikaaleja sisältää tuotetta, joka on OSiS+ Flatliner. Suoristan luonnostaan erittäin lentoisaa ja kiharaa kuontaloani lähes jokaisen suihkukerran jälkeen (esim. mökillä en näe tarvetta suoristamiselle) ja myönnän, etten ole laiskuuttani edes yrittänyt etsiä tälle tökötille vastaavaa, luonnollisempaa tuotetta, koska tää nyt vaan on toiminut niin pirun hyvin jo vuosikaudet. Eritoten pidän tämän antamasta kosteussuojasta eli sateen sattuessa ei hiukset taas heti vedä käkkärälle. Jos tiedät luonnollisemman tuotteen yhtä hyvillä ominaisuuksilla, niin kuuntelen mielelläni.

Kasvoilleni hölvään edelleen joka ilta puhdistuksen jälkeen Nivea Cremeä. Just sitä, jota saa niissä pyöreissä peltisissä rasioissa ja jotka maksaa pari euroa. Olen kokeillut kaikenlaisia naamarasvatestereitä (esim. Mossaa) jotka ovat olleet ihan hyviä, mutta… Tässä olen tehnyt valintani hinta edellä. Luonnonkosmetiikan voiteet maksaa hunajaa, mutta käytän edelleen viime kesänä max neljällä eurolla ostamaani Nivean voidetta. Antakaa mulle luonnonkosmetiikan tuote, joka kosteuttaa yhtä hyvin ja on yhtä edullinen, niin lankean jalkoihinne iäti kiitollisena.

Meikkini pohjustan edelleen Lumenen Nordic Chic mattifying & pore smoothing primerillä, mutta tämän olen valmis vaihtamaan toiseen yhtä riittoisaan luonnolliseen versioon vaikka heti. Miulla vaan on kovin helposti rasvoittuva iho, joten tarvitsen jämerän pohjustuksen.

20180814_182444

Ja mitä jämeryyteen tulee, niin tarvin sitä myös peitellessäni tummia silmänalusiani. Siksi käytössäni on edelleen Mary Kayn Concealer ja Timewise matte-wear liquid foundation, joita siis molempia käytän silmänalusilleni – en toki samaan aikaan, vaan lähinnä siihen tyyliin, että kumpi sattuu aamulla käteen ensin osumaan. En vain ole pystynyt luopumaan näistä tuotteista, sillä mun luonnonkosmeettinen peitetuotteeni ei vaan yksinkertaisesti peitä yhtä tehokkaasti. Nämä putelit vetelevät tosin jo viimeisiä hengenvetojaan, joten pitäisi tehdä päätös joko uuden hankkimisesta tai sitten vaan koittaa elää ilman (ja opetella nukkumaan se tummuus pois).

Silmäripsiini levitän edelleen Essencen The false lashes mascaraa, joka on ollut mun luottotuote jo vuosia. Maksaa pari euroa, pysyy ripsissä kuin synti nunnassa ja levittyy todella kauniisti. Tähän on tosin tulossa, ehkä, muutos. Minulla on odottamassa tämän ehtymistä Avrilin ripsiväri, joten pitäkää peukkuja, josko löytäisin uuden suosikin. Myös käyttämäni huulipunat ovat Essencen luonnotonta tavaraa, mutta enpä nyt ole kokenut järkeväksi heittää puoliksi käytettyjä puikkoja roskiin. Käytän ne ensin ronskisti loppuun ja katsotaan sitten, mistä korvaavat löydän.

Käytän hyvin vähän mitään tuoksuja, minkä takia mulla on edelleen käytössä vuonna 2016 saamani kaksi pulloa Victoria’s Secretin frangrance mistejä. Ne ei silleen ihan hirveesti pääse kulumaan, kun niitä muistaa itseensä joka toinen päivä suihkauttaa yhden tai kaksi painallusta. Molemmat tuoksuvat edelleen ihan hyvältä, joten miksi heittää poiskaan. Kun näistä aika jättää ehkä jo vuonna 2020, niin siirryn luonnollisiin tuoksuihin tai sitten vaan lemuan jatkossa itseltäin.

Näiden lisäksi löytyy myös toki maailmoja tuhoavia kynsilakkoja ja kynsilakanpoistoainetta, mutta niitäpä nyt en joka päivä hölväile menemään. Sanoisin, että aika hyvällä mallilla tässä ollaan, vai mitä?

Epäluonnollinen kosmetiikkani