Kesäkurpitsagratiini

En ole todellakaan mikään ihmeiden tekijä keittiössä ja useimmat valmistamani ruoat ovat yhdistelmä jonkinlaisia pakasteesta noukittavia puolivalmisteita (ah Apetitin kasvisjauhispyörykät on mun suosikkeja!), pikaisia riisinuudeleita tai Risellan riisi-kauraseosta höystettynä isoilla kasoilla erilaisia kasviksia. Joskus saatan myös keitellä perunoita ja paistella niitä sitten seuraavina päivinä pyttärihengessä tai keitellä kaupan pakastealtaasta noukkimani pinaattikeiton.

Vapaapäivinäni kuitenkin yritän aina hieman panostaa, että vapaat tuntuisivat vielä enemmän vapaalta ja valmistan jotain hieman parempaa. Useimmiten valmistan kalaa jonkinlaisen vihannespedin keralla, josta sitten lähes aina riittää myös seuraavaksi päiväksi ruokaisaan salaattiin tai tuhtien leipien täytteeksi.

Miulla on kasa lahjaksi saatuja reseptikirjoja, joita en käytä, koska noh… en ole ruoanlaittajasorttia ja sen lisäksi olen melko nirso, jolloin en helposti syty lukemilleni resepteille, sillä niistä pitäisi aina mielestäni poistaa lähes puoletkin aineksista. Siltikin sain taas viime jouluna lahjaksi uuden reseptikirjan, tällä kertaa kasvisruokapainotteisen sellaisen. Sitä selatessani pääsin aika pitkälle ennen kuin törmäsin sellaiseen ruokaan jota haluaisin sellaisenaan a.) valmistaa ja b.) syödä. En oikeasti jaksa vääntää ruokaa tuntikaupalla syödäkseni sen alle 10 minuutissa ja sitten uhrata tiskaamiseen puolikin tuntia. Nopeat ja helpot reseptit tutuista aineksista ovat varmoja voittajia ja onnekseni sellaisen bongasinkin, joten kerrankin tuli reseptikirjalle käyttöä!

20200220_171337

KESÄKURPITSAGRATIINI ( 4 annosta)

4 kesäkurpitsaa
2rkl oliiviöljyä
120g mozzarellaa ohuina viipaleina
2 isoa tomaattia kuutioina, siemenet poistettuina
2tl vastasilputtua basilikaa tai oreganoa

Leikkaa kesäkurpitsat pitkittäin neljään osaan. Sivele öljyllä ja paista 10 minuuttia 200°C asteisessa uunissa, mutta älä anna pehmetä liikaa. Ota kesäkurpitsat uunista ja laita niiden päällä mozzarellaviipaleet, tomaatit sekä basilika/oregano. Paista vielä viisi minuuttia, kunnes juusto sulaa. Tarjoa kuumana.

Kuinka ihanan simppeliä ja nopeaa!

Itse tosin en hoksannut katsoa kuvaa sen tarkemmin, sillä siinä olikin leikattu  kesäkurpitsat viipaleiksi niin, että ne olivat yhä kiinni toisissaan kannasta. Koska tein pelkästään itselleni, niin valmistin vain yhden kesäkurpitsan enkä edes jaksanut kaapia siemeniä pois kirsikkatomskuistani – laiskaa kokkausta parhaimmillaan, eh. En myöskään tiedä miten mozzarellasta saa oikeasti ohuita viipaleita, ehkä mandoliinilla (sillä keittiövälineellä, ei soittimella toim.huom.) jonkamoista en tietenkään omista, joten omani jäivät hieman uhkeiksi silputusta basilikasta puhumattakaan.

20200220_171316

Uhkeista mozzarellasiivuista ja tomskujen siemenistä huolimatta maku oli kuitenkin oikein oiva ja haaveilin syödessäni jo vähän siitä, että valmistaisin ensi kesänä tätä samaa mökillä oman maan kesäkurpitsoista ja uunin sijaan grillissä, jolloin saisi lisää rapsakkuutta ja kesän makua mukaan. Tämä menee mielestäni kevyenä annoksena ihan itsessään tai pienempänä annoksena mukavana lisukkeena jollekin liharuoalle, jos eläinproteiinia lautaselleen halajaa.

Joskus hamassa tulevaisuudessa olisi tarkoitus myös kokeilla makaroonilaatikon tekemistä soijarouheella, mutta saas nähdä milloin tämä laiska kokki jaksaa siihen tarpeeksi paneutua. Mikä on sun valinta silloin, kun teet jotain helppoa ja nopeaa?

 

Kesäkurpitsagratiinin ohje löytyy Gummeruksen Helppoa ja hyvää -sarjan kirjasta Kasvisruoat: terveellisiä herkkuja. Sain kirjan joululahjaksi, mutten kustantajalta!

Kesäkurpitsagratiini

Kotikuulumisia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogiani pidempään seuranneet saattavatkin muistaa, että olen jo vuosia tuskastellut sen suhteen mitä asunnolleni tekisin putkiremontin valmistuttua. Myisinkö, vuokraisinko vai jäisinkö? Viime vuoden puolella aloitin myös hiljalleen tekemään pientä pintaremonttia, jota siis on pitänyt tehdä jo myös vuosia, mutta vihdoin sain aloitettua.

Sen tekemisessä on vain ollut yksi ongelma – teenkö sitä itselleni tehden oman mieleni mukaan heti suurella pensselillä vai tekisinkö vain pelkät perusteet ja antaisin seuraavan asukkaan päättää itse isommat vedot? Yritä siinä sitten tehdä muita päätöksiä kuin valkoisen maalin ostaminen.

Tällä hetkellä koen tehneeni jonkinlaisen, ainakin pari vuotta pitävän päätöksen. Kun kesällä saan vihdoin maksaa putkiremontin kulut pois, niin minä jään sijoilleni. Toki asunto on edelleen minulle liian suuri ja naapurit raastavat ajoittain hermojani metelöinnillään, mutta niin vain tämä asunto on kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut minuun kiinni kotina. Nyt, kun jonkinlainen vuosikausia kestänyt horroskin on väistymässä ja jaksan miettiä asuntoa enemmän, saan siitä vielä tehtyä sen verran enemmän oman näköiseni ettei se ole vain enää se asunto, johon joskus aikoja sitten muutin (tai siis muutimme).

20190420_095828_kops

Ehkä se onkin ollut tämän kanssa se suurin ongelma – en ole osannut tehdä asunnosta juuri minun omaani. Se sisältää vielä muutamia tavaroita, jotka eivät lähtökohtaisesti olleet minun, mutta jäivät minulle, sekä vain lainassa olleita kalusteita. Kuvassa osissa olevan ruokapöydän laina-aika tuli päätökseen, joten on vihdoin myös etsittävä oman tyylinen pöytä – myönnettäköön, että tuosta en koskaan edes pitänyt. Asuntoja tutkiessani ja näytöissä käydessäni olen myös havainnut sen, että asuntoni todella suuret ikkunat ovat luksusta, josta minun lisäkseni nauttivat myös kasvini.

Tekemistä tosin vielä riittää paljon, ennen kuin täällä näyttää siltä miltä haluaisin ja koska aika on rajallista enkä halua maksaa kenellekään sellaisesta minkä osaan itsekin tehdä, niin kaikki tulee etenemään hitaasti. Vielä pitäisi irroittaa tapetti viideltä seinältä ja maalata kuusi – siis kunhan saan päätettyä muutaman seinän värin, koska valkoinen ei ole aina vaihtoehto! Seinien freesauksen lisäksi haaveilen uudesta lattiasta, sillä vähän jo vihaan tuota vanhaa parkettia ja sitä, että tässä asunnossa on kahta erilaista lattiaa. Kylpyhuoneremontin jälkeen keittiökin tuntuu kovin tunkkaiselta, joten ehkä sillekin olisi jotain tehtävä. Kun näitä näin ylös raapustaa, niin ehkä se on vain ja ainoastaan lottovoitto, joilla nämäkin kaikki lopulta kustannetaan, haha.

Vaikka tällä hetkellä onkin päätös pysyä aloillaan, niin en kuitenkaan lakkaa selaamasta oikotien asuntovalikoimaa tietyillä alueilla, sillä ajatus eräänlaisesta koko vuoden käyttömahdollisesta mökistä tai kakkoskodista maaseudun rauhassa on ajelehtinut mieleeni. Lottovoittoa todellakin odotellessa siis…

Kotikuulumisia

Oikeudesta olla

Työpäivä oli kulkenut omia tavanomaisia uomiaan siihen asti, kunnes sisään pyyhälsi ihminen, jonka tyylisen me jokainen olemme joskus kohdanneet. Sellainen, joka ei tarvitse muuta kuin yleisön loppumattomalle puheelleen eikä kaipaa tai anna sijaa vastapuolen kommenteille. Ihminen, joka selittää elämänsä teot, kertoo sinulle sinun työstäsi ja tuotteistasi kuin tietäisi niistä sinua enemmän, esittelee pyytämättä huulipuniensa sävyt ja kertoo, kuinka ihanaa on, että siellä missä hän nykyään asuu miehet vielä käyttäytyvät kuin miehet ja naiset osaavat olla tyylikkäitä, suomalaisten naisten ollessa niin tyylittömiä homssuja, ja miesten antavan heille huomiota. Kainaloni hikosivat vihasta, kasvoni eivät enää jaksaneet hymyillä ja pelkäsin verisuonen poksahtavan päässäni viimeistään silloin, kun tämä ihminen sanoi kyllä jokainen nainen tykkää, että miehet tulee puristamaan ja osoittamaan huomiota.

Jos olisin ollut missä tahansa muualla kuin töissä, olisin huutanut tämän naisen hiljaiseksi – kirjaimellisesti huutanut, aivan varmasti rumasti, kiljunut kaiken elämäni turhautumisen asian suhteen, luvattomat kosketukset, vihjailut, kouraisut niin alaikäisenä kuin aikuisenakin, jokaisen ahdistuksen tunteen, hänen typeryytensä, sanojensa hirveyden. Nyt vain tuijotin mykkänä ja ilmeettömänä kivipatsaana hänen jatkuvaa paasaustaan siitä, miten  #metoo on mennyt liian pitkälle, hänen näkemyksiään naisista ja miehistä, oikeista rooleista ja naisten turhasta valittamisesta samalla, kun viha velloi silmissäni ja hiki valui selkääni pitkin. Vastauksiani tai mielipiteitäni hän ei kaivannut ja tauoton monologi jatkui, kunnes hänen miehensä lopulta ilmaantui ja vei hänet mukanaan. Yksin jäädessäni olin turhautunut, vihainen, yltäpäältä hiessä kuin maratonin juosseena ja koin suurta vastenmielisyyttä – suurimmaksi osaksi itseäni kohtaan. Vaikka tiesin, että en olisi saanut suunvuoroa tai virka-aikana alkaa paasaamaan asiakkaita hiljaiseksi (olivat he sitten kuinka väärässä tahansa) edes kohteliaaseen sävyyn, koin silti tehneeni väärin vaikenemalla vihani sisään. Minusta katosi kaikki voima ja minut olisi voinut pyyhkiä mopilla pois ja valuttaa viemäristä alas. En edes osannut ymmärtää miten joku kanssani näennäisesti samaa sukupuolta oleva voi olla tuollainen, sanoa noin, hyväksyä seksuaalisen häirinnän ja jopa toivoa sitä.

Naurettavinta tässä on se, että kaiken tämän hän perusteli lauseella kyllä nainen saa olla nainen. Siinä asiassa olen toki hänen kanssaan samaa mieltä. Mielestäni nainen saa todellakin olla nainen, juuri sellainen kuin tahtoo ja kuinka naisellisena kuin tahtoo ilman, että kukaan mies (tai mitään muutakaan sukupuolta oleva) kokee oikeudekseen tulla kourimaan, tekemään hänestä yhtään minkäänlaisen kohteen tai laittamaan tiettyyn lokeroon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eikä tämä koske vain naisia, vaan kaikkia muitakin. Viime aikoina on ollut paljon meteliä siitä, minkälainen oikean miehen tulisi olla. Ensin tuli kirjoitus, jossa miehet lähinnä nähtiin tahdottomina ja taitamattomina eliöinä, joiden ainoa puolustuskeino tässä maailmassa on enää se, että naisten hirmuvallan alla kieltäydytään tekemästä lapsia. Seuraavaksi tuli tätä kannattava kirjoitus, jossa toki todettiin sivulauseessa tavoiteltavan olevaa se, että mies saisi olla juuri sellainen kuin haluaa, mutta pääpointti oli siinä, että kyllä se oikea mies on maskuliinisuutta tihkuva Indiana Jones, joka maksaa treffeillä, ei itke ja näyttää naiselle tämän paikan olematta mikään viiden euron ovimatto ja tunteensa näyttävä lapatossu.

Jos kainalot hiostui aiemmin, niin kyllä tämäkin sai sykkeet nousuun ihan samalla tavalla. Kuinka nämä tekstit kirjoittaneet naiset kehtaavat esittää olevansa miesten puolella? Minkälaisessa maailmassa he elävät, jos heidän mieskuvansa on noin kapeaa katseltavaa?

Siinä missä muutkin saa mieskin olla juuri sellainen kuin haluaa ja toteuttaa omaa mieheyttään omalla tavallaan ilman, että tullaan syyttelemään liiasta maskuliinisuudesta tai huutelemaan tahdottomaksi lapatossuksi. Ei ole olemassa sitä oikeaa tapaa olla mies, vaan jokaisen tapa on yhtä oikea. Suosittelen lukemaan Herkkä Mies -blogin tekstin aiheesta, sillä se sanoo kaiken olennaisen paremmin kuin itse koskaan osaisin, mutta noita toisia tekstejä en linkkaa, sillä ne eivät kaipaa osakseen enää yhtään lukijaa. Ne tukevat olemassaolollaan vain kaikkea sitä, mitä vastaan on tehty kovasti töitä purkamalla tosi mies -myyttiä, sillä miehillä on samanlaiset oikeudet tunteisiinsa ja niiden näyttämiseen (muillakin tavoin kuin nyrkein) kuin muillakin sukupuolilla. Annetaan siis tosiaan poikien jo vihdoin kasvaa miehiksi, juuri sellaisiksi kuin he tahtovat kasvaa ilman lokeroita ja leimoja.

Vaikka tekstissä kirjoitankin naisista ja miehistä, niin on myös yhtä tärkeää tukea ja kannustaa heitä, jotka eivät tunnista itseään kummastakaan näistä sukupuolista, olemaan juuri sellaisia kuin ovat. Turhien roolien, lokeroiden ja tosiuden perässä pyrkiminen ei auta ketään, mutta omaksi itsekseen kasvaminen kannustavassa ja turvallisessa ympäristössä on jokaiselle meistä elintärkeää.

Oikeudesta olla

Tavallaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helmikuu on hieman huomaamatta päässyt etenemään jo ensimmäisen viikon verran ilman, että olen oikeastaan edes huomannut. Olen tavallaan ollut kipeänä koko kuun ajan, joten ihmekös tuo ettei niin tule pidettyä ajankulusta kirjaa.

En kuitenkaan ole ollut poissa töistä, sillä sairauslomaa ei saa siitä, että on tavallaan vähän kipeä. Kurkkua kivistää, nenä vuotaa ja olo on kaiken kaikkiaan kurja, mutta koska kuume ei vain nouse (tai sitte kuumemittarini vetelee erittäin viimeisiään, onhan se jo viimeiset vuodet ollutkin kahdessa osassa), niin en ole todistettavasti sairausloman tarpeessa.

Onnea on kuitenkin vapaapäivät ja vietinkin koko eilisen päivän sohvalla maaten Twin Peaksin viimeisiä jaksoja ja omia silmäluomiani tuijotellen, vieressäni nenäliinat, Frantsilan 11 yrtin hoitosalva (parasta kovia kokeville nenänpieluksille!) ja litrakaupalla nesteitä mehuista teehen. Tein myös tietoisen päätöksen olla avaamatta läppärin kantta koko päivänä ja se oli yllättäen aika helppoa, sillä ei siihen lopulta ollut tavallaan edes mielenkiintoa tai oikein energiaakaan.

Tänään aion vielä jatkaa sohvatyynyn kuvioiden painamista poskiini, mutta kuten huomata saattaa, avata myös sen läppärin ja naputella hieman jotakin ylös (ja lukea vähän muidenkin juttuja). Vaikka syy olikin hieman pakottava, niin eilinen vetelöintipäivä tuli myös ihan tarpeeseen muutenkin. Joskus on vain höllättävä kaikessa ja annettava itsensä levätä kokonaisvaltaisesti, niin fyysisesti kuin henkisestikin, tylsistyä ihan luvan kanssa. Tavallaan täydellinen tylsistyminen voi olla parasta mitä voit itsellesi antaa, sillä siitä alkaa usein luovuus. Pitäisi muistaa se myös silloin, kun on terve.

Tavallaan

Tammikuu ’20

PARAS KIRJA Tammikuussa tuli luettua samaan aikaan jotenkin tosi paljon, mutta silti vähän. Kaikkein paras kirja oli Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018). En oikein osaa sanoa ovatko Kankimäen kirjat eniten autofiktiota, päivä-, tieto- vai matkakirjoja, joten sanon niiden olevan sopivassa suhteessa niitä kaikkia. Yönaisissa hän on koonnut yhteen historian inspiroivia, vähemmän tunnettuja naisia ja kulkee heidän jalanjäljissään ympäri maailmaa luoden kertomuksillaan kokemuksen, jossa lähes kaikki on mahdollista, kun niin vain päättää.

KULTTUURIVAJAUSTA Koin koko kuun ajan suurta kaipuuta museoihin, mutta jotenkin aikataulut ja energiat eivät kohdanneet niin yhtään, joten olen riutunut kulttuurinnälässäni kuin mikäkin hupakko. Elokuvissakin pyörisi erittäin houkutteleva Jojo Rabbit, mutta jotenkin pelottaa, että sekin jää lopulta isolta kankaalta näkemättä.

IMG_20200109_130352_045
Näiden lisäksi tuli tammikuussa luettua myös Minna Lindgrenin Kaukorakkaus, josta en pitänyt.

HUVITTAVIN HETKI Viime elokuussa paikattu hampaani tuntui vuodenvaihteessa jotenkin oudolta ja olin aivan varma, että paikka on irronnut, joten lähdin sitä tohkeissani sitten ihan asiana toimittamaan. Hammaslääkärini tosin totesi suuhun kurkattuaan, että paikka on kyllä ihan paikallaan eikä muitakaan vikoja näy, mutta hän voi toki hioa paikkaa hieman, jos se tuntuu jotenkin oudolta. Viidessä minuutissa olinkin sitten jo häpeissäni ulkona koko huoneesta, mutta autoon istuutuessani jo hieman hihitinkin itselleni. Kaikkea sitä koheltaakin, haha.

PARAS LÖYTÖ Olen metsästänyt viime vuodesta asti itselleni tietyn tyylistä kukkajalkaa, joita kuulemma myydään ihan Ikeassa, mutta olin päättänyt saada sellaisen itselleni käytettynä. Vihdoin viime viikolla tärppäsi ja sain sellaisen hankittua Tori.fi:n kautta. Tänne kotiin asti se ei tosin vielä ole päätynyt, vaan majailee vieläkin naapurkaupunnissa avuliaan noutajansa huomassa. Tällaisissa tapauksissa on kovin kätevää kulkea kahden kaupungin väliä, kun voi tehdä kauppaa helposti kummassakin pitäjässä. Olen tehnyt muutamia muitakin hyviä löytöjä, mutta niistä lisää sitten ihan omassa postauksessaan, kunhan kukkajalkakin jossain vaiheessa kotiutuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Myös tämän pienen ja söpösen kupposen löysin Torista pilkkahintaan!

PARAS SARJA Olen viime aikoina katsellut vimmalla lävitse kaikkia uusia sarjoja ja vanhojen tuttujen uusia kausia (Grace and Frankien uutukaisin oli ihana! <3), mutta yksi on ollut ylitse muiden – Twin Peaks! Sain jo joskus viime kesän lopulla kaveriltani lainaan kyseisen sarjan DVD-boksin, mutta vasta nyt olen ehtinyt sen pariin kunnolla. En ole katsonut sarjaa aiemmin ja odotin sen olevan jotain aivan kreisiä ja todella sekavaa menoa sisältävää, mutta sehän on aivan todella nerokas ja koukuttava sarja! Ainoa mikä siinä on minua hämmentänyt on aivan loputtomalta tuntuva donitsien määrä. Pelkään saavani diabeteksen vain niiden donitsirivien katsomisesta!

OPITTUA Kun marraskuu tuntui jatkuvan loputtomana ja lohduttomana, niin tajusin kuinka paljon lopulta olenkaan kaivannut edes pientä lumikerrosta. Vaikken olekaan lumesta välittänyt sitten postinjakopäivieni, niin tänä lumettomana talventekeleenä olen taas oppinut siitä pitämään, jopa kaipaamaan. Tällä viikolla lunta on vihdoin saatu näillekin leveysasteille muutamien senttien verran ja maailma näyttää ihmeellisen valoisalta paikalta. Myönnän toki, että jos sitä romahtaa viikon sisään kahden metrin verran, niin opin kyllä taas vihaamaankin lunta aivan yhtä varmasti, mutta tämän muutaman sentin kanssa pärjään oikein mainiosti.

Hilpeää helmikuuta, päivät pitenevät jo vauhdilla!

Tammikuu ’20

Yksittäistapaus

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulin vain tälleen pikaisesti vinkkaamaan Yle Areenaan rantautuneesta lyhytelokuvasarjasta Yksittäistapaus.

Se sisältää 11 erilaista tarinaa naisista vallankäytön kohteena niin kokonsa, ikänsä, ihonvärinsä ja/tai ihan vaan naiseutensa vuoksi. Uskon, että se avaa jokaisen naiskatsojan sisällä jonkin, ehkä jo unohtuneenkin, haavan, tuo mieleen ne kerrat, kun itsekin on saanut osakseen samanlaista kohtelua, saaden sykkeen nousemaan ja ehkäpä jopa lievän pahoinvoinnin iskemään. Tämä nyt on tällaista, arkista, onhan noita aina ollut, perseenkourijoita ja itsensäpaljastelijoita, ei kaivella vanhoja asioita jiiänee jiiänee.

Sarjassa vallitsee yhtä aikaa kevyt ja huumaavan raskas tunnelma, rinnan päällä lepäävä paino. Toivon, että jokainen mieskin kokisi sen, tuntisi piston aina kun tunnistaisi itsessään jotain, minkä näkee ruudulta. Ymmärtäisi hieman enemmän. En kuitenkaan tahdo silmätikuttaa vain miehiä, sillä meillä jokaisella on opittavaa tästä, toisten ihmisten kohtelusta, liiasta olettamisesta, puuttumisesta ja puuttumattomuudesta. Tahtoisin, että jokainen katsoisi tämän sarjan ja toivon, että jokainen joka kohtaisi elämässään vääryyttä tohtisi puuttua siihen, myös minä itse, eikä antaisi sen vain tapahtua. Yksi sarjan kantavuudesta tulee myös joistain jaksoista läpipaistavasta tunteesta, että asiaan haluttaisiin puuttua, sanat muodostuvat jo huulille, mutta lopulta on vain hiljaisuus, pään kääntäminen pois, luovutus.

Omat suosikkini jaksoista tässä elämän hetkessä ovat Let her speak, Juhlatunnelma, Pysäkki ja Unelmaduuni. Läski-jaksolle olisin mielelläni suonut enemmän minuutteja ja lisää syvyyttä.

Sen minkä näkee voi muuttaa.

Yksittäistapaus

Rönsyjä

IMG_20190821_114049_062

Miun ajatukset on viime aikoina rönsyilleet. Paljon. Olen aloittanut uusia projekteja ja jatkanut vanhoja, hurjastellut päivän verran ja sitten lopettanut, jättänyt kesken ja siirtynyt uuteen tai toiseen vanhaan. Olisi sata asiaa, jotka kiinnostaisivat ja saisi tehdä, enkä osaa keskittyä, tarttua yhteenkään kunnolla. Olisi monta aloitettua tekstiä, jotka odottavat sitä malttia kirjoittaa ne loppuun, jättämättä niitä vain leijumaan.

Näillä saattaa, keittiölääkärin pätevyydellä, olla jokin yhteys sen kanssa, etten ole viime viikkoina oikeastaan taas nukkunut yli neljää tuntia enempää yössä. Jokin vain valvottaa pikkutunneille asti ja silti herään virkeänä ennen aamuviittä (ei sillä, että nousisin silloin ylös, vaan jään pyörimään peiton ja tyynyjen pehmeyteen, lopulta ollen sellaisessa tilassa ettei enää edes tiedä onko hereillä vai unessa), nukahtaakseni viimein puoli tuntia ennen kellonsoittoa ja ollakseni sen helähtäessä tietenkin kuolemanväsynyt. Viime yönä heräsin kahden tunnin yöunilta ennen kolmea, mutta käänsin määrätietoisesti kylkeä koko maailman puolesta ja sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lopulta nukuttua yli viiteen.

Ehkä tämä rönsyily siis tästä. Sainhan tämänkin kirjoitettua jo kokonaan.

Kuva Ainolan puiston kasvihuoneesta, Oulusta. Istuin siellä viime kesänä lukemassa kirjaa pienen suihkulähteen pulputtaessa, tämän jättimäisen ihmeköynnöksen alla. Se oli ihanaa.

Rönsyjä