Joulukuu tulla jollotti

IMG_20181128_192507_197

Niin se vaan joulukuu tulla jollotteli. Päivänä eräänä vain huomasin, että lööpit huusivat linnanjuhlien tulevan. Jahas oho, nyt jo, jestas. Aika on juossut kuin hirvi ja omat synttäritkin saapuivat kuin puskista, vaikka olihan niistä puhetta ollut – ei, en mie mittään järjestä tai leivo, työreissulla Kuopiossa olen ja sieltä suoraan iltavuoroon, ei siinä mitään ehdi, lahjojako? ei mitään, kiitos. Lahja-amaryllis nousee kaarevana kohti kattoa ja tunkee valkoista nuppua ulos latvuksestaan.

Marraskuu on usein vienyt naista kuin mätää pässiä narussa, mutta ei tänä vuonna. Ei tarvinut kaivaa esiin poppaskonsteja, viritellä kausivaloja tai ostaa edes beroccaa. Syykin on yksinkertainen – en oikeastaan missään vaiheessa ehtinyt tajuta, että on marraskuu. Olen vain sahannut jokaisen päivän illasta aamuun, hampaiden pesusta hampaiden pesuun sen suurempia ajattelematta ajan kulumista. Välillä päivämääriä ylös kirjoittaessani olen yllättyneenä todennut marraskuun kuluneen jo puoleen väliin, mutta sitten taas unohtanut koko asian. Kun raapustin paperiin joulukuun ensimmäisen, en edes muistanut eläneeni marraskuuta – tai edes lokakuuta. On vain ollut olevinaan niin hemmetin kiire, niin paljon tekemistä, erilaisia aikatauluja. Silti samaan aikaan olen ollut totaalisen rento, tyyni ja jopa seesteinen.

Useina aamuina olen herännyt jo kuudelta, oli sitten vapaata tai ei. Olen ottanut aikaa aamuista ja vähentänyt sitä hiljalleen illoista. Opetellut vihdoin nukkumaan (tai sitten se oli vain se marraskuu) ja löytänyt jotenkin toimivan rytmin. En koskaan ole pitänyt itseäni aamuihmisenä, mutta ehkä olenkin sellainen. Ehkä minäkin vielä jonain aamuna puhkean kukkaan amarylliksen tavoin.

Nyt lasken käsistäni aamun kolmannen teekupposen ja kuuntelen vihdoin loppuun Auta Antti! -podcastin ensimmäisen jakson ennen kauppaan lähtöä. Upeaa uutta viikkoa ihmiset, tehkää siitä itsenne näköinen!

Advertisements
Joulukuu tulla jollotti

Antti Tapani

En ole koskaan aiemmin lukenut elämäkertoja tai sen suuremmin koskaan popittanut menemään Antti Tuiskun tuotantoa, joten en tiedä miksi aikoinaan laitoin juuri Antti Tapanin kirjastossa varaukseen. Jonossa taisin olla jollain nelikymmen sijalla, joten aikaa meni hetki ennen kuin kirjan sain lunastettua.

Hahmona Tuisku on kuitenkin aina ollut hieman kiinnostava, sellainen positiivinen pohjois-Suomalainen, jonka hymy ei tunnu ikinä hyytyvän eikä hyvä tahto loppuvan. Hahmo, joka onnistuneesti on pitänyt henkilökohtaisen elämänsä itsellään, eikä ole joutunut iltapäivälööppien riepottelemaksi. Hahmo, josta jokaisella suomalaisella tuntuu olevan mielipide, vaikkei olisi artistiin millään lailla tutustunut.

Ihmiselle, joka tiesi oikeastaan vain sen, että Antti Tuisku on osallistunut Idolsiin ja tehnyt muutama vuosi sitten näyttävän paluun Peto on irti -biisin myötä, kirja oli täynnä uutta informaatiota. Ja siis ihan lähtien siitä, kuinka he-le-ve-tin monta levyä Anatude oikein on edes julkaissut (oma mihinkään perustumaton arvaukseni olisi ollut viisi, mut niitä on h i e m a n enemmän). En kuitenkaan kokenut minkäänlaisena ongelmana, etten ole kuulunut henkilön faneihin, sillä kirja ei ollut mitenkään fanitukseen perustuva. Se oli meinaan ihan hemmetin hyvä (ja suoraan puhuttu) tarina siitä, miten omien unelmien eteen töitä tekemällä voi päästä aika hemmetin pitkälle – jopa täällä viiden miljoonan ihmisen Suomessa – ja Antti Tuisku on siitä todella hyvä esimerkki. Niitä töitä pitää vaan tehdä ihan helvetisti.

IMG_20181129_124001_909

Kirjassa käydään läpi Tuiskun lapsuutta ja nuoruutta, ääneen pääsevät myös vanhemmat ja sisko. Nuoresta pojanklopista asti toistuu sama mantra – Antti on aina ollut ahkera, päämääriinsä pyrkivä ja tekevä ihminen. Kun hän jotain päättää, niin sehän tapahtuu. Mitään ei kuitenkaan saa eteen kannettuna ja Antti oppikin jo nuorena taistelemaan tiensä kohti asioita, joita haluaa – olkoot sitten kyseessä kesätyö tai pääsy Idolsiin. Se matka, työmäärä ja intohimo, selkeä päämäärä sekä oman pään pitäminen ja itselleen rehellisenä pysyminen on tehnyt Antti Tapanista sen Antti Tuiskun, jonka meistä jokainen luulee tuntevansa. Se matka on sisältänyt suuria nousuja ja nopeita laskuja, väkivaltaa, sairauksia ja suuria huolia. Ne ovat opettaneet nauttimaan menestyksestä, mutta myös pelkäämään sen menettämistä. Se työmäärä on ollut luokattoman suuri, että katsojista tyhjentyneet teatterisalit ovat muuttuneet täysiksi areenoiksi. Suorastaan kadehdin sitä intohimoa, jonka avulla tämä kaikki on tehty, miten se päämäärä on pidetty niin selkeänä mielessä. Sitä, kuinka omasta unelmasta on tehty totta omia arvoja unohtamatta tai pelkän rahan takii.

Kirjan luettuani sujahdin Spotifyyn kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita ja on pakko sanoa, että kyllä nämä kaksi uusinta levyä ovat ne, joihin korvani kiinnittyivät. Niistä kuultaa läpi se, että nyt vasta Tuisku tekee sitä, mitä hän on halunnut ja yrittänyt tehdä jo vuosia ennen niiden ilmestymistä, mutta häneltä on puuttunut vain oikeanlainen tuki ja työryhmä. On vain ollut odotettava, että milloin peto pääsee oikeasti irti. Genrenä Tuiskun tuotanto ei ole minulle sitä ominta, mutta ei pidä koskaan sanoa ei koskaan – mielen pitäminen avoinna uusille asioille ei koskaan ole keneltäkään pois.

Loppuun haluan lainata vielä pätkän liittyen siihen, mikä on Tuiskun ympärillä pyörinyt Idols-ajoista asti. Että onks se, eiks se oo, onhan se, ai ei oo? Mitä väliä?

Mitä tulee siihen seksuaalisuuteen, niin mua on kritisoitu siitä, etten ota seksuaaliseen suuntautumiseeni kantaa ja toimi jonkin sortin roolimallina. Siitä mie olen eri mieltä. Päinvastoin, miehän olen roolimalli sille, ettei vunna 2018 tällaisia asioita tarvitsisi enää edes miettiä. Tavallaan mie olen myös elävä todiste siitä, ettei niillä ole väliä. – – – Ei nämä asiat ole aina niin vakavia. Mie haluan kannustaa kaikkia olemaan just sitä mitä ovat. Ei kenenkään tarvitse määritellä itseään mihinkään lokeroon.

Aamen.

Antti Tapani

Omasta ajasta

Oman ajan ottaminen saattaa olla välillä hankalaa, kun joutuu tasapainoilemaan työn ja sosiaalisen elämän välillä, mutta samalla myös yhteisen ajan löytäminen muiden samassa tilanteessa olevien kanssa on aikamoista sirkusta.

Pidän ihmisistä, joita elämässäni on, mutta intoverttina myös yksinolo on äärimmäisen tärkeää, etteivä aivot vain piiputa eikä ärtymys- ja jaksamistaso vetele viimeisiään. Aloinkin joku aika sitten h i e m a n kaivata taukoa kaikesta ja kaikista, enkä suotta. Kalenteria selatessani tajusin viettäneeni päivän yksin edellisen kerran yli kuukausi sitten. Samaan aikaan kun sain viestein kyselyä siitä, että nähtäiskö, mentäistä, syötäiskö, juotaisko, millon sulla ois vapaata, heitä jotain päivämääriä kiertelin ja kaartelin. Tiesin jo sopineeni muutaman tulevan vapaapäiväni menot, mutta vielä yksi päivä olisi vapaana. Ja tiedättekös, sellaisena päätin sen myös pitää, joten olin aivan turpa kiinni vapaastani ja latelin vain pitkän aikavälin päivämääriä, jolloin olisin vapaalla.

IMG_20181108_111148_151
Jos dekkarit kiinnostelee, niin lue tämä pikimmiten!

Viime perjantaina nousin suht aikaisin sängystä, sillä ketä nyt vapaapäivänä nukuttaisi, totesin ilman liian sateiseksi aamukävelyä ajatellen ja lähdin aamupalan jälkeen eläkeläisten sekaan kauppaan. Sitten tulin kotiin enkä tehnyt mitään erityisen menevää tai mediaseksikästä koko päivänä. Pesin hieman pyykkiä ja imuroin isoimmat villakoirat, mutta pääasiassa istuin neuleen, viltin ja villasukkien sisällä sohvalla lukemassa, juoden ehkä litran verran liikaa teetä. Nukuin muutaman tunnin päiväunet, kun siltä tuntui, ja söin ruoaksi pussillisen sipsejä. Ennen kaikkea muuta nautin vain siitä, että sain olla hiljaa ja hiljaisuudessa, rauhassa kaikelta ja kaikilta vaatimuksilta. Vietin oikeaa, introvertin vapaapäivää.

Uskotteko, jos sanon sen tehneen erittäin hyvää?

Omasta ajasta

30

Näissä neliöissä -blogi haastoi WordPress-kollegansa tähän kolmenkymmenen kohdan haasteeseen jo joskus aaaaaikoja sitten, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan?

1. Avioliittoja? Njääh.

2. Kihloissa? Njääh.

3. Lapsia? Njääh.

4. Lemmikkejä? Lapsuuen kodissa oli akvaario, mutta omassa kodissa ei mittään. Hieman allerginen keho ja liikkuvainen luonne ei oikein ole se ideaalein kodinantaja lemmikille.

5. Leikkauksia? Luomi leikattu selästä ja hampaita suusta – ei kuitenkaan viisuria! Sen johdosta minulta löytyy leukaperistä vielä yksi maitohammas.

6. Lävistyksiä? Vain korvakorut.

7. Tatuointeja? Njääh (suunnitelmia kyllä olisi, mutta tuskin toteutan).

8. Muuttoja? Kolme ja yksi puolikas, olen melko laiska _muuttelia_naikkonen_.

9. Ottanut lopputilin? Voi kyllä.

10. Ollut saaressa? Monesti, kerran jopa ukkosella! Se se kuulkaas vasta oli jotain (lähinnä siis pelottavaa, koska olin silloin vielä lapsonen).

11. Autosi? Laina-auto vain, mutta Suzuki Swiftillä olen suhaillut menemään.

12. Ollut lentokoneessa? Vaikka ja kuinka monesti, mutta edelliskerrasta alkaa olla jo aikaa. Matkustelen mieluummin kotimaassa autolla, bussilla tai junalla.

13. Onko joku itkenyt vuoksesi? Kyllä, vasten kasvoja ja varmaan selän takanakin.

14. Ollut rakastunut? Kerran vain.

15. Ollut ambulanssissa? En ikinä. Tai ehkä synnärille matkatessani saatoin olla, mutta sitä ei kai lasketa.

16. Luistellut? Lapsona en oikein muuta talvisin tehnytkään, kuin liu’uin jäällä. Aikuisena sitten enemmän rullien päällä roller derbyn parissa. Viime vuosina erittäin vähän kumpaakaan tullut harrastettua.

17. Surffannut? Vain intternetsissä, öhöhö.

18. Ollut risteilyllä? Khyyyyyllä ja monta kertaa. Mutta ei niistä sen enempiä, yksikään niistä ei ole erityisen kaunis kertomus.

19. Ajanut moottoripyörää? Eeeen. Kerran olen veljen mopoa ajanut ja senkin päin kompostia. Kyydissä olen tainnut olla kerran.

20. Ratsastanut hevosella? No kyllä. Lukiossa suoritin valinnaisen liikunnan kurssin ja siellä käytiin kokeilemassa ties mitä kaikkia lajeja, mm. ratsastamista. Siellä sitten istuttiin hevosen selässä ympäri maneesia. En innostunut heppatyttöydestä vielä silloinkaan.

21. Lähes kuollut? Voisi kai sanoa, että kahdesti. Kerran tukehtumalla ja kerran auton kierähtäessä katolleen (se oli ihan, pardon my french, vitun hirveetä. edelleen pelkään vähän talviautoilua sen takia).

22. Ollut sairaalassa? Vierailemassa vain.

23. Suosikki hedelmä? Kaisse mandariini/satsuma/klementiini on.

24. Aamu vai ilta? Hnnnngghhh, pakko kai sanoa aamu. Silloin unet on makoisimmillaan, ehtii lenkkeillä ja saa usein myös siivottua. Illat menee aina mihin sattuu.

25. Lempiväri? Kaisse vihreä on, koska nautin siitä väristä ehkä eniten.

26. Viimeisin puhelu? Joku työpuhelu taitannee olla, soittelen hyvin vähän vapaa-ajalla ja miulle myös soitellaan hyvin vähän, koska kaikki tutut tietää, että i n h o a n puhelimessa puhumista.

27. Viimeisin viesti? Sisältöä enny tähän viitti laitella, mutta WhatsAppissa.

28. Kahvi vai tee? Tee ehdottomasti, mutta se ei liene yllätys kenellekään, joka on min blogia tai instagramia seurannut viikkoa pidempää.

29. Kissa vai koira? Gnää. Kissen varmaan ottaisin yksin asuessa, mutta jos olisi toveri niin koirakin (corgi!) olisi ok (koska en kuitenkaan jaksaisi lenkitellä sitä tarpeeksi yksin).

30. Paras vuodenaika? Keeeeesäkesäkesä.

Voisin koittaa taas jossain vaiheessa oikeasti kirjoittaakin jotain näiden tällaisten postausten sijaan, mutta tässä on nyt vähän taas tullut muu elämä blogielämän tielle, ettei ole saanut aivoja kirjoittamismoodiin. Viimeeksi tossa yhtenä päivänä kasasin yhden postauksen päässäni ollessani suihkussa, mutta eipä sitäkään ole ehtinyt tekstimuotoon saada ja piakkoin se varmaan jo taas unohtuu. Pitäisiköhän hankkia sanelukone…

30

Viimeisin

Viimeisin viesti

Viimeisin tekstiviesti kirjastosta, että varaamani teos Lemmikki on saapunut.
Viimeisin WhatsApp toivottaa hyvää yötä.
Viimeisin Messenger on meemi.

Viimeisin ruoka

Aamupala eli vegaaninen riisipiirakka epävegaanisilla päällysteillä, appelsiini, kuppi teetä ja sinkkitabletti.

Viimeisin itku

Olen tainnut itkeä töräyttää kunnolla kevättalvella, kun kaikki oli niin saakelin vaikeaa. Kesällä pudottelin vain pieniä sieviä kyyneleitä ilman sen suurempia itkunäytöksiä räkä poskella. Syksyllä olen lähinnä ollut vittuuntunut, väsynyt ja ahdistunut kuivunein kyynelkanavin.

Viimeisin nauru

No kun se fakta taitaa edelleen olla, etten oikein osaa vieläkään kunnolla nauraa ääneen sen vuoksi, mitä tapahtui silloin nuorena parikymppisenä ja kehostani katosi nauru. Ääneen olen tyrskähtänyt viimeeksi kai Rick and Mortylle ja sille tarinalle koirasta, joka ahdistuessaan aina näykkäisee samaa ihmistä takapuolesta.

Viimeisin hermostuminen

Appelsiinille tässä aamusella, kun ei siitä suatanan hetelmästä meinannut taas lähteä kuori irti. Leikkasin sitten sen veitsellä siivuiksi ja söin mielenosoituksellisesti keittiön työtason ääressä seisten ja sotkien.

Viimeisin ostos

Kaksi mehevän rasvaista donitsia jälkiruokatuliaisiksi.

Viimeisin muutos sisustuksessa

Kyllä se mahtoi viime viikolla repäisty suursiivouksen tapainen ollut, kun vaihdoin siinä sivussa sohvatyynynpäällisetkin taas pitkästä aikaa eri kuosisiin.

Viimeisin lukemani blogiteksti

Teksti siitä, mitä Pöpelikössä opittiin opintovapaalla.

Viimeisin suunnitelma

Antaa mahdollisuus. Ehkä eniten kai itselleen.

 

Idea ja kaava postaukseen törkeästi varastettu lainattu Itse Minna Mänttäriltä.

Viimeisin

Valokuvaamisesta

Miekin joskus kuvasin, sillee niinku koko ajan, aina kamera mukana.
Mikä kamera sulla oli?
On se mulla vielä, se on se… olympuksen se.. eepeeäm joku, oota mie haen sen.
Tää! Mulla on kans tää, mustana, vieläkin hyvä, mut käytän harvemmin enää.
Miekin tykkäsin, kun mahtui kivasti laukkuun.
Mikset sie enää kuvaa?

Hyvä kysymys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myöhemmin kannattelen kameraa kädessäni, miltä tämä nyt oikein tuntuikaan tämä entinen kädenjatke. Sen painoa laukussa, sen suuntaamista kohti milloin mitäkin. Sitä kun sai tallennettua jotain puhdasta ja kaunista talteen muisteltavaksi ja katseltavaksi myöhemmin.

Lataan kameran akun, liitän sen kiinni koneeseen ja hyppään mukaan kuvavirtaan. Kesäreissuja, juhlia, kukkia, jouluja ja mökkimaisemia scrollaantuu ohitse. Poistan jokaisen kuvan jossa näkyy erään typerä virnistys, se saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Tuijotan pitkään jokaista kuvaa, jossa veljenpoika on vielä niin pieni ettei osaa muuta kuin itkeä ja nauraa, kun tutti näyttää peittävän puoli päätä. Kaksi vuotta sitten kuvaaminen on lakannut kuin seinään. En löydä sisältäni selitystä sen syyhyn.

Aamulla kamera on edelleen sohvapöydällä. Nostan sen välillä käteeni ja vain katselen sitä. En tohdi painaa käynnistysnappulaa tai poistaa linssinsuojusta, en vielä. Mutta ehkä taas pian. Myönnän, että se ajatus saa minut taas hymyilemään.

Valokuvaamisesta

Aina matkalla jonnekin

Päätän kirjoittaa huomenna. Huomenna. Huomenna on aikaa. Päätän kirjoittaa junassa. Perillä. Bussissa sitten. Junassa. Kotona on aikaa.

Mitä pidemmälle matka taittuu, sitä värikkäämmiksi käyvät puut. Runkoja ympäröi ylhäältä alkanut punaisuus, joka himmenee hitaasti keltaiseksi. Lehtiä varisee irti tuulen tarratessa oksiin. Sataa vettä ja vesipisarat jahtaavat toisiaan maiseman ohitse kiitävässä lasissa. Seuraan niiden liikkumista, kiirehtimistä ja hitaana vellovia pieniä pisaroita. Muistan kuinka lapsena niiden menoa kiritti auton takapenkillä. Usein. Kuin olisimme aina olleet matkalla jonnekin. Veli ja minä yhdessä takapenkillä ja sitten lopulta vain minä. Aina vain matkalla jonnekin.

Vierustoverit vaihtuvat. Joku hymyilee ja toinen vain työntää mitään sanomatta kassillaan tilan itselleen. Yksi kertoo vaivautuneesti köhäisten myöhästyneensä aiemmasta junasta, muuttoavuksi lähtenyt, tyttärelle, niin ne kasvaa. Niin aijaa joo. Puheesta karkaa ohut oluen tuoksu. Ikiaikainen tarina.

Oulu on kaunis syksylläkin, enkä minä kirjoita siitä sanaakaan muistiin.

20180919_181318

Aina matkalla jonnekin