Parasta just nyt

Screenshot_20171121-112701

Blogi on ollut suhteellisen hiljaa, koska en ole ehtinyt siihen paneutua, eikä miulla kyllä ole ollut mitään sanottavaakaan, ettei sen pualeen. Nyt ajattelin kuitenkin jättää tiskit odottelemaan aktiivisempaa hetkeä ja istua hetkeksi näppäimistön ääreen länkyttämään leukojani kivoista jutuista, jotka mieltäni ovat viime aikoina kihelmöineet (eipä sillä, etteikö niitä paskempia juttuja olisi kihissyt pääkopassa enemmän, mistä syystä plokihiljaisuus, mutta keskitytään nyt niihin positiivisiin!).

  • Herätysvalo, jonka ostaa täräytin jo marraskuussa. Itse herätysvalo-ominaisuus on mennyt kohdallani aivan harakoille, sillä nukun sen lävitse aivan totaalisessa koomassa, heräten vasta hälytykseen. Siitä syystä lopetin sen käytön kahden viikon jälkeen ja olen sittemmin käyttänyt sitä vain lukuvalona, johon se on aivan passeli. Voin ensimmäistä kertaa vuosikausiin lukea kirjaa sängyssä ilman, että joudun nousemaan ylös sammuttaakseni kattovalon – parasta! Tällä hetkellä on luvun alla ikisuosikkini Tuntematon sotilas.

 

  • Jonain päivänä sen vain taas huomaa, että ne ovat parhaimmillaan. Klementiinit, nääs. Eräänä marraskuisena aamua keittiöön tulvahti kuoren ratketessa niin huumaava ja raikas tuoksu, joka tulee vain sesongissa olevasta klementiinistä, että siinä hetkessä ymmärsi, ettei joulu enää ole kaukana. Olenkin kantanut klementiinejä kotiin selkä vääränä ja ahtanut niitä kitusiin ennen näkemättömällä innolla.

 

  • Mukissa höyryää nyt usein muutakin kuin teetä, nimittäin glögiä. En aiempina vuosina ole ollut mitenkään kummoinen glögi-ihminen, mutta tänä vuonna olen ilmeisesti seonnut ja kantanut kotiin litroittain glögiä. Glögi on i h a n a a, enkä tiedä, voinko luopua siitä enää ikinä. Varsinkin, kun oikeasti aloitin glögikauden jo joskus syyslokakuussa. Tammikuussa voi olla jo jonkinlainen interventio paikallaan, khöh.

 

  • Teestä puheen ollen, tässä välissä on pakko mainita myös jo lokakuussa hankkimani teejoulukalenteri. Maltoin aloittaa availun vasta joulukuussa ja on kyllä ollut sellainen kalenteri, että alta pois. Muutamista luukuista on tullut aivan todella upean makuisia elämyksiä (mm. heti ekasta luukusta!), osa ei ole ollut kovinkaan kummoisia, mutta myös aikamoisia yllättäjiä on mahtunut mukaan. Siinä kyllä herää ei niin hyvällä tavalla, kun mukissa höyryää valkosipulia sisältävä tee tai kuten tänään, tee joka maistuu ja tuoksuu aivan oluelle. Mainittakoon, etten erityisesti pidä kummastakaan mausta…

 

  • Ostaa päräytin toissa päivänä myös erään toisen erittäin joululta tuoksuvaisen asian, hyasintin. Se on availlut herkkiä nuppujaan tämän päivän aikana ja olohuoneessani on tällä hetkellä aikamoiset aromit ilmassa. Siinä onkin sitten oikeastaan ainoa myönnytys, jonka aion sisustuksellisesti tehdä joulua ajatellen, jos nyt en jotain glitteröityä kynttilää osta palamaan. En jaksa innostua joulutilpehööreistä tai -valoista tontunovien ollessa vihoviimeisintä paskaa, mutta kyä hyasintti pitää olla!

 

  • Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, ilontuojana saa tällä kertaa olla Antti Holma. Ehdin harmittavan harvoin katsomaan Maastamuuttajia, mutta korjaan vahingon aivan yhtä usein seuraamalla miekkosen instalivejä, joille saa aina naureskella. Kyseessä on kyllä semmonen ukkeli, että jos oisin homomies, niin pokailisin aivan täysiä, sillä hänessä kukkii huumorinkukka sellaisella volyymilla, että pitäisi saada sellaista ihan omaan kotiin asti kukoistamaan. Kaikkien iloksi hää myös teki vihdoin uuden Sande ja Suvi-Tuuli -videon, joka on tähän mennessä naurattanut jo kolmen katselukerran verran.

 

Mikä teitä on ihastuttanut (tai vihastuttanut!) viime aikoina?

Advertisements
Parasta just nyt

Kuukauden kirppislöytö

Screenshot_20171120-133219

Olen ennenkin leuhottanut nettikirppislöydöistäni ( täällä ja täällä ) ja ny aattelin taas, koska tein pitkästä aikaa löydön, jonka ostin pois kuleksimasta.

Selailin vähänkäytetty.fi:n valikoimaa tarkoin rajatuin raamein (maksimi hinta, merkki, koko ja kunto), sillä miksi käydä läpi koko valikoimaa kaikkine kauhtuneine henkkamaukkarätteineen, kun voi kaivella ne halutut merkit tietyn kokoisina ja kuntoisina vain muutamalla klikkauksella? En varsinaisesti etsinyt mitään, kunhan selailin, niin kuin monena muunakin iltana, sillä koskaan ei tiedä mitä näytöltään löytää.

Tällä kertaa osuinkin aikamoiseen kultasuoneen, sillä bongasin yllä näkyvän Vilan petroolinvihreän/sinisen mekon alle kymmenellä eurolla ja sitä oli käytetty vain kerran. Hetken aikaa pohdittuani ja asiaa pähkittyäni (tarvitsenko uutta mekkoa, missä mie sitä käyttäisin, onkohan tää nyt oikeasti hyvä hankinta, onkohan tää oikean kokoinen, mitähän materiaalia tää on…) päätin klikata mekon ostoskoriin ja muutaman päivän perästä kävin sen pakettiautomaatista noutamassa.

Mekko oli just eikä melkein oikean kokoinen, suurimmaksi osaksi viskoosia (polyesteriäkin on, buu!) ja se on osoittautunut oikein hyväksi hankinnaksi, sillä olen käyttänyt sitä jo useamman kerran töissä sekä kerran vapaalla kun kävin katsomassa leffaa vakipubissani (kyllä, sekin on kotikaupungissani mahdollista!) ja se tuli kyllä oikeasti tarpeeseen arjessa käytettävänä mekkona. Voi olla vaikea uskoa olemattomien asukuvien ja aktiivisen housujenkäytön perusteella, mutta olen pohjimmiltani ikuinen mekkotyttö ja juuri kuvassa komeilevan mekon malliset ja mittaiset ovat suosikkejani. Vielä kun siinä olisi taskut, niin se olisi täydellinen. Kaikkein parasta mekossa taitaa olla kuitenkin sen vihreään taittuva väri, sillä olen hiljalleen koittanut pyrkiä pois kokomustasta pukeutumisesta ja pakko myöntää, että tummaan ja siniseen taittuvat vihreän sävyt ovat juuri niitä, jotka minulle sopivat – ne kun korostavat silmieni vihreyttä juuri oikealla tavalla, eivätkä saa ihoani vielä entistäkin kalpeammaksi.

Olisi ollut mukava näyttää miltä mekko näyttää ihan päällä asti, mutta kun en osaa olla kuvissa mitenkään päin luonnollisesti, eikä minulla ole takataskussa ketään kuvaamassa olemistani salaakaan, niin saatte nyt ja varmaan jatkossakin tyytyä ihan vaan naulakko- ja henkarikuviin. Tuskinpa tuo haitannee, kun ei tämä ny mikään muotiploki olekaan.

Onko kirppisonni ollut teille yhtä suopea viime aikoina?

Kuukauden kirppislöytö

Konjac spongesta

InkedScreenshot_20171120-141913_LI

Marraskuun alussa kirjoittelin tavoitteestani siirtyä luonnollisempaan kosmetiikkaan ja pohtiessani ihoputsareita Jenna kehotti tutustumaan konjac spongeen.

Olin aiemmin nähnyt vain kuvia tästä oudon näköisestä tuotteesta, jolla käsitykseni mukaan hierottaisiin kasvoja niiden puhdistamiseksi. Olin pitänyt tuotetta aina vähän liian villinä vetona omaan kasvojenpuhdistusrepertuaariini, mutta niin vain tuon suosituksen jälkeen löysinkin itseni Ruohonjuuren verkkokaupasta selailemasta eri vaihtoehtoja. Lopulta päädyin tilaamaan suositellun vihreän aloe-sienen ja samaan syssyyn tilasin myös Madaran kasvosaippuan, sillä en uskonut pelkän sienen riittävän meikinpoistoon.

Eräänä lauantai-iltana sitten vihdoinkin uskalsin molempia tuotteita kokeilla ja kuules Jenna, kiitos tuhannesti tästä vinkistä. En usko, että mun iho on koskaan, ikinä, milloinkaan tuntunut yhtä pehmeältä ja sileältä, kun se tuntuu nyt. Valehtelematta on tehnyt mieli tarjota poskeaan siliteltäväksi jokaiselle vastaantulleelle tutulle, mutten sentään vielä ole tohtinut (saa seuraavalla kerralla silittää kun nähdään, on meinaan sileetä menoo!)

Sen lisäksi, että tuo sieni kadottaa kaikki pienet näpyt, niin tuo saippuan ja sienen kombo puhdistaa huomattavasti paremmin kuin nuo kolme niiden yläpuolella komeilevaa putelia yhteensä. Olen siis ennen käyttänyt kasvoihini silmämeikinpoistoainetta ja kahta eri putsaria, mutta silti kasvoja kuivatessa on valkoiseen pyyhkeeseen jäänyt meikkivoiderantuja ja ripsiväriä. Nyt niitä ei jää ollenkaan. Onneksi uskaltauduin kokeilemaan myös ripsivärin poistoa hennosti sienen avulla, sillä se myös irrottaa vähemmän ripsiä kuin vanulappujen kanssa heiluminen.

Ja luonnon puolestahan tämä on suorastaan lottovoitto. Voin jättää kauppaan kolme muoviin pakattua, teollisesti tuotettua tuotetta ja tarvitsen vanulappuja enää vain kynsilakanpoistossa sen sijaan, että käyttäisin niitä joka ilta meikinpoiston yhteydessä. Sain kahdella luonnonmukaisella tuotteella korvattua neljä luonnotonta ja näiden uusien tuotteiden pakkausmateriaalitkin ovat helpommin hävitettävissä (konjac sponge on pakattu hitaasti biohajoavaan “muoviin” ja saiputti ohueen pahviin). Uskomatonta, mutta totta.

Ainoaksi haasteeksi koen matkustamisen näiden tuotteiden kanssa eli oisko mitään säilytys- tai kuivausvinkkejä reissatessa?

 

Konjac spongesta

Instagramfeedin kulisseissa

Ensin blogeissa naureskeltiin vanhoille instagramkuville filttereineen, mutta nyt taitaa olla nousevassa trendissä muistella niitä vanhoja muuten vaan. Yleensähän näin tekeviä tyyppejä tuikataan sillä kuuluisalla tikulla silmään, mutta menköön nyt tämän kerran. Fiksuimmat ehkä jo arvasivatkin, että oma nostalgiapläjäys on tuloillaan, mutta nostalgian sijaan ajattelin vain avata kuvien takana piilleitä fiiliksiä, tapahtumia ja sen sellaisia.

Aloitetaan sieltä mistä kaikki oikeastaan alkoi eli instagramfeedini ensimmäisestä kuvasta:

9.8.20149.8.2014

Tuona jumalanhylkäämänä lauantaina kärsin suunnattomasta krapulasta (juurikin tämän tapauksen aiheuttamasta) ja makasin yli puolet päivästä sohvan pohjalla. Verkalleen liikkuvat aivosoluni kuitenkin kihisivät jo päästä somettamaan instagramin ihmeelliseen maailmaan ihkaensimmäistä kertaa, joten siinä kirja kainalossa maatessani nousin sen verran istuma-asentoon, että sain tämän loistokkaan otoksen kuvattua. Ja näin oli instagramfeedini saanut alkunsa. Kirja oli Markku Nummen Karkkipäivä, en pitänyt muistaakseni juur minään.

7.9.20147.9.2014

Kuvassa kädessäni on pieni vauvelisammakko ja seison mökin pihassa valmiina kotiinlähtöön. Kuvan ulkopuolella on nuori nainen, joka on viikonlopun aikana kirjoittanut parvella päiväkirjaansa, ettei ole onnellinen ja tietävän, ettei avopuolisokaan ole. Kumpi sanoo asian ensimmäisenä ääneen. Nainen ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä, mutta pitäessään pientä sammakkoa kädessään, hän tuntee, että niin kuin tämä pieni ruipelo ja soma eläin tulee selviämään, niin selviää hänkin. Sammakko hypähtää takaisin ruohikkoon ja nainen nousee autoon. Neljän kuukauden päästä hän on sinkku.

9.2.20159.2.2015

Iltojeni ilo, päivieni valo eli Volkswagen Polo vuodelta 1999. Vanha autoni, jota rakastin vihata. Kuvanottohetkellä on noin kymmenisen astetta pakkasta, autostani aukesi vain yksi ovi, kun kaikki muut olivat jäätyneet kiinni. Hauskaa tilanteesta teki se, että auennut ovi ei myöskään enää sulkeutunut. Jouduin talvisin varaamaan pakkasilla ylimääräiset puoli tuntia kaikkiin matkoihin, sillä jouduin usein pitämään autoani tyhjäkäynnillä +20 minuuttia ennen kuin auto lämpeni sen verran, että kuskin ovi meni kiinni (tai edes aukesi, joten usein kuljin takaovien kautta). Jokainen päivä oli uusi seikkailu ja olen useammin kuin kerran jäänyt autoni sisälle jumiin, kun ovet eivät enää auenneetkaan.

20.4.201520.4.2015

Kuvassa olen vetänyt, heh heh, ranteet auki töissä. Kyseessä oli ensimmäinen työpäiväni elämäni pisimmän sairaslomaputken jälkeen, kun palasin työmaalle järisyttävän keuhkoputkentulehdusepisodin jälkeen. Oli inasesta kiinni, ettei mennyt keuhkokuumeen puolelle ja olenkin taputtanut itseäni monesti selkään, että menin lääkäriin silloin kun menin, vaikka ensin ajattelin kyllä vielä jaksavani töissä. Juuh ei. Voimat palasivat vihdoin ja huumorinkukkakin alkoi työpaikan kelmeässä kellarissa taas kukkimaan oikein urakalla nukkien (nukkejen, nukkein, miten tää taipuu herranjestas?) parissa.

1.11.20151.11.2015

Kuvateksti kertoo minun palanneen vielä kerran sinä syksyny mökille, mutta oikeasti kävin vain pihassa kääntymässä. Todellisuudessa olin menossa paikalliselle kylätalolle tapahtumaan, jossa paljastettiin kylän omien sankarivainajien laatta. Ei sitä ihan jokaisen laatan vuoksi viitsi yli kolmea tuntia suuntaansa autossa istua, mutta tällä kertaa viitsi. Kyltissä nimittäin lukee oman isoisoisäni nimi ja siinä samalla omakin nimeni. Tapahtuma oli ylitsepääsemättomän vavahduttava ja silmäkulmiakostuttava kokemus, kun isättömät vanhukset lukivat ajan haurastuttamia kirjeitä rintamalta ja sota tuntui käsinkosketeltavan isolta möykyltä keskellä salia. Sinä päivänä hävetti olla itsensä kaltainen pullamössössä kasvanut ihminen, joka ei ollut kokenut todellista kurjuutta koskaan.

17.1.201617.1.2016

Kyseinen päivä oli sunnuntai, pakkasta oli yli omien tarpeiden ja minä tein jotain mitä en ollut ikinä ennen tehnyt: pyysin jotakuta treffeille kanssani. Heitin kysymyksen ilmoille messengerissä ja kuohuin niin, että oli lähdettävä pakkaseen rauhoittumaan. Kävelin keskelle koskemattomia hankia ja hengittelin syvään kainalot ahdistushiestä kylkiluita myöten märkinä. Maailma näytti kauniilta ja minun teki mieleni huutaa jännitykseni ulos pitkänä ja villinä huutona.

14.2.201614.2.2016

Kolmantenatoista päivänä helmikuuta vuonna kaksituhattakuusitoista artisti nimeltä Paperi T heitti keikan kotikaupungissani ja liput maksoivat huimat viisi euroa. Arvoin pitkään lähtisinkö, menisinkö ja ennen kaikkea, uskaltaisinko yksin. Lähdin, menin, uskalsin ja niin teki moni muukin. Paikka myytiin loppuun viisi minuuttia saapumiseni jälkeen. En tainnut nähdä keikan aikana vilaustakaan itse artistista, mutta se oli silti yksi elämäni parhaimmista. Kun kellon viisarit siirtyivät laiskasti sunnuntain puolelle ja päivä muuttui ystävänpäiväksi, elämääni luiskahti kaksi uutta tyyppiä kuin varkain. Toinen heistä tarjosi minulle kotonaan pannacottaa, läpi yön kestävän keskustelun musiikista ja esitteli baarin hikisennihkeässä alakerrassa minulle sen toisen, jolla oli taskussaan muumitikkari ja nyt jo lähes kahden vuoden verran keskustelua vähän kaikesta. Ajatella, mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta, jos en olisikaan keikalle mennyt.

11.3.201611.3.2016

Sinä perjantaina lähti matkaan 1.) viesti, jossa kerroin pitäväni, mutten haluavani ja 2.) makean kakun siivittämänä siipiään kohti isoa kirkkoa levitellyt lempityyppini. Ensin istuin eteisessä näpyttämässä viestiä, sitten ilakoivassa olohuoneessa, jossa välillä pyyhittiin silmäkulmaa ja naurettiin sitten taas. Tuntuu kuin tästä olisi kymmenen vuotta, vaikkei edes kahtakaan. Voin yhä tuntea tuon syntisen baileyskuorrutteen maun kielelläni, saispa sitä saavillisen just nyt suuhun!

15.7.201615.7.2016

Kotikaupungissani tuntui kaikki kaatuvan päälle kuin ikuinen yö ja minun oli vain päästävä pois, kauas pois tai tapahtuisi kamalia. Lähdin siis lähes kuukaudeksi venähtäneelle reissulle länsirannikon kautta Ouluun hengittämään. Siellä minua tervehti yksinäisyys, jäätelötötteröiden loputon virta, Toripolliisi ja meren tuoksu. Vetkuttelin kaupungilla, Hupisaarilla ja Nallikarissa. Elin jäätelöstä, vapaudesta ja auringosta. Puhuin vain jäätelömyyjille, kaupan kassalle, Kofeiinikomppanian nuorelle miehelle ja Kauppuri5:sen tarjoilijalle. Mietin, josko en palaisikaan, jäisinkin vain tänne, missä kukaan ei tunnista, moikkaile tai kysy mitä kuuluu. Ei sillä, että kotopuolessakaan olisi kyselty. Sille yhdelle joka kysyi tarjosin jäätelön ennen lähtöäni, jos vaikka jättäisinkin tulematta takaisin. Kesäinen Oulu on parasta mitä Suomi voi ihmiselle tarjota, menkää sinne!

30.7.201630.7.2016

No palasin mie sitte kuitenkin ja mikäs sitä oli näihin maisemiin palatessa. Kuvan ulkopuolelle rajautuu kuitenkin mies jolle kerroin sinä iltana etten halua, tahdo tai kaipaa. En nyt tai ehkä koskaan, ei siis kannata yrittää tai odottaa. Kaikesta huolimatta auringonlasku oli liian kaunis jättää kuvaamatta ja mies, noh, hän jatkoi yrittämistä ja olen siitä niin kovin pahoillani ja tunnen ajoittain vieläkin syyllisyyttä.

1.10.20161.10.2016

Tässä maailmassa on yksi pieni lapsi, joka määritti vuonna 2015 syntyessään vääräksi sen faktan, että vihaan lapsia en pitäisi lapsista. Jo syntyessään se pieni tyyppi kietoi minut pikkusormensa ympärille ja täysin yllättäen löysin itseni nyyhkimästä vauvantarvikeosastolla Prismassa. Pienet tossut ja puklurätit eivät olleet ikinä heilauttaneet minua suuntaan tai toiseen, mutta silloin ne iskivät palleaan sellaisella voimalla, että tyrskäys pääsi suusta. Sittemmin olo on onneksi tasoittunut ja pienen pellavapään kanssa remutessa tulee itkun sijaan aina hymyiltyä naamansa kipeäksi. Muut lapset hiertävät mieltäni edelleen ja omat ei ole edes ajatuksen tasolla pilkkeenä olemattoman isänsä silmäkulmissa, että ei tarvi alkaa kyselemään mun jakautumisestani.

6.12.20166.12.2016

Kuinka monta kuvaa eri kakusta voi tunkea yhteen postaukseen? No, nähtävästi kolme. Täytin epämääräisen määrän vuosia viime vuonna ja sen kunniaksi päätin leipasta kakun. Tai siis kuusi eri väristä kakkua, joista kasasin lopulta kaksi kakkua. Kakuista tuli lopulta hienoja, mutta ne maistuivat hirveältä ja minä olin kuolla stressin määrään. Töissä oli hirveää, kotona kakkukaaos perfektionismin iskiessä vasten kasvoja ja elämä… noh, se oli solmussa kaikin tavoin ja napsin tulehduskipulääkkeitä vaivaan, jota lääkärikään ei tunnistanut. Tulihan siitä ihan kiva instagrampäivitys sitten kuitenki.

23.2.201723.2.2017

Helmikuussa naureskelin raikulipojilta näyttäville tulppaaneilleni, vaikka oikeasti ei naurattanut yhtään. Näytin kolme kertaa nuupahtaneemmalta itse, sairastin ja mieleni oli täynnä mustaa. Tuntui, kuin pupillieni mustuus olisi pikkuhiljaa laajentunut iiriksien yli peittäen kaiken. Yritin olla sosiaalinen, mutta väsyin nopeasti ja käperryin itseni sisään. Helmikuu oli taittaa niskani kokonaan ja muistan sen aina kun näen nämä helmikuiset, darraiseen ulkomuotoon taipuvaiset tulppaanini.

22.5.201722.5.2017

Jottei tämä nyt vallan masisteluksi menisi, niin loppuun jotain ällöittävän positiivista. Tää tässä kuvassa on mun muutamaan kertaan mainittu lempityyppini, jonka seurassa tulee aina hyvä mieli, näki sitä sitten viisi minuuttia tai viisi tuntia. Kuvanottopäivänä oltiin sovittu treffit mun Helsingissä olleen työhaastiksen jälkeen, mutta haastattelu vaan venyi ja venyi ja meille jäi lopulta yhteistä aikaa alle puoli tuntia. Ilahdutettuamme ensin kanssaihmisiä halaamalla villisti kohdatessamme Lushissa, astelimme pää kolmantena jalkana Steam Hellsinkiin pikaisille yksille. Tempastiin kumpikin juomamme viiteen minuuttiin kurkusta alas ja tää tyyppi saattoi mut bussiin kohti kotia. Kevyessä pikahumalassa nojasin hilpeänä Onnibussin penkkiin ja mietin, et vaikka haastattelu oiskin menny ihan penkin alle ja elämä heittelis suuntaan ja toiseen, niin ei se oikeestaan haittaa, kun mun elämässä on aika hiton hienoja tyyppejä.


Oli jotenkin pysäyttävää käydä läpi omaa instagramfeediään ja muistella sitä kaikkea, mitä kuvien takana oikeasti tapahtuikaan. Tajuta, että vaikka miulla on ollu melkoisen kurjia aikoja viime vuosina, niin niissä on ollut myös paljon hyviä asioita. Muistaa, että siinä missä niiden omien kuvien takana voi olla tapahtunut vaikka mitä, niin niin on voinut myös niiden muidenkin ihmisten laittamien kuvien takana. Masennus, alakulo, parisuhteiden loppumiset ja sairaudet eivät kovinkaan usein pääse esille sosiaalisen median profiileissamme, emmekä voi tietää vain kuvavirran perusteella, mitä toinen käy elämässään läpi juuri sillä hetkellä.

Instagramfeedin kulisseissa

Oman ikigain jäljillä

IMG_20170930_151144_769

Kirjoitin jokin aika sitten ikigaista, mutten sanonut omastani mitään. We’re not in Kansas anymore -blogin Salla kirjoitti lokakuussa tavoitteista ja niiden saavuttamisesta ja huomasin silloin, ettei minulla ole minkäänlaisia konkreettisia suunnitelmia elämälleni, vaikka haaveita ja tavoitteita piisaakin. Viisivuotissuunnitelma alkoi kuulostaa erittäin tervetulleelta asialta.

Nyt on aika puhua molemmista aiheista.

Kun pohdin ensimmäistä kertaa omaa ikigaitani olin vielä työtön (vaikkakin nimeni oli jo sopimuspaperissa syksyllä alkavaan työhön), etsin suuntaani ja pohdin, olenko sittenkään lähdössä oikeaan suuntaan allekirjoittamani paperin kanssa. Olisiko se työ sittenkään se, mitä haluaisin tehdä, johon soveltuisin ja jota osaisin? Tulin pohdinnassani siihen tulokseen, että kyllä, se on juuri sitä mitä minä tällä hetkellä haluan elämässäni tehdä. Toivon myös palkanneen tahon olevan yhtä tyytyväinen työni jälkeen, kuin itse olen tehdessäni sitä. Vaikka olen joinain aamuina ollut kuolemanväsynyt ja uupunut, ei yhtenäkään päivänä ole tehnyt mieli jäädä vain kotiin työnteon sijaan. Vaikka töissä tulee välillä hetkiä joina tuntuu ettei mikään luonnistu, niin silti ei tee hetkeäkään mieli luovuttaa, vaan annan silti kaikkeni. Olen löytänyt tämän hetkisen työ-ikigaini.

Se antaa tavoitetta myös tulevaisuuteen, sillä haluan tulevaisuudessakin tehdä vain työtä, jossa saan tuon saman fiiliksen. Haluan tehdä työtä, joka ei minään päivänä tunnu pakkopullalta ja jonne on mälsinäkin päivinä kiva mennä. Työnsä parissa viettää lopulta suurimman osan ajastaan, joten miksi tehdä jotain sellaista, joka syö sisältä? (ymmärrän toki, että joskus on vain pakko, olen tehnyt itsekin pakon sanelemana).

Koska elämä ei ole vain työntekoa, toinen ikigaini löytyy vapaa-ajan puolelta ja teen sitä tälläkin hetkellä. Kirjoittaminen on ollut läsnä elämässäni siitä asti, kun kynä on pysynyt kädessäni ja kirjaimet menneet edes suht oikein päin. Olen usein lopettanut kirjoittamisen vahingossa ja/tai tahallani, mutta aina palannut sen pariin uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen on ikigaini, josta en usko koskaan enää luopuvani. Totta puhuen, haluaisin tehdä sitä vielä nykyistäkin enemmän ja siitä olisi aika saakutin mukavaa saada joskus jonkinlaista korvaustakin.

Mielekkään työn ja kirjoittamisen lisäksi tavoitteenani on myös pyrkiä elämään mahdollisimman paljon luontoa kunnioittavasti ja luonnosta. Pienentää omaa jalanjälkeäni alati lisää saastuttavassa maailmassa ja yrittää tehdä parempia valintoja maailman puolesta.

Mutta mitä minä haluaisin sisällyttää viiden vuoden suunnitelmaani edellä mainittujen asioiden lisäksi?

Voi kuulkaa. Olisi ihanaa, jos viiden vuoden päästä tästä hetkestä voisin istua näpyttelemässä jonkinlaista tekstinpätkää oman taloni lasitetulla kuistilla, keskellä metsiä ja peltoja, jossakin kalaisan järven rantamilla. Hörpätä teetä ja hoitaa kasvimaatani, elää suurimmaksi osaksi sen, metsän ja järven antimilla sekä pitää kanoja tahi ankkoja. Laiskanpulskea kissa pesisi itseään portailla ja tomaatit kypsyisivät pulleiksi kasvihuoneessa. Elämääni ja taloani ylläpitäisin kirjoittamalla ja korkeintaan tunnin matkan päässä sijaitsevassa työpaikassani (jonka soisin olevan sama, jossa olen nyt). Talvella lämmittäisin uuneja ja kiroilisin pihan lumitöiden sekä jäätyvien putkien kanssa, mutta eläisin onnellista elämää kaukana kaupungin hälystä.

Tämä on se kaikkein tärkein asia, johon haluan seuraavan viiden vuoden aikana pyrkiä. Olen toki realisti, joten ymmärrän kaipaamani tontin ja talon maksavan yli viisinkertaisesti sen, mitä minulla on tällä hetkellä säästössä, jolloin muhkea lottovoitto auttaisi asiaa huomattavasti, ettei tarvitsisi elää loppuelämäänsä velkavankeudessa.

Mitä ovat ne konkreettiset asiat, joilla voisin edesauttaa edellä mainittujen asioiden tapahtumista? Ensinnäkin jatkan lottoamista ja työni tekemistä niin hyvin kuin vain ikinä osaan. Laitan vielä vähän enemmän rahaa säästöön tulevan asuntoa varten. Jatkan kirjoittamista ja alan enemmän hyödyntämään blogiani – ei en tarkoita, että se tulee tulevaisuudessa täyttymään mainoksista. Jos haluaisin asioiden olevan niin, olisin jäänyt Lilyyn, hehs. Tarkoitan sitä, että nyt pian oikeasti lisään sen linkin sosiaalisiin medioihini, enkä enää hyssyttele bloggaamistani. Annan teksteilleni enemmän aikaa, fiilispostauksia tietenkään unohtamatta. Haluan saada blogini kautta uusia sysäyksiä kirjoittaa vielä ehkä jotain muutakin, enkä toki kieltäydy, jos jokin omia arvojani tukeva taho haluaa tehdä kanssani joskus yhteistyötä. Jatkan seikkailujani kasvisruoan (olen pahoillani, mutta pekoni tulee silti aina olemaan hotelliaamiaisteni rakkaus ja heikko kohtani), luonnontuotteiden ja ekologisemman elämän parissa, varmasti virheiltä välttymättä.

Marraskuu 2022 kertokoon sitten aikanaan kalvakan totuutensa. Jos vielä silloinkin istun tässä samassa kerrostaloasunnossa kuluneella sohvallani, niin voinkin sitten vetää itteni suorilta jaloilta narun jatkoksi. Tämä ei ole se tapa tai paikka, jossa haluan vielä silloin elämääni elää.

Näihin positiivisiin tunnelmiin, onko sinulla viisivuotissuunnitelmaa?

Oman ikigain jäljillä

Mitä tein työttömyyteni aikana?

IMG_20170819_135335_133

Kuten vanhassa osoitteessa blogiani seuranneet saattavat muistaa, olen viettänyt kuluvasta vuodesta leijonanosan työttömänä ( ja vänisinkin siitä usein ). Nyt kun olen taas korviani myöten takaisin työelämässä ja kasvatan silmäpussejani takaisin samaan kokoluokkaan makuupussien kanssa, on hyvä palata hetkeksi siihen, mitä oikeasti tein ja ymmärsin sinä aikana kun valtion silmissä vain makasin sohvalla syljeskellen kattoon.

No siis ihan ekana sairastin tietty stressin lauetessa aivan järkyttävän kuumetaudin, joka veti minut tajuttomaksi sängyn pohjalle melkein kahdeksi viikoksi. Saavutin siis hieman lisää vastustuskykyä tai ainakin niin haluaisin kovasti uskoa.

Kun sitten lopulta pääsin tolpilleni ja pystyin syömään muutakin kuin mandariineja, aloitin aktiivisen työnhaun. Ja se kuulkaas käy ihan työnteosta raapustaa hakemusta toisen perään, kipittää haastatteluissa siellä sun täällä, kuunnella ei kiitosta päivästä toiseen ja kuvata itsestään hakuvideoita kuin viimeistä päivää. Mutta sitten taas… Useimmat päivät olivat niin täynnä tyhjää, että pää meinasi hajota. Välillä ei vain keksinyt yhtäkään syytä nousta sängystä koko päivänä muuten kuin vessaan. Ajattelin ettei työttömyys ja toimettomuus sovi minulle ja kuolen hiljalleen pois, jos en saa pian jotain oikeaa tekemistä. Tein todella syvän koukkauksen sisimpääni talven viimeisten pakkasien ja kevään ensisateiden aikana ja se kannatti. Ymmärsin, ettei jatkuva kiire ja oman itseni laiminlyönti ollut tehnyt minulle lainkaan hyvää ja tämä toimettomuuden jakso tulisi ehkä olemaan tähän asti eletyn elämäni parasta aikaa (ja olihan se!). Jos päivä alkoi tyhjänä, täytin sen sillä mitä mieleni juuri sinä päivänä halusi ja nautin valheellisesta vapauden tunteesta, jota varjosti jatkuva epävarmuus.

Kun kesäkuussa lopulta tuikkasin nimeni erään paperin alalaitaan ja tiesin töiden alkavan virallisesti vasta syyskuussa, sisälläni suorastaan liekehti. Minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä mitä ikinä haluaisin, eikä minun tarvitsisi enää murehtia työnhausta. Antauduin monen vuoden tauon jälkeen elämälle ja saavutin mielenrauhan.

Luin niin paljon, että pelkäsin kirjastokorttini viivakoodin kuluvan puhki kortinlukijan alla ja silmieni vain jonain päivänä putoavan kuopistaan. Pyöräilin sinne, tänne ja tuonne, koska autoilemaan en päässyt. Istuin mökin kuistilla useammin ja pidempään kuin vuosiin. Kävin koulutuksissa uutta työtäni varten ja rakastuin työpaikkaani joka kerralla enemmän ja enemmän. Kartoitin itselleni kokonaan uuden kaupungin. Muistin vanhoja asioita samaan tahtiin kun unohdin uusia ja tunsin pitkästä aikaa uppoavani ihastumisen kuplaan. Ymmärsin lopulta taas itseäni paljon paremmin, kun kuuntelin sisimpääni ja mitä oikeasti elämältä haluan.

Yli puolen vuoden työttömyyteni aikana tunsin myös ensimmäistä kertaa saavuttaneeni jotakin blogini kautta, kun annoin sille enemmän aikaa ja ajatusta kuin aiemmin ja tahdon antaa niitä edelleen myös täällä uudessa osoitteessa – jopa vieläkin enemmän kuin ennen, kun en enää tunne portaalin rajoituksia ympärilläni. Kesän aikana pikkuhiljaa ymmärsin taas uudelleen kuinka tärkeää kirjoitetun sanan tuottaminen minulle onkaan.

Ei-niin-mairitteleviin-saavutuksiin luettakoon se, että vietin kesällä niin ahkerasti viiniviikkoja (#viiniviikot), että eräs tuttavani luuli sen olevan oikea tapahtuma kotikaupungissani. Tjooh, kyl tää on ollu vaa tämmöin yhen naisen festivaali, khöh… Kaikkein suurin saavutukseni työttömyyden ajalta on kuitenkin se, että pääsin Candy Crush Soda Sagassa tasolle 833 vain 228 päivässä. Ja sanovat työttömiä laiskoiksi…

Mitä tein työttömyyteni aikana?

Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

20171104_135509kop

Anna Vihervaarasta -blogissa kerrottiin alkuvuodesta kirjasta nimeltä Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain (Hèctor Garcìa (Kirai) & Francesc Miralles, Gummerus, 2017) ja kiinnostuin. No mutta kukapa ei pitkän ja onnellisen elämän mahdollisuudesta kiinnostuisi!

Kesti kuitenkin lähes puoli vuotta, ennen kuin itse kirjaan tartuin kesän loppupuolella. Kannatti tarttua. Kirjan itsessään luki läpi iltapäivän aikana, mutta siitä oli lopulta myös suuri apu silloiseen työttömän elämääni. Se laittoi toden teolla pohtimaan, että minkälaiseen työhön oikeasti haluaisin ja millaiseen en todellakaan halua. Mitä minä haluaisin elämässäni tehdä työni lisäksi, minkä vuoksi minä haluaisin nousta aamuisin vuoteesta?

Sillä sitäpä se ikigai juuri on – elämän tarkoitus, syy nousta vuoteesta ja jatkaa aina vain eteenpäin. Se on se voima, mikä juuri sinua tässä elämässä ajaa eteenpäin ja se voi olla ihan mitä tahansa. Ja niinhän se vain on, että ihmiset, jotka ovat löytäneet oman ikigainsa, sen josta saavat elämäänsä suurimman sisällön, elävät onnellisen (ja ehkä pitkän) elämän.

Kirja ei anna valmista vastausta siitä, mikä juuri se sinun ikigaisi voisi olla, mutta antaa välineitä sen löytämiseen. Teoksesta löytyy muutenkin elämänlaatua kohentavia vinkkejä ruokavaliosta kevyisiin liikuntaharjoitteisiin ja käytännön niksejä flow-tilan saavuttamiseen – tila, jonka jokainen tekevä ihminen tietää erittäin tärkeäksi asiaksi. Se kertoo myös kylästä, jossa ihmiset elävät tällä maapallolla kaikkein vanhimmaksi ja kenties jopa onnellisimmaksi. Myös heiltä on kerätty hyvän elämän vinkkejä kirjan kansien väliin.

Joko sinä olet löytänyt oman ikigaisi tai lukenut kyseisen kirjan?

 

Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain