Vuosi ostamatta vaatteita – miten meni?

Aika laittaa nippuun Vuosi ostamatta vaatteita -haaste ja päästän teidät heti kiemurtelemasta jännityksen ikeestä kertomalla, että hyvinhän se meni! Toki te, jotka minua seuraatte instagramin puolella, tiesittekin tämän jo (lähes) heti vuoden vaihtuessa.

Se, että vuosi meni hyvin tarkoittaa sitä, että en ostanut yhtäkään vaatetta koko vuoden aikana. Tiedän, että se tuntuu uskomattomalta ja olenkin asiasta itse kaikkein eniten ymmälläni. Uskomatonta, mutta totta – vuosi meni oikeasti todella nopeasti ja jo muutaman kuukauden jälkeen en oikeastaan enää edes kaivannut vaatekaappiini mitään uutta, koska päähän oli jo iskostunut ajatus siitä ettei mitään uutta oikeasti tarvitse, koska vaatteita on entuudestaan jo niin paljon.

Vuoden aikana oli niin läheisen hautajaiset kuin iloisempiakin juhlia sekä asun vaatineet halloween-juhlat, joista jokaisesta selvisin ostamatta yhden yhtä uutta vaatekappaletta. Halloween-juhliin en lopulta päässyt sairastumisen vuoksi, mutta sinne taiteilin asun jätesäkistä, hautajaisiin löytyi kaappikaupalla mustaa jo valmiiksi ja “firman” bileisiinkin puin saman mekon kuin muutamia vuosia aiemmin.

Usein toistetaan samaa fraasia tapahtumia ja juhlia enteilevinä aikoina, ettei sieltä omasta vaatekaapista löydy mitään päälle pantavaa, vaikka vaatetta on henkarit pullollaan ja sitten ollaankin jo ostamassa jotain uutta. Oli lopulta hirveän helppoa ja vapauttavaa pukeutua juhlavampaa pukeutumista vaativiin tilaisuuksiin, kun tiesi tasan tarkkaan mitä on käytettävissä. Ei ollut sitä takaporttia käydä vain ostamassa jotain uutta, millä ratkaista täysin itse luotu pukeutumisongelma, vaan oli oikeasti käytettävä päätään ja keksittävä, mitä niistä jo valmiina olevista vaatteista saa aikaiseksi. Ja paljonhan niistä saa, kun asiaa vain jaksaa ajatella uuden ostamisen sijaan.

Viime kesän Lepaa-näyttelystä idea ensi kesän kukkapenkkiin?

Ainoa asia minkä koin lopulta jatkuvana puutteena olivat ne aivan tavalliset mustat farkut (joista hölisinkin jo ensimmäisessä aiheeseen liittyvässä postauksessa), joita kaipailinkin lopulta lähes koko vuoden. Oma itsepäisyys ja haasteen mahdollisimman puhtaasti suorittaminen saivat kuitenkin aikaan sen, etten niitä hankkinut, vaan kuljin itsepintaisesti hameissa, mekoissa, ulkoiluun tarkoitetuissa housuissa sekä jo elastaania ulos tunkevissa housuissa, jotka ovat joskus olleet myös reisien ja polvien kohdilta kiiltäväpintaiset. Myönnän kuitenkin auliisti, että 2. päivä tammikuuta kuluvaa vuotta kävin ostamassa mustat farkut Lindexistä – jotka myyjän kieltelystä huolimatta keräävät ihan jokaisen koiran karvan ja pölyhiukkasen 10 metrin säteeltä. Noh, ehkä se on pieni hinta siitä, että löysi kerrankin yhdellä sovistuskierroksella itselleen istuvat housut.

En aio vetää heti perään mitään Toinen vuosi ostamatta vaatteita -haastetta, mutta #viidenvaatteenvuosi kiinnostelee.

Hot or Cool -instituutti on tehnyt laskelmia ja julkaissut raportin, josta ilmenee, että yhden vuoden aikana voi ostaa viisi uutta vaatetta, mukaan lukien kengät muttei alusvaatteet ja sukat, jotta hankinnat pysyisivät planeetan kannalta kestävissä rajoissa. Jos tarvetta syntyisi useammalle tuotteelle, niin ne tulisi hankkia käytettynä. Viisi vaatetta vuodessa on ostolakkoa huomattavasti pehmeämpi lähestymistapa lähteä perkaamaan omaa ajatteluaan kuluttamisesta vaatteiden suhteen. Haasteen aikana joutuu punnitsemaan mitkä hankinnoista ovat oikeasti tarpeellisia, mitä voisi olla järkevämpää ostaa käytettynä tai lainata vaatelainaamosta ja mitä oikeastaan sieltä omasta vaatekaapista jo löytyykään. Ja mikä on tärkeintä muistaa: vaikka saisit ostaa viisi tuotetta, niin sinun ei kannata ostaa niinkään montaa, jos et oikeasti tarvitse mitään uutta.

Vuonna 2022 ostetut vaatteet: 0 kpl

Lue myös:
Vuosi ostamatta vaatteita, osa 2
Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1
Vuosi ostamatta vaatteita?

Tove

Tove (2020)

Katselin tänään Toven (2020) aamupalaa syödessäni ja ihastuin sen tarjoamaan elämäniloon ja vapauteen. Tuntui, että se antoi tulevalle päivälle juuri sellaisen sopivan vallattomuuden vireen, että olisi mahdollista tehdä juuri sitä mitä itse haluaa elämällään tehtävän. Elokuvan loputtua päätin keittää itselleni kupillisen mustaa inkivääriteetä ja kirjoittaa edes vähän pitkästä aikaa. Myöhemmin taidan istahtaa lukemaan ja ehkä, jos pakkanen hieman helpottaa, jalkautua pienelle kävelylle.

Elokuvan tunnelman ja tarinan lisäksi ihastuin myös sen puvustukseen – eritoten juuri Toven osalta. Hänelle valitut asut huokuivat hiljaista eleganssia, mutta silti taiteilijan pidättelemätöntä vapautta. Kaipasin heti elämääni lisää takaa ristittäviä henkseleitä, kauniisti istuvia housuja ja raitapaitoja. Ei kai huomaa, että olen ollut pian vuoden ostamatta uusia vaatteita enkä omista yhtiäkään ehjiä tai hyvin istuvia housuja? Uskallan myös väittää ettei kukaan olisi ollut parempi Toven osaan kuin roolin näytellyt Alma Pöysti.

Tarkoituksenani oli mennä katsomaan Tove jo silloin, kun elokuva oli teattereissa, mutta jokin (lue: työ) aina esti sopivan välin löytämistä ja se jäi lopulta näkemättä. Uskon, että elokuva olisi koskettanut vielä enemmän isolta kankaalta katsottuna, puhelimen ollessa äänettömällä jossakin laukun pohjalla, mutta tarinaan onnistui onneksi uppoamaan myös näin kotisohvalta käsin.

Tove katsottavissa YleAreenassa 3.2.2023 asti ja suosittelen sen katsomista lämpimästi, kun kaipaat elämääsi hieman joie de vivreä.

Kaikki selviää sitten aikanaan

Kampusalueen kukkaniityt olivat vielä syyskuussa voimissaan

Olen ollut nyt opintovapaalla vähän päälle kuukauden ja opintojen parissa hieman pidempään. Nyt on pienen hengähdystauon vuoro ennen seuraavaa opintokokonaisuutta, kun viime perjantaina alkoi viikon syysloma.

Opinnot tuovat omanlaistansa kiirettä ja tekemistä päiviin, stressiäkin, kun tehtävien palautuspäivämäärät seuraavat vääjäämättä toisiaan nopealla sykkeellä, mutta silti eräs asia loistaa poissaolollaan ja se on väsymys. Minua ei enää jatkuvasti väsytä.

Syön joka päivä hyvin, ehdin ulkoilla ja tavata muita ihmisiä. Nukahdan iltaisin enkä jää vatvomaan tekemättömiä töitä ja jos sattumalta heräänkin yöllä kesken unien en jää unettomana tuijottamaan kattoa. Aamuisin tunnen jopa välillä saaneeni nukkua tarpeeksi. Sydämeni ei enää laukkaa täydellä teholla heti, jos joku vain mainitseekin sanan työ. Kotona on siistiä eikä epämääräisiä kasoja synny sinne, tänne ja tuonne. Ehdin lukea joka ilta ennen nukkumaanmenoa, jos vain haluan. Olen jopa uskaltautunut miettimään jonkin harrastuksen aloittamista.

Muistini saattaa vielä välillä vähän käydä hitaalla, mutta palaudun nykyään nopeammin eikä pinnani katkeaminen ole enää niin ärhäkkää. Tiesinhän minä, että työni uuvutti minua, mutta nyt kun on ottanut reilun askeleen pois päin tajuaa, että kuinka paljon se oikeasti minusta ja minua vei.

Kun luovutin kulkukorttini tunsin keveyttä enkä ole hetkeäkään kaivannut takaisin. Kun lähdin opiskelemaan en vielä tai vieläkään tiedä varmasti onko ala minulle sellaisenaan se oikea, mutta olen varmasti itselleni ikuisesti kiitollinen, että lähdin. Kaikki muu selviää sitten aikanaan.

Uusi arki koittaa pian

Elokuussa olen viettänyt kesälomaa ja opetellut ettei minun pidä tehdä mitään. Mökillä ollessanikin saatoin aamiaisen äärellä ajatella, että pitää mennä poimimaan mustikoita ja heti sen perään sanoa ääneen itselleni ja mökin hiljaisille hirsille sinun ei tarvitse tehdä mitään, mutta voit mennä mustikkaan, jos haluat. Kotiin toin mukanani lopulta 1,5 litraa mustikoita. Olisin halunnut noukkia pulleita, sinisiä marjoja enemmänkin sillä metsä oli niitä täynnä, mutta sietämättömäksi käynyt helle ajoi minut pois metsästä jo puolen päivän aikaan.

Helle sen sijaan on määrittänyt minua enemmän sitä mitä voin lomalla tehdä. Kehoni sietää hellettä kovin kehnosti ja voin helposti pahoin, jos joudun olemaan pitkään helteisessä auringonpaahteessa. Niinä päivinä, kun uhmasin hellettä ulkoilemalla pidempään ja kävellen ympäri kaupunkia päädyinkin lopulta makaamaan sohvalla silmät ummessa kuin naiset niissä meemipohjien tauluissa, jotka viettävät victorian wife -kesää, nestettä ja suoloja tankaten. Monen pistävän aurinkoisen päivän vietinkin suurimman osan ajasta joko varjossa tai sisällä lukien – mikä on johtanut siihen, että tätä kirjoittaessani olen lukenut elokuussa jo kuusi kirjaa.

Ilman helteiden myötäistä vaikutustakin olisin silti saattanut tarttua kirjoihin alkuvuotta ahnaammin, sillä jossain ajatusteni perukoilla sykkii pieni pelko siitä etten enää pian ehdi lukea niin paljoa pelkästään huvin vuoksi. Uusi arki koittaa pian, sillä tämän viimeisen kesälomaviikon jälkeen en enää palaa töihin kuin viikoksi.

Hain alkuvuodesta ammattikorkeakouluihin vähän sellaisella kokeilenpa kepillä jäätä -tyylisellä mielellä ja vaikka tuntuikin siltä, etten osannut oikeastaan mitään pääsykokeissa ja joutuisin miettimään asioita vielä uudelleen opiskelupaikka osui kuitenkin kohdalle – kaksikin! Pelkällä todistusvalinnalla pääsin opiskelemaan markkinointia paikalliseen oppilaitokseen, mutta se oli viimeinen valintani eikä markkinointi suoraan sanottuna enää kiinnosta minua niin paljoa enkä jaksa uskoa, että pääsisin tekemään vain haluamaani oikeasti vihreää ja vastuullista markkinointia. Tiesin siis etten paikkaa ottaisi vastaan, vaikka se olisi ainoa vaihtoehtoni. Pääsykokeen jälkeen tie ensimmäiseen toiveeseeni jäi hyvin suurille varasijoille, mutta toiseen valintaani pääsin ja otin opiskelupaikan vastaan. Syyskuun alussa jään opintovapaalle visualistin työstä ja aloitan rakennetun ympäristön opinnot (hortonomi) Hämeen ammattikorkeakoulussa. En vielä tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan tai onko ala minulle oikea ja sopiva, mutta ainakin se kiinnostaa tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin myynti ja markkinointi – tosin moni kaverini on sanonut, että alahan on kuin minulle tehty, mutta tosiasiassahan kyseinen koulutus sisältää hyvin paljon muuta kuin pelkkää kasvien kanssa puuhastelua. Uskon kyllä itsekin suunnan olevan oikea ja toivon, että osaan edes vähän opiskella korkeakoulutasolla. Ensimmäiset lähipäivät ovat jo tällä viikolla ja vatsanpohjassa tuntuu jännityksen kipristyksiä. Hyvänlaisia, onneksi.

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva oli yksi kesäloman museokohteista

Opiskelun realiteetit paljastuvat minulle varmasti joko aivan yllättäen tai pehmeästi ponnahtaen tehden suunnitelmani ehkä mahdottomiksi, mutta toivon syvästi, että saisin sosiaaliselle elämälle varatun viikonlopun lisäksi jokaiselle viikolle raivattua myös yhden täysin opiskelusta vapaan arkipäivän. Vain minulle omistetun päivän, jolloin saisi luvan kanssa lojua, siivota kotia, lukea opintoihin liittymätöntä kirjallisuutta, kirjoittaa blogia, kirjeitä ja kortteja, katsella elokuvia ja dokumentteja sekä käydä (budjetin mukaan) kahvilassa ja ulkoiluttaa museokorttia omalla kylällä tai opiskelijakortin suomien matkalippualennusten turvin vaikka pää-Hesoissa asti. En halua näännyttää itseäni opintojen äärellä tai nähdä niistä painostavia unia (kuten olen jo alkanut nähdä työhönpaluusta), vaan haluan oppia uutta ilman, että olen burn outin äärellä valmistuttuani tai jättänyt sen vuoksi opinnot kokonaan kesken.

Seuraavaksi nautin lämpöä vielä hieman säteilevästä yrttivoipatongista (vaikka sen jälkeen mahani onkin pyöreä kuin pallo ja pitää korisevaa konserttia) ja pian sen jälkeen maalaan vielä viimeisen seinänpätkän, sillä olen lomani aikana myös vihdoin saanut ensimmäisenä koronakeväänä aloittamaani pintaremonttia eteenpäin.

Tavoitteellinen rentoutuminen

Luin tänään loppuun Eva Åkerbladin teoksen Huolenpitoja (S&S 2022). Se oli kaunis, mutta koukeroinen ja uskon siitä suurimman osan menneen minulta aivan täysin ohitse. En kuitenkaan laske sitä teokselle miinukseksi etten itse ymmärrä modernia runoutta (en oikeastaan tiedä ymmärränkö klassisempaakaan), joten en arvioi sitä sen enempää.

Kirjoitan siitä kuitenkin siksi, että sen aihepiiri koskettaa minua ja uskoakseni hyvin montaa muutakin ihmistä. Teoksessa kertoja matkustaa sanatorioon tarkoituksenaan rentoutua tavoitteellisesti.

Nykyaikana meistä moni, liiankin moni, yrittää samaa. Etsimme rentoutta ja lepoa niin tavoitteellisesti, että siitäkin tulee vain yksi suoritteista. Ängemme lomamme niin täyteen rentoutumisen tavoittelua ettemme oikeastaan rentoudu yhtään ja palaamme töihin entistä uupuneempina.

Mitä jos emme tavoittelisi rentoutta tai lepoa?

Mitä jos vain rentoutuisimme ja lepäisimme.

Antaisimme olla, nukkuisimme hieman pidempään, antautuisimme päiväunille kirjan levätessä rintamme päällä, uittaisimme jalkoja laiturilta vain maisemaa katsellen, antaisimme kehomme muovata muotonsa sohvaan ja kuulostelisimme mitä kehomme ja mielemme kaipaa. Tekisimme ja menisimme vain, jos itsestä siltä tuntuisi eikä siksi, että niin kuuluu tehdä. Kun meiltä loman jälkeen kysyttäisiin mitä lomallasi teit voisit leuka pystyssä sanoa ettet tehnyt mitään ja se oli i h a n a a.

“Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

– Eeva Åkerblad, Huolenpitoja (S&S, 2022)

Vuosi ostamatta vaatteita, osa 2

Tarkoitukseni oli kirjoittaa joka kolmas kuukausi tunnelmia tämän “haasteen” tiimoilta, mutta johan sitä kolkutellaan heinäkuun loppua kesäkuun sijaan. Tylsä totuus tässä on vain se, että ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa. En ole ostanut vielä yhtäkään uutta vaatetta tänä vuonna, joten ei ole mitään paljastuksia herkillä hetkillä tapahtuneista ostotilanteista tai mitään muitakaan raflaavia tarinoita.

Vaatteiden ostamattomuudesta on kai tullut jo huomaamatta tapa, sillä en enää edes huvikseni jaksa kurkkia nettikirppisten valikoimaa tai vaateosastoille eksyessäni hypistellä tuotteita. Tuntuu vain jotenkin hassulta, että ostaisin jonkin itselleni uuden vaatteen, koska minullahan on niitä jo kotona vaatehuone täynnä – joista en suurinta osaa ole vielä kertaakaan edes tänä vuonna käyttänyt!

Olen monesti tänä kesänä huomannut, että puen uudestaan ja taas uudestaan yhden ja saman asun päälleni. Tähän mennessä lienee jonkinlainen ennätys, että pukeuduin kahden viikon ajan joka päivä ulos lähtiessäni samoihin mustiin culotteshousuihin ja noin 10 vuotta sitten Seppälästä ostettuun toppiin (joka on yksi suosikeistani edelleen. myös äidilläni sattuu olemaan sama toppi ja näin sen viimeksi hänenkin päällään tällä viikolla – emme kuitenkaan vielä kertaakaan ole sattuneet pukeutumaan siihen samaan aikaan :D). En tee samaan asuun pukeutumista minkään niin sanotun statementin vuoksi ja pidän kyllä eri asuista edelleen, mutta suosikit ovat suosikkeja ja valikoituvat päälle helpommin kuin muut vaatteet eikä tällä tavoin sellaisia puoliksikäytettyjä paitoja pääse kertymään epämääräiksi kasoiksi. Toki olisi mukavaa, jos omilla pukeutumisvalinnoillaan myös samalla normalisoisi sitä, että samaa asua on sopivaa käyttää useampana päivänä putkeen.

Sekin lienee yksi syy siihen miksi vaatekaappimme usein pursuavat tuotteita ja ostamme sinne lisää, kun usein toistemme puseroita tai mekkoja kehuessamme lisäämme loppuun kysymyksen onko se uusi?, kun ennemmin voisimme sanoa aiemminkin nähdyn vaatteen aina vaan näyttävän hyvältä toisen päällä.

En kuitenkaan sano, että tämä nyt kulunut seitsemän kuukautta olisi ollut kaikin tavoin helppoa tai en enää lainkaan kaipaisi uusia vaatteita. Ehkä jopa päinvastoin. Nyt, kun koen edelleen melko mittavan vaatevaraston olevan se, jota minun tulee käyttää, se tuntuu myös jotenkin ahtaalta. Vaihdoin viime vuonna työpaikkaa, joten minun ei enää odotettu pukeutuvan tietynlaisesti joka päivä. Suuri osa vaatteistani liittyvät edelliseen työpaikkaani eivätkä kuvasta sitä minun vapaa-ajan tyyliäni, johon haluaisin pukeutua omassa nykyisessä arjessani – joka muuten tässä syksyllä taas muuttuu melko radikaalistikin, mutta siitä lisää jollain toisella kerralla. Se on ollut vaikeaa ja siksi olenkin pesiytynyt vanhoihin suosikkivaatteisiini, sillä ne sentään tuntuvat omilta ja tunnen näyttäväni itseltäni.

Asia kokonaisuudessaan on kuitenkin haastava, enkä suoraan sanottuna tiedä, että mitä asian suhteen tekisin. En haluaisi myydä laadukkaita ja hyvistä materiaaleista valmistettuja vaatteitani pilkkahintaan Torissa tai muilla kirppiksillä, mutta samaan aikaan tuntuu, että ne tosiaan vain ovat kulua levätessään vaatehuoneessani (tätä kuluasiaa avasin edellisessä aiheeseen liittyvässä postauksessani, löydät siihen linkin tekstin loppuosasta). En myöskään sitten haluaisi korvata näitä myytyjä tuotteita uusilla enemmän oman näköisillä tekstiileillä, sillä se ei olisi kovin kestävä tai vastuullinenkaan ratkaisu. Vastuullisin vaate on kuitenkin se jonka jo omistaa ja siitä on pidettävä huolta. Ehkä asia selkeytyy minulle, jos ei tämän, niin seuraavan vuoden aikana.

Kuvituksena tänä vuonna useimmiten päälläni olleet vaatteet. Jos olemme tavanneet työaikani ulkopuolella, niin 95% varmuudella minulla on ollut jokin näistä asuista.

Vuoden 2022 aikana ostamani vaatteet: 0kpl
Haaste päivittyy kuukausittain instagramissani.

Lue myös:
Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1
Vuosi ostamatta vaatteita?

Viime aikoina luettuja: Margarita ja Astrologiaa epäilijöille

Olen päättänyt tästä lähtien kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista pidin kaikkien lukemieni teosten sijaan. Varsinkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että liian moni luettu kirja jää potentiaalistaan kovin vajaaksi ja tuntuu ajanhukalta kirjoittaa lähinnä meh-tuntemuksia aiheuttavista teoksista tai varsinkaan niistä, joiden kannet sulkiessaan vain miettii miksei vain lakannut lukemasta, kun ei se lukukokemus siitä lopulta kuitenkaan parantunut.

Tässä siis viime aikoina muutama ilahduttanut ja kiinnostanut kirja:

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) tuntui olevan kaikkialla heti julkaisunsa jälkeen ja nyt kun lopulta sain teoksen itsekin luettua en enää ihmettele lainkaan miksi. Myönnän, että alku tuntui hieman nihkeältä luettavalta, mutta kun tarina ja henkilöt alkoivat paremmin hahmottua ei takaisin enää ollut kääntymistä.

Tarinan kertojina toimivat kylpylän hieroja Senni, metsiä tutkiva Antti sekä sotilas Mikko. Kirja tuntui samaan aikaan olevan todella herkkä, mutta samaan aikaan sen aiheet kuitenkin olivat erittäin kovia ja jopa raastavia. Kertojien tarinat linkittyivät toisiinsa hitaasti, mutta varmasti. Kaikki juonenkäänteet eivät tokikaan lukijalle tule yllätyksenä, mutta muutama puun takaa kiertävä yllätyskin myös löytyy, jota ainakaan tämä lukija ei arvannut etukäteen.

Koin myös, että kirjassa oli luonto erittäin vahvasti läsnä. Kun viime kesänä luin Delia Owensin Suon villin laulun, niin odotin siltä nimenomaan paljon kehuttua luontokuvausta ja luonnon läsnäoloa – joutuen lopulta pettymään kovin kohtalaiseen tarinaan, mutta niin kai usein liiaksi hypetettyjen kirjojen kanssa käy. Sain kuitenkin täyslaidallisen odottamaani luontoa lopulta Margaritan kanssa, kun luonto tuntui koko ajan olevan kuin yksi sen päähenkilöistä, mikä oli vähän outoa ottaen huomioon sen, että tässä teoksessa liikuttiin paljon enemmän kaupunkimaisemassa kuin Suon villissä laulussa. Yhtenä syynä on varmasti se, että Margaritassa luonto oli minulle paljon tutumpaa kotimaista laatua kuin rämeinen suoalue. Yhtä kaikki, kirjakaupassa tai kirjastossa suosittelen tässä(kin) tapauksessa tarttumaan ennemmin kotimaiseen luontokuvaukseen.

Janica Branderin Astrologiaa epäilijöille (Like kustannus 2022) on mielenkiintoinen läpileikkaus astrologian historiaan ja eri horoskooppimerkkien luonteenpiirteisiin. Uskon kirjan jollain tapaa kiinnostavan kaikkia, sillä meillä kaikillahan on jonkinlainen mielipide horoskoopeista, uskoi niihin sitten tai ei.

Taivaankappaleiden liikkeisiin ja tähtien asentoihin perustuvaa keskustelua pidetään useimmiten naisten hömppäjuttuina ja suuremmalle yleisölle se sellaisena varmasti näyttäytyykin iltapäivälehtien ympäripyöreinä horoskooppeina, joita joku vain liuhihnalta kirjailee, mutta kuten Branderin kirja paljastaa, ovat astrologian juuret sen verran kaukana modernin kahvipöydän horoskooppikeskusteluista, että se olisi jo aika valjastaa osaksi kulttuurihistoriaamme. Sillä kyllähän jo ne esseistä tunnetut antiikin roomalaisetkin astrologiaa harjoittivat eikä silloin tosiaankaan ollut kyse mistään naisten puuhastelusta.

En itse usko 100% mihinkään horoskooppiasioihin, sillä kuten kaikki ennustukset nekin ovat monesti itseään toteuttavia (kuten myös Branderin omakohtaiset kokemukset kertovat), mutta silti osaksi uskon ja miksen uskoisi, kun niin monet luonteenpiirteet osuvat kuitenkin kohdalleen – myös ne ei niin mairittelevat. Kirjan horoskooppiosiota olikin mielenkiintoista ja huvittavaa lukea, sillä tunnistin niistä monet ystäväni, tuttuni ja sukulaiseni. Uskon jopa bonganneeni erään eksäni, jonka syntymäpäivä ei koskaan minulle selvinnyt, sillä kuvaus osui häneen niin selkeästi. Se, että uskon horoskooppeihin ei kuitenkaan poista sitä faktaa ettenkö uskoisi myös tieteeseen. On hyvä muistaa, että astrologiakin voi olla vaarallista väärissä käsissä, jos sillä yritetään häivyttää tiede tai sen opeilla väitetään pystyvän ihmeisiin.

Vaikka suurimmaksi osaksi Astrologiaa epäilijöille olikin miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa, niin välillä sen iltapäivälehtityylimäiset latteudet ja eräänlainen asioiden toistuvuus tekivät sen lukukokemuksesta huonomman. Uskallan silti tätä suositella, varsinkin kaikille epäilijöille.

Pääsiäinen tuli ja meni

Pääsiäinen tuli ja meni. Minulla oli yhteensä viisi päivää vapaata, jotka katkesivat ärsyttävästi juuri sieltä keskimain yhden työpäivän verran. Ajattelin sen harmittavan enemmän, mutta onhan ne rahat laskujen kattamiseen joskus työnteolla tienattava.

Vapaapäivien aikana ehdin ja olin ehtimättä, osasin kerrankin uppoutua kiireettömyyteen – ainakin muutaman kerran. Tuijotin Yle Areenasta dokumentteja ja sarjoja sipsejä ja töhnämunia (ne dumlet ovat taivaallisen makuisia!) syöden. Luin yhden kehnon kirjan loppuun ja aloitin toista. Kaivoin pyörän pyöräkellarista, pyyhkäisin siitä pölyt ja kävin lyhyellä testiajolla talven jälkeen. Pyörä ja hiekattomat tiet rullasivat mukavasti, mutta oma pyöräilykuntoni oli niin heikko, että olin kotiin palatessa aivan poikki ja jouduin tapojeni vastaisesti ottamaan hissin. Hoivasin kevätkylvöjäni ja uskalsin vihdoinkin jättää ne ensimmäistä kertaa yöksi parvekkeelle – ensimmäisellä yrityksellä hiivin sittenkin nostamaan ne sisälle pimeyden laskeuduttua.

Ilmassa on tuoksunut usein keväältä. Sellaiselta pölyn ja sulavan, märän maan yhdistelmältä joka on vuoroin vähän ällöttävä ja vuoroin lupaus tulevasta lämmöstä. Kärpäset ja perhoset lentävät haparoiden ja leskenlehtiä ponnahtelee päivittäin lisää esiin. Parvekkeelle ostamani narsissitkin puhkesivat kukkaan juuri sopivasti pääsiäiseksi. Olen vuoronperään haaveillut vihreän vehreästä parvekkeesta ja murehtivnut jo valmiiksi kaiken vihreän kuivumista, jos karkaan pidemmäksi aikaa mökille tai muualle kasvukauden aikana. Yhä useammin ja useammin uppoudun haaveeseen siirtolapuutarhamökistä tai omasta pienestä tönöstä jossain, en tiedä missä. Sellaisesta paikasta, jossa tähän aikaan vuodesta ensimmäiset krookukset kukkisivat jo, jossain päin pihaa olisi muhkea vadelmapensas ja käynti pihaan pergolan alta. Haaveilu on ihanaa ja soisin ihmisten tekevän sitä useamminkin sen sijaan, että ravistaisivat haavekuvat pois mahdottomina, saavuttamattomina tai pöhköinä. Ei kaikkia haaveita tarvitse koskaan toteuttaa, joskus on vain mukavaa uppoutua niihin ja tehdä niistä jopa mahdottoman suuria, suorastaa huvitella niiden parissa.

Vapaapäivinä oli myös ihanasti tilaa ajatella, sitä kai kaipasinkin kaikkein eniten. Kun vapaita on useimmiten vain se yksi tai kaksi peräkkäin, niin niistä toinen menee asioiden hoitamiseen ja toinen olemiseen eikä sellaiselle tylsyyden mahdollistamalle ajattelulle niinkään jää tilaa. Seuraavaksi voisinkin siis haaveilla kolmen päivän viikonlopusta joka viikko.

Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1

Ensimmäiset kolme kuukautta takana vaatteiden ostotaukoa. Miltä nyt tuntuu?

Tammikuu ja helmikuu olivat oikeastaan ajatustenkin tasolla kovin maltilliset, vaikka instagram osasikin tammikuussa kohdentaa kaikki vaatemainoksensa oikein ja ihastelin jos jonkinlaisia mekkoja ja lappuhaalareita. Ostohaluja kuitenkin kihelmöivät vain pari t-paitaa, jotka myös jäivät sille kihelmöinnin tasolle. Helmikuussa katsoin Spice Girls -dokumentin YleAreenasta ja sen äärellä hekumoin Spice Girlsien logolla varustetusta t-paidasta, mutta ostamatta sekin jäi. Haaste ei siis oikeastaan aiheuttanut ensimmäisinä kuukausinaan erityisiä tuntemuksia eikä edes tuntunut haasteelta. Mutta sitten…

Enpä olisi koskaan uskonut laittavani nettiin kuvaa haaroistani (only fans -tuotanto ei siis kiinnostele), mutta tässä sitä vaan ollaan. Helmikuun viimeisenä päivänä viimeiset täysin ehjät farkkuni sanoivat itsensä irti ja ratkesivat huarukasta. Tätä tapahtumaa tosin olin jo enemmän tai vähemmän odottanutkin tapahtuvaksi, sillä sama on käynyt jo kahdesti aiemmin nyt muutaman vuoden sisään – housuni vain ovat tulleet elämänkaarensa päähän. Kahdet hajoinneista housuista ovat olleet lähemmäs kymmenen vuoden ikäisiä (todellakin sitä parempaa Seppälää), mutta yhdet olivat vain muutaman vuoden ikäiset YourFACE:t, joiden kestävyys (kestämättömyys) otti hieman päähän. Hajonneiden farkkujen äärellä tulin sitten tulokseen, että ne tarvelistalla olevat mustat farkut on siis hankittava mahdollisimman pian.

Kävelin seuraavana päivänä aurinkoisessa säässä kirpputorille ja testasin kahdet kokoani about vastaavat mustat farkut, mutta kumpikaan ei istunut mitenkään päin hyvin. Takaisin päin talsiessani aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Olen laittanut mustat farkut tarvelistalleni, mutta tarvitsenko niitä oikeasti? Kyllähän ne toisivat helpotusta elämääni, sillä ne sopisivat kaikkien yläosieni kanssa yhteen ja ne olisivat minun tyyliseni. Ottaessani vaatehuoneeni tarkemman tarkastelun alaiseksi tulin kuitenkin tulokseen, että minulla on viisi hametta, kolmet ohuet kesähousut joihin saa kerroksia sukkahousuilla, 14(!) mekkoa sekä kahdet vähän risat, mutta edelleen käyttökelpoiset farkut. Lisäksi löytyy muutamat ulkoiluhousut sekä treenipöksyt, kotoilulegginsejä ja suhteelliset siistit kollarit, joten ei tässä ihan pebandeerus paljaana tarvitse juoksennella.

Tuntui todella vaikealta ymmärtää ja todella sisäistää, että minä en tarvitse mustia farkkuja, mutta minä haluaisin ne niiden helppouden vuoksi. Farkut hankkimalla kaikki nuo edellämainitut vaatehuoneessa säilytetyt alaosat ja mekot menettäisivät taas käyttöaikaansa ollen täysin mitään lisäarvoa tuottamatonta pääomaa. Rekillä roikkuessaan niistä on vain kulua, kun ne vievät tilaa ja niistä eroonpääseminen käytön sijaan tarkoittaisi vain vaivannäköä ja ajankulua sen sijaan, että ne tuottaisivat minulle lämpöä, suojaa tai hyvää oloa, jota ne päälle pukiessani tuntisin.

En päätynyt ostamaan uusia tai edes käytettyjä mustia farkkuja, sillä minä en tarvitse niitä. Tiedän myös, että olen melko varmasti tämän saman farkkupohdinnan äärellä viimeistään syksyllä, kun ilmat alkavat taas viiletä ja haluaisin vetää jalkaani jotain tukevampaa kuin sukkahousut ja kesähuitulahousut.

Vuoden 2022 aikana ostamani vaatteet: 0kpl
Haaste päivittyy kuukausittain instagramissani.

Soittivat

Aurinko loistaa kirkkaana ikkunan takaa paljastaen talven keräämät pölyt ja liat. Luen toisen sohvalla Anni Kytömäen Margaritaa, sivut ovat virsikirjan hennot. Ajatus viipyilee teekupin reunoilta, sivuilla olevasta sodasta oikeaan sotaan.

Puhelin soi ja ruudulla lukee nimi, joka ei koskaan soita. Hetken mietin, että nyt on varmaan joku hätä. Sydän ehtii puristua kasaan sekunneissa ja ajatus lentää läheltä kauas ja taas lähelle, osumatta.

On löydetty kuolleena, soittivat. Hautajaiset sitten myöhemmin. Aja varovasti kotiin. Huomiseen.

Moni saa päivän aikana saman yllättävän soiton, joka keskeyttää päivän kulun. Ehkä jokin toinen harmi ei tunnukaan enää niin suurelta tai ajatus on pakko siirtää vielä hetkeksi sivuun. Ehkä unohdamme hetkeksi maailman kiehunnan, sodat – kaiken ja hätkähdämme, kun niistä muistutetaan. Liu’umme tilaan, jossa henkilökohtainen suru sekoittuu yhteiseen hätään, yksittäiset menetykset moninkertaisiin. Surun aikakausi.

Veivät koiran tänään piikille, sattumaa.
Ehkä menivät samaa matkaa, hän niin piti koirista.
Ehkä.