Joulukuun luetut

20210103_132047

TARQUIN HALL: VISH PURI JA LEMMENKOMMANDOJEN TAPAUS (2013 / GUMMERUS 2015 )
★★★★/★★★★★

Ai että, Vish Puri on Intian oma Hercule Poirot! Hieman harmittaa, että Vish Puri -kirjoja on kirjoitettu vain neljä ja tämä Lemmenkommandojen tapaus oli nyt sitten viimeinen, enkä pääse enää mitä yksityisimmän etsivän mukaan Intian kuumille, mysteerien ja murhien täyttämille kaduille.

Tässä Vish Puri -sarjan viimeisessä osassa Puri päätyy selvittämään ensin nuoren miehen katoamista ennen tämän ja rakastettunsa hääpäivää, mutta tutkinta muuttuukin pian murhatutkimukseksi, kun miehen äiti löydetään kuolleena tulevan morsiamen isän ollessa pääepäilty. Samaan aikaan Purin äiti (aivan ihana hahmo!) ja vaimo selvittävät toista mysteeriä sivujuonena. Suosittelen Vish Puriin tutustumista kaikille, jotka pitävät Hercule Poirotista ja/tai neiti Marplesta.

ELIZABETH STROUT: KAIKKI ON MAHDOLLISTA (2017 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2019)
★★★★★/★★★★★

Luin heinäkuussa Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartonin ja pidin siitä kovasti. Kun bongasin Kaikki on mahdollista teoksen kirjaston palautettujen hyllystä, niin mukaanhan se oli napattava. En edes tiennyt sen olevan eräänlainen itsenäinen jatko-osa Lucy Bartonille joten kävipä tuuri, että ne tuli luettua juuri oikeassa järjestyksessä!

Kirja sijoittuu Lucy Bartonin lapsuuden maisemiin pieneen Amgashin kylään ja kertoo siellä asuvien ihmisten tarinaa. Ne linkittyvät joko jotenkin Lucyyn tai toisiinsa jokaisen luvun ollessa uusi näkökulma, uusi ihminen. Tarinat ovat surullisia, lohdullisia, rumia ja kauniita niin kuin ihmisten elämäntarinat ja jollain tapaa merkitykselliset hetket nyt yleensäkin ovat. Pienessä kaupungissa asuessa suuretkin asiat on helppo piilottaa, vaikka lopulta kaikki kuitenkin tietävät toisistaan kaiken. Vain häpeä on jokaisen oma henkilökohtainen kokemus. Vaikka kirja onkin erittäin hyvä, niin kyllä siitä myös himmeästi paistaa sellainen amerikkalaisuus ja sen unelma, jossa kaikki on mahdollista, jos vain yrittää tarpeeksi kovasti.

2021 mielessäin

“Mutta mitä odottaa vuodelta 2020 ja täysin uudelta vuosikymmeneltä?

Tuota samaa perusarkea, tietenkin, sekä jaksamista ja mielenkiintoa kohdata taas muutakin kuin oman kodin seinät. Käydä hakemassa selkäpiitä kipitteleviä väreitä livemusiikin parissa, silmäniloa ja virikkeitä museoista ja mielenkiintoisten elokuvien katsomaan menemistä heti eikä vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kahviloissa ja kirjastoissa kiertelyä, kaupunkivierailuita (jokin uusi kaupunkikohde!) ja kulttuuria. Pintaremontin valmiiksi saattamista hiljalleen ja tämän muutaman kuukauden vallalla olleen alavireen ja selittämättömän surun voittamista. Lämpiminä juotuja teekuppeja ja lempeitä päiviä itseä ja muita kohtaan. Rakkautta, rohkeutta ja rauhaa – niin sisäistä kuin yleismaailmallistakin. Musiikin palauttamista elämään nyt, kun sitä taas voi kotonakin kuunnella. Kirjoittamista blogiin, tiedostoon ja käsin, lukemista ruudulta, kirjojen sivuilta ja A4-tulosteilta. Niitä minä kaipaan ja tahdon tulevaan vuoteen, vuosikymmeneen.”

Nauretaanko kaikki yhdessä oikein suureen ääneen?

Tänä vuonna ehdin käydä keikalla kerran, kun Maustetytöt esiintyivät Lahden Sibeliustalossa helmikuussa. Virikkeitä sain museoista niinkin paljon, että kesällä kävin Sastamalassa Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa ja siinäpä se sitten. Joululahjaksi saadut elokuvaliput ehtivät vanheta ja elokuvissa en käynyt kertaakaan. Kirjastossa olen käynyt kyllä usein, mutta kahvilassa en muista istahtaneeni muutamaa kertaa useammin. En myöskään käynyt missään uudessa kaupungissa, vaan pitäydyin aika pienimuotoisesti Kouvola – Lahti – Helsinki -triangelissa. Ainoa poikkeus tästä taisi olla loppukesän vierailu Hämeenlinnassa Aulangon metsissä sekä uuden ruokapöydän nouto Tampereelta. Pintaremontti on edennyt hiljalleen, mutta muutama seinä vielä odottaa inspiraatiota. Alavire on vuoden aikana muuntunut ihan loputtomaksi uupumukseksi, kun herään yöuniltakin jo valmiiksi väsyneenä seuraavaan päivään. Kaikin puolin rankka vuosi taitaa vaatia verojaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sillä sitä tämä vuosi on tainnut olla kaikille, rankka, toisille vielä enemmän kuin toisille. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin päässyt nauttimaan kesästä mökillä ja aloittamaan uudet opinnot Helsingissä. Tämän eristäytymisen vuoden hengen vastaisesti olen myös onnistunut tutustumaan muutamaan vanhaan tuttavuuteen paremmin, mutta myös kaivannut ihmisseuraa enemmän kuin koskaan ennen. Vaikka uupuneelle koteihin eristäytyminen tuntuu usein hyvältä ratkaisulta, niin kyllä se kontaktittomuus alkoi jossain vaiheessa tuntua – sen huomasi myös muista esimerkiksi niinä päivinä, kun vielä saimme käydä koulussa paikan päällä. Toisten, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo muutenkin kuin ruutujen toisella puolella oli kaikin puolin inspiroivaa ja päivien lounashetket olivat pulppuilevia ja kuplivia. Ehkä ensi vuosi olisi taas erilainen, vapaampi ja sosiaalisempi – muutenkin kuin somen välityksellä.

Mutta mitä vuodelta 2021 tohtisi odottaa? Onko tulossa mitään parempaa, tuoko rokote pelastuksen? Ensi vuodelta odotan edelleen sitä tavallista arkea, mitä se sitten ikinä onkaan, hieman enemmän kulttuurisia rientoja sekä sitä, että pääsisin edes välillä opintopäivinä käymään Helsingissä zoomin sijaan. Odotan valmistuvani vuoden lopussa sekä sitä, että pääsisi hieman laajemmalti taas tutkimaan Suomen kartastoa muutenkin kuin google mapsin kautta. Toivon työpaikkani säilyvän sekä ensi vuoden olevan kaikin puolin helpompi ja kevyempi kantaa.

DSC04163

Kohti uutta ja tuntematonta vuotta 2021, olkoon se teille kaikille astetta lempeämpi vuosi kulkea. ❤

Milloin viimeksi?

Ihan siitä ilosta, että sormieni alla hurisee (tai siis nimenomaan ei hurise vaan on täysin äänetön!) uusi läppäri jonka glögintäytteistä näppäimistöä ei tarvitse hakata ihan hiki päässä, niin päätin itsekin täytellä tämän jonkin aikaa blogeissa kiertäneen kyselyn.

Käynyt juoksulenkillä
Veeeeeekkaisin, että tossa keväällä otin viimeeksi juoksuaskelia ihan huvin vuoksi. On aika kausittaista tuo minun juoksemiseni ja useimmiten ne sijoittuvat just joko kevääseen tai syksyyn – tänä syksynä intoa pinkomiseen tosin ei ole löytynyt.

Värjännyt hiukset
Heh, viimeksi vuonna 2015 on väriä näytetty tälle kuontalolle, eli täysin omalla maantienharmaalla mennään. Välillä tosin tekisi mieli värjätä taas tummiksi, mutta sitten muistaa ettei kuitenkaan jaksa sitä tyvikasvun määrää. Myös vaaleat raidat esimerkiksi savivärjäyksellä kiinnosteli, että saisi omaa väriä hieman kirkastettua, mutta ei vain ole saanut tarpeeksi inspistä siihen(kään).

Käynyt kasvohoidossa
Herkempiä saattaa se tieto järkyttää etten ole koskaan käynyt minkäänlaisessa kasvohoidossa. Joskus olen harkinnut, mutta sitten taas nautin ehkä enemmän pienimuotoisesta kotispa’sta. Toki ammattilaisen käsissä saisi varmasti isompia ihmeitä aikaan kuin vain kotona hinkkaamalla ja hölväämällä.

Tehnyt itse puristettua mehua
Kattilassa olen kyllä monena vuotena keitellyt mehua niin viinimarjoista kuin raparperistakin, mutta että puristettua. Sitruunoista tulee usein puristettua mehut lisättäväksi milloin mihinkin, mutta viimeisimmästä itse puristetusta appelsiinimehusta lienee jo vuosia ellei jopa vuosikymmen.

Käynyt teatterissa
Koska tämä perkeleen korona on tänä vuonna rapauttanut vähän kaikkea kulttuuritoimintaa, niin edellinen teatterikäynti on viime vuodelta! Kävimme joulukuussa Turun kaupunginteatterissa katsomassa Amélien ja se oli ihana.

Käynyt kuntosalilla
Hahah, varmaan joskus yläaste- tai lukioaikana, kun oli liikuntatunnilla pakko. Inhoan kuntosaleja ja siellä hinkuttamista erittäin syvästi.

Matkustanut junalla
Viime kuussa tuli taas piipahdettua junalla Helsingissä, kun oli läsnäolopakollinen päivä koulua. Nythän loppuvuoden läsnäolopakolliset päivät on peruttu ja muut siirretty kokonaan zoomiin, joten tuskin tulee enää tänä vuonna junaan hypättyä. Saa nähdä, pääseekö vielä alkuvuodestakaan junailemaan.

Luistellut
Jäällä taisin käydä viimeeksi vuonna 2015 ja rullaluistimilla olen ollut viimeksi keväällä 2017. Kovin vähäistä on ollut ottaen huomioon, että lähestulkoon asuin luistimineni jäällä kaikki lapsuuteni talvet sekä harrastin usean vuoden aktiivisesti roller derbyä luistellen sen ajan muutaman kerran viikossa rulliksilla. Tänä talvena on sieluun hiipinyt eräänlainen ikävä jäälle, mutta taitaa ulkojäämahikset jäädä aika ohuiksi.

Ollut yksin yön omassa kodissa
No tuota, kun yksin tätä kotiaan asuttaa, niin aika lailla 99% öistä tulee nukuttua yksin – kuten myös viime yönä.

Yöpynyt hotellissa
Hmm, tätä piti ihan miettiä, koska olen viime vuodet aika lailla viettänyt reissuyöni Forenomin majoituspalveluissa, joita ei kai teknisesti ottaen lueta hotelleiksi? Edellinen hotellikerta lienee siis melkein tasan kaksi vuotta sitten, kun olin Kuopiossa työreissulla ja firman piikkiin paikallisessa Sokos Hotellissa.

Lentänyt
Phuuh, siitä se vasta aikaa onkin! Joskus 2000-jotain (jestas en yhtään muista minä vuonna, mutta veikkaan aikaväliä 2006-2008) käytiin kaverin kanssa pidennetyllä viikonloppureissulla Lontoossa. Enää ei tulisi mieleenkään tehdä noin saatika nukkua neljästä yöstä kahta lentokentällä, mutta nuorena sitä jaksoi eikä ilmastoasiat vielä kamalasti painaneet, huh huh.

Pukeutunut uimapukuun/bikineihin
Olen sillä lailla estynyt ihminen, että en kauheesti käy rannalla muuten kuin lukemassa, joten bikineissä minut lienee viimeeksi nähty joskus 2010-luvun alussa. Tykkään hirveesti siis kahlata ja sitä harrastan paljonkin, mutta uiminen on jotenkin vierasta hommaa ja aurinkoakaan en jaksa ottaa, joten varjopaikat rannoillakin on enemmän mieleeni.

Kätellyt
Ei mikään käsitystä. Tosi harvoin tulee muutenkin käteltyä ja nyt koronan aikana ei enää sitäkään vähää. Ehkö viime vuonna tai jopa sitä edellisenä?

Nukahtanut jonkun viereen
Nyt kyllä pätkii muisti niin lahjakkaasti etten muista oliko se viime vai sitä edellisellä viikolla, jestas.

Käynyt leffassa
Siis viime vuonna, ihan hirveetä! Mut nyt en muista, että onko viimeeksi nähty leffa The shall not grow old (joka on kyllä enemmän dokumentti) vai The Hole in the Ground (joka oli ihan paska). Molemmat kävin katsomassa Kino Iiriksessä, joka on maailman sympaattisin pikku teatteri. Meinasin käydä siellä katsomassa pari viikkoa sitten Toven, mutta aikataulutuksellisista syistä se jäi sittenkin välistä.

Ryhmäliikuntatunnilla
Tänä syksynä kävin riepottelemassa rankaani kertaalleen joogatunnilla, sitä ennen en muista milloin olisin viimeeksi käynyt. En kuntosalien lisäksi myöskään nauti ryhmäliikunnasta.

Käyttänyt kynsilakkaa
Joskus viime vuonna sitä on viimeeksi tullut sudittua, kuten tässä postauksessa mainitsin. Edes varpaankynsiin ei ole lakkakerroksia eksynyt.

Käynyt viihteellä
Mikä lasketaan viihteeksi, haha? Ravintolassa on tullut käytyä syömässä muutamaankin otteeseen tämän vuoden aikana, mutta viimeeksi olen tainnut olla bibiksissä helmikuussa, kun työpaikallani vietettiin koko talon yhteisiä “pikkujouluja”. Jos puhutaan semmosesta päissään-viihteellä, niin kaksi vuotta sitten lokakuussa olin viettämässä tyttöin kanssa viini-iltaa (ja seuraavana päivänä oli treffit, joissa olin tietenkin ihan superfreesinä.) Sen jälkeen en olekaan juonut kuin puolikkaan lasin kuoharia saman vuoden joulukuussa.

Puhaltanut synttärikakun kynttilät
Kirjaimellisesti joskus lapsena, mutta synttäreitäni vietin viimeksi eilen (ei, en vitsaile, vaan täytin oikeasti eilen vuosia).

Syönyt hampurilaisen
Toissa viikolla mussutin Burger Kingin jonkun halloumiburgerin – maku oli hyvä ja vatsakivut varmat, mutta joskus vaan tekee niin paljon mieli roskaista vehnäpullaa ettei voi vastustaa.

Woltannut
En koskaan! Foodorankin kautta tilannut vain kerran toimituksen kotiovelle.

Tämän kyselyn bongasin ainakin Netan, Suttastiinan ja Iitun blogista, käykää tsekkaamassa!

Marraskuun luetut

ANTTI HOLMA: KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI) (OTAVA 2020)
★★/★★★★★

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin, arvostelun voi lukea täältä.

KAROLINA RAMQVIST: KARHUNAINEN (2019 / GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★

Tähän kirjaan en olisi varmaan tarttunut, ellei se olisi ollut marraskuun lukupiiri-kirjana (jee, olen mukana lukupiirissä!), mutta sekin on yksi lukupiirien hyvistä puolista, että tulee tartuttua teoksiin, joita ei muutoin lukisi.

Teos sisälsi proosaa, historiaa ja autofiktiivistä päiväkirjamaisuutta ollen välillä mielenkiintoinen ja välillä todella puuduttava tarttuen loputtomiin yksityiskohtiin. Kirjassa liikuttiin monilla eri tasoilla ja kirjailijan oma elämä asettui usein yhteen historiallisen päähenkilön Margurite de la Rocquen kanssa, joka hylättiin 1500-luvulla autiolle saarelle. Kirjaa sävytti väsymys monessa kerroksessa ja yhtenä kantavana teemana myös äitiys, joka oli selkeämpi synnyttäneille lukijoille. Hyvin saman oloinen kuin Mia Kankimäen “Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin“, mutta feministisemmällä asenteella.

20201201_094132

ELINA JOKINEN: PÄIVÄ, JONA STELLA JULMALA TULI HULLUKSI (TUUMA 2020)
★★★★/★★★★★

Bongasin tämän kirjaston uutuuksien hyllystä ja nimi kutsui lainaamaan. Yllätyin todella iloisesti, sillä tämä oli ihan huikea! Kirjan päähenkilö on Stella, mutta tarina etenee myös muiden kertojien voimien sen ollessa myös eräänlainen sukupolvitarina. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo siitä, miten Stella Julmalalla todellakin naksahtaa ja mitkä syyt ajavat nuoren perheen äidin käpertymään hulluuden syliin. Kerronta etenee hyvin ja teksti on kaunista ja tuoretta, tekee mieli lukea vielä yksi luku ja ehkä vielä toinenkin.

Tällä teoksella on myös eräänlainen sisarkirja Säröjen kauneus, joka odottaa vielä lukemista, sillä sain tietää sen olemassaolosta vasta, kun tämä oli jo puolessa välissä.

TOVE JANSSON: MUUMILAAKSON MARRASKUU (1970 / WSOY 2008, 21. PAINOS)
★★★★/★★★★★

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollut.” Vaikka olen lukenut aikoinaan kaikki Muumi-sarjakuvat, niin kirjoihin en ole jostain syystä koskenut. Aika taisi vihdoin olla kypsä ja päätin lukea Muumilaakson marraskuun.

Se oli ihana! Melankolinen, suloinen, synkkä, kaunis ja pehmyt kuin vasta satanut lumipeite. Kun kuka mistäkin omasta henkilökohtaisesta syystään Hemuli, Tuhto-homssu, Vilijonkka, Ruttuvaari ja Mymmeli saapuvat Muumilaaksoon, he huomaavatkin muumiperheen olevan poissa. Sekalainen joukko jää asuttamaan muumitaloa, kohtaamaan omat kipupisteensä ja oppivat jokainen jotakin uutta – paitsi Mymmeli, tietty, joka pyrkii vain mukavuuteen. Tove janssonmaiseen tyyliin mukana myös liuta pieniä elämänohjeita, kuten ettei asioita kannata päästää kasvamaan liian suuriksi.

Marraskuisia mietteitä

parvekkeella

Marraskuu tuntuu kuluneen yhtä nopeasti kuin sitä edeltävätkin kuukaudet. Pää on tuntunut toisina päivinä raskaalta ja toisina ajatus on juossut virkeästi – olen päätynyt muutaman minuutin varoajalla suoraan suihkusta zoomiin unohtaessani koko koulutuspäivän ja taas toisaalta saanut palautettua kymmensivuisia esitelmiä ennen määräaikojen umpeutumista. Aamuisin on normaalia vaikeampaa nousta lämpimästä sängystä edes torkutuksien hiljennyttyä ja iltaisin tahtoisi kääriytyä peittoon jo ennen kahdeksaa. Marras.

Aloitin eilen lukemaan ensimmäistä kertaa Tove Janssonin “Muumilaakson marraskuuta“. Se on niin melankolinen, kaunis ja herkkä, mutta silti naurattavan hupaisa kirja kaikkine kommervenkkeineen, että en tiedä miten päin olisin ollut sitä lukiessani. Olisi tehnyt pitkästä aikaa mieli lukea jotakin yhdellä istumalla, mutta ehkä tuota on hyvä kuitenkin säästellä edes toisen illan verran.

Olen kaivannut eräänlaista tylsistymistä, jonka koen olevan edellytyksenä sille, että saisin tänne jotakin kirjoitettua, sillä kirjallinen luovuuteni kumpuaa aina tylsyydestä. Silloin minulla on aikaa jäsennellä ajatuksia ja taikoa niitä esiin. Olen myös tosissani kaivannut uutta läppäriä, koska näppäimistö tuntuu edelleen vuoden alussa tapahtuneen, glögiin liittyvän surkean sattumuksen vuoksi tahmealta kirjoitettavalta ja esimerkiksi e-kirjaimia tulee kerrallaan joko ei yhtään tai kuusi. Ei siis ole myöskään ihme, ettei koulujuttujen jälkeen jaksa naputella tänne enää mitään oikoluvun viedessä ihan silmittömästi aikaa.

Tänään minulla on viides vapaapäivä (töistä) putkeen ja ajattelin paahtaa uunissa punajuuria, porkkanoita ja vuohenjuustoa. Söin syyskuussa Kasvisravintola Brindavanissa lounaalla tosi herkullisia punajuuripyöryköitä ja heti perään seuraavana päivänä Loft33:ssa paahdettuja punajuurilohkoja kalan keralla ja olen siitä asti miettinyt, että miksen syö useammin tätä superterveellistä ja hyvää juuresta?! Nyt vihdoin päätin ostaa sitä kotiin asti.

Ruoka-aikaa odotellessa taidan keitellä päivän kolmannen kupillisen teetä. Mitä teidän marraskuuhunne kuuluu?

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

holm

Elämän tarkimmin varjeltu salaisuus on, että ketään ei kiinnosta.


Vuosikausia sitten Antti Holma esittäytyi minulle sinisessä kauluspaidassa ja huvitutti siinä sivussa Suomen kansaa Kissi Vähä-Hiilarina. Siitä lähtien Antti Holmalla on ollut suuri viihteellinen arvo elämässäni oli sitten kyse Sande ja Suvi-Tuuli -videoista, Radio Sodomasta, insta live -lähetyksistä tai Auta Antti! -podcastista. Siksi minusta tuntuu hieman väärältä ja jopa hävettävältä sanoa, että en oikeastaan pitänyt hänen “Kaikki elämästä(ni)” (Otava 2020) teoksestaan.

Moni on kirjaa kehunut lähes kilpaa ja erityisesti äänikirjana mitä en ihmettele lainkaan, sillä itsekin mieluusti kuuntelisin vaikka viikon vanhaa kauppalistaa Holman lukemana ja antaisin sille viikosta toiseen täydet viisi tähteä. Holman ääni on käynyt minulle vuosien aikana myös sen verran tutuksi, että kuulin hänen äänensä päässäni kirjaa lukiessani. En kuitenkan itse yllättäen hyppääkään mukaan kehujien kuoroon, sillä kirja oli lopulta äärimmäisen tylsä ja genreltään juuri sellainen kolmikymppisen hesalaisen (vaikka toki Holma ei enää Helsingissä asukaan) ympäriinsä haahuileva autofiktiivinen teos, joihin olen jo viime vuosina ehtinyt kyllästyä.

Siinä on myös haittapuolensa, että on seurannut Holman tekemisiä vuodesta toiseen, sillä olin jo niin monet asiat kuullut tai lukenut ennestään jo muualta. Auta Antti! -podcastissa sekä instaliveissä on käyty läpi häpeät sekä kirja-arvioissa kiitosta saaneet nerokkaat huomiot ihmiseläimistä ja jopa kaapista ulos tulemisenkin olin jo lukenut aiemmin Saara Turusen Sivuhenkilöstä (jota en toki Holman vuoksi lukenut, mutta kyllähän sen tunnisti kenestä se kohtaus kertoi). Kirja ei sinällään antanut minulle mitään uutta ja miten se olisi toisaalta voinutkaan antaa? Antti Holma on ihmisenä luonut Antti Holma -nimisen hahmon, jonka kautta hän antaa hyvin rajatun kuvan itsestään – hän kertoo näennäisesti paljon, mutta kaikki langat ovat tiukasti hänen käsissään. Kun joutuu jatkuvasti kuratoimaan sitä mitä itsestään luomalleen hahmolle antaa ei annettavaa lopulta ole kovin paljoa. Vaikka tiedän paljon Antti Holmasta en oikeasti tiedä mitään Antti Holmasta.

En myöskään käsitä miten niin monelta on voinut mennä niin täydellisesti ohi Holman jopa hieman misogynistinen tapa kirjoittaa naisista. Naiset ovat nautoja ja hanhia tai muuten vain elämässään vääriä valintoja tehneitä synnyttäjiä – paitsi silloin kun heistä on hänelle jotakin hyötyä. Mietin, että olisinko minäkään näihin kiinnittänyt huomiota äänikirjaa kuunnellessani, vaikka ne aika räikeästi tekstistä nousivat itse luettaessa esiin. Mietin myös sitä, että millä tapaa ne olisi otettu vastaan jonkun muun kuin Holman suusta/kynästä?


En sinut tavatessani tiennyt, mitä rakkaus voisi olla, minulla ei ollut sille mitään konseptia, paitsi heteroiden epäilyttävästä maailmasta.


Mutta ei niin huonoa etteikö jotain hyvääkin. Kirjan viimeinen, New York -nimeä kantava osuus oli erittäin todella äärimmäisen kaunis ja myös jotain uutta paatuneelle Holmanistillekin. Tapa, jolla Holma kuvaa tapaamistaan miehensä kanssa ja heidän välistä rakkauttaan on äärettömän puhdas ja vilpitön. Vaikka se onkin kaikkea sitä vastaan mitä mieltä Holma on ennen ulostuloissaan ollut rakkaudesta ja sen kaikkivoipaisesta hyvästä voimasta, niin se annettakoon anteeksi. Jos siis myös lukiessasi tätä kirjaa koet välillä turhautumisen tunteita tai et oikein jaksaisi enää sivuakaan niitä perseitä, kyrpiä ja nautoja, niin malta vielä hetki. Kaikki hyvä on vielä edessä.

Oletko jo lukenut Antti Holman Kaikki elämästä(ni) teoksen ja jos, niin mitä tykkäsit? Ja ennen kaikkea, luitko sen itse vai lukiko Holma sen sinulle?

Lokakuun luetut

IMG_20201104_115351_581

AYÒBÁMI ADÉBÉYÒ: ÄLÄ MENE POIS (ATENA 2018)
★★★★★/★★★★★
Aviopari Yejide ja Akin toivoisivat saavansa lapsen ja Yejiden anoppi ei oikeastaan mitään muuta toivokaan tai lähinnä odotakaan. Kun lasta ei kaikesta huolimatta kuulu, niin anoppi tuo taloon uuden vaimon lapsentekijäksi. Tarina etenee niin Yejiden kuin Akininkin kertomana ja mitä pidemmälle lukee, niin sitä tiivimpiä ja raaempia saa tietää avio-onnen säilyttämisen nimissä tehtyjen petoksien olevan.

Tarina sijoittuu Nigeriaan ja sen henkilöiden elämässä sekoittuu upealla tavalla perinteet ja moderni elämä. Vaikka kirjan päähenkilöt eivät kannata vanhoja perinteitä tai usko taikamenoihin, niin silti he päätyvät tavalla tai toisella myös niiden äärelle. Harmillisesti suurin osa Afrikkaan sijoittuvista kirjoista (ja elokuvista!) joita olen lukenut on länsimaisten ihmisten kirjoittamia, joten mielikuvani vaikkapa Nigeriasta on erittäin ahdas ja länsimaalainen. Tuntui siksi erittäin raikkaalta lukea oikeasti nigerialaisen kirjoittama kirja ja päästä sitä kautta tutustumaan esimerkiksi maan tapahtumiin (joista minulla ei todellakaan ole mitään oikeaa käsitystä). Suosittelen vahvasti tarttumaan tähän, jos vain saatte tämän käsiinne.

TONI MORRISON: LUOJA LASTA AUTTAKOON (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★
Tuntuu jotenkin työläältä ajatukselta sanoa, että en pitänyt tästä teoksesta, sillä kyseessä on kuitenkin nobelistin kirjoittama teos ja Toni Morrisonia pidetään jonkin sortin nerona kirjoittamisen suhteen. Eikä siinä, teos oli todella taitavasti kirjoitettu ja kaikin puolin eheä, mutta minä vain en pitänyt siitä.

En jaksanut innostua kirjasta kuin muutaman luvun kerrallaan enkä tuntenut suurta paloa siihen tarttumiseen, joten alle 200 sivun teoksen lukemiseen meni yllättävän kauan aikaa. Jokin siinä vain tökki juonellisesti tai sisällöllisesti. En oikein edes tiedä mitä juonesta kertoisin – jonkinlainen kasvutarina lapsuuden vääryyksien korjaamisesta, suhteista ja niiden särkymisistä, elämän karikoissa luovimisesta. Kertojia on muutamia ja välillä punaiset langat vain jäävät heilumaan tuulen mukana ilman sen suurempia tarkoituksia sitten kuitenkaan. Ehkä jokin toinen Morrison olisi enemmän mieleeni, sillä vaikka tämä kirja nyt tökkikin ja pahasti, niin tekstillisesti se kyllä iski.

3+1 tapaa pysyä lämpimänä

Vaikka tätä tietoista elämää on tällä avaruudessa kiertävällä kivilohkareella tullut vietettyä jo yli 30 vuotta, niin aina sitä vaan oppii uutta, jos vain on sille tiedolle avoin. Tottakai nämä seuraavat asiat ovat joillekin aivan päivänselviä jo alakouluikäisistä asti, mutta meillä toisilla menee se kolkkent vuotta hyhmässä elämistä ennen kuin tajuaa, että ei se paleleminen oikeasti kannata.

Veikkaisin, että tämä elämänlaatuani hurjasti parantanut oppi ja hoksaus iski tajuntaani jostakin Mielirohdon Jennan instastoorista tossa alkusyksyllä, jossa todettiin jotain siihen suuntaan, ettei niitä paksuimpia neuleita ja takkeja kannata hillota kaapissa odottamassa niitä oikeita pakkasia, sillä jos hyhmä pääsee uimaan liiveihin jo syyskuussa, niin ei siinä enää untuvatakki tammikuussa oikeesti auta verenkierron ollessa jo pelkkää jäähileslushieta.

Siitäpä tämä ikuinen palelija saikin sitten tehtyä päätöksen, että olkoon tämä vuosi 2020 sitten minkälaista kuraa tahansa vielä vuoden lopussakin, niin ainakaan en enää suostuisi palelemaan pätkän vertaa. Enkä muuten ole palellutkaan ja nyt kerron, miten se on ollut mahdollista.

porkkana-inkiväärikeitto lämmittää mukavasti viileässä syyssäässä ja ne jääkaappiin nahistuneet porkkanat muuttuvat kuin itsestään hävikistä herkuksi.

Yksi tärkeimmistä asioista on varmasti ollut se, että SYÖN TARPEEKSI JA OIKEIN. Olen aina ollut hieman huono tai no ennemmin laiska syömään ja se unohtuu varsinkin vapaapäivinä ihan tosi helposti välillä kokonaan aamupalan jälkeen. Myös mun työeväät on usein olleet vaan joku banaani, salaatti, jogurtti tai smoothie, vaikka työpäivä kestäisi sen seitsemän tuntia tai ylikin. Siis kuinka typerältä se kuulostaa, kun sen näin ylös kirjoittaa! Joitakin aikoja sitten tutustuin paremmin ayurvedan maailmaan ja omaan kehotyyppiini, jolle juurikin huonointa mahdollista tarjottavaa ovat kaikki kylmät salaatit ja smoothiet, kun helposti paleleva vata-kehotyyppini kaipaisi nimenomaan kypsennettyjä ja lämpimiä ruokia. Tänä syksynä otin opiksi myös työeväsrintamalla ja olenkin nauttinut lounaiksi lämpimiä keittoja sekä ihan kotona tehtyä ruokaa pitäen hedelmät ja näkkärit vain nopeina lisävälipaloina. Ennen palelin töissä ihan jatkuvasti (ihme!!), mutta arvatenkin tilanne on nyt vahvasti eri.

Sen lisäksi, että lämpöä tulee nyt ihan eri tavalla oman kroppani tuottamana, niin pidän huolen siitä, että se myös pysyy minun käytettäväni eikä karkaa harakoille PUKEUTUMALLA KUNNOLLA. Siinä missä ennen saatoin pyöräillä pelkissä ohuissa farkuissa töihin muutaman asteen lämpötiloissa sääriluut jäässä, koska eI vIeLä VoI oTtAa NiItÄ pAkSuMpIa VaAtTeItA KäYtTöÖn EtTeI sItTeN tAlVeN tUlLeSsA pAlElE, niin hyväksyin sen, että minulla on kylmä NYT ja todellakin voin pukea niitä lämpimämpiä päälle ja puenkin. Tuntuu huomattavasti mukavammalta harrastaa köyhän spinningiä, kun kylmä ei kangista jäseniä jo ensimmäisessä alamäessä eikä perille päästyä tarvitse hieroa puolta tuntia reisien verenkiertoa toimimaan tai pelätä punoittavien korvalehtien irtoamista. Poutaisina päivinä nakkaan paksujen sukkahousujen tai housujen päälle ohuet, tuulta pitävät ulkoiluhousut ja sadepäivinä paksummat, vettä hieman hylkivät byysat ja kehrään nautinnosta, kun ei palele. Korvien suojaksi kietaisen ihan itse viime syksynä neulomani merinovillaisen pannan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
muistathan pesemisen sijaan tuulettaa villaiset vaatteesi aina käytön jälkeen ja antaa niiden käyttöjen välillä levätä viikattuina hyllyllä henkaroinnin sijaan.

Ja merinovillasta pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli OIKEISIIN MATERIAALEIHIN ja oikeaan lempivaatteeseeni. Luonnonmateriaalit villoineen ja silkkeineen ovat täydellisiä pitämään kehosi lämpimänä tai viileänä kumpaan lopputulokseen sitten haluatkaan päätyä ja niihin oikeasti kannattaa näillä leveysasteilla panostaa. Toki voit kerrostaa itseäsi myös polyesterillä, mutta huomaat pian palelevasi kaikkialta muualta, mutta kainaloidesi olevan aivan hiessä. Itse haaveilen merinovillaisesta aluskerrastosta (morjens, keski-ikä täällä soittelee) ja rahatilanteen salliessa aion todellakin sellaisen ostaa, mutta tällä hetkellä käärin pääni lisäksi vain jalkani merinovillan suloiseen syleilyyn. Vaikka kuinka toitottaisin pitkin kyliä jonkin toisen vaatekappaleen olevan suosikkini, niin tosiasiassa suosikkipaikkaa sillä rintamalla syämmessäin pitelee Voguen merinovillaiset mustat ja ohuet sukat, joita omistankin neljä paria! Voin valehtelematta sanoa, että varpaani eivät ole pysyneet näin lämpiminä sitten varmaan sen, kun olin pieni beebels. Jos kuulut heihin, joiden varpaat ovat kroonisesti jäässä joulusta juhannukseen, niin panosta hyviin merinovillaisiin sukkiin! Niiden lisäksi käytän myös villaisia pohjallisia kengissä, joita voin myös erittäin lämpimästi (pun intended) suositella.

Myös se, että ANTAA ITSENSÄ LEVÄTÄ vaikuttaa vahvasti siihen, miten ympäröivää maailmaa kokee kehollaan ja väsyneenä kaikki ikävät tuntemukset kuten paleleminen vievät helposti vallan. Vaikka kuinka dedikset painaisivat päälle ja tuntuisi siltä, että aikaa ei vain ole millekään, niin juuri silloin on tärkeää ottaa itselleen edes pieni hetki siellä ja toinen täällä. Keittää kuppi teetä tai kahvia ihan ajatuksella ja nauttia se rauhassa, istahtaa hetkeksi jalkakylvyn ääreen, käydä happihyppelyllä ilman sen suurempia päämääriä tai vain hetkeksi sulkea silmät ja hengitellä syvään ruokatauon tärkeyttä unohtamatta. Ihminen ei ole kone, vaikka siihen tämä maailma tuntuukin pyrkivän, joten omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta on muistettava pitää huolta.

Näin marraskuussa voi toki olla hieman aikaista juhlia sitä, että määpäs en oo vielä palellu yhtään nännäsnää, mutta uskon oikeasti vakaasti, että näillä pienen pienillä toimenpiteillä en myöskään palele sitten, kun lämpömittarin elohopea valuu kaksilukuisten pakkasasteiden puolelle.

Mistä saan energiaa juuri nyt?

IMG_20200929_102028_917

Luin viime viikolla Villiviini-blogista (suosittelen vahvasti ottamaan blogin seurantaan, sillä Maria osaa kirjoittaa niin kauniisti ja sykähdyttävästi!) tekstin Mistä saan energiaa juuri nyt? ja se inspiroi mua miettimään omia energianlähteitäni tänä alkavana syksynä, kun työputket ovat venyneet 10 päivän mittaisiksi, opinnot alkaneet (joo, alotin ihan oikean opiskelun) ja kaikki tuntuu välillä vaan tosi mähmäiseltä hämärän syödessä päiviä jatkuvasti lyhyemmiksi.

*

Oon viime aikoina jotenkin päässyt sisään ruoanlaittoon, jota en ole ennen sen enempiä jaksanut harrastaa, kun on täytynyt tehdä itselleen valmiiksi monen päivän ruoka kerrallaan töissä lämmitettäväksi yhden annoksen sijaan. Soija-makaronilaatikkoon kyllästyttyäni päätin kokeilla kinkutonta kinkkukiusausta soijarouheella, perunalla, porkkanalla ja juustoisella kermalla höystettynä ja siitä tulikin ihan tosi hyvää! Oon myös rakastunut persikoihin syöden niitä sellaisenaan ja sekä pilkottuna jogurtin sekaan. Se, että syön kunnolla kunnollista ruokaa terveellisillä välipaloilla on saanut aikaan sen, että tekee paljon vähemmän mieli napostella ja närkkiä esimerkiksi sipsejä tai jotain makeaa ja energia pysyy paljon paremmin yllä, vaikka puuhaa ja tekemistä onkin pienelle kylälle jaettavaksi.

*

Ties kuinka pitkään aikaan olen saanut myös unirytmini vakiinnutettua aika hyvin ja alankin pilkkiä siinä yhdeksän aikaan sellaisella tarmolla, että sängyssä olisi jo hyvä olla unen tullessa noin kymmenen aikaan. Vaikka tässä nyt tosiaan on vähän kaikkea menossa, niin uni on silti kaikeksi yllätykseksi edelleen joka ilta tullut suht samaan aikaan. Toki heräilen stresseissäni ennen herätyskelloa ja satunnaisesti pitkin yötä, kun alakerran beebels päättää pitää omia konserttejaan suden hetkellä.

20200923_084443

Yhä useammin olen myös jättänyt tarttumatta puhelimeen ja someen. Olen somen kieroista sormista pitänyt pausseja ennenkin ja pyristellyt siitä eroon, mutta nyt vasta koen siinä joten kuten onnistuneeni. Katselin jokin aika sitten Netflixistä Valvontakapitalismin vaarat -dokumentin (kannattaa katsoa!) ja se antoi mukavaa lisäpontta jatkuvan sometsekkailun kitkemiseksi. Ennen avasin somen heti silmien jälkeen tokana aamulla, mutta nyt olen päättänyt kurkata instaa vasta aamiaisen jälkeen. Myönnän, että pari ensimmäistä aamua olivat v a i k e a t, mutta nyt koko luuri saattaa unohtua helposti kokonaan niin, että etsin sitä käsiini vasta lähtiessäni töihin. Se vapauttaa oikeasti ihan hemmetisti aikaa ja energiaa, kun ei tuijota ruutua kolmea tuntia päivässä tai tuuttaa päätään heti ekana aamulla täyteen muiden elämää tai uutisia Trumpista ja koronasta, vaan saa ihan rauhassa itse päättää oman aamuisen mielialansa. Sen ajan minkä ennen käytin aamulla instan selaamiseen käytän nyt päiväkirjan kirjoittamiseen ja omien ajatusten läpikäymiseen.

*

Ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen olen käynyt myös ryhmäliikuntatunnilla, kun ilmoittauduin kaksi päivää kestävälle joogan alkeiskurssille. Se ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin (kaipasin enemmän sellaista konkreettista apua liikkeisiin ja niiden oikein tekemiseen, enkä mitään kyllä keho sitten kertoo -liibalaabaa, kun minun kehoni ei todellakaan kerro, vaan vedän niin antaumuksella liikkuvine nivelineni ettei siinä voi hyvä heilua! täysii tai ei ollenkaan -ihmisenä en tiedä milloin, miten ja missä liikkeiden pitäisi tuntua niin etten riko itseäni) ja skippasinkin sitten toisen päivän, kun ohjeiden mukaisesti kuuntelin kehoani ja edellispäivästä kipeytynyttä niskaani. Sain ensimmäisestä päivästä kuitenkin irti hengitysharjoitteen ja ymmärryksen siitä, että olen sen verran malttamaton luonne, että kunnolla ohjattu jooga silloin tällöin tekisi minulle oikeasti ihan tosi hyvää. Toki myös joogan sijaan valittu todellinen vapaa-aika teki hyvää tällä kertaa.

Mistä te saatte just nyt energiaa?

Syyskuun luetut

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO KALLAS: ELÄMÄNI PÄIVÄKIRJAT 1897-1916 & 1917-1931 (OTAVA)
★★★★/★★★★★ & ★★/★★★★★
Olipahan savotta, sen minä vaan sanon. Aino Kallaksen päiväkirjat alkavat siltä main, kun hän on n. 19-vuotias ja seuraavat hänen elämäänsä 34 vuoden ajan. Ensimmäisessä kirjassa eletään mukana nuoruusvuosina eli niitä aikoja kun kaikki tunteet tunnetaan täydellä teholla, koetaan ensimmäisiä rakkauden tunteita ja sydänsärkyjä, opetellaan elämistä ja ollaan vähän hukassa joka asian suhteen. Löytyy myös aviomies ja syntyy liuta lapsia, sekä edessä on muutto Viroon. Toisessa osassa elämä on kovin vakiintunutta, vaikka suhde Eino Leinoon keikuttaakin auvoista arkea ankaralla kädellä. On sotaa ja valtapeliä sekä loputtomia päivälliskutsuja ynnä muita edustustilaisuuksia käytävänä.

Tunnistin monissa kohdin Kallaksen tekstejä itseni. Vaikka elämämme ovat kovinkin erilaiset kaikin puolin, niin moni asia tuntui siltä kuin olisin itse voinut kirjoittaa täsmälleen samoin. Luontaiset taipumuksemme ja kaipuumme tuntuivat kovin samansuuntaisilta. Pidin ensimmäisestä osasta paljon, sillä se oli enemmän päiväkirjamaista pohdintaa (vaikkakin usein koin itseni jonkin sortin tirkistelijäksi ja pahantekijäksi toisen päiväkirjaa lukiessani!), tunteiden paloa ja kiinnostavia tapahtumia. Jälkimmäisen kirjan vuodet olivat suoraan sanottuna tylsiä – ja kovin tylsinä Aino ne koki itsekin! Diplomaatin vaimon elämä Lontoossa ei ollut kovinkaan mielenkiintoista ja aiheutti hänelle paljon tylsämielisiä hetkiä (joka sitten myös näkyy päiväkirjamerkinnöissä lähinnä listoina kutsuvieraista). Jos Aino Kallas ihmisenä kiinnostaa, niin suosittelen kyllä lukemaan. Muuten on varmaan aika joutavan päiväistä lukemistoa, haha.

ANNI BLOMQVIST: TIE MYRSKYLUODOLLE, LUOTO MERESSÄ & MAIJA (GUMMERUS)
★★/★★★★★, ★★/★★★★★, ★★★/★★★★★
Kirjan kansien välissä on tosiaan “rakastetun saaristolaissarjan” kolme ensimmäistä osaa ja voin sanoa, että niiden lukeminen oli sellaisen työn ja tuskan takana, että jäivät omalla kohdallani (ainakin hetkeksi) myös sen viimeisiksi osiksi. Maijan sisäinen elämä on niin ohutta, että ihan itkettää, sitten onkin aika mennä naimisiin ja tehdä pitkä liuta vauvoja. Siinäpä se sitten. Elämä on karua ja kovaa, ainaista työtä ja surkeutta. Todella latteita tekeleitä, mutta kolmannessa osassa sentään oli jo äksöniä (sen vuoksi kolmas tähti).

TAINA LATVALA: VENETSIALAISET (OTAVA 2018)
★★★/★★★★★
Kolme sisarusta, joilla on kaikilla sama isä, viettävät venetsialaisia perheen vanhalla mökillä – viimeistä kertaa. Vaikka kirjan tunnelma olikin tiivis ja välillä tuntui, ettei lukemista vain voi lopettaa (paitsi silloin, kun yritti lukea junassa maski naamalla, jonka seurauksena maski nousi koko ajan yläripsiin asti), niin silti se oli jotenkin lattea. Vaikka siltä odotti koko ajan ihan tosi paljon, niin lopulta käteen jäi hyvin vähän, jos mitään. Sisarten suhteet ja elämäntarinat punoutuivat yhteen ja sitten taas erilleen, eikä ryhmän dynamiikka oikein tuntunut toimivan yhteen. Kirjan kiinnostavin hahmo oli isä, joka jäi etäiseksi niin lukijalle kuin lopulta tyttärillekiin. Nopea- ja helppolukuinen teos, joka sopii niin laiskan letkeisiin kesähetkiin kuin syyssateen riepomiin päiviin.