Miki Liukkonen: O

IMG_20171224_141522_556

Se on vihdoin ohi. Joulukuun lopusta asti perässä vedetyn kivireen voi jättää tienposkeen ja hypätä kevein askelin eteenpäin, sillä sain vihdoin lähes _viisi _kuukautta_ (en ole tainnu ikinä lukea mitään kirjaa näin pitkään!) kestäneen luku-urakan päätökseen. Kun viimeinen sivu Miki Liukkosen suitsutetusta O-romaanista vihdoin kääntyi, teki mieli nakata kirja parvekkeelta, tuulettaa villisti ja huutaa perään den glider in i mål igen, sillä ei kai meillä suomalaisilla muunlaista voitonhuutoa ole. Näiden tekojen sijaan käärin kirjan takaisin kääreidensä sisään, asettaen sen sivuun iäksi ja valmistin napue tonicin jäätelön keralla.

Muutama kuukausi sitten tein päätöksen olla tarttumatta mihinkään kaunokirjalliseen teokseen, ennen kuin tämä savotta olisi läpikäyty. Kun kirjaa oli jäljellä enää alle 200 sivua, marssin kirjastoon ja lainasin valmiiksi kolme kirjaa kirittämään lukemistani. Kun sivuja oli alle sata, laitoin caps lock laulaen viestiä kaverille, että alle sata sivua enää! Kun sivuja oli alle kymmenen, meinasin pyörtyä ihan vaan siitä onnesta, että kohta pääsen lukemaan jotain muuta.

Ei enää yli kahden sivun mittaisia lauseita, luetteloita, 140 alaviitettä, helvetin montaa henkilöhahmoa, munakoisoja, kloorinhajuisia uimareita, Braxeja, Lundvalleja, liukumäkiä, Nikola Teslaa, Bachia, kuntopyöriä, post-it-lappuja tai neurootikkoja – voi mikä määrä neurootikkoja! Kaikista mahdollisista neurooseista lukiessa tuntui siltä, kuin itsellekin puhkeaisi pahemman luokan sellainen ihan sama mihin liittyen tai vähintäänkin tarvitsisi pullon Napueta jatkuvasti lukiessaan kainaloon.

Tästä kaikesta voisi jo päätellä, että Liukkosen O olisi ollut sitä mutaisinta järven pohjalla lymyilevää massaa, kamalinta ikinä kirjoitettua paskaa tai jotain, joka kelpaa vain mökkisaunan sytykkeesti, mutta eipäs hätäillä. Se, että vedin teosta kivirekenä perässäni tai etten aio itse enää ikinä tarttua tähän kirjaan, ei tarkoita että se olisi ollut mitenkään päin kehno. Päinvastoin. Se oli erittäin taidokkaasti kirjoitettu, vaikkakin pisteitä olisin kaivannut hieman enemmän, ja kulki eteenpäin, jos nyt ei kuin juna, niin ainakin kuin resiina. O ei ole millään tasolla vain läpikahlattava tai silmäiltävä romaani vaan sitä on oikeasti luettava ja kirjoituksen harhaillessa on vaan harhailtava mukana. Jos joku kysyy, että suosittelisinko tätä luettavaks, niin kyä mie kaiken tämän jälkeenkin suosittelisin. Saattaisin tosin lykätä mukaan pienen varoituksen sanan, mutta silti suosittelisin.

Niin ja mistäkö O kertoo? No tuota, se kertoo… Se on tarina… Se… Öö.

Se on yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat eikä uiminen ei ole muuta kuin hukkumattomuutta. Sitä se on.

Advertisements
Miki Liukkonen: O

Kun tolvana uudet pyörän renkaat osti

Oi ja voi, eräänä päivänä töistä päästessäni takarenkaani oli aivan lytyssä. Pistin pumpaten sen täyteen ilmaa (pumppu kulkee aina mukana, sillä eturenkaani on vanhuuttaan vuotanut hiljalleen jo pari vuotta) ja toivoin parasta. Postin pihaan päästessäni tiesin voivani kaiken toivon heittää, sillä matkan aikana oli ilmaa karannut lähes puolet. Uusi pumppaus ja kotiin, jossa päätin vielä päivän mennä pumppaa-polje-pumppaa-metodilla ja hoitaa molemmat renkaat sisä- ja ulkokumeineen kuntoon tulevien vapaapäivien aikana.

Ensimmäinen suunnitelma oli viedä pyörä liikkeeseen, ostaa sisäkumit, ulkokumit ja maksaa tehdystä vaihtotyöstä. Toinen suunnitelma oli ostaa sisäkumit, ulkokumit ja tehdä vaihtotyö yhteistyönä isän kanssa. Tässä kohtaa kaikki osoittavat avuliaasti ensimmäistä kohtaa, mutta ei, eeehei, minä tuota toista suunnitelmaa toteuttamaan.

Kuten jokainen rupeama nykyaikana, tämäkin aloitettiin googlaamalla. Tokmannista löytyy ulkokumit, mutta Hong Kongista sisä- että ulkokumit. Hong Kong it is then, kesämekko päälle ja menoksi, mutta joooos nyt kuitenkin ensin koittaisi selvittää oikean koon. Kun oikea tuumakoko, leveys ja ties mitkä ovat hallussa, on sopivaa pumpata rengas täyteen ja polkaista hiki päässä Honkkariin vain todetakseen myyjän avustuksella, että onhan täällä sisäkumeja, mutta ei täällä ole ulkokumeja sinun koossa. Hahhah, no eipä tietenkään, minäpä siirrän itseni, sisäkumini ja hikisen olemukseni puutarhapuolelle ja hivelen lommoutunutta sieluani ostamalla parvekkeelle tupsulaventelin.

Taas uusi takakumin pumppaus, pieni detour lähes naapuritalossa asuvan mummoni kautta takaisin kotiin, jossa puran tupsulaventelin kassista ja lähden polkemaan kohti Tokmannia ulkorenkaita hakemaan. Tai no siis, alaovelle päästyäni huomaan aurinkoisen ilman taittuneen yllättäväksi vesisateeksi. No eihän siinä, sateenvarjo matkaan vain mukaan ja eikun taas pumppaamaan ilmaa renkaaseen. Poljen parisensataa metriä, kunnes tuulenpuuska nostaa mekonhelmani korviin ja koska toisessa kädessä on sateenvarjo ja toisella koitan epätoivoisesti ohjata, on tarjolla hieman liian pitkään kestävä marilynhetki, kunnes saan itseni kasattua pysähtymiskuntoon. Päätän taluttaa sen aikaa, kun sadetta kestää ja olla vähemmän nirso sen suhteen, millaisen sadetakin haluan.

IMG_20180515_204633_074

Tokmannilla pyörin kuin puolukka perseessä etsiessäni pyöränrenkaita ja kun lopulta löydän ne, päädyn tuskaisena kaivelemaan jonkinlaista rengaslaaria. Toisella puolella laaria tonkii mies, joka pahoittelee jo valmiiksi, jos sattuu huitaisemaan minua renkaalla naamaan kaivaessaan. Toteamme lopulta etsivämme samaa kokoa, joka tuntuu mystisesti kadonneen maailmasta ja matka Honkkariin oli hänelläkin jo takana. Päädymme kollektiivisesti molemmat ottamaan hitusen isommat kumit, koska hän luottavaisesti toteaa niiden kyllä kelpaavan ja hymyilee leveästi. Hetken aikaa mietin, että näinkö ihmiset sattumalta toisiaan tapaavat, mutta koska minulla on tässä projekti meneillään, pyyhkäisen epämääräiset miehet mielestäni. Menen sen sijaan tonkimaan jäätelöallasta vain todetakseni sen tarjoavan enää pelkkiä Mariannepuikkoja, yyh, joten suuntaan kassalle. Sama mies vaihtaa toiselta kassalta eteeni tarjoten paikkaansa, mutta huiskautan kättäni et mee kuule vaa jäätelön raikasta tuntua suussani kaivaten ja hulavanteen kokoisia renkaita käsistäni roikottaen.

Pumppaan taas kumin täyteen ilmaa, tasapainottelen renkaat jotenkin käsiini, esittelen marilyntaitoni remonttimiehille sopivaa kantotapaa kokeillessani ja haluan vajota maan alle. Polkaisen porukoiden tykö ja rupeamme vaihtohommiin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun vaihdamme renkaita jeesuksen vanhaan pyörääni, joten se menee joten kuten rutiinilla. Paitsi mutta että joo ei mene. Jostain syystä vaihteet eivät vain mene enää linjaansa, vaikka rassaamme niitä kerta toisensa jälkeen. Lopulta olemme niin sekaisin pienten osien järjestyksestä, että päätämme projektin lauseeseen tee se itse ja anna ammattilaisen hoitaa loput.

Kuuden tunnin sykkimisen jälkeen minulla oli käsissäni spinningpyörä. Vaihteet ovat pienimmällä mahdollisella, joten joudun polkemaan kuin hullu päästäkseni eteenpäin, mutta samalla polkeminen nopeasti mihinkään pääsemiseksi on turha toivo, sillä maksiminopeus välineellä on tällä hetkellä 10km/h. Jatkuvasti polkimia tikuttaessa myös mekko nousee koko ajan kohti haaroväliä, joten voin sanoa olleeni erittäin ihastuttava näky polkiessani lopulta kotiin hikisenä, lievästi vittuuntuneena ja erittäin vilauttelevana hahmona. Seuraavana projektina olisi polkea pyörä jokeen huoltoon, mutten ole siihen vielä tarpeeksi vahva henkisesti.

Tarinan opetus: seuraavalla kerralla vien pyörän suoraan huoltoon ostan uuden pyörän.

Lue myös:
Kun tolvana peikonlehden osti

Kun tolvana uudet pyörän renkaat osti

Tänään…

20170523_195449

…olen ensimmäistä päivää vapaalla 10 päivän työputken jälkeen. Phuuh. Samalla tämä päivä on myös ensimmäinen vapaa lauantai sitten maaliskuun. Toinen phuuh. Että jos on mietityttänyt kui täällä on taas hautuumaanhiljaista, niin siitä syystä.

…aion mennä katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa cheerleader-näytöstä. Muutama kaverini aloitti talvella uuden harrastuksen lajin parissa ja heillä on tänään kevätnäytös. Eihän sellaista voi missään tapauksessa jättää välistä ja näkemättä, varsinkaan kun yhteen heistä tutustuttaessa joskus vuosia sitten, hän oli kovasti sitä mieltä, ettei rytminen liikunta ole hänelle. Tänäänhän se nähdään!

…olen pessyt, puunannut ja pyykännyt. Tiskipöydän valloittaneet tiskivuoret ovat huvenneet kukkuloiksi ja yli äyräiden tulvineen pyykkikorin kansi pysyy jo omineen kiinni. Olen päättänyt olla uhraamatta kotitöille aikaa silloin, kun on oikeitakin töitä tehtävänä ja näinä pitkinä työputkina kotihommat ihan piiiiikkasen kasautuu. Ensin loppuvat puhtaat astiat, sitten puhtaat työvaatteet ja lopulta alusvaatteet. Jeebukselle kiitos, että pyykinpesukoneessa on myös pikapesutoiminto niitä hetkiä varten.

…sain venytettyä sängyssä makoilua lähes kymmeneen asti ja unikin tuli eilen illalla niin yllättäen, että nukahdin ennen kuin sain edes kännykkää laturiin. Viikon kestäneen väsymysboogien, joka vaan tiheni loppua kohden, jälkeen kunnon yöunet todellakin maittoivat ja peiton alta möyri aamulla kuin uusi ihminen. Ensimmäisen aamuteekupposen jälkeen kerrytetty väsymys olikin jo kokonaan tiessään.

…aion ottaa kaiken kaikkiaan vallan rennosti loppupäivän ja nauttia siitä tiedosta, että huomennakin on vapaapäivä.

Mitäs teille kuuluu tänään?

Tänään…

Sun tapa rakastaa on mulle tapa kiduttaa

IMG_20180405_103641_862

Tappaisko se sinut, sanoa pari kaunista sanaa, sanoa, että tykkäät tai että olen ihana?
Ei sitä kuule tiie, vaikka tappaiski, ni parempi etten.

…se oli vitsi.
Aika huono.
No juu huomasin, ku vitseille yleensä nauretaan.

 

Luin alkusyksystä Lumoksen, sittemmin tänne wordpressiin muuttaneesta, blogista viidestä eri tavasta  rakastaa. Asiaa enemmän tutkailtuani päädyin klikkailemaan myös tähän Jevgenin tekstiin. Ajattelin eri tapojani rakastaa jo silloin ja kävin läpi, miksei jotkin suhteet olleet toimineet niin kuin niiden tavallaan olisi pitänyt toimia. Tulin enemmän tietoiseksi rakkauden eri tavoista, miten niitä oli minulle esitetty ja miten minä olin niitä esittänyt muille. Ensimmäistä kertaa osasin soveltaa niitä käytännössä ja puhua niistä vieressä makaavalle että kun sie, mut sit taas mie.

Viisi tapaa rakastaa ovat sanat, yhdessä vietetty aika, lahjat, auttaminen & palveleminen ja fyysinen kosketus. Jokaisella meistä on yksi, kaksi tai korkeintaan kolme tapaa jolla osoitamme toisille rakkauttamme ja parisuhteessa on erittäin tärkeää osata ymmärtää, jos toinen rakastaa eri tavalla ja näyttää sen yhteisessä arjessa eri tavoin.

Siinä missä nautin asioiden pyörittelystä tekstin muodossa, eri lauserakenteista ja sanoilla leikkimisestä, olen täysin kykenemätön kuiskimaan kauniita sanoja toisen korvaan. Herkät sanat ja rakkauden tunnustukset ääneen lausuttuna ovat minulle jotain niin vaikeaa, että saatan jäädä sanattomaksi suu auki, kuin kala yllättäen kuivalle maalle tempaistuna. Se ei vain ole minulle ominaista, vaikka kuinka olen koittanut opetella. Jos minulta omatoimisesti heruu kauniita sanoja, lemmenlurituksia tai rakkaudellisia tunnustuksia, niin toista kertaa niitä ei välttämättä kuule ihan heti, joten niitä kannattaa vaalia. Olen henkisesti sitä vanhojen ukkeleiden porukkaa, joka sitten kyllä ilmoittaa, jos tilanne muuttuu. Itse olen sanonut rakastavani kerran elämässäni, senkin nostaessa hien otsalle ja kun muutamia vuosia sitten eräs sanoi ne sanat minulle kuukauden tapailun jälkeen, oma vastaukseni oli tasoa mitä vittua, ei noin voi vielä sanoa!? ja lähestulkoon takaperinkuperkeikka pois sohvalta.

Otsikkoon viitaten, minulle on kaikkein hirveintä joutua tilanteeseen, jossa minulta anellaan kauniita sanoja, sanallisia varmennuksia siitä, että kyllä mie tykkään, pidän ihanana, ehkä jopa rakastan. Tunnevammaisena yksilönä heitän huonosti ajoitettuja vitsejä, saan toisen turhautumaan, poistumaan tilanteesta surullisena ja jään itse miettimään, että miksi se noita kyselee ja nyt mököttää, olen tänäänkin jo monta kertaa osoittanut välittäväni. En ehkä sanoin, mutta muilla tavoin.

20150715_102830 – kopio

Sillä kyllähän minäkin, kylmäksi sanottu nainen, välitän, ihannoin ja rakastankin ajan kanssa. En anna tai kaipaa sanoja, minä olen fyysinen. Hipsuttelen selkää ja niskaa, sängyssä ja ohimennen, suukotan aamulla, päivällä ja iltaisin ilman mitään sen kummempaa syytä, silitän hiuksia, hieron hartiat, otan käden käteen, pesen selän ja pidän lähellä. Fyysisen puolen lisäksi myös autan ja palvelen. Keitän (paskat) kahvit aamuisin, haen sipsipussin lähikaupasta, kun toinen ei jaksa, istun vieressä tukemassa hankalassa paikassa tai kuskin penkillä kuljettamassa töihin/kotiin, aamulla tai yöllä, teen ruoan valmiiksi jääkaappiin myöhemmin lämmitettäväksi ja tiskaan tiskit.

Kaiken sen teen sanomatta mitään kaunista. Ilman hellittelynimiä. Ilman minulle turhaa, mutta toiselle ehkä niin tärkeää, fiilistelyä. Ilmaan heitetyt sanat ovat minulle lopulta vain sanoja. Niitä sanotaan harkitsematta, ne unohdetaan ja väitetään, ettei olla edes sanottu. Monesti sanoilla ei ole mitään oikeaa virkaa minulle, paitsi silloin, kun luvataan jotain. Lupaus on asia mikä pitää ja jos et voi pitää lupaustasi, niin älä lupaa. Sanallisen ilmaisun puuttuminen rakkaudessa koetaan myös usein juurikin kylmäksi ja luullaan, ettei toisella olisi tunteita ollenkaan. Silloin se antaa oivat avaimet myös toisen kaltoinkohteluun kun ei se kuitenkaan välitä mistään, vaikka tosiasiassa toinen olisikin niska vääränä tehnyt toisen oloa mukavaksi koko ajan omalla tavallaan. Samalla lailla fyysisesti kiintymystään esittävää saattaa sanallisempi osapuoli nähdä vain houkuttelijana lakanoiden väliin, tarkoitetun rakkauden osoituksen sijaan.

Voivatko eri tavoilla rakkauttaan ilmaisevat ihmiset olla toimivassa parisuhteessa? Voivat, jos toisen rakkauden ilmaisut ottaa huomioon, ne näkee, ymmärtää ja sisäistää. Voiko erilaiseksi rakastajaksi oppia? Ehkä, ajan kanssa. Itsekin olen taipunut pyynnöstä sanomaan ihanaksi yhä uudelleen, vaikka minusta se onkin menettänyt merkityksensä siinä vaiheessa. Opetellut avaamaan suuni muutenkin, kuin sinne ruokaa lappaessa. Olen pyytänyt toista piirtelemään selkääni, mutta tavallaan se on tuntunut tyhjältä erikseen pyytää. Toivonut, että toinen tekisi sen omasta aloitteestaan. Tiedän lopulta jättäväni kylmäksi sanoja kaipaavat miehet ja jääväni itse kylmäksi, jos minuun ei välillä kosketa. Ehkä niissä tapauksissa pitäisi ottaa haltuun ne kolme muuta ilmaisun tapaa, löytää se kompromissi. Lahjoa toista ja etsiä yhteistä aikaa, osoittaa niillä rakkaus yhteisellä kielellä, jonka molemmat ymmärtävät, jos toisen suurimpiin tapoihin ei taivu. Tai jos tuuri käy, löytää rinnalleen jonkun, joka rakastaa samalla tavalla.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tunnistaa  ne omat ja toisen tapa rakastaa ja miten niitä toiselle osoittaa. En tiedä opitaanko nämä asiat kotoa, ovatko ne geeneissämme, opimmeko popkulttuurista vai menneistä suhteistamme, mutta ne ovat meissä kaikissa erilaisena kirjona. Lopulta ajattelen niin, että jos ja kun ollaan yhdessä, niin se tarkoittaa sitä, että kaikesta selvitään yhdessä, yhteisvoimin ja -tuumin. Yhdessä rakentaen, selvittäen ja rakastaen. Jos yhteisiin tekoihin ei taivuta suhteessa tai sen jatkamisessa, niin silloin sitä ei ehkä kannata enää jatkaa.

Mikä on sun tapa rakastaa?

Sun tapa rakastaa on mulle tapa kiduttaa

Juokse villi lapsi

runrunrun

Lähes jokaisena vapaapäiväni aamuna vedän lenkkarit jalkaan ja lähden. Kävelen mäkihyppytorninmäen juurelle ja kiipeän loputtomilta tuntuvat portaat ylös musiikin hakatessa rytmiä kuulokkeissa. Ylhäällä tunnen välillä pyörtyväni, välillä olevani enemmän elossa kuin koskaan. Katselen alhaalla piirtyvää kaupunkia kaiteeseen nojaillen ja toivon, että voisin vielä kiivetä mäkihyppytorniin asti nähden yli koko kaupungin*. Välillä maisema kylpee auringossa ja välillä peittyy sumuun, mutta aina se on kaunis ja joka aamu keväisempi. Minun kaupunkini, minun kotini.

Astelen portaat alas ja kuulosten, josko tänään olisi se päivä kun kiipeäisin vielä toistamiseen. Lihakset näyttävät peukkua kyl myö vielä jaksetaan, mutta aivot muistuttavat, että jalkojen tulisi kantaa sitten vielä kotiinkin. Ei vielä tänäänkään toistoa. Liukastelen viimeisten jäiden yli ja otan kevään ensimmäiset juoksuaskeleet.

Se tuntuu hyvältä, juokseminen. Juoksen kunnes kylkeä pistää ja raahustan loppumatkan kotiin, lähes kontaten portaat kotikerrokseen. Juokseminen on ollut aina osa luontoani, niin kuntoilussa kuin asioiden pakoilussakin. Nuorempana juoksin kilpaa koulujen välisissä kisoissa. Vanhempana ei ole enää ollut kirittäjiä rinnalla, mutta silti on aina pakonomainen tarve juosta pitkin pururatoja t ä y s i i. Tänä vuonna voisin opetella hidastamaan, hölkkäämään.

Pikkuhiljaa koitan muovata ranskanleipää muistuttavan koostumukseni taas takaisin voimakkaaksi ja kiinteäksi. En bikinikuntoon tai muutenkaan esiteltäväksi. Tahdon vain taas voimaa ja tunteen siitä, että olen itse edes hieman enemmän sinut kehoni kanssa. Se on kuitenkin taistelu, jota olen käynyt lähes koko ikäni ja josta en voi juosta pakoon.

*se on nykyään estetty, vielä muutama vuosi sitten sinnekin pääsi.
Juokse villi lapsi

Vaatemyyjän horinaa eettisyydestä ja vähän kaikesta muustakin

Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tämän postauksen ja pohtinut mitä tehdä ylijäämävaatteilleni, sain äidiltäni viestin WhatsAppissa. Siinä udeltiin, josko tahtoisin liittyä hänen ja tätini seuraan yhteiseen kirpparipaikkaan. No mutta sehän tuli kuin tilauksesta!

Hyökkäsin vaatehuoneeni kimppuun ja kasasin, kasasin ja kasasin. Lopputulemaksi tuli kaksi täyttä S-Kaupan kestokassillista (niitä semmosia muovisia, helevetin isoja) sekä iso muovikassillinen kenkiä ja laukkuja. Vaatteita, joita en ollut koskaan käyttänyt, koska olin ostanut ne käytettäväksi sitten joskus. Tulevaisuuden minälleni, joka ei koskaan saapuisi. Hieman epäsopivia vaatteita, jotka nyt vaan oli niiiiiin kivoja, että ne oli pakko ostaa. Mekkoja, jotka eivät koskaan näkisi juhlia minun päälläni ja narutoppeja, jotka eivät ikinä laskeutuisi päälläni niin kuin niiden kuuluisi. Viikkasin kasseihin saapumatta jäänyttä tulevaisuutta ja vaatteita, jotka olivat jo jääneet menneeseen.

En jättänyt yhtään sitku, mutku, ehkä, jos kuitenkin -vaatetta, joka kulki käsieni läpi. Jos vaate ei ollut vieläkään löytänyt tietään päälleni, ei se tulisi sitä tulevaisuudessakaan tekemään. Vielä osa hyllyistä jäi perkaamatta ajanpuutteen vuoksi, mutta ainahan sitä ehtii uusille kirppareille. Suunnittelimme jo, että kaikki mitä tällä kertaa jää käsiin, menee suoraan uuteen kirpparipaikkaan.

Olen jo aiemmin tehnyt päätöksiä sen suhteen, etten enää osta vaatteita vain siksi, että se on kiva. Sen on sovittava minulle ja kotoa on jo valmiiksi löydyttävä sille (useampi) pari, johon sen yhdistää. Vaatehuoneen purkaamisen yhteydessä tein myös päätöksen olla ostamatta enää yhtäkään vaatetta tulevaisuuden minälleni. Jos en voi vetää vaatetta päälleni heti, sekin saa jäädä kauppaan kaltaistensa luo. On esimerkiksi turhaa ostaa upeaa mekkoa vain siksi, että on sitten mekko valmiina juhliin, joita ei välttämättä ikinä tule.

20170603_144545
tämän mekon ostin viime vuonna, sillä on juhlittu jo kahdesti ja tullaan juhlimaan vielä erittäin useasti. lempimekkoni ostohetkestä aina siihen asti kunnes toinen meistä kuluu loppuun. ❤ mekko: uhana design

Se, että olen työskennellyt vaatealalla nelis viitisen vuotta on vaikuttanut minuun suuresti juurikin vaatteiden kuluttajana ja sen huomasi vaatevarastoistani. Monissa tuotteissa oli jopa hintalaput kiinni, enkä muistanut monen vaatteen olemassaoloa ollenkaan (sainkin monta uutta käyttövaatetta lisää ostamatta mitään!). Kuinka sairasta se oikein onkaan ja kuinka sairasta tarinaa se kertoo nykyajasta. Nykyään voin onneksi pyyhkiä osan syyllisyydestä otsaltani jo sillä, että ostan järkevämmin ja olen lopettanut pikamuotia, mikromallistoja ja huonoa laatua myyvien firmojen kassoilla asioinnin kokonaan (esimerkiksi H&M). Nykyään syynään vieläkin tarkemmin tuotteiden pesulaput valmistusmateriaaleineen. Kaipaan vaatekaappiini luonnonmateriaaleja ja elämää kestäviä tuotteita, en akryyliä tai saumoista kiertäviä puseroita. Ostan vain tarpeeseen, en mielihyvän vuoksi ja sen takia olen myös valmis maksamaan tuotteista enemmän.

Mutta kuinka eettinen voin sanoa olevani työskennellessäni vaatekaupassa? Sanoisin, että just niin eettinen kuin haluan olla. Jos millään ei olisi mitään väliä, voisin myydä tarpeetonta, huonoista materiaaleista tehty epäeettistä (kuinka eettinen uskot 9,90e maksavan puseron olevan, kun otat huomioon materiaalin, tuotantokustannukset ja siitä jäävän ompelijan palkan?) shaibaa halpaan hintaan ihmisille, jotka eivät sitä tarvitse. Onneksi minun ei tarvitse niin tehdä, en ehkä nukkuisi öisin senkään vertaa kuin nyt. Suurimmat haasteeni työssäni meinaan ovat hinnan perustelut, että miksi jokin maksaa, kun naapuriliikkeestä saa niin paljon edullisemmin samankaltaista. Joka päivä kerron materiaaleista (on ihanaa myydä mm. silkkiä, kashmiria, asetaattia, nahkaa ja villaa siinä perus polyesterin, viskoosin ja puuvillan sivussa), oikeasta huollosta (osaatko sinä huoltaa vaatteesi oikein?), oikeiden kaavojen käytöstä tuotteissamme ja siitä, miten erilainen samankaltaiseksi sanottu tuote oikeastaan on (polyesterissakin on eroja, tunnet sen jo vain koskettamalla edullisempaa ja kalliimpaa puseroa). Joka päivä etsin ihmisille juuri heille sopivat tuotteet, enkä tuputa samaa tarjouspuseroa kaikille miettimättä sitä, sopiiko se oikeastaan kenellekään, sekä perustelen valintani henkilökohtaisesti. En ole paikalla vain myymässä, vaan auttamassa rakentamaan sitä täydellistä vaatekaappia, jossa mikään vaate ei ole hutiostos, jokainen vaatekappale sopii yhteen ja on juuri sopiva asiakkaalle.

Koska en itse tahdo ostaa mitään tarpeetonta vaatekaappiini (tai kotiini ylipäätään), en myöskään tahdo sellaista myydä ja voin kevyin hartein sanoa olevani työssäni eettinen, mutta silti tulosta tehden. Ja kyllä, olen edelleen erittäin onnellinen työpaikassani ja nautin suuresti siitä työstä mitä saan tehdä. Mutta. Se kuuluisa mutta. Jos tulevaisuudessa tulee tilanne, että joudun paikastani luopumaan, niin en ole enää varma haluanko pysyä saman alan parissa. Nykyinen työnantajani on kouluttanut minut niin hyvin ja saanut tottumaan hyvään niin lyhyessä ajassa, että kun nyt tiedän paremmasta, en usko voivani palata entisen malliseen työhön, jossa myydään vain rahan takii. Toki myös toivon, ettei minun sellaiseen enää tarvitse palatakaan.

neulomo
yksi suosikkipaidoistani ja olen varma, että jokainen jonka kanssa olen kotikaupunnissani hengaillut viimeisen vuoden aikana on nähnyt sen päälläni niin usein, että kyllästyttää. ja se on kuulkaa voi voi, sillä tämä paita lähtee päältäni vain kulumalla. paita: neulomo

Vaikka kuinka suu vaahdossa kerron hyvin toimivasta vaatekaapista töissä, on oman vaatekaappini huoltamisessa kuitenkin myös vielä parantamisen varaa ja olenkin aloittanut karsimisen lisäksi myös pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Ne tuotteet jotka henkareille ja hyllyille jäivät, ovat nyt näytön paikan edessä sen suhteen, että löytävätkö ne päälleni vielä uudelleen. Laitoin mustien, täysien henkareideni sekaan yhden tyhjän valkean. Kaikki käytössä olleet ja pesusta palanneet päätyvät henkarin vasemmalle puolelle, joten oikealla näkyvät käyttämättömät. Kaikki ne, jotka ovat jääneet oikealle puolelle vuoden päästä (juhlamekkoja lukuunottamatta, sillä ei joka vuosi ole esim. pitkää iltamekkoa vaativaa juhlaa) saavat luonnollisesti poistua tilaa viemästä. En myöskään halua, että yksikään vaatekappaleeni enää koskaan haisee kaapille, eli haluan jokaisen tuotteen aktiiviseen käyttöön. Haluan omistaa vain suosikkivaatteita silläkin uhalla, että kuulen jatkuvasti edelleen niitä kommentteja onko sulla taas samat vaatteet!? Kyllä, koska omistan pesukoneen.

Phuuuuuuuuuuuuuuuh. Ette arvaa kuinka monta kertaa aloitin tästä aiheesta kirjoittamisen ja kuinka monta kertaa annoin deleten laulaa ja poistin kaiken. Ette myöskään arvaa, kuinka vaikeaa oli laittaa kuvia itsestään tai edes löytää sellaisia, joissa keekoilen sattumalta juuri lempivaatteissani. Aihe on itselleni erittäin vaikea käsitellä, miettiä, pohtia ja pureskella, sillä kun toiseen suuntaa kumartaa niin auttamattomasti toiseen pyllistää. Rahaa on ansaittava ja saatava elämiseen, eikä myyntityö aina ole sitä eettisintä, josta sen voi saada. Tärkeintä kuitenkin on (ainakin itselleni), että joka ilta tietää tehneensä oikein, myyneensä oikein, sopivaa ja tarpeellista. En usko, että tässäkään aiheessa on sitä täysin kultaista vihreää keskitietä. Jotta talous pyörisi, niin ihmisen tulee kuluttaa, mutta tosiaan, ihminen voi itse päättää mihin rahansa laittaa, kuinka eettisesti tahtoo elää ja mitä firmoja tukea.

Kuinka paljon sinä mietit sitä mistä vaatteesi tulevat, kuka ne valmistaa ja mistä materiaalista sekä saako tekijä oikeasti tekemästään työstä kunnollisen korvauksen?

Vaatemyyjän horinaa eettisyydestä ja vähän kaikesta muustakin

Paljaiden jalkojen alla kuisti on aamuisin kylmä

IMG_20170917_094335_461

Oli kesäaamu, sellainen leppeä ja aurinkoinen. Syreenit lopettelivat kukintaansa, mutta vielä jostain nenään kantautui välillä niiden huumaava tuoksu. Ajelin ikkuna auki maaseudulla, pitkin hiekkateitä katsellen hiljalleen heräilevää maisemaa. Samalla etsin tietyn osoitteen taakse kätkeytyvää taloa, siellä jossain metsien ja peltojen keskellä.

Oikea talo seisoi ylväänä ja hiljaisena hieman nousevalla pihalla. Jätin auton pihan sivuun, otin kainaloon aamun lehden, kirjeitä ja pienen paketin. Aamun aurinko ei vielä ollut noussut yli puiden ja vapaana kasvaa saanut nurmikko kimalsi aamukasteesta kuin miljoonat pienet timantit ruohonkorsissa roikkuen. Kangastossuni kastuivat kärjistään, kun jätin kulkiessani pienen polun nurmelle.

Tästä kaikesta, hiljaisena nököttävästä talosta, aamukasteesta ja lintujen laulusta, huokui niin suunnaton rauha. Mietin, millaistahan olisi istahtaa tuohon puuportaille, nauttia kuppi kuumaa ja olla vain. Omistaa tämä kaikki ja nauttia siitä jokaisena kasteisena aamuna.

Kuistin ovi aukeni katkaisten ajatuskelani ja sieltä huikattiin huomenet, minut oli huomattu jo kaukaa. Täällä aamuiset vieraat kuullaan kyllä. Pieneen lappuun vastaanotin kuittauksen samalla kun ihastelimme kesää maistuisikos vielä kahvi ennen lähtöä, ei kiitos, työniloa, hyvää päivänjatkoa ja niin palasin kasteeseen tekemääni polkua pitkin takaisin.

Auton radiossa soi SMG:n Ilman sinua olen lyijyä. Niin, kai se kuisti oli hieman kylmä jalan alla, kun hänelläkin oli villasukat jalassa. Aamu oli kaunis ja palaa mieleeni aina, kun kuulen kyseisen kappaleen.

Paljaiden jalkojen alla kuisti on aamuisin kylmä