24 tuntia ilman älypuhelinta

IMG_20170924_160024_682

Viime talvesta asti minulla on ollut ongelmia puhelimeni (Samsung Galaxy s4 mini ) kanssa, jolle on nyt jo kertynyt ikää yli kolme vuotta. Se ei enää kestä kylmää, eikä kosteaa keliä (jälkimmäistä on ollut riittämiin viime aikoina) ja sammuilee näissä oloissa itsekseen. Myöskään puhelut eivät välttämättä aina ulkoilun jälkeen onnistu, vaan luuri on pitänyt käynnistää uudelleen, jotta kuulisi mitä puhelun toinen osapuoli sanoo. Viime talvena se sammui ja pysyi sammuksissa yli 12 tuntia, mutta hurahti kuitenkin lopulta taas iloisesti käyntiin. Piti hankkia uusi puhelin jo silloin, mutta mitä sitä suotta kun taas hyvin toimi!

Ja hyvin toimikin aina tähän syksyyn asti. Erään iltapäivän aikana puhelin oli sammunut itsekseen, eikä lähtenyt enää käyntiin. Virtaa masiinassa riitti ja akun kiinnittämisen jälkeen se hurahti aina päälle, vain sammuakseen uudelleen. Kävin läpi intternetsin ihmemaailman ja totesin, että virtanappi siinä taitaa nyt prakata kiinni, sammuttaen laitteen heti sen käynnistyttyä.

Tiedossa oli siis 24 tuntia ilman älypuhelinta.

Ensin nousi tuskanhiki ja pohdinta kaikista niistä ihmisistä, joille pitäisi nyt jotenkin saada ilmoitettua, että minua ei tavoita – esimerkiksi omille vanhemmilleni, jotka ovat facebookittomia, palaamassa reissun päältä ja joilta osasin odottaa soittoa. Tuskanhien jälkeen nousi pintaan turhautuneisuus ja koitin väkipakolla ränkkäillä luuria päälle, kiinni läppäriin ja laturiin ja akkua irti ja kiinni ja koputella sitä pöytään, että virtanappi tokenisi. Vähän alkoi jo ahdistaakin olla niin irrallaan k a i k e s t a.

Mutta sitten saapui se hyväksyntä, että ei se vaan mene enää päälle. Ei edes sen 12 tunnin jälkeen. Että huomenna minä menen ja ostan iltapäivällä uuden. Siihen asti olen puhelinkantaman ja sen sovellusten ulkopuolella. Nousi jopa eräänlainen uhma, että jos en löydä sopivaa luuria, niin sitten olen vielä pidempään ilman!

äläsoita

 

Miltä puheliton aika sitten lopulta tuntui? Aika hyvältä.

En roikkunut puhelimessa turhaan, vaan sain oikeasti aikaan asioita. Sain siivottua, leivottua, luettua, ja rukkailtua kalenteriani kuntoon. Sain nukuttua todella hyvin ja nukahtaminen tuntui helpommalta, kun en illan viimeisinä hetkinä tuijottanutkaan instagram storieseja, käynyt läpi kuvavirtaa ja chattaillut menemään. Aamulla sain itseni ylös sängystä nopeammin, kun ei tarvinut jäädä räpläämään puhelinta vartiksi. Pystyin keskittymään tekemiini asioihin paljon paremmin, kun puhelin ei hakenut huomiota äänimerkeillään, eikä tarvinut tsekkailla siitä kelloa, ilmoituksia tai sitä instagramia.

Se toi myös haasteita. En ehtinyt mummoni nimipäiviä viettämään, enkä voinut soittaa onnitteluja, koska hukkasin puhelimen mukana kaikki puhelinnumeroni (onnittelut onneksi menivät perille, vaikkakin hieman myöhässä). Suomen toisella puolella olevan kanssa piti luoda uusi kommunikaatioväylä, koska olimme olleet täysin puhelimen varassa. Ainoa herätyskelloni on kännykässä, mutta onneksi seuraava aamuni ei ollut niin aikainen, etten olisi luonnostaankin jo herännyt. Kaikki työkommunikaatio kulkee tiimin kanssa puhelimien kautta ja 24 tunnissa ehtii tapahtua paljon. Erinäisten asioiden sopiminen vanhempieni kanssa vaati veljen toimimista välikätenä facebookin välityksellä.

Opinko mitään? Kyllä ja tuskin.

Haluaisin sanoa käyneeni läpi henkisen matkan, jonka jälkeen some ja muu ei tunnu miltään, mutta se tunne karisi heti kun uuden puhelimen sai kuitin kera käteensä. Haluaisin sanoa oppineeni jättämään kännykän räpläämisen kokonaan pois esimerkiksi sängyssä maatessani, mutta syvällä sisimmässäni tiedän sortuvani siihen taas pian uudelleen. Haluaisin olla kurkkimatta puhelinta ja sen ilmoituksia joka perhanan vapaahetki, mutta syvällä sisimmässäni tiedän sortuvani siihenkin uudelleen. Haluaisin olla vähemmän addiktoinut tuohon kämmenen kokoiseen laitteeseen, johon lopulta mahtuukin koko elämä.

Kuinka päästä siihen samaan hyväksynnän fiilikseen jonka sain toimimattomasta laitteesta, jossa tajusin, että ei, minun ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa? Kuinka estää luurin kiinni kasvaminen käteen silloin, kun ei ole mukamas muutakaan tekemistä?

Anypoo, tervetuloa kotiin ja käteni jatkoksi Samsung Galaxy J3. Toivottavasti yhteinen matkamme on vielä pidempi kuin edeltäjäsi kanssa.

Advertisements
24 tuntia ilman älypuhelinta

Torstai toivottomuutta täynnä

Screenshot_2017-10-12-18-51-12kop

En jaksa masentua maanantaista, sillä työskentelen usein myös viikonloppuisin, enkä ole koskaan kohdannut kolmannentoista perjantain kauhuja. Mutta nää aivan tavalliset torstait, ne on arkkivihollisiani vuodesta toiseen.

Tämäkään torstai ei ollut poikkeus.

Vai miltä kuulostais kääntyä täyden alamäen vauhdilla suoraan alikulkutunneliin, joka tulviikin yllättäen vettä? Jep, niin kävi. Siinä kun on pyörän satulassa istuessaan nilkkojaan myöten j ä ä k y l m ä s s ä vedessä, niin voin sanoa unihiekan viimeistään karisseen silmistä. Vaihtoehto oli pysähtyä ja astella pohkeita myöten vedessä takaisin tai jatkaa polkemista – valitsin jälkimmäisen ja toivoin, etten osu mihinkään yllättävään, kaadu ja jatka matkaa uiden. Kun siitä tulvalätäköstä vihdoin nousi ylemmälle maalle, pääsi loppumatkan nauttimaan ihanasta veden tirskahtelusta varpaiden välistä joka kerran kun polkaisi. Kylmän nahkeat housut liimaantuivat jalkoihin ja teki mieli itkeä ja toivoin, suorastaan rukoilin sydämeni pohjasta, että olisin jättänyt työpisteelleni edellisviikolla sukat työkenkieni sisään. Uskokaa tai älkää, mutta meinasin tirauttaa onnen kyyneleet siinä vaiheessa, kun kuivat ja lämpimät sukat kaapistani löysin ja jalkaani sujautin. Hopeareunus.

Onnen kyyneleistä ei mennyt tuntiakaan, kun jo sain ohimooni haavan muovisesta ja saakutin terävästä aloe veran lehdestä. Seisoin silmät kiinni laskien kymmeneen, etten olisi pomppinut tasajalkaa veeässää huutaen. No mut ei sentään osunu silmään. Hopeareunus. Se ruhjeinen mustelma, jonka sitten taas sain kovalla rytinällä aikaan selkääni kymmenen minuuttia myöhemmin, onkin jo aivan eri asia.

Kun sain alustavat hommat ja haavaumat tehtyä siirtyen kunnolla päivän agendaan, huomasin unohtaneeni kaikki edellispäivien muistiinpanoni kotiin. Siihenhän ne jäi, eteisen pöydälle.  Hiplailin jonkin aikaa tabliskoja ja paperinippuja, enkä tainnut muistiin laittamieni asioiden lisäksi muistaa enää edes omaa nimeäni. Olo uhkasi jo lipua tällaiseksi, mutta sit vaan päätin, että tunteella ja taidolla mennään, tulee sitte mokkaa tai moka, isolla pensselillä nyt vaan kuule ja luovuutta peliin. Huomenna sitten muistiinpanot mukaan ja virheet korjaukseen!

Ja sitä lähtiki sitten semmonen luovuuden ratas pyörimään, etten edes tajunnut lähteä aikoinani kotiin, vaan kiltisti puuhailin reilusti yli oman työaikani ennen kuin huomasin mitä kello oikein jo onkaan. Sitten vaan takaisin pyörän selkään ja toinen, kuivempi reitti kohti kotia. Tai no. Kun tota vettä nyt on oikeesti satanut täällä joka päivä lokakuussa, niin toinenkin reitti oli aika lailla myös veden vallassa ja sen lisäksi myös erittäin mutaisen liejuisa. Kuinka nautinnollista!

Nyt kun vihdoin istuu täällä kotona, omassa rauhassaan kuppi vihreää teetä kourassa, lämpimät villkasukat jalassa neuleeseen kietoutuneena, kynttilöiden valossa ja maha täynnä ruokaa, alkaa olo ja elo tuntua taas melko miellyttävältä, torstaista huolimatta.

Ja jos tästä päivästä pitää keksiä vielä jotain positiivista, niin tiiettekös, tänään ei ole satanut ollenkaan vettä (ja silti onnistuin kastumaan :D), joten ehkä syksy on taas kääntymässä kohti kauniimpaa, joten ehkä on myös helpompaa keksiä kivoja asioita joka päivä ja estää kaamosmasennusta iskemästä. Ehkä.

Onneksi tätä torstaita on enää nelisen tuntia jäljellä. Perjantai – olet niin odotettu!

(kuvassa minä puolisentoista vuotta sitten, silloinkin lievästi vitutti.)

Torstai toivottomuutta täynnä

Ulos blogikaapista?

IMG_20170913_123044_370

Olen kirjoittanut julkisen epäjulkista blogia jo niin monta vuotta, etten edes muista koska ensimmäisen kerran aloitin ja blogialustoissakin mennään jo neljännessä, joka toivottavasti on myös se viimeinen. Olen kahlannut läpi Livejournalit, Bloggerit ja Lilyt vain päätyäkseni tänne, sillä kirjoitettu sana ei vain tahdo päästää minusta irti, vaikka olen laittanut blogihanskat naulaan muutamaankin otteeseen.

Livejournalissa kirjoitin salasanan takana, bloggerissa julkisesti omalla naamalla ja nimellä. Blogin olemassaolo ei ollut mitenkään salainen, enkä oikeastaan edes tiedä kuinka moni tuntemani ihminen sitä lopulta lukikaan, mutten myöskään ikinä linkannut sitä esimerkiksi Facebook-profiilini tietoihin. Lilyyn siirryin hieman salaa ja vaivihkaa suljettuani vanhan blogini, kun aloinkin taas yllättäen tuntea paloa kirjoittamista kohtaan – halusin vain tehdä sitä suppeammalle ja tuntemattomammalle yleisölle (samalla pudottaen kyydistä sellaisia ihmisiä, joiden en enää halunnut elämäni kiemuroista tietävän). Muutamalle annoin linkin itse, muutama löysi minut sattumalta ja loput ovat pysyneet hiljaa siitä, jos tekstejäni lukevat.

Blogin muuton jälkeen olen pohtinut usein osoitteen linkkaamista someprofiileihini, mutten kuitenkaan ole tehnyt sitä. Miksi? En tosiaankaan tiedä.

Jotenkin asian julkituominen, että hei, miulla on tämmönen blogiharrastus josta tykkään tosi paljon ja ois kiva, jos siekin vaikka lukisit miun tekstejä tuntuu liian suurelta kynnykseltä ylittää. Varsinkin, kun en välttämättä edelleenkään halua kaikkien somessa minua seuraavien tahojen lukevan kirjoituksiani. Kuten ehkä myös olette huomanneet, en kirjoita tätä(kään) blogia omalla nimelläni ja naamanikin olen jättänyt postauksien ulkopuolelle, vaikka seisonkin henkilökohtaisesti jokaisen tekstini, mielipiteeni ja kokemukseni takana. Kai nimimerkillä kirjoittaminen vain tuo valheellisen turvallisuuden tunteen, vaikka oikea etunimeni onkin vain kahden klikkauksen päässä. Tuntemattomana ja tuntemattomille on vain niin paljon helpompi kirjoittaa.

Vaikka 99% ajasta tekstini ovat pohdintaa ties mistä siemennäkkäreistä auringonnousuihin, myös se, että en halua kaikkien tuttujeni tietävän asioistani on vaikuttanut pohdintaani. En halua sivulauseissa vilahtavan yksityiselämäni olevan kahvipöytäkeskustelujen sosiaalipornoa tai kuulla, että asioitani on ruodittu ilman faktoja – usein kuitenkin maalailen, tunnelmoin ja vaihdan teksteissäni aikamääreitä ja hetkiä oikeaan aikaan ja paikkaan riippumattomiksi. Olen lopulta aika tarkka yksityisyydestäni ja kenelle asioitani kerron (sanoi hän, ja jatkoi julkisen blogin kirjoittamista :D).

Tiedostan myös, että suurin osa peloistani on aivan turhia, eikä ketään jaksa niin paljoa tekstinpätkäni kiinnostaa, että niistä juorurinkiä saisi aikaseksi. Ehkä siis vielä jonain päivänä rohkaistun ja linkin profiileihini läväytän.

Kuinka julkinen sinun blogisi on tuntemiesi ihmisten piirissä?

PS. inspiroiduin pohtimaan asiaa myös tämän Pirtissä olleen blogipostauksen ansiosta. kiitos inspiksestä!

Ulos blogikaapista?

Tom Petty

Tiedän, että siellä on muutamakin tyyppi linjoilla, joka haluaisi kuulla lisää eräästäkin kitaransoittajasta. Noh, ajattelin kirjoittaa sellaisesta nyt, vaikkei se sohvallani silloin tällöin istuva kyseessä olekaan.

Kuuntelin joskus nuorena plikkana Roy Orbisonia ja sitä kautta löysin Traveling Wilburys‘n, josta taasen loikkasin Tom Pettyyn – ja siihen jäin. Klikuttelin menemään biisejä videoineen Youtubessa, kiersin antikvariaatteja ja levykauppoja etsiessäni herran soololevyjä ja The Heartbreakers-tuotantoa. Nyt jo sulkeutuneen levykaupan myyjä huikkasi jo ovelle, jos kaipaamiani levyjä oli joku käynyt luovuttamassa kiertoon.

Viime viikon perjantaina kävelimme kohti keskustaa, minä ja hän, ja puhuimme ensi kertaa yhteiseksi todetusta suosikista, Tom Pettystä, omista suosikkibiiseistämme sekä hehkutimme vanhaa ukkoa kilpaa illan ylle laskeutuneessa pimeydessä. Lauantaiaamun lakanoissa soitin hänelle yhden suosikeistani, jota hän ei ollutkaan vielä kuullut. Maanantaina Petty kiidätettiin sairaalaan, jonne hän kuoli vielä samana päivänä. Luin uutisen tiistaiaamuna kalsealta läppärin näytöltä.

Oman nuoruusaikani julkkiksia ja idoleita on putoillut tänä ja edellisenä vuonna enenevää tahtia, mutta vasta Tom Pettyn kohdalla tuli itselleni sellainen olo, että nyt tästä maailmasta todellakin puuttuu jotakin. Petty ei ole koskaan ollut suosikkiartistini asemassa, mutta vahvassa kuuntelussa kyllä muuten, joten yllätyin hieman siitä kuinka vahvan reaktion uutinen hänen kuolemastaan saikaan minussa aikaan.

Kymmenisen vuotta sitten, plus miinus pari vuotta suuntaan jos toiseen, alkoi parikymppisen allekirjoittaneen matka tämän hurmaavan hymyn omaavan tyypin seurassa ja ymmärsin, että on olemassa myös hyvää periamerikkalaista rock-musiikkia. Sitä semmosta, jossa tilutetaan kitarasooloja, nostatetaan kertosäkeitä kunnon lentoon ja fiilistellään. Semmosta, josta tulee vaan niin pirun hyvä mieli. Toiseen samanmoiseen meininkiin tai yhtyeeseen en ole vielä langennut, joten Tom Petty lienee aina tulemaan se yksi ja ainoa, aito amerikkalainen rokkari juuri minulle.

Sen kunniaksi jaan tässä nyt yhden veisun, joka on kaikessa kliseisyydessään niin amerikkalaista kuin vaan voi, mutta onpahan myös sellainen, että saa tämänkin tanssimattoman lötköilijän aina ketkuttamaan lanteitaan ja hyppelemään villisti. Oh yeah all right, take it easy baby!

Tom Petty

Kamerarullan ensimmäinen kuva

IMG_20140904_062114

Bongasin Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogista hauskan haasteentapaisen, jossa julkaistaan puhelimen kamerarullan kätköistä se kaikkein ensimmäisin kuva pienen selitystekstin kera.

Oma puhelimeni alkaa olla vanha kuin taivas älypuhelimien iällä mitattuna, joten ensimmäinen kuva löytyy päivämäärältä 4.9.2014 ja siinäpä on hehkeästi kuvattu auringonnousua parvekkeen puolelta.

Olin jo kertomassa erittäin viihteellistä tarinaa siitä, kuinka hankin puhelimen eräänä lämpimänä loppukesän päivänä hyvän tilin jälkimainingeissa ja vihdoin siirryin älyllisten puhelinten aikaan. Mikä tosin heti kättelyssä tuntui johtavan oman älyni salamaniskumaiseen katoamiseen, sillä eihän Samsungin kosketusnäytöllä mitään osannut vanhan kunnon nokialaisten kapulan jälkeen tehdä. Siinä sitten uuden puhelimen mainingeissa käytiin silloisen avopuolison ja kaveripariskunnan kanssa kahvittelemassa ja ihmeellisten kiemuroiden kautta löysimme, minä ja kaverini, itsemme kotini keittiöstä jekkupullo huulilla. Siitä sitten intoutuneena vielä vähän lisää, päätimme viettää porukalla keskivertoa kosteamman illan – hurjaa aikaa tuo 2014 selkeästi. Tarina liittyy kuvaan lopulta ei niin millään lailla, sillä olen vain L U U L L U T hyvin pitkään ottaneeni kuvan juurikin tuon illan jälkeisenä aamuna, mutta nyt aloin hieman kyseenalaistamaan tätä asiaa. Siis että olisin ollut auringonnousun aikaan darrapäissäni kuvaamassa auringonnousua, hmm, joo en. Muistan tasantarkkaan kyllä maanneeni sohvalla pitkälle iltapäivään, kun siihen olin joskus ennen puoltapäivää itseni kammennut. Kalenterista vielä tarkistin, että kyseinen päivämäärä on ollut torstai, joka ei kyllä nyt ihan täsmää myöskään tuollaisen ylenpalttisen juopottelun kanssa.

Pienen sherlockmaisen hetken perästä sain selville hankkineeni puhelimen itseasiassa jo perjantaina 8.8., mutta ensimmäisestä yhteisestä kuukaudestamme ei ole jäljellä yhtään ainutta kuvaa. Tässä siis oikea kertomukseni yllä näkyvästä, kamerarullani ensimmäisestä kuvasta: No emmää tiie, joku auringonnousu lol, en muista miks kuvasin.

Laittakaa muutkin ekoja kuvia pitkin eetteriä, jos teillä vaikka olis ees hieman parempia tarinoita kuin allekirjoittaneella.

Kamerarullan ensimmäinen kuva

Suuren kaamosmasennustaiston ensiaskeleet

IMG_20171004_171420_233

Olen polkenut tällä viikolla joka päivä pyörällä sateessa joko töihin, kotiin tai molempiin suuntiin. Syö naista, voin kertoa, kun saapuu työpaikalle sukkia myöten kastuneena. Sen kunniaksi ajattelin seuraavasta palkasta sijoittaa osan todella aikuiseen tekoon, nimittäin sadetakin ostoon (saa vinkata, jos näkee jossain Ultra Bra -keltaisen tai kivan vaaleansinisen, sillä tällä kertaa ajattelin kieltäytyä mustasta!) ja harkitsen jopa myös jonkinlaisia kurahousuja sadehousuja niiden kaveriksi. Joka päivä on ollut hämärää, märkää, tuulista ja hikistä nihkeyttä selkäpiissä sadeveden seassa. Suoraan sanottuna k u r j a a. Lokakuu ja tuleva kaamos iski kuin, noh, kirjaimellisesti märällä, jos nyt ei rätillä, niin avokämmenellä suoraan päin lärviä heti, kun kaunis syyskuu jäi taakse.

Suurimman osan vapaa-ajasta tuntee koteloitumisen tarvetta sohvalle tai alkavaa ahdistusta pimeän sateen vallitessa ympärillä. Nytkö se jo kutittelee silmien takana, kaamosmasennus, vaikka on vasta syksy aluillaan tuumasin.

Tänään päätin että ei, ei ja ei. Seuraan Pirtin ja Pöpelikön jalanjäljissä ja pistän vastaan niin hyvin kuin pystyn. Koko viikon olen lipittänyt inkivääri ja sitruuna -juomaa, ihavvaan varuiks ettei flunssa iske, kun kulkee sukat märkinä joka toinen päivä, ja nyt olen päättänyt jättää tuoreen sitruunan pysyväksi tarpeeksi teenkeittäjäisiä varten. Keltainen väri piristää kummasti, c-vitamiinia aina tarvii ja puhdistaapa tuo pirulainen sisuskalujakin. Ehkä se puhdistaisi siinä samalla myös vähän sielun mustuutta? Sen lisäksi päätin nähdä jokaisessa päivässä jotain hyvää ja kaunista. Voin sanoa, että se oli hieman hankalaa kun tuossa poljin töistä kotiin sateen ropistessa suoraan silmiin, mutta onnistuin silti. Pyöräilin pitkästä aikaa keskustan kautta ja voi hitto sentään siellä olikin kaunista! Puolet puiden lehdistä on jo lentänyt teille tuntemattomille, mutta ne lehtimatot viheralueiden päällä ja syksyn viimeiset kukkivaiset asiat muodostivat semmosia värikomboja, että ihan silmiä pakotti se kaikki värikkyys. Jos ei olisi satanut, niin olisin tallentanut pari kuvaa. Luurini kun on tarpeeksi tekohengityksen varalla jo valmiiksi, niin en halua vielä viimeiseksi niitiksi hukuttaa sitä.

Jos ei siinä olisi ollut ilon aihetta päivään jo tarpeeksi, huomasin myös kirsikkatomaattieni viimein kypsyneen ikkunalaudalla. Hip hei ja kekrin viettoon! Kaikkein parasta taisi kuitenkin olla se, että kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin päässyt ovesta sisään taivas repesi totaaliseen kaatosateeseen. Tihkusateessa sentään vaan vitutti, kaatosateessa ois varmasti päässyt jo päivän päätteeksi itkukin.

Suuren kaamosmasennustaiston ensiaskeleet

Siemennäkkäri (G, L)

IMG_20170925_065504_317

Keittiöstä kajahtaa taas toinen suosikkiresepti, jota väännän viikosta, kuukaudesta ja vuodenajasta toiseen. Rrrrrakastan leipää, mut valitettavasti mun vatsani ei rakasta sitä yhtä paljoa, joten oon joutunut vähentämään sen käyttöä rutkasti. En voi sanoa, että olisin lopettanut sen syönnin, sillä välillä ostan sitä ihan vaan herkkuttelumielessä iltapalaksi (on mullakin herkut, jestas). Gluteeniton leipä on yleensä niin kallista ja sitkeetä shaibaa, etten edes viitsi siitä puhua, joten 100% kauraleipä it is, jos leipästä ostan.

Koska kuitenkin haluan jotakin juuston ja kurkun alla natustaa, niin jotain oli keksittävä. Kahlasin netin läpi erilaisista siemennäkkäriohjeista ja lopulta tästä kuoriutui oma suosikkini eri siemen- ja pähkyläkokeilujen kautta.

Tähän dipattavaksikin sopivaan herkkuun tarvitset:

3 kananmunaa
1dl rouhittuja manteleita
1dl kurpitsansiemeniä
1dl auringonkukansiemeniä
1dl seesaminsiemeniä
1dl pellavansiemenrouhetta
reilu ruokalusikallinen perunajauhoa
reilu ruokalusikallinen oliiviöljyä

ja niille kannattaa tehdä seuraavat asiat:

Laita uuni lämpiämään 175°C asteeseen. Sekoita kaikki aineet keskenään ja levitä pellille neliöksi. Jos haluaa ohuempaa niin levittää koko pellin alueelle, mut se saattaa palaa herkästi, joten kannattaa olla tarkkana. Ite levitän n. 30cmx30cm alueelle, niin saan itselleni mieluisan paksuuden omaan näkkäriin. Uunissa siemennäkkäri viihtyy n. 25 minuuttia uunista riippuen ja se kannattaa paloitella sopiviksi paloiksi heti uunistaoton jälkeen. Jäähdytä jossain muualla kuin uuninpellillä kuunnellen ihanaa poksumista ja säilytä huoneenlämmössä.

Maailman helpoin resepti muistaa jo määrienkin suhteen ja todella helposti muunneltavissa omien mieltymyksien mukaan. Esimerkiksi maapähkinärouheella voi korvata mantelirouheen, jos ei manteleista niin vällää.

 

PS. Jos jotain näistä mun ruokaan liittyvistä postauksista oppii, niin sen, että en osaa kyllä kuvata ruokaa ollenkaan. Näkkäri todellakin maistuu paremmalta kuin tuossa kuvassa näyttää. :’D

Siemennäkkäri (G, L)