Suuri kaamosmasennustaisto, toinen näytös

Ensimmäinen, haparoivien askelien täyttämä osa löytyy täältä.

Se alkoi päänsärystä. Pienestä jyskytyksestä oikean korvan takana, vihlovista osumista takaraivossa ja otsalohkon onttoudesta. Se siirtyi silmien taakse ja tuntui pusertavan silmäni ulos. Ei auttanut lääkkeet, ei uni. Olen jännittänyt niskani lukkoon ja sen aukaisemiseen menee päivä jos toinenki, joiden aikana en osaa kivultani ajatella tai laittaa sanoja oikeaan järjestykseen. Mikään ei suju ja tunnen itseni tyhmäksi, huonoksi, turhaksi, kurjaksi. Tunne ei kuitenkaan siirry edes lukkojen auetessa, pään selkeytyessä.

Lumi sataa alas samaa tahtia kun alakulo nousee varpaistani ylös kohti ymmärrystäni ja tajunta hämärtyy yllättäen kesken askeleen. Nojaan seinään, ja elämään, valkoisen katon muuttuessa tähtitaivaaksi, pehmeyden kääriytyessä ympärilleni ja lopulta humina vyöryy yli korvieni. Myöhemmin hölvään helpottavaa geeliä tulessa roihuaville harteilleni, nappaan toiseen kipuun määrätyn lääkkeen ja venyttelen pimeässä. En taivu mihinkään suuntaan ja tajuan, etten ole venytellyt viikkokausiin. Ei ihme ettei veri kierrä kunnolla, silmissä pimenee ja mieli mataa matalemmalla kuin on ihmiselle hyväksi.

20171028_212504

Kello on yksi yöllä, makaan peiton alla luuri korvallani. Ääni satojen kilometrien päässä kysyy taas kaikki hyvin? ja vastaan joo, vaikken haluaisi valehdella, en hänelle, en kenellekään. Itkettää, kiukuttaa ja turhauttaa, mutta päivästä toiseen maalaan kasvoilleni hymyn ja odotan hetkeä, jolloin se on taas oikea. Makaan pimeässä ja selkärankani naksuu lattiaa vasten paikoilleen kuin riisimurot maitokulhossa. Pieni kihelmöinti leviää raajoihin ja tunnen elämänveren taas virtaavan. Saavun pystyyn jäätyneenä illalla kotiin ja löydän kynnykseltä kukkaisan postikortin lempityypiltäni. Löydän vihdoin huuliltani hymyn ja täytyn lämmöstä, kaihosta, kun muistan ettei hän asu enää lähellä, sekä ilosta, koska hän viipyi täällä tarpeeksi monta vuotta, että ehdimme tutustua. (kiitos, että olet )

Maailma pimenee ympäriltä ennätysnopeudella ja odotan nousevan kuun lailla palkkapäivää ja Prismassa odottavaa herätysvaloa. Olen uupunut pimeisiin aamuihin, äkkijyrkkään valoon ja itseeni niiden ristitulessa. Käpertänyt sieluni syksyn syvyyteen kuin vahingossa, vaikka tänä vuonna piti pysyä pinnalla. Hapuillut eteenpäin osumatta mihinkään. Saanut tärkeän muistutuksen siitä, että keho ei kanna, jos mielikään ei jaksa (mielestä ja kehosta varmasti lisää myöhemmin) ja toisin päin. Kohdannut pieniä ongenkoukkuja, jotka nostavat minut syvästä vedestä juuri silloin, kun se on kaikkein eniten tarpeen.

Marraskuu, en ole vielä valmis kohtaamaan sinua, mutta en enää myöskään kaikkein aseettomin sinua vastaan. Opin virheistäni, enkä jää vellomaan harmauteen. Aion pitää kehostani parempaa huolta kuin lokakuussa ja antaa mielelleni virikkeitä lähtemällä kotoa muuallekin kuin töihin ja kauppaan. Kuunnella The Beach Boysin Good Vibrationia niin paljon, että tunnen eläväni palmujen katveessa, sekä pommittaa kavereitani pöljillä että kauniilla postikorteilla, ihan vaan varuiks. Aloitan glögikauden änyyteenyt ja keskityn hakemaan sisältäni sitä samaa tunnetta, rauhallisuutta ja seesteisyyttä, joka sieltä löytyy joulupäivän aamuna (en noin muuten joulusta vällää, mutta aikaväli aattoiltapäivästä joulupäivän iltaan on ihmisen parasta aikaa). Tunnistan kaamosmasennuksen ensioireet ennakoivasti ja koitan kääntää kelkkani ajoissa ennen penkkaa. Löydän vaikka väkisin päivästä sen hopeareunuksen ja arvostan itseäni niinäkin päivinä, kun tunnen itseni tyhmäksi ja turhaksi. Kohtaan marraskuun uhmakkaasti leuka pystyssä, enkä tällä kertaa aio taipua (no juu, en kyllä taivu vielä muutenkaan mihinkään, heko heko) sen kylmässä tuulessa. Bring it on.

Kaamosmasennustaistoa löydät myös Pöpeliköstä ja Pirtistä, tsek it aut.

Minulla on ikävä siilejä

Olen viimeeksi nähnyt (elävän) siilin luonnossa kesällä 2015. Olin silloin Kuopion Rauhalahdessa ja siili mennä tuhisi pitkin raitin vierustaa. Seisoskelin sydämet silmissä ja onnesta soikeana katsellessani sen menoa. Sittemmin olen nähnyt vain yliajettuja reppanoita autoteillä, niitäkin tosin vähenemässä määrin, joilla on niin pieni rajoitus, että väistäminen ja tilan antaminen olisi mahdollista, jos sen haluaisi tehdä.

Asuin lapsuuden ja nuoruuteni omakotitalossa metsikön läheisyydessä ja siilit olivat joka kesäiltainen vieras pihamaalla. Alkukesästä pihalla tepasteli muutama siili, loppukesästä useampi, kun poikaset liittyivät vanhempien seuraan. Perheen kanssa ruokittiin piikkipalleroisia kissanruokamakkaroilla sekä kananmunilla – kuivimpina aikoina vesiastioita unohtamatta. Oppivat lopulta oikein ruokaa kärkkymään, mokomat, ja tunkivat joskus jopa sisään asti avoimesta takaovesta. Pihalta löytyi usein myös matoja, koppiksia ja jopa sammakoita mussutettavaksi (on muuten aikamoinen rouske mikä kuuluu siilin syödessä kiinni saamaansa sammakkoa) ja mukavan pöheikköisiä piilopaikkoja, joten siileillä oli oikein leppoisat oltavat.

Ensin ajattelin, että keskellä kaupunkia eläminen on vaikuttanut siilihavaintoihini, mutta kun huomasin, ettei niitä ole enää edes tienvarsiraatoina, huolestuin. Ja niin on huolestunut moni muukin – siilejä on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja niiden kanta pienenee jatkuvasti.

Pihat ovat nykyään liian siistejä, jotta siilit saisivat niistä suojaa tai löytäisivät ruokaa. Ihmisten välinpitämättömyys liikenteessä on tappanut satoja siilejä ympäri Suomea joka kesä. Siilit heräilevät lämpimien talvien vuoksia pitkin horroskautta ja kuolevat pesiinsä, koska heräily verottaa talven ajaksi kerättyä rasvakerrosta. Kylmä kevät pitkittää talvea, eikä ravintoa löydy, joka taas vähentää uusien poikasten syntymistä. Luin erään siilikirjailijan haastattelusta, että jos meno jatkuu samana, siilit tulevat katoamaan Suomesta seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana.

Mun mielestä se on aivan hirveä ajatus.

20171027_101336_kop

Mitä asian vuoksi siis voisi tehdä? Itse en kerrostaloasujana voi tehdä oikein muuta kuin lisätä tietoisuutta asiasta, sillä en voi adoptoida siilejä parvekkeelleni horrostamaan ja elämään. Mutta te, joilla on mahdollisuus auttaa oman pihapiirinne siilejä, tehkää se! Pitäkää pihamaanne alueella sopukoita, joista ne löytävät ravintoa ja joissa siilien on hyvä ja turvallista olla ja antakaa niille mahdollisuus pitää pesäänsä tai jopa rakentakaa niille sellainen. Ruokkikaa niitä varsinkin loppukesästä, että ne saavat kerättyä kunnon rasvaröllykän talven ajaksi, älkääkä missään nimessä ajako niiden yli taajama-alueella.

Koska sinä olet viimeksi nähnyt siilin?

PS. kiitos kaikille 1-vuotissynttäribakkanaaliarvontaan osallistuneille onnitteluista ja kauniista sanoista – osan kohdalla vallan jopa herkistyin! :’) Arvonta on nyt aamusta suoritettu ja voittajaksi valikoitui se, kuka putos niistä portaista päälleen eli Pirtti-blogin Jenna! Onnea onnea, laittelen sähköpostia tulemaan vielä tän päivän aikana!

 

Lunta sataa ja kaikkia

.IMG_20171026_175035_826

 

Asioita, joita olin tietämättäni kaivannut:

  • Lumen tuoksu, se pieni ja kirpeä, jonka tavallaan enemmän tuntee kuin haistaa. Kyl te tiiette.
  • Lumen mukanaan tuoma hiljaisuus, jonka sisälle kääriytyy vain oma hengityksesi ja sydämesi lyönnit. En ole koskaan ymmärtänyt miten lumi voi imeä sisäänsä kaikki ympäristönsä äänet, mutta olen siitä aina erittäin kiitollinen.
  • Se kaikki lumen tuoma silmiä särkevä kirkkaus. Kuinka se on niin koskemattoman kaunista ja pyhää, suorastaan harrasta ja niin haurasta, että katoaa hetkessä osuessaan ihoon.

 

Asioita, joita en todellakaan ole kaivannut:

  • Sitä iltaa ennen ensilunta, kun kylmä pohjoistuuli puhaltaa ja saa toivomaan, ettei olisi koskaan ajellut säärikarvojaan ja asuisi jossain, jossa tuuli on aina trooppista. Lorelai Gilmore haistaa lumen ennen kuin se sataa, mutta minä tunnen sen sääriluissani.
  • Talvipyöräilyä auraamattoman arvaamattomilla teillä, jolloin lumisateen keskellä kuulet vain oman hengityksesi, joka kuulostaa siltä kuin et olisi urheillut mm. ikinä ja sydämesi sydänkohtausta imitoivan sykkeen, kun meinaat vetäistä lipat ties minkä lumikikkareen vuoksi.
  • Se jäätävän lumisateen silmiä pistelevä aste, joka tulee aina enemmän tai vähemmän vaakatasossa ja tuntuu siltä, kuin ihoasi ja silmiäsi pisteltäisiin ikkupikkuruisilla neuloilla puolen tunnin ajan, kun poljet kohti kotia.

 

Asioita, joita arvostaisin paljon enemmän, jos ei olisi lunta ja pakkasta:

  • Autoa, jonka sain lainaan. Autoa, jossa on kesärenkaat. Autoa, jolla ehdin ajaa tasan yhden kerran kauppaan, ennen kuin tiet jäätyi. Ni että, autoa.
  • Kuvia aurinkoisista rannoista saatesanoin on niin kuuma, että pitää olla varjossa.

 

Onneksi olkoon lumi, onnistuit tänäkin vuonna yllättämään autoilijat, tarjoamaan kaikille saman aiheen postata kuvia ja tekstejä, sekä antamaan oikeastaan jokaisen mahdollisen olomuotosi näytille 24 tunnin aikana kuin muistutuksena siitä, että mitä tässä nyt sitten olis tiedossa seuraavat puoli vuotta. Ilon ja kolmen ensimmäisen kohdan kautta voittoon, ei pidä jäädä lumeen makaamaan!

 

ps. vielä pari päivää aikaa ottaa osaa suureen synttäribakkanaaliarvontaan, älä klikkaa onnesi ohi!

Astu harhaan 1-vuotisbakkanaalit!

Blogini on taapero!

Siinä missä kuka tahansa yksivuotias on vielä vanhempiensa ja mahdollisten isompien sisariensa holhottavana ja hoivattana, niin on myös tämä blogi. Täällä ei silleen ihan hirveesti tapahtuis mitään, jos en kävisi tänne tekstinpätkiä näpyttelemässä, joten tästä yksivuotiaasta ei hirveemmin ole ainakaan taitojen puolesta kerrottavaa. Sen sijaan ajattelinkin bloggaajille ominaiseen ja narsistiseen tapaan kertoa oman elämäni ensimmäisestä vuodesta. Pitäkää lahjapaketeistanne kiinni, nyt sujahdetaan suoraan kultaiselle ja permanenttien täyttämälle kaheksakytluvulle.

Omana syntymäpäivänäni pyrytti aivan helvetisteen lunta ja tuuli t o d e l l a kovaa, blogin syntymäpäivänä taasen oli kylmää ja kirkasta. Ensimmäisen hampaattoman hymyni väläytin isälleni kuukauden iässä ja konttaamaan lähdin äheltämään puolivuotiaana. Kuukautta myöhemmin opin seisomaan päivää ennen kuin opin istumaan. Funny story, legenda (eli siis vanhempani) kertoo, että minulle lainattiin leikkikehä, jonne minut sitten leluineni asetettiin, kun kukaan ei ehtinyt jatkuvasti vahtimaan höyryjunan lailla etenevää konttaajaa ja estämään täten tämän putoamista portaista. Noh, seitsemän kuukauden ikäinen allekirjoittanut vetäisi tästä pellollisen herneenpalkoja nenäänsä, nakkeli lelunsa yksi kerrallaan ulos leikkikehästä samalla huutaen kuin palosireeni ja lopulta nousten seisomaan leikkikehää vasten, rynkyttäen sitä kaikissa maailman vimmoissaan. Seuraavana päivänä leikkikehä jostain kumman syystä palautettiin ja sain vapauteni takaisin. Sen kunniaksi päätin ensimmäiseksi teokseni pudota ne saakutin portaat alas suoraan alhaalla odottaneeseen pyykkikoriin – vois muuten olla, etten ois täyttäny vuottakaan, jos ei se pyykkikori siinä olis ollut. Blogini ei ole vielä oppinut mitään näistä taidoista, hymyä odotan eniten, portaista putoamista vähiten.

IMG_20161001_175039

Kun kymmenen kuukautta tuli plakkariin, jätin taakseni höyryjunamaisen etenemiseni vaihtaen nelivedon takavetoiseen ja erittäin horjuvaan liikkumistyyliin. Lempilelujani jo aikojeni alussa olivat kirjat ja isoveljen lelut – tietenkii, kuka sitä ny omilla leikkis!? Blogi ei ole vieläkään noussut omille jaloilleen, eikä sitä oikein tunnu lelut kiinnostavan, onkohan se ihan terve? Ensimmäisen vuoteni aikana ehdin reissata kahdesti, isoisoäitini syntymäpäiville Suomen toiselle laidalle sekä Kangasalalle maaseutunäyttelyyn (jossa kuulemma satoi niin paljon, että rattaiden alataso oli veden ja mudan alla). Blogi on ollut ehtiväisempi, sillä se on julkituonut materiaalia ainakin Helsingistä, Porista, Tampereelta ja Turusta muutamia mainitakseni.

Yksi vuotta täyttäessäni olin 73cm pitkä, painoin 8,5 kiloa ja kaikkiruokainen, vaikkakin syljin kaikki pahan makuiset ruuat hetimmiten pitkin lattioita. Synttäriaamunani nukkua täräytin puoli kymmeneen ja itkin sieluni irti valokuvaajan luona. Blogin tekstien yhteenlaskettu mitta lienee hieman pidempi, mutta ei puhuta painosta sen enempää – aika kevyttä höttöähän tämä. Herätys tuli jo aamusta, mutta armollisesti ajastin tämän hieman myöhempään kuin kukonlauluun, että edes toinen meistä säästyisi itkemiseltä

Yhdetkään bakkanaalit ei kuitenkaan ole ikinä mitään ilman vieraita, joten lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette tänne blogiin itsenne klikanneet – olitte sitten ensikertalaisia tai jo pidemmän matkaa mukana kulkeneita. Nykyajan trendien mukaan vieraillekin annetaan kuulemma lastenkutsuilla jonkinlaisia goodie bageja kotiin vietäväksi, joten ajattelinpa nyt tässä yllättää itsenikin ja järjestää ensimmäisen (ja ehkä viimeisen) arvonnan blogihistoriani aikana! En ole kuitenkaan jaksanut kyhätä kasaan mitään geneeristä kosmetiikkapakettia tai muuta klassista blogiarvontakamaa, vaan ajattelin räätälöidä voiton voittajan mukaan.

Elikkäs, jos haluat osallistua tähän varmasti klassikoksi muodostuvaan arvontaan, niin kerro kommentissa jotain itsestäsi, mistä pidät tai mitä inhoot tai vaikka et mitä sullon jääkaapissa. Siis ihan mitä vaan, mikä helpottais juuri sun voittaman palkinnon hankintaa. Halutessaan saa myös esittää postaustoiveita, sillä mulla saattaa olla vähän ideat vähissä. Liitäthän mukaan myös sähköpostiosoitteesi, niin tiedän keneen onnekkaaseen ottaa yhteyttä. Ja silleen pienellä präntillä tässä vois lukea, että palkintona voi sitten olla ihan mitä tahansa karkkipussista munakoison muotoiseen pyyhekumiin, et ei sillee kannata ehkä mitää kovin suurta odottaa. En aio myöskään käyttää mitää arvontageneraattoreita, vaan aion lukea kommenttinne ääneen ulkopuoliselle osapuolelle, joka sitten valitsee parhaan. Kannattaa siis panostaa, munakoison muotoinen pyyhekumi on kuitenki aika upee palkinto! Osallistumisaikaa on vaikkapa viikko eli 29.10.2017 asti ja osallistujia on varmasti melko vähän, joten just sun voittomahdollisuus on erittäin hyvä.

Nyt sitä kakkua ja viiniä!

24 tuntia ilman älypuhelinta

IMG_20170924_160024_682

Viime talvesta asti minulla on ollut ongelmia puhelimeni (Samsung Galaxy s4 mini ) kanssa, jolle on nyt jo kertynyt ikää yli kolme vuotta. Se ei enää kestä kylmää, eikä kosteaa keliä (jälkimmäistä on ollut riittämiin viime aikoina) ja sammuilee näissä oloissa itsekseen. Myöskään puhelut eivät välttämättä aina ulkoilun jälkeen onnistu, vaan luuri on pitänyt käynnistää uudelleen, jotta kuulisi mitä puhelun toinen osapuoli sanoo. Viime talvena se sammui ja pysyi sammuksissa yli 12 tuntia, mutta hurahti kuitenkin lopulta taas iloisesti käyntiin. Piti hankkia uusi puhelin jo silloin, mutta mitä sitä suotta kun taas hyvin toimi!

Ja hyvin toimikin aina tähän syksyyn asti. Erään iltapäivän aikana puhelin oli sammunut itsekseen, eikä lähtenyt enää käyntiin. Virtaa masiinassa riitti ja akun kiinnittämisen jälkeen se hurahti aina päälle, vain sammuakseen uudelleen. Kävin läpi intternetsin ihmemaailman ja totesin, että virtanappi siinä taitaa nyt prakata kiinni, sammuttaen laitteen heti sen käynnistyttyä.

Tiedossa oli siis 24 tuntia ilman älypuhelinta.

Ensin nousi tuskanhiki ja pohdinta kaikista niistä ihmisistä, joille pitäisi nyt jotenkin saada ilmoitettua, että minua ei tavoita – esimerkiksi omille vanhemmilleni, jotka ovat facebookittomia, palaamassa reissun päältä ja joilta osasin odottaa soittoa. Tuskanhien jälkeen nousi pintaan turhautuneisuus ja koitin väkipakolla ränkkäillä luuria päälle, kiinni läppäriin ja laturiin ja akkua irti ja kiinni ja koputella sitä pöytään, että virtanappi tokenisi. Vähän alkoi jo ahdistaakin olla niin irrallaan k a i k e s t a.

Mutta sitten saapui se hyväksyntä, että ei se vaan mene enää päälle. Ei edes sen 12 tunnin jälkeen. Että huomenna minä menen ja ostan iltapäivällä uuden. Siihen asti olen puhelinkantaman ja sen sovellusten ulkopuolella. Nousi jopa eräänlainen uhma, että jos en löydä sopivaa luuria, niin sitten olen vielä pidempään ilman!

äläsoita

 

Miltä puheliton aika sitten lopulta tuntui? Aika hyvältä.

En roikkunut puhelimessa turhaan, vaan sain oikeasti aikaan asioita. Sain siivottua, leivottua, luettua, ja rukkailtua kalenteriani kuntoon. Sain nukuttua todella hyvin ja nukahtaminen tuntui helpommalta, kun en illan viimeisinä hetkinä tuijottanutkaan instagram storieseja, käynyt läpi kuvavirtaa ja chattaillut menemään. Aamulla sain itseni ylös sängystä nopeammin, kun ei tarvinut jäädä räpläämään puhelinta vartiksi. Pystyin keskittymään tekemiini asioihin paljon paremmin, kun puhelin ei hakenut huomiota äänimerkeillään, eikä tarvinut tsekkailla siitä kelloa, ilmoituksia tai sitä instagramia.

Se toi myös haasteita. En ehtinyt mummoni nimipäiviä viettämään, enkä voinut soittaa onnitteluja, koska hukkasin puhelimen mukana kaikki puhelinnumeroni (onnittelut onneksi menivät perille, vaikkakin hieman myöhässä). Ainoa herätyskelloni on kännykässä, mutta onneksi seuraava aamuni ei ollut niin aikainen, etten olisi luonnostaankin jo herännyt. Kaikki työkommunikaatio kulkee tiimin kanssa puhelimien kautta ja 24 tunnissa ehtii tapahtua paljon. Erinäisten asioiden sopiminen vanhempieni kanssa vaati veljen toimimista välikätenä facebookin välityksellä.

Opinko mitään? Kyllä ja tuskin.

Haluaisin sanoa käyneeni läpi henkisen matkan, jonka jälkeen some ja muu ei tunnu miltään, mutta se tunne karisi heti kun uuden puhelimen sai kuitin kera käteensä. Haluaisin sanoa oppineeni jättämään kännykän räpläämisen kokonaan pois esimerkiksi sängyssä maatessani, mutta syvällä sisimmässäni tiedän sortuvani siihen taas pian uudelleen. Haluaisin olla kurkkimatta puhelinta ja sen ilmoituksia joka perhanan vapaahetki, mutta syvällä sisimmässäni tiedän sortuvani siihenkin uudelleen. Haluaisin olla vähemmän addiktoinut tuohon kämmenen kokoiseen laitteeseen, johon lopulta mahtuukin koko elämä.

Kuinka päästä siihen samaan hyväksynnän fiilikseen jonka sain toimimattomasta laitteesta, jossa tajusin, että ei, minun ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa? Kuinka estää luurin kiinni kasvaminen käteen silloin, kun ei ole mukamas muutakaan tekemistä?

Anypoo, tervetuloa kotiin ja käteni jatkoksi Samsung Galaxy J3. Toivottavasti yhteinen matkamme on vielä pidempi kuin edeltäjäsi kanssa.

Torstai toivottomuutta täynnä

Screenshot_2017-10-12-18-51-12kop

En jaksa masentua maanantaista, sillä työskentelen usein myös viikonloppuisin, enkä ole koskaan kohdannut kolmannentoista perjantain kauhuja. Mutta nää aivan tavalliset torstait, ne on arkkivihollisiani vuodesta toiseen.

Tämäkään torstai ei ollut poikkeus.

Vai miltä kuulostais kääntyä täyden alamäen vauhdilla suoraan alikulkutunneliin, joka tulviikin yllättäen vettä? Jep, niin kävi. Siinä kun on pyörän satulassa istuessaan nilkkojaan myöten j ä ä k y l m ä s s ä vedessä, niin voin sanoa unihiekan viimeistään karisseen silmistä. Vaihtoehto oli pysähtyä ja astella pohkeita myöten vedessä takaisin tai jatkaa polkemista – valitsin jälkimmäisen ja toivoin, etten osu mihinkään yllättävään, kaadu ja jatka matkaa uiden. Kun siitä tulvalätäköstä vihdoin nousi ylemmälle maalle, pääsi loppumatkan nauttimaan ihanasta veden tirskahtelusta varpaiden välistä joka kerran kun polkaisi. Kylmän nahkeat housut liimaantuivat jalkoihin ja teki mieli itkeä ja toivoin, suorastaan rukoilin sydämeni pohjasta, että olisin jättänyt työpisteelleni edellisviikolla sukat työkenkieni sisään. Uskokaa tai älkää, mutta meinasin tirauttaa onnen kyyneleet siinä vaiheessa, kun kuivat ja lämpimät sukat kaapistani löysin ja jalkaani sujautin. Hopeareunus.

Onnen kyyneleistä ei mennyt tuntiakaan, kun jo sain ohimooni haavan muovisesta ja saakutin terävästä aloe veran lehdestä. Seisoin silmät kiinni laskien kymmeneen, etten olisi pomppinut tasajalkaa veeässää huutaen. No mut ei sentään osunu silmään. Hopeareunus. Se ruhjeinen mustelma, jonka sitten taas sain kovalla rytinällä aikaan selkääni kymmenen minuuttia myöhemmin, onkin jo aivan eri asia.

Kun sain alustavat hommat ja haavaumat tehtyä siirtyen kunnolla päivän agendaan, huomasin unohtaneeni kaikki edellispäivien muistiinpanoni kotiin. Siihenhän ne jäi, eteisen pöydälle.  Hiplailin jonkin aikaa tabliskoja ja paperinippuja, enkä tainnut muistiin laittamieni asioiden lisäksi muistaa enää edes omaa nimeäni. Olo uhkasi jo lipua tällaiseksi, mutta sit vaan päätin, että tunteella ja taidolla mennään, tulee sitte mokkaa tai moka, isolla pensselillä nyt vaan kuule ja luovuutta peliin. Huomenna sitten muistiinpanot mukaan ja virheet korjaukseen!

Ja sitä lähtiki sitten semmonen luovuuden ratas pyörimään, etten edes tajunnut lähteä aikoinani kotiin, vaan kiltisti puuhailin reilusti yli oman työaikani ennen kuin huomasin mitä kello oikein jo onkaan. Sitten vaan takaisin pyörän selkään ja toinen, kuivempi reitti kohti kotia. Tai no. Kun tota vettä nyt on oikeesti satanut täällä joka päivä lokakuussa, niin toinenkin reitti oli aika lailla myös veden vallassa ja sen lisäksi myös erittäin mutaisen liejuisa. Kuinka nautinnollista!

Nyt kun vihdoin istuu täällä kotona, omassa rauhassaan kuppi vihreää teetä kourassa, lämpimät villkasukat jalassa neuleeseen kietoutuneena, kynttilöiden valossa ja maha täynnä ruokaa, alkaa olo ja elo tuntua taas melko miellyttävältä, torstaista huolimatta.

Ja jos tästä päivästä pitää keksiä vielä jotain positiivista, niin tiiettekös, tänään ei ole satanut ollenkaan vettä (ja silti onnistuin kastumaan :D), joten ehkä syksy on taas kääntymässä kohti kauniimpaa, joten ehkä on myös helpompaa keksiä kivoja asioita joka päivä ja estää kaamosmasennusta iskemästä. Ehkä.

Onneksi tätä torstaita on enää nelisen tuntia jäljellä. Perjantai – olet niin odotettu!

(kuvassa minä puolisentoista vuotta sitten, silloinkin lievästi vitutti.)

Ulos blogikaapista?

IMG_20170913_123044_370

Olen kirjoittanut julkisen epäjulkista blogia jo niin monta vuotta, etten edes muista koska ensimmäisen kerran aloitin ja blogialustoissakin mennään jo neljännessä, joka toivottavasti on myös se viimeinen. Olen kahlannut läpi Livejournalit, Bloggerit ja Lilyt vain päätyäkseni tänne, sillä kirjoitettu sana ei vain tahdo päästää minusta irti, vaikka olen laittanut blogihanskat naulaan muutamaankin otteeseen.

Livejournalissa kirjoitin salasanan takana, bloggerissa julkisesti omalla naamalla ja nimellä. Blogin olemassaolo ei ollut mitenkään salainen, enkä oikeastaan edes tiedä kuinka moni tuntemani ihminen sitä lopulta lukikaan, mutten myöskään ikinä linkannut sitä esimerkiksi Facebook-profiilini tietoihin. Lilyyn siirryin hieman salaa ja vaivihkaa suljettuani vanhan blogini, kun aloinkin taas yllättäen tuntea paloa kirjoittamista kohtaan – halusin vain tehdä sitä suppeammalle ja tuntemattomammalle yleisölle (samalla pudottaen kyydistä sellaisia ihmisiä, joiden en enää halunnut elämäni kiemuroista tietävän). Muutamalle annoin linkin itse, muutama löysi minut sattumalta ja loput ovat pysyneet hiljaa siitä, jos tekstejäni lukevat.

Blogin muuton jälkeen olen pohtinut usein osoitteen linkkaamista someprofiileihini, mutten kuitenkaan ole tehnyt sitä. Miksi? En tosiaankaan tiedä.

Jotenkin asian julkituominen, että hei, miulla on tämmönen blogiharrastus josta tykkään tosi paljon ja ois kiva, jos siekin vaikka lukisit miun tekstejä tuntuu liian suurelta kynnykseltä ylittää. Varsinkin, kun en välttämättä edelleenkään halua kaikkien somessa minua seuraavien tahojen lukevan kirjoituksiani. Kuten ehkä myös olette huomanneet, en kirjoita tätä(kään) blogia omalla nimelläni ja naamanikin olen jättänyt postauksien ulkopuolelle, vaikka seisonkin henkilökohtaisesti jokaisen tekstini, mielipiteeni ja kokemukseni takana. Kai nimimerkillä kirjoittaminen vain tuo valheellisen turvallisuuden tunteen, vaikka oikea etunimeni onkin vain kahden klikkauksen päässä. Tuntemattomana ja tuntemattomille on vain niin paljon helpompi kirjoittaa.

Vaikka 99% ajasta tekstini ovat pohdintaa ties mistä siemennäkkäreistä auringonnousuihin, myös se, että en halua kaikkien tuttujeni tietävän asioistani on vaikuttanut pohdintaani. En halua sivulauseissa vilahtavan yksityiselämäni olevan kahvipöytäkeskustelujen sosiaalipornoa tai kuulla, että asioitani on ruodittu ilman faktoja – usein kuitenkin maalailen, tunnelmoin ja vaihdan teksteissäni aikamääreitä ja hetkiä oikeaan aikaan ja paikkaan riippumattomiksi. Olen lopulta aika tarkka yksityisyydestäni ja kenelle asioitani kerron (sanoi hän, ja jatkoi julkisen blogin kirjoittamista :D).

Tiedostan myös, että suurin osa peloistani on aivan turhia, eikä ketään jaksa niin paljoa tekstinpätkäni kiinnostaa, että niistä juorurinkiä saisi aikaseksi. Ehkä siis vielä jonain päivänä rohkaistun ja linkin profiileihini läväytän.

Kuinka julkinen sinun blogisi on tuntemiesi ihmisten piirissä?

PS. inspiroiduin pohtimaan asiaa myös tämän Pirtissä olleen blogipostauksen ansiosta. kiitos inspiksestä!

Tom Petty

Kuuntelin joskus nuorena plikkana Roy Orbisonia ja sitä kautta löysin Traveling Wilburys‘n, josta taasen loikkasin Tom Pettyyn – ja siihen jäin. Klikuttelin menemään biisejä videoineen Youtubessa, kiersin antikvariaatteja ja levykauppoja etsiessäni herran soololevyjä ja The Heartbreakers-tuotantoa. Nyt jo sulkeutuneen levykaupan myyjä huikkasi jo ovelle, jos kaipaamiani levyjä oli joku käynyt luovuttamassa kiertoon.

Viime viikon perjantaina kävelimme kohti keskustaa ja puhuimme ensi kertaa yhteiseksi todetusta suosikista, Tom Pettystä, omista suosikkibiiseistämme sekä hehkutimme vanhaa ukkoa kilpaa illan ylle laskeutuneessa pimeydessä. Maanantaina Petty kiidätettiin sairaalaan, jonne hän kuoli vielä samana päivänä. Luin uutisen tiistaiaamuna kalsealta läppärin näytöltä.

Oman nuoruusaikani julkkiksia ja idoleita on putoillut tänä ja edellisenä vuonna enenevää tahtia, mutta vasta Tom Pettyn kohdalla tuli itselleni sellainen olo, että nyt tästä maailmasta todellakin puuttuu jotakin. Petty ei ole koskaan ollut suosikkiartistini asemassa, mutta vahvassa kuuntelussa kyllä muuten, joten yllätyin hieman siitä kuinka vahvan reaktion uutinen hänen kuolemastaan saikaan minussa aikaan.

Kymmenisen vuotta sitten, plus miinus pari vuotta suuntaan jos toiseen, alkoi parikymppisen allekirjoittaneen matka tämän hurmaavan hymyn omaavan tyypin seurassa ja ymmärsin, että on olemassa myös hyvää periamerikkalaista rock-musiikkia. Sitä semmosta, jossa tilutetaan kitarasooloja, nostatetaan kertosäkeitä kunnon lentoon ja fiilistellään. Semmosta, josta tulee vaan niin pirun hyvä mieli. Toiseen samanmoiseen meininkiin tai yhtyeeseen en ole vielä langennut, joten Tom Petty lienee aina tulemaan se yksi ja ainoa, aito amerikkalainen rokkari juuri minulle.

Sen kunniaksi jaan tässä nyt yhden veisun, joka on kaikessa kliseisyydessään niin amerikkalaista kuin vaan voi, mutta onpahan myös sellainen, että saa tämänkin tanssimattoman lötköilijän aina ketkuttamaan lanteitaan ja hyppelemään villisti. Oh yeah all right, take it easy baby!

Kamerarullan ensimmäinen kuva

IMG_20140904_062114

Bongasin Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogista hauskan haasteentapaisen, jossa julkaistaan puhelimen kamerarullan kätköistä se kaikkein ensimmäisin kuva pienen selitystekstin kera.

Oma puhelimeni alkaa olla vanha kuin taivas älypuhelimien iällä mitattuna, joten ensimmäinen kuva löytyy päivämäärältä 4.9.2014 ja siinäpä on hehkeästi kuvattu auringonnousua parvekkeen puolelta.

Olin jo kertomassa erittäin viihteellistä tarinaa siitä, kuinka hankin puhelimen eräänä lämpimänä loppukesän päivänä hyvän tilin jälkimainingeissa ja vihdoin siirryin älyllisten puhelinten aikaan. Mikä tosin heti kättelyssä tuntui johtavan oman älyni salamaniskumaiseen katoamiseen, sillä eihän Samsungin kosketusnäytöllä mitään osannut vanhan kunnon nokialaisten kapulan jälkeen tehdä. Siinä sitten uuden puhelimen mainingeissa käytiin silloisen avopuolison ja kaveripariskunnan kanssa kahvittelemassa ja ihmeellisten kiemuroiden kautta löysimme, minä ja kaverini, itsemme kotini keittiöstä jekkupullo huulilla. Siitä sitten intoutuneena vielä vähän lisää, päätimme viettää porukalla keskivertoa kosteamman illan – hurjaa aikaa tuo 2014 selkeästi. Tarina liittyy kuvaan lopulta ei niin millään lailla, sillä olen vain L U U L L U T hyvin pitkään ottaneeni kuvan juurikin tuon illan jälkeisenä aamuna, mutta nyt aloin hieman kyseenalaistamaan tätä asiaa. Siis että olisin ollut auringonnousun aikaan darrapäissäni kuvaamassa auringonnousua, hmm, joo en. Muistan tasantarkkaan kyllä maanneeni sohvalla pitkälle iltapäivään, kun siihen olin joskus ennen puoltapäivää itseni kammennut. Kalenterista vielä tarkistin, että kyseinen päivämäärä on ollut torstai, joka ei kyllä nyt ihan täsmää myöskään tuollaisen ylenpalttisen juopottelun kanssa.

Pienen sherlockmaisen hetken perästä sain selville hankkineeni puhelimen itseasiassa jo perjantaina 8.8., mutta ensimmäisestä yhteisestä kuukaudestamme ei ole jäljellä yhtään ainutta kuvaa. Tässä siis oikea kertomukseni yllä näkyvästä, kamerarullani ensimmäisestä kuvasta: No emmää tiie, joku auringonnousu lol, en muista miks kuvasin.

Laittakaa muutkin ekoja kuvia pitkin eetteriä, jos teillä vaikka olis ees hieman parempia tarinoita kuin allekirjoittaneella.

Suuren kaamosmasennustaiston ensiaskeleet

IMG_20171004_171420_233

Olen polkenut tällä viikolla joka päivä pyörällä sateessa joko töihin, kotiin tai molempiin suuntiin. Syö naista, voin kertoa, kun saapuu työpaikalle sukkia myöten kastuneena. Sen kunniaksi ajattelin seuraavasta palkasta sijoittaa osan todella aikuiseen tekoon, nimittäin sadetakin ostoon (saa vinkata, jos näkee jossain Ultra Bra -keltaisen tai kivan vaaleansinisen, sillä tällä kertaa ajattelin kieltäytyä mustasta!) ja harkitsen jopa myös jonkinlaisia kurahousuja sadehousuja niiden kaveriksi. Joka päivä on ollut hämärää, märkää, tuulista ja hikistä nihkeyttä selkäpiissä sadeveden seassa. Suoraan sanottuna k u r j a a. Lokakuu ja tuleva kaamos iski kuin, noh, kirjaimellisesti märällä, jos nyt ei rätillä, niin avokämmenellä suoraan päin lärviä heti, kun kaunis syyskuu jäi taakse.

Suurimman osan vapaa-ajasta tuntee koteloitumisen tarvetta sohvalle tai alkavaa ahdistusta pimeän sateen vallitessa ympärillä. Nytkö se jo kutittelee silmien takana, kaamosmasennus, vaikka on vasta syksy aluillaan tuumasin.

Tänään päätin että ei, ei ja ei. Seuraan Pirtin ja Pöpelikön jalanjäljissä ja pistän vastaan niin hyvin kuin pystyn. Koko viikon olen lipittänyt inkivääri ja sitruuna -juomaa, ihavvaan varuiks ettei flunssa iske, kun kulkee sukat märkinä joka toinen päivä, ja nyt olen päättänyt jättää tuoreen sitruunan pysyväksi tarpeeksi teenkeittäjäisiä varten. Keltainen väri piristää kummasti, c-vitamiinia aina tarvii ja puhdistaapa tuo pirulainen sisuskalujakin. Ehkä se puhdistaisi siinä samalla myös vähän sielun mustuutta? Sen lisäksi päätin nähdä jokaisessa päivässä jotain hyvää ja kaunista. Voin sanoa, että se oli hieman hankalaa kun tuossa poljin töistä kotiin sateen ropistessa suoraan silmiin, mutta onnistuin silti. Pyöräilin pitkästä aikaa keskustan kautta ja voi hitto sentään siellä olikin kaunista! Puolet puiden lehdistä on jo lentänyt teille tuntemattomille, mutta ne lehtimatot viheralueiden päällä ja syksyn viimeiset kukkivaiset asiat muodostivat semmosia värikomboja, että ihan silmiä pakotti se kaikki värikkyys. Jos ei olisi satanut, niin olisin tallentanut pari kuvaa. Luurini kun on tarpeeksi tekohengityksen varalla jo valmiiksi, niin en halua vielä viimeiseksi niitiksi hukuttaa sitä.

Jos ei siinä olisi ollut ilon aihetta päivään jo tarpeeksi, huomasin myös kirsikkatomaattieni viimein kypsyneen ikkunalaudalla. Hip hei ja kekrin viettoon! Kaikkein parasta taisi kuitenkin olla se, että kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin päässyt ovesta sisään taivas repesi totaaliseen kaatosateeseen. Tihkusateessa sentään vaan vitutti, kaatosateessa ois varmasti päässyt jo päivän päätteeksi itkukin.