Kuukauden kirppislöytö

Screenshot_20171120-133219

Olen ennenkin leuhottanut nettikirppislöydöistäni ( täällä ja täällä ) ja ny aattelin taas, koska tein pitkästä aikaa löydön, jonka ostin pois kuleksimasta.

Selailin vähänkäytetty.fi:n valikoimaa tarkoin rajatuin raamein (maksimi hinta, merkki, koko ja kunto), sillä miksi käydä läpi koko valikoimaa kaikkine kauhtuneine henkkamaukkarätteineen, kun voi kaivella ne halutut merkit tietyn kokoisina ja kuntoisina vain muutamalla klikkauksella? En varsinaisesti etsinyt mitään, kunhan selailin, niin kuin monena muunakin iltana, sillä koskaan ei tiedä mitä näytöltään löytää.

Tällä kertaa osuinkin aikamoiseen kultasuoneen, sillä bongasin yllä näkyvän Vilan petroolinvihreän/sinisen mekon alle kymmenellä eurolla ja sitä oli käytetty vain kerran. Hetken aikaa pohdittuani ja asiaa pähkittyäni (tarvitsenko uutta mekkoa, missä mie sitä käyttäisin, onkohan tää nyt oikeasti hyvä hankinta, onkohan tää oikean kokoinen, mitähän materiaalia tää on…) päätin klikata mekon ostoskoriin ja muutaman päivän perästä kävin sen pakettiautomaatista noutamassa.

Mekko oli just eikä melkein oikean kokoinen, suurimmaksi osaksi viskoosia (polyesteriäkin on, buu!) ja se on osoittautunut oikein hyväksi hankinnaksi, sillä olen käyttänyt sitä jo useamman kerran töissä sekä kerran vapaalla kun kävin katsomassa leffaa vakipubissani (kyllä, sekin on kotikaupungissani mahdollista!) ja se tuli kyllä oikeasti tarpeeseen arjessa käytettävänä mekkona. Voi olla vaikea uskoa olemattomien asukuvien ja aktiivisen housujenkäytön perusteella, mutta olen pohjimmiltani ikuinen mekkotyttö ja juuri kuvassa komeilevan mekon malliset ja mittaiset ovat suosikkejani. Vielä kun siinä olisi taskut, niin se olisi täydellinen. Kaikkein parasta mekossa taitaa olla kuitenkin sen vihreään taittuva väri, sillä olen hiljalleen koittanut pyrkiä pois kokomustasta pukeutumisesta ja pakko myöntää, että tummaan ja siniseen taittuvat vihreän sävyt ovat juuri niitä, jotka minulle sopivat – ne kun korostavat silmieni vihreyttä juuri oikealla tavalla, eivätkä saa ihoani vielä entistäkin kalpeammaksi.

Olisi ollut mukava näyttää miltä mekko näyttää ihan päällä asti, mutta kun en osaa olla kuvissa mitenkään päin luonnollisesti, eikä minulla ole takataskussa ketään kuvaamassa olemistani salaakaan, niin saatte nyt ja varmaan jatkossakin tyytyä ihan vaan naulakko- ja henkarikuviin. Tuskinpa tuo haitannee, kun ei tämä ny mikään muotiploki olekaan.

Onko kirppisonni ollut teille yhtä suopea viime aikoina?

Advertisements
Kuukauden kirppislöytö

Konjac spongesta

InkedScreenshot_20171120-141913_LI

Marraskuun alussa kirjoittelin tavoitteestani siirtyä luonnollisempaan kosmetiikkaan ja pohtiessani ihoputsareita Jenna kehotti tutustumaan konjac spongeen.

Olin aiemmin nähnyt vain kuvia tästä oudon näköisestä tuotteesta, jolla käsitykseni mukaan hierottaisiin kasvoja niiden puhdistamiseksi. Olin pitänyt tuotetta aina vähän liian villinä vetona omaan kasvojenpuhdistusrepertuaariini, mutta niin vain tuon suosituksen jälkeen löysinkin itseni Ruohonjuuren verkkokaupasta selailemasta eri vaihtoehtoja. Lopulta päädyin tilaamaan suositellun vihreän aloe-sienen ja samaan syssyyn tilasin myös Madaran kasvosaippuan, sillä en uskonut pelkän sienen riittävän meikinpoistoon.

Eräänä lauantai-iltana sitten vihdoinkin uskalsin molempia tuotteita kokeilla ja kuules Jenna, kiitos tuhannesti tästä vinkistä. En usko, että mun iho on koskaan, ikinä, milloinkaan tuntunut yhtä pehmeältä ja sileältä, kun se tuntuu nyt. Valehtelematta on tehnyt mieli tarjota poskeaan siliteltäväksi jokaiselle vastaantulleelle tutulle, mutten sentään vielä ole tohtinut (saa seuraavalla kerralla silittää kun nähdään, on meinaan sileetä menoo!)

Sen lisäksi, että tuo sieni kadottaa kaikki pienet näpyt, niin tuo saippuan ja sienen kombo puhdistaa huomattavasti paremmin kuin nuo kolme niiden yläpuolella komeilevaa putelia yhteensä. Olen siis ennen käyttänyt kasvoihini silmämeikinpoistoainetta ja kahta eri putsaria, mutta silti kasvoja kuivatessa on valkoiseen pyyhkeeseen jäänyt meikkivoiderantuja ja ripsiväriä. Nyt niitä ei jää ollenkaan. Onneksi uskaltauduin kokeilemaan myös ripsivärin poistoa hennosti sienen avulla, sillä se myös irrottaa vähemmän ripsiä kuin vanulappujen kanssa heiluminen.

Ja luonnon puolestahan tämä on suorastaan lottovoitto. Voin jättää kauppaan kolme muoviin pakattua, teollisesti tuotettua tuotetta ja tarvitsen vanulappuja enää vain kynsilakanpoistossa sen sijaan, että käyttäisin niitä joka ilta meikinpoiston yhteydessä. Sain kahdella luonnonmukaisella tuotteella korvattua neljä luonnotonta ja näiden uusien tuotteiden pakkausmateriaalitkin ovat helpommin hävitettävissä (konjac sponge on pakattu hitaasti biohajoavaan “muoviin” ja saiputti ohueen pahviin). Uskomatonta, mutta totta.

Ainoaksi haasteeksi koen matkustamisen näiden tuotteiden kanssa eli oisko mitään säilytys- tai kuivausvinkkejä reissatessa?

 

Konjac spongesta

Oman ikigain jäljillä

IMG_20170930_151144_769

Kirjoitin jokin aika sitten ikigaista, mutten sanonut omastani mitään. We’re not in Kansas anymore -blogin Salla kirjoitti lokakuussa tavoitteista ja niiden saavuttamisesta ja huomasin silloin, ettei minulla ole minkäänlaisia konkreettisia suunnitelmia elämälleni, vaikka haaveita ja tavoitteita piisaakin. Viisivuotissuunnitelma alkoi kuulostaa erittäin tervetulleelta asialta.

Nyt on aika puhua molemmista aiheista.

Kun pohdin ensimmäistä kertaa omaa ikigaitani olin vielä työtön (vaikkakin nimeni oli jo sopimuspaperissa syksyllä alkavaan työhön), etsin suuntaani ja pohdin, olenko sittenkään lähdössä oikeaan suuntaan allekirjoittamani paperin kanssa. Olisiko se työ sittenkään se, mitä haluaisin tehdä, johon soveltuisin ja jota osaisin? Tulin pohdinnassani siihen tulokseen, että kyllä, se on juuri sitä mitä minä tällä hetkellä haluan elämässäni tehdä. Toivon myös palkanneen tahon olevan yhtä tyytyväinen työni jälkeen, kuin itse olen tehdessäni sitä. Vaikka olen joinain aamuina ollut kuolemanväsynyt ja uupunut, ei yhtenäkään päivänä ole tehnyt mieli jäädä vain kotiin työnteon sijaan. Vaikka töissä tulee välillä hetkiä joina tuntuu ettei mikään luonnistu, niin silti ei tee hetkeäkään mieli luovuttaa, vaan annan silti kaikkeni. Olen löytänyt tämän hetkisen työ-ikigaini.

Se antaa tavoitetta myös tulevaisuuteen, sillä haluan tulevaisuudessakin tehdä vain työtä, jossa saan tuon saman fiiliksen. Haluan tehdä työtä, joka ei minään päivänä tunnu pakkopullalta ja jonne on mälsinäkin päivinä kiva mennä. Työnsä parissa viettää lopulta suurimman osan ajastaan, joten miksi tehdä jotain sellaista, joka syö sisältä? (ymmärrän toki, että joskus on vain pakko, olen tehnyt itsekin pakon sanelemana).

Koska elämä ei ole vain työntekoa, toinen ikigaini löytyy vapaa-ajan puolelta ja teen sitä tälläkin hetkellä. Kirjoittaminen on ollut läsnä elämässäni siitä asti, kun kynä on pysynyt kädessäni ja kirjaimet menneet edes suht oikein päin. Olen usein lopettanut kirjoittamisen vahingossa ja/tai tahallani, mutta aina palannut sen pariin uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen on ikigaini, josta en usko koskaan enää luopuvani. Totta puhuen, haluaisin tehdä sitä vielä nykyistäkin enemmän ja siitä olisi aika saakutin mukavaa saada joskus jonkinlaista korvaustakin.

Mielekkään työn ja kirjoittamisen lisäksi tavoitteenani on myös pyrkiä elämään mahdollisimman paljon luontoa kunnioittavasti ja luonnosta. Pienentää omaa jalanjälkeäni alati lisää saastuttavassa maailmassa ja yrittää tehdä parempia valintoja maailman puolesta.

Mutta mitä minä haluaisin sisällyttää viiden vuoden suunnitelmaani edellä mainittujen asioiden lisäksi?

Voi kuulkaa. Olisi ihanaa, jos viiden vuoden päästä tästä hetkestä voisin istua näpyttelemässä jonkinlaista tekstinpätkää oman taloni lasitetulla kuistilla, keskellä metsiä ja peltoja, jossakin kalaisan järven rantamilla. Hörpätä teetä ja hoitaa kasvimaatani, elää suurimmaksi osaksi sen, metsän ja järven antimilla sekä pitää kanoja tahi ankkoja. Laiskanpulskea kissa pesisi itseään portailla ja tomaatit kypsyisivät pulleiksi kasvihuoneessa. Elämääni ja taloani ylläpitäisin kirjoittamalla ja korkeintaan tunnin matkan päässä sijaitsevassa työpaikassani (jonka soisin olevan sama, jossa olen nyt). Talvella lämmittäisin uuneja ja kiroilisin pihan lumitöiden sekä jäätyvien putkien kanssa, mutta eläisin onnellista elämää kaukana kaupungin hälystä.

Tämä on se kaikkein tärkein asia, johon haluan seuraavan viiden vuoden aikana pyrkiä. Olen toki realisti, joten ymmärrän kaipaamani tontin ja talon maksavan yli viisinkertaisesti sen, mitä minulla on tällä hetkellä säästössä, jolloin muhkea lottovoitto auttaisi asiaa huomattavasti, ettei tarvitsisi elää loppuelämäänsä velkavankeudessa.

Mitä ovat ne konkreettiset asiat, joilla voisin edesauttaa edellä mainittujen asioiden tapahtumista? Ensinnäkin jatkan lottoamista ja työni tekemistä niin hyvin kuin vain ikinä osaan. Laitan vielä vähän enemmän rahaa säästöön tulevan asuntoa varten. Jatkan kirjoittamista ja alan enemmän hyödyntämään blogiani – ei en tarkoita, että se tulee tulevaisuudessa täyttymään mainoksista. Jos haluaisin asioiden olevan niin, olisin jäänyt Lilyyn, hehs. Tarkoitan sitä, että nyt pian oikeasti lisään sen linkin sosiaalisiin medioihini, enkä enää hyssyttele bloggaamistani. Annan teksteilleni enemmän aikaa, fiilispostauksia tietenkään unohtamatta. Haluan saada blogini kautta uusia sysäyksiä kirjoittaa vielä ehkä jotain muutakin, enkä toki kieltäydy, jos jokin omia arvojani tukeva taho haluaa tehdä kanssani joskus yhteistyötä. Jatkan seikkailujani kasvisruoan (olen pahoillani, mutta pekoni tulee silti aina olemaan hotelliaamiaisteni rakkaus ja heikko kohtani), luonnontuotteiden ja ekologisemman elämän parissa, varmasti virheiltä välttymättä.

Marraskuu 2022 kertokoon sitten aikanaan kalvakan totuutensa. Jos vielä silloinkin istun tässä samassa kerrostaloasunnossa kuluneella sohvallani, niin voinkin sitten vetää itteni suorilta jaloilta narun jatkoksi. Tämä ei ole se tapa tai paikka, jossa haluan vielä silloin elämääni elää.

Näihin positiivisiin tunnelmiin, onko sinulla viisivuotissuunnitelmaa?

Oman ikigain jäljillä

Mitä tein työttömyyteni aikana?

IMG_20170819_135335_133

Kuten vanhassa osoitteessa blogiani seuranneet saattavat muistaa, olen viettänyt kuluvasta vuodesta leijonanosan työttömänä ( ja vänisinkin siitä usein ). Nyt kun olen taas korviani myöten takaisin työelämässä ja kasvatan silmäpussejani takaisin samaan kokoluokkaan makuupussien kanssa, on hyvä palata hetkeksi siihen, mitä oikeasti tein ja ymmärsin sinä aikana kun valtion silmissä vain makasin sohvalla syljeskellen kattoon.

No siis ihan ekana sairastin tietty stressin lauetessa aivan järkyttävän kuumetaudin, joka veti minut tajuttomaksi sängyn pohjalle melkein kahdeksi viikoksi. Saavutin siis hieman lisää vastustuskykyä tai ainakin niin haluaisin kovasti uskoa.

Kun sitten lopulta pääsin tolpilleni ja pystyin syömään muutakin kuin mandariineja, aloitin aktiivisen työnhaun. Ja se kuulkaas käy ihan työnteosta raapustaa hakemusta toisen perään, kipittää haastatteluissa siellä sun täällä, kuunnella ei kiitosta päivästä toiseen ja kuvata itsestään hakuvideoita kuin viimeistä päivää. Mutta sitten taas… Useimmat päivät olivat niin täynnä tyhjää, että pää meinasi hajota. Välillä ei vain keksinyt yhtäkään syytä nousta sängystä koko päivänä muuten kuin vessaan. Ajattelin ettei työttömyys ja toimettomuus sovi minulle ja kuolen hiljalleen pois, jos en saa pian jotain oikeaa tekemistä. Tein todella syvän koukkauksen sisimpääni talven viimeisten pakkasien ja kevään ensisateiden aikana ja se kannatti. Ymmärsin, ettei jatkuva kiire ja oman itseni laiminlyönti ollut tehnyt minulle lainkaan hyvää ja tämä toimettomuuden jakso tulisi ehkä olemaan tähän asti eletyn elämäni parasta aikaa (ja olihan se!). Jos päivä alkoi tyhjänä, täytin sen sillä mitä mieleni juuri sinä päivänä halusi ja nautin valheellisesta vapauden tunteesta, jota varjosti jatkuva epävarmuus.

Kun kesäkuussa lopulta tuikkasin nimeni erään paperin alalaitaan ja tiesin töiden alkavan virallisesti vasta syyskuussa, sisälläni suorastaan liekehti. Minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä mitä ikinä haluaisin, eikä minun tarvitsisi enää murehtia työnhausta. Antauduin monen vuoden tauon jälkeen elämälle ja saavutin mielenrauhan.

Luin niin paljon, että pelkäsin kirjastokorttini viivakoodin kuluvan puhki kortinlukijan alla ja silmieni vain jonain päivänä putoavan kuopistaan. Pyöräilin sinne, tänne ja tuonne, koska autoilemaan en päässyt. Istuin mökin kuistilla useammin ja pidempään kuin vuosiin. Kävin koulutuksissa uutta työtäni varten ja rakastuin työpaikkaani joka kerralla enemmän ja enemmän. Kartoitin itselleni kokonaan uuden kaupungin. Muistin vanhoja asioita samaan tahtiin kun unohdin uusia ja tunsin pitkästä aikaa uppoavani ihastumisen kuplaan. Ymmärsin lopulta taas itseäni paljon paremmin, kun kuuntelin sisimpääni ja mitä oikeasti elämältä haluan.

Yli puolen vuoden työttömyyteni aikana tunsin myös ensimmäistä kertaa saavuttaneeni jotakin blogini kautta, kun annoin sille enemmän aikaa ja ajatusta kuin aiemmin ja tahdon antaa niitä edelleen myös täällä uudessa osoitteessa – jopa vieläkin enemmän kuin ennen, kun en enää tunne portaalin rajoituksia ympärilläni. Kesän aikana pikkuhiljaa ymmärsin taas uudelleen kuinka tärkeää kirjoitetun sanan tuottaminen minulle onkaan.

Ei-niin-mairitteleviin-saavutuksiin luettakoon se, että vietin kesällä niin ahkerasti viiniviikkoja (#viiniviikot), että eräs tuttavani luuli sen olevan oikea tapahtuma kotikaupungissani. Tjooh, kyl tää on ollu vaa tämmöin yhen naisen festivaali, khöh… Kaikkein suurin saavutukseni työttömyyden ajalta on kuitenkin se, että pääsin Candy Crush Soda Sagassa tasolle 833 vain 228 päivässä. Ja sanovat työttömiä laiskoiksi…

Mitä tein työttömyyteni aikana?

Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

20171104_135509kop

Anna Vihervaarasta -blogissa kerrottiin alkuvuodesta kirjasta nimeltä Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain (Hèctor Garcìa (Kirai) & Francesc Miralles, Gummerus, 2017) ja kiinnostuin. No mutta kukapa ei pitkän ja onnellisen elämän mahdollisuudesta kiinnostuisi!

Kesti kuitenkin lähes puoli vuotta, ennen kuin itse kirjaan tartuin kesän loppupuolella. Kannatti tarttua. Kirjan itsessään luki läpi iltapäivän aikana, mutta siitä oli lopulta myös suuri apu silloiseen työttömän elämääni. Se laittoi toden teolla pohtimaan, että minkälaiseen työhön oikeasti haluaisin ja millaiseen en todellakaan halua. Mitä minä haluaisin elämässäni tehdä työni lisäksi, minkä vuoksi minä haluaisin nousta aamuisin vuoteesta?

Sillä sitäpä se ikigai juuri on – elämän tarkoitus, syy nousta vuoteesta ja jatkaa aina vain eteenpäin. Se on se voima, mikä juuri sinua tässä elämässä ajaa eteenpäin ja se voi olla ihan mitä tahansa. Ja niinhän se vain on, että ihmiset, jotka ovat löytäneet oman ikigainsa, sen josta saavat elämäänsä suurimman sisällön, elävät onnellisen (ja ehkä pitkän) elämän.

Kirja ei anna valmista vastausta siitä, mikä juuri se sinun ikigaisi voisi olla, mutta antaa välineitä sen löytämiseen. Teoksesta löytyy muutenkin elämänlaatua kohentavia vinkkejä ruokavaliosta kevyisiin liikuntaharjoitteisiin ja käytännön niksejä flow-tilan saavuttamiseen – tila, jonka jokainen tekevä ihminen tietää erittäin tärkeäksi asiaksi. Se kertoo myös kylästä, jossa ihmiset elävät tällä maapallolla kaikkein vanhimmaksi ja kenties jopa onnellisimmaksi. Myös heiltä on kerätty hyvän elämän vinkkejä kirjan kansien väliin.

Joko sinä olet löytänyt oman ikigaisi tai lukenut kyseisen kirjan?

 

Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

Kohti luonnollisempaa kosmetiikkaa

20171020_122921

Oon just se semiärsyttävä tyyppi, joka jaksaa jokaisen muovipussin kohdalla mainita, että valaat tukehtuu ja maailma tuhoutuu. Yks päivä meinasin laukaista tuntemattomalle miehelle kauppajonossa ite oot viallinen!, kun se sanoi ekopusseja viallisiksi ja halusi kunnon muovipussin. Purin kieltäni ja olin vaan hiljaa, sillä en itsekään todellakaan ole mikään luonnonsuojelupyhimys. Varsinkaan, jos puhutaan kosmetiikasta.

Olen vasta kuluvan vuoden aikana aloittanut hitaan siirtymisen luonnollisemman kosmetiikan pariin – kyllä, vasta nyt, saa kivittää! Siirtyminen on ollut hidasta, sillä olen puntaroinut eri merkkejä, pakkauksia ja hintoja. Totta puhuakseni, en halua maksaa montaa kymppiä tuotteesta, joka osoittautuukin huonoksi, vaikka se olisi kuinka ekologinen luomutuote. Olen nyt vasta siinä vaiheessa, että puhdistautumiseni suoritan jo 99% luonnonkosmetiikalla (vain hyvä kasvosaiputti puuttuu, mutta harkitsen tätä Flow’n mustikkasaippuaa, onko kellään tästä kokemuksia?), mutta yksikään meikkituotteeni ei siihen yllä (lähimpänä lienee tällä hetkellä yksi Lumenen puteli, joka sisältää luonnollisia ainesosia 84% ja sekin on kyllä enemmän ihonhoitotuote).

Sen vuoksi olenkin tehnyt suuruudenhullun tavoitteen, että saisin herran vuonna 2018 täytettyä kylpyhuoneen kaappini vain luonnonkosmetiikaksi luettavilla tuotteilla, mahdollisimman vähämuovisissa (not gonna happen) pakkauksissa. Vähän tämä aikataulu kyllä tällä vauhdilla epäilyttää, varsinkin kun tarjolla on jo suht monia merkkejä joista valita, eikä hinnat yleensä ole mitään kaikkein edullisimpia lähteä testailemaan. Itse ainakin tarkan markan naisena ottaisin kovinkin raskaasti, jos 30 euron ripsiväri ei pysyisikään koko päivää ripsissä tai parinkin kympin huulipuna karkaisi yli reunojen jo ensimmäisen tunnin aikana.

Oisko teillä mitään hyviä vinkkejä, että minkä lafkan tuotteilla tätä naamavärkkiä kannattais alkaa ehostamaan ja millä ehdottomasti ei kannata?

Kohti luonnollisempaa kosmetiikkaa