Ei yksisiipinen joutsen voi lentää

Screenshot_20171121-102202

“Tosta joutsenesta puuttuu pala siivestä, mikset heitä sitä pois?”
“Koska tykkään siitä just noin.”

Loppukesästä 2016 eräs lukioaikaisista kavereistani meni naimisiin. Olin saanut kutsun polttareihin niitä järjestävältä taholta, mutten pystynyt niihin osallistumaan ja jäin muutenkin vähän miettimään, että saanko edes kutsua koko häihin, kun ei oltu nähty morsiamen kanssa naismuistiin muutenkaan. Olin huristellut autollani jo muutaman viikon pitkin kyliä ja kaupunkeja kaukokaipuissani, kun sain toiselta kaveriltani kyselyn mahdollisesta kimppakyydistä häihin. Nolona vastasin, etten edes tiedä, olenko kutsua saanut, kun en ole ollut kotona hyvään aikaan, mutta palaisin asiaan, kunhan ensin palaisin kotiin postin ääreen. Kaveri vastasi minun olevan ainakin facebook-ryhmän häävierasjoukossa, joten kutsu olisi minunkin postiluukustani varmasti pudonnut. No mutta, eihän siinä sitten, facebook auki ekaa kertaa viikkoon ja loppukesästä häähumuilemaan siis!

Hääpaikka oli koristeltu todella kauniisti ja siihen oli kaiken kaikkiaan käytetty varmasti tunteja tuntien perään. Pitkiä pöytiä koristivat muunmuassa pienet, hopeanhohtoiset origamijoutsenet ja pyörittelin niitä monesti käsissäni niitä ihaillen. Lopulta päätin napata yhden sellaisen laukkuuni mukaan muistoksi ihanista häistä ja se päätyi sohvapöydälleni koristeeksi. Mutta miksi siitä puuttuu palanen?

Joulukuussa 2016 juhlistin kotonani synttäreitä kahtena päivänä ja niistä jälkimmäisenä kyläilemään tuli elämänsä toista kertaa myös pieni Vaahteramäen Eemeliä muistuttava veljenpoikani, joka käytti siihen aikaan kaiken tarmonsa tuen kanssa kävelemiseen ja asioiden tunkemiseen suuhunsa ( ensimmäisellä vierailukerrallaan vuotta aiemmin hän lähinnä keskittyi puklaamaan makuuhuoneeni lattialle heti saapuessaan ja nukkumiseen ). Pieni ja kaunis joutsen kiinnosti tietenkin pientä kiipijää suunnattomasti ja suuhunhan se päätyi ennen kuin kukaan ehti joutsenta sanoa. Pienet hampaat nyhtäsivät toisesta siivestä osan, ennen kuin pieni hedonisti tajusi tehneensä virheen – paperi ei ole nautinnollista syötävää.

Siitä lähtien joutsen on jatkanut oloaan yksisiipisenä, muistuttaen kauniista häistä sekä pienestä hampaidensa kokeilijasta. Mutta miksi joutsenen vierellä seilaa yöllä baarin terassilla takuukuitista taiteltu laiva? Se, ihmiset, onkin aivan toinen tarina, rakkaustarina. Yksi niistä sellaisista, jotka saavat onnellisen lopun sijaan vain pelkän lopun, eivätkä jää historiaan kuin oppituntina ja hiljaa hiipuvina muistoina.

 

Advertisements
Ei yksisiipinen joutsen voi lentää

John Grisham: Joulua pakoon

IMG_20180119_102231_815

Kaipaatko höttöäkin höttöisempää luettavaa, joka ei anna minkäänlaista älyllistä haastetta tai haaveiletko joskus vain jättäväsi joulun kokonaisuudessaan väliin? Siinä tapauksessa suosittelen tarttumaan yllä näkyvään kirjaan.

En muista mistä tai milloin kyseinen pokkari on löytänyt tiensä omaan kirjahyllyyni, mutta jotenkin se on välttänyt jokaisen karsinnan ja jäänyt omalle paikalleen. Ei se ole mitenkään erityisen taitavasti kirjoitettu kirja, juonikin on hiukan ennalta-arvattava, eivätkä henkilöhahmot ole mitenkään syvällisesti kuvailtavia hahmoja, mutta jokin siinä vain viehättää.

Erään pakkaspäivän kävelylenkin jälkeen päätin pulahtaa kuumaan kylpyyn sulamaan ja koska olen kykenemätön vain lillumaan lämpimässä pesuvedessä, otin mukaani tuon kepeän pokkarin, jonka edellisestä lukukerrasta oli vierähtänyt muutama vuosi. Samalla kun kroppa lämpeni ja rentoutui vedessä, aivotkin saivat lepoa, kun seuraili miten Krankin pariskunta aikoi skipata joulun kokonaan ensimmäistä kertaa ikinä ja suunnata sen sijaan Karibian-risteilylle. Ei muuten pulpahtanut yhtäkään omaa ajatusta päähän koko sinä aikana, täydellinen aivojen nollauskirja siis kyseessä.

Lämmin suositus Grishamin Joulua pakoon -teokselle juuri niihin hetkiin, kun et kaipaa minkäänlaista älyllistä haastetta.

Mikä on sun suosikkihöttökirjasi?

John Grisham: Joulua pakoon

Elämänlaatua parantavia asioita

IMG_20180122_100236_245

Viiden metrin mittainen HDMI-piuha

Menin viime lauantaina vahingossa puolisen tuntia liian aikaisin töihin, joten jäi hieman luppoaikaa. Kävin sitten äänestämässä (ja koin vielä äänestyslappu nenäni edessä suurta äänestysahdistusta, koska en ollut lainkaan varma, että ketä haluaisin äänestää) ja päätin vihdoin käydä ostamassa sen hemmetin HDMI-piuhan, jota oli miettinyt jo pitkään. Ja voi kuulkaa, kyllä on elämä parempaa kun ei tarvitse tuijottaa Neiti Marplea tai Donnaa (kattokaa hei Donnaa, se on parin ekan jakson jälkeen jo tosi hauska!) pieneltä läppärin ruudulta vaan ihan televisiosta! Nyt tosin jo houkuttaa myös Viaplay tai Netflix, kun alkaa olla ruutukokokin jo kohdillaan…

@corgifeed Instagramissa

Päätin vaan yks aamu, että kyllä elämässä pitää olla lisää corgeja ja laitoin eteen tulleen @corgifeedin seuraukseen. Hetkeäkään en ole katunut! Mieliala kohenee heti, kun puhelimen näytölle scrollautuu corginpentu tai muuten vain ylisöpö ja iloinen pepunheiluttajakoira. Ja tiedättehän sen ilmiön, kun tykkää jostakin aiheesta instassa, niin saman aiheiset sivut tulevan hakemaan sinulta myös huomiota? Noh, arvatkaa ketä seuraa muutama corgisivusto! Okei okei, ne katoaa parissa päivässä, mutta hetken aikaa on olo, että corgeja tulee ovista ja ikkunoista – ihanaa!

Leikkokukat

Lankesin taas kevätpäisyydessäni tulppaaneihin, kun halvalla sai, mutta onhan ne vaan kivoja tossa maljakossa tuomassa jo kevään tuntua kotiin. Kotikin näyttää aina jotenkin siivotulta, kun on kukkia, vaikka todellisuus saattaa olla (ja onkin) aivan jotain muuta. Joskus miulla oli tapana ostaa kerran kuussa kukkia kotiin, mutta sitten se jäi. Ehkä pitäisi taas koittaa elvyttää sitä tapaa tänä vuonna…

 

Mitkä asiat ovat parantaneet teidän elämänlaatua viime aikoina?

Elämänlaatua parantavia asioita

Hyvän päivän ilta

IMG_20180118_190924_345

Tiedättekö, kun on niitä hyviä päiviä jolloin ajattelee, että onhan elämä vaan vallan mukavaa ja kaikki tuntuu olevan oikein hyvin.

Tänään on sellaisen päivän ilta.

Hyvä päivä alkoi hyvillä yöunilla, joka on itselleni suoranainen ihme täysin kadoksissa olevan unirytmini vuoksi ja kunnon aamupalalla. Jo ennen puoltapäivää pyyhälsin kaupungilla kohti pankkia, joka oli ilmoittanut sulkevansa tilini, koska en ollut käyttänyt sitä yli kymmeneen vuoteen. Ihan hyväksyttävä syy, varsinkin, kun en edes tiennyt sellaisen tilin olemassaolosta. Tilille oli kuitenkin herran vuonna 2002 jätetty summa, joka oli kerryttänyt korkoa inasen yli 300 euroon vuoteen 2018 mennessä, joten vallan mukava yllätys sekin.

Pika-ansion saaneena olikin oikein oivaa johtaa askeleensa kohti lempikahvilaansa tapaamaan kaveria, jonka oli nähnyt viimeeksi yli vuosi sitten, voitteko kuvitella, vaikka asumme vain kymmenen kilometrin päästä toisistamme. Suolaisen kinuskileivoksen ja kuulumisten äärellä vierähti tovi, jos toinenkin. Alkuillasta suunnistin vielä vakipubiini kahden kaverin kanssa maistelemaan uusia vegeburgereita (oma nyhtökaurani oli ihan jees, kaverin portobelloburgeri oli parempaa!). Kun illalla palasin kotiin, tempaisin tusinan tuikkukynttilöitä palamaan, asettelin naamaani kosteuttavan savinaamion ja keitin kupin maukasta teetä. Ja sitten vielä toisen ja kolmannenkin kupin ja nyt olen tässä. Kirjoittamassa, kun taas tuli hetki jolloin siihen on aikaa ja jotain sanottavaakin.

Jo pelkästään tämä päivä antoi aika monta sellaista asiaa, joita viime postauksessani tältä vuodelta toivoin ja toivottavasti kuluva vuosi antaa niitä vielä vastaisuudessakin.

Ihanaa lumi-infernon jatkoa ja viikonloppua, johan se perjantai jo koputtelee ovella!

Hyvän päivän ilta

Mie lupaan en mitään

IMG_20171231_192510_983

Banneri pysyy, vuosiluku vaihtuu. Ihminen pysyy, tavoitteet muuttuu.

Vuosi sitten tein päätöksen vähentää alkoholia, kiroilua ja makean syömistä. En vähentänyt, kiitos #viiniviikot, omar-kismet ja kaikki ne syyt, jotka saivat ärräpäät lentelemään. Tänä vuonna yritän uudelleen, mutten päätä mitään.

Sen sijaan, että tekisin päätöksiä olla jotenkin parempi ihminen tänä vuonna päätin vain, että yritän. Yritän olla parempi, avoimempi, pehmeämpi, suopeampi, lempeämpi – itselleni ja muille. Yritän joka tilanteessa parhaani ja annan kaikkeni, ettei tarvitsisi myöhemmin sanoa jos vain olisin yrittänyt enemmän, olisin onnistunut. Kun tiedän yrittäneeni parhaani, tiedän mihin riitän.

Odotan tältä jo vimmaisesti kuluvalta vuodelta lisää rohkeutta, itsevarmuutta ja oman itsensä ulkoiluttamista. Sitä, että pääsisin taas siihen ajatukseen kiinni, että yksinkin voi mennä ja tehdä – myös omassa kotikaupungissa. Menemistä, tulemista ja olemista. Keikkoja ja konserttisaleja, hämyisiä elokuvateattereita ja kahviloita. Simpsoneita ja litroittain teetä, ystäviä, mielenterveyttä ja sitä, mitä Kalle Laitelakin.

Niin ja tosiaan, veden juontia olisi myös hyvä lisätä.

Mie lupaan en mitään

Poikkeus sääntöön

IMG_20180105_104526_485

Parisen vuotta sitten tein päätöksen ostaa vain yhden kirjan vuodessa, sillä en oikeasti tule hullua hurskaammaksi kirjoja omistamalla. Varsinkaan, jos oikeasti lukisin ne vain kerran ja sen jälkeen ne vain keräisivät pölyä ja sangriaa* kirjahyllyssä. Olenkin siis ostanut itselleni joululahjaksi muutaman vuoden ajan jonkin tarkkaan ja pitkään harkitun opuksen, joka kestäisi useamman lukukerran. Tänä vuonna kirjahyllyä täyttämään pääsi Miki Liukkosen O ( jota tämä teksti ei käsittele sen enempää, joten palaan aiheeseen kunhan olen saanut kyseisen tiiliskiven joskus luettua loppuun tai edes puoleen väliin… ), mutta se ei ollut mikään helppo valinta ja se myötä oli tehtävä poikkeus omaan sääntöönsä.

Lainasin kesällä kirjastosta pienen ja soman pokkarin, joka oli joltain unohtunut kirjaston hyllyn reunalle, kauaksi omasta paikastaan. Nappasin sen siitä mukaani ja sen jälkeen se kulkikin mukanani seuraavat viisi kuukautta minne vain meninkin, sillä en halunnut luopua siitä. Koukutuin lyhyistä, itsenään toimivista tarinoista ja suurista linjoista. Luin sitä kahviloissa, rannalla, mökillä auton takapenkillä, sohvan nurkassa, parvekkeella ja jopa kylpyammeessa – milloin vain kohdalle sattui sopiva hetki löytymään.

Tove Janssonin Kesäkirja on  t ä y d e l l i n e n. Pieni ja kompakti pokkari, jonka luvut ovat lyhyitä ja henkilöhahmot samaistuttavia – varsinkin, jos on pienenä plikkana viettänyt paljon aikaa mummonsa kanssa mökillä, mutta varmasti muutenkin. Viehätyin erityisen suuresti salaa tupakoivasta ja päiväunia vetelevästä mummosta. Kirja lumosi minut niin vahvasti, että itsellehän se myös oli saatava, sillä tulisin lukemaan sen vielä puhki. Loppukesän ja syksyn kyttäsin kirjaa tietyllä kannella pitkin internetsiä, mutta sitä ei ollut saatavilla. Tammikuun ensimmäisenä sitä vihdoin taas sai ja hetkeäkään yhden kirjan politiikkaani miettimättä pokkari oli jo matkalla luokseni.

Toki voin myös kääräistä sen ennen ensi joulua itselleni pakettiin, jolloin politiikkani olisi vedenpitävä ja olisi ainakin yksi joululahja kerrankin ajoissa hankittuna, terveisin nimimerkki kyllä 23. päivänä vielä ehtii.

*kaadoin kerran kompastuessani puoli kannullista sangriaa suoraan kirjahyllyyni. yhtään ei harmittanut, e i   y h t ä ä n.
Poikkeus sääntöön