Netflix: Everything sucks!

everything sucks

Pääsin viime viikolla sukeltamaan ensimmäistä kertaa Netflixin maailmaan ja se se vaan onkin syvä maailma, mut senhän te kaikki muut jo varmaan tiesittekin. Loppuviikosta päädyin klikkaamaan auki Everything sucks! -sarjan ja katsoinkin sen lävitse viikonlopun aikana.

Osa hahmoista oli toooodella ärsyttäviä ja kaikki teot niin päälleliimatun ja kliseisen tuntuisia, että meinasi jo vähän heikottaa ja sarja jäädä kesken muutaman ensimmäisen jakson jälkeen. Jostain syystä kuitenkin jatkoin katsomista ja kannattihan se kyllä. Vaikka teinit jatkoivatkin lievän ärsyttävinä, he kuitenkin hahmoina syvenivät jaksojen mittaan ja ärsytys laantui hieman.

Se, mikä teki sarjasta lopulta loppuun katsottavan oli seuraavat asiat:

  • Musiikki! Ysärillä kasvaneena arvosti jokaista sarjan biisivalintaa ja meno oli muutenkin ihanan ysäri vaatetusta, VHS-nauhoja ja lankapuhelimia myöten. Popkulttuuri oli jotenkin erityisen voimissaan kultaisella 90-luvulla, enkä usko, että se on ollut enää samanlaista 2000-luvun taitteen jälkeen ja on upeaa, miten suuri kirjo sitä on saatu mukaan jo pelkästään ensimmäiseen kauteen. Sarjan ysärifiilistely ei kuitenkaan vedä vertoja My mad fat diarylle, joka on yksi hilpeimmistä ysärille sijoittuvista, nykyaikana tehdyistä sarjoista.
  • Aikuisroolit! Vaikka sarja keskittyykin enemmän nuorisoon ja sen kasvukipuihin ja itsensä löytämiseen, niin sarjan aikuishahmot ovat todellinen kirsikka banana splitin päällä. Aikuiset hölmöilevät ja mokaavat kuten teinitkin, mutta hei – ei se ole enää niin vakavaa ja naurattaa katsojaa kahta kauheammin.
  • Tyyli! Ah, ihanan kammottava ysärityyli. Farkut, flanellipaidat, kaikki ylisuuret koot ja siinä rinnalla sitten taas minimaaliset napapaidat, yöpaidan näköiset mekot, raikkaat värit ja hiusdonitsit (anteeksi, mutta kuvailenko sittenkin vuoden 2017 tyyliä?). On itse tehtyjä lävistyksiä ja isoja hammasrautoja, kirkkaita luomivärejä ja tahmaisia huulikiiltoja. Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan palaa takaisin muotiin…

Jos koet, että Skam jätti sieluusi suuren aukon, jota ei voi koskaan enää mikään muu teinisarja korvata, niin olet oikeassa. Everything sucks! ei millään tasolla vedä vertoja Skamille ja sen luomille fiiliksille, mutta uskaltaisin sitä kuitenkin suositella katsottavaksi ihan vaan noiden kolmen edellä mainitun asian vuoksi.

Advertisements
Netflix: Everything sucks!

Kun aika on

IMG_20171209_201447_350

Aika juoksee kuin hirvi, sanovat, enkä voi kuin nyökkäillä mukana. Selaan kalenteria, täytän sitä ja lähettelen työvuoroistani kuvia eteenpäin. Etsin tyhjää päivää, eikä sellaista vain tule vastaan ja jos tulee, niin se on hetkessä täytetty tekemisellä, ihmisillä, ihmisellä.

Viikkaan paitoja, istun junassa, tiskaan astioita, henkaroin, höyrytän, rahastan, seuraan katseellani edellä ajavan auton takavaloja ja mietin. Mietin, että tästä pitää kirjoittaa. Sitten mietin, että milloinkohan ehtisin. En tänään, en huomenna, ehkä perjantaina tai josko sittenkin vasta keskiviikkona, ensi viikolla voisin tai sitten… Enkä minä sitten kuitenkaan ehdi ja aiheet unohtuvat.

Samaan aikaan, kun räpyttelen hämilläni silmiä kirkkaassa auringonvalossa vielä neljältä iltapäivällä (voi valo, ihanaa, että palasit vihdoin ), olen yhtä hämilläni siitä, että on jo helmikuun puoliväli. Mitä tapahtui tammikuulle, mihin se katosi? Runebergin päiväkin tuli ja meni, ystävänpäivästä puhumattakaan. Vaihtuuko vuorokausi aina, kun räpäytän? Siltä se ainakin tuntuu.

En muista milloin vapaapäiväni olisi ollut oikea introvertin vapaapäivä, jolloin en tapaisi ketään ja eläisin vain itselleni. Enkä myöskään tiedä, milloin saan seuraavaksi sellaisen viettää – kalenterini sanoo, että melkein kahden viikon päästä. Ehkä.

Onneksi on myös näitä päiviä, jolloin työpaikan ovi sulkeutuu jo päivänvalon aikaan, voi käydä nauttimassa kupillisen hibiscus-teetä lempikahvilassaan ja kotiin tullessaan sulkea ulko-oven taakse kaiken ja olla vaan. Kirjoittaa, keittää teetä ja hengittää hiljaisuutta. Päättää, että vasta huomenna tiskaan loven tiskivuoreen ja kastelen kukat. Päättää olla postaamatta enää yhtään viime vuotista tekstiä ja antaa itselleen aikaa edes sen yhden iltapäivän, ennen kuin muutun kireämmäksi ja ahdistuneemmaksi kuin viulun kieli sellossa.

Ja niin, hyvältähän se taas tuntuukin – oma elämä ja sen hidas tempo. Taidan keittää vielä toisenkin kupillisen kuumaa ja ottaa laskiaispullan tuplakermavaahdolla keraksi.

Onko teidän muiden alkuvuosi päässyt juoksemaan ohi kuin hirvi vai käynyt verkkaan?

Kun aika on

Toisinaan

IMG_20170321_124856_564

On talvinen aamuyö ja kylmä merituuli puhaltaa ikkunalautojen alla. Olen valvonut 24 tuntia, 300 kilometrin päässä kotoa ja istun yksin sängyn laidalla. Koko yön olen koittanut kasata toisen sirpaloituneen mielen palasia paikoilleen siinä onnistumatta ja siirtynyt sivuun ammattilaisten tieltä.

Tiedän, etten jaksa ajaa kotiin asti, joten laitan viestin etelään. Aamupäivällä tulisin, jos vain paikan levätä saisin. Ajan 140 kilometriä, enkä meinaa pysyä hereillä auton humistessa rauhoittavasti. Avaat oven, halaat ja seisot siinä 180 senttisenä kysymysmerkkinä. Paine silmien takana kasvaa, kun kerron yöstä pikaisesti ja sanon puhutaan illalla, mutta emmehän me puhu, vaikka näet kuinka asia minua kalvaa. Leikin pienen paljasjalkaisen kanssa lattialla koko päivän tietäen kerran olevan tällä kertaa viimeinen, kun kohtaamme ja siksi tärkeä. Pieni ei minua muistaisi enää ajan kuluttua, mutta minuun nuo pienet pehmeät piirteet ehtivät aikanaan piirtyä.

Koitan nukkua päiväunet, mutta käyn niin kierroksilla, etten saa silmiäni pysymään kiinni. Pieni saa unta muutaman tunnin, minä sohvatyynyn kuvion poskeeni. Sinä puuhailet keittiössä, astiat kolisevat. Kylvette ja käyn kaupassa, syömme ja syötämme yhdessä. Pienet varpaat vilkkuvat, sormet tarttuvat housunlahkeisiin ja pellavainen pää painuu syliini. Pieni lähtee, minä jään. Saunomme, emmekä katso toisiamme kuin hetkittäin. Palaan ennen sinua yläkertaan ja kuumassa suihkussa itken väsymystäni, minua itseäni, sinua ja ensimmäistä kertaa myös meitä. Istun sohvalla reippaana kun saavut, pizza on jo kohta valmis, hymyilen ja syömme. 40 tunnin valvomisen jälkeen nukahdan vihdoinkin sängyn toiselle laidalle.

Aamulla hivuttaudut taakseni saman peiton alle, vedät syliisi ja työnnät kasvosi niskaani. Kuin yht’äkkiä taas muistaisitkin ettemme enää tee niin, että on vain kaksi yksikköä meidän sijaan, irrotat itsesi äkkiä ja kierähdät takaisin omalle puolellesi. Haluaisin kääntyä perässäsi, ojentaa käden ja kysyä mikä osa minussa oli väärä, miksen riittänyt sinulle, miksi… mutta puren huultani ja esitän nukkuvaa kellonsoittoon asti. Syömme aamiaisen hiljaisuuden vallitessa ja kun halaamme lähtiessäni tiedän, ettemme enää näe kuin joskus vuosien päästä sattumalta, jolloin taas hetken ajan muistamme kaiken sen mitä niin kovasti yritämme nyt unohtaa.

Toisinaan

Mitä sie niinku sitte oikein teet työkses?

IMG_20180108_125122_711

Olen tässä syksyn ja talven mittaan työn ohessa tehnyt minut työllistäneelle taholle näyttötyötä visuaalisesta osaamisestani ja kuulkaas! Nyt valmis työ on lähetetty eteenpäin, olen esitellyt sen arvioivalle taholle ja läpihän se meni! Nyt en enää koe, että työsopimuksessa lukeva visualisti olisi jotenkin liioittelua, vaan se on ansaittu titteli ja voin kuluttaa taas vapaa-päiviäni muuhunkin, kuin näyttötyön tekemiseen ja sen pohtimiseen.

Mutta hetkinen, mitä visualisti oikeastaan tekee? Virallinen tittelini on myyjävisualisti (tai visualistimyyjä, en jaksa tarkistaa kummin päin se on virallisessa paperissa) ja kun sen ääneen kysyville sanon, niin se myyjä osuus on kaikille selvää kauraa, mutta visualistin kohdalla suu jää monella hieman rakoselleen ja kuulen kysymyksen mitä sie niinku sitte oikein teet?

Kun te menette erikoisliikkeeseen sisään, niin kaikki mitä te tuotteiden lisäksi näette on visualistin käsialaa. Se, miten tuotteet on aseteltu, minne ja minkä toisten tuotteiden viereen ne on sijoiltu, on näkyvillä oleva visualistin kädenjälki. Visualisti tekee näyteikkunoista mielenkiintoiset, rakentaa tuoteryhmät ja pukee mallinuket. Visualisti vastaa siitä, että myymälä näyttää hyvältä ja on tasaisesti tuotteistettu. Visualisti myy sinulle asioita ilman, että tiedät sen tapahtuvan nostamalla tuotteen esille mahdollisimman houkuttelevasti.

Sitä mie niinku sitte ja nytte teen. Vastuullani on oma vakimyymäläni, jossa siis toimin tottakai myös myyjänä, mutta olen päässyt rakentamaan myös kahta muutakin myymälää ja tänä keväänä pääsen taas rakennustiimin mukaan luomaan uutta mun kaikkein aikojen lempikaupunkiini Ouluun! Olen kesästä asti ollut joka solullani kiitollinen tästä työstä ja koen olevani unelmatyössäni, tekemässä juuri sopivasti luovaa työtä, jossa oma työpanos näkyy heti. Kaupan ala on kuitenkin kovin vaikeaa nykyisin, joten koskaan ei tiedä mitä käy, mutta toivon jokaisella niillä kiitollisella solullani, että saisin jatkaa tässä toimessa vielä monta monituista vuotta.

Mitä te niinku sitte oikein teette?

Mitä sie niinku sitte oikein teet työkses?