Juokse villi lapsi

runrunrun

Lähes jokaisena vapaapäiväni aamuna vedän lenkkarit jalkaan ja lähden. Kävelen mäkihyppytorninmäen juurelle ja kiipeän loputtomilta tuntuvat portaat ylös musiikin hakatessa rytmiä kuulokkeissa. Ylhäällä tunnen välillä pyörtyväni, välillä olevani enemmän elossa kuin koskaan. Katselen alhaalla piirtyvää kaupunkia kaiteeseen nojaillen ja toivon, että voisin vielä kiivetä mäkihyppytorniin asti nähden yli koko kaupungin*. Välillä maisema kylpee auringossa ja välillä peittyy sumuun, mutta aina se on kaunis ja joka aamu keväisempi. Minun kaupunkini, minun kotini.

Astelen portaat alas ja kuulosten, josko tänään olisi se päivä kun kiipeäisin vielä toistamiseen. Lihakset näyttävät peukkua kyl myö vielä jaksetaan, mutta aivot muistuttavat, että jalkojen tulisi kantaa sitten vielä kotiinkin. Ei vielä tänäänkään toistoa. Liukastelen viimeisten jäiden yli ja otan kevään ensimmäiset juoksuaskeleet.

Se tuntuu hyvältä, juokseminen. Juoksen kunnes kylkeä pistää ja raahustan loppumatkan kotiin, lähes kontaten portaat kotikerrokseen. Juokseminen on ollut aina osa luontoani, niin kuntoilussa kuin asioiden pakoilussakin. Nuorempana juoksin kilpaa koulujen välisissä kisoissa. Vanhempana ei ole enää ollut kirittäjiä rinnalla, mutta silti on aina pakonomainen tarve juosta pitkin pururatoja t ä y s i i. Tänä vuonna voisin opetella hidastamaan, hölkkäämään.

Pikkuhiljaa koitan muovata ranskanleipää muistuttavan koostumukseni taas takaisin voimakkaaksi ja kiinteäksi. En bikinikuntoon tai muutenkaan esiteltäväksi. Tahdon vain taas voimaa ja tunteen siitä, että olen itse edes hieman enemmän sinut kehoni kanssa. Se on kuitenkin taistelu, jota olen käynyt lähes koko ikäni ja josta en voi juosta pakoon.

*se on nykyään estetty, vielä muutama vuosi sitten sinnekin pääsi.

Vaatemyyjän horinaa eettisyydestä ja vähän kaikesta muustakin

Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tämän postauksen ja pohtinut mitä tehdä ylijäämävaatteilleni, sain äidiltäni viestin WhatsAppissa. Siinä udeltiin, josko tahtoisin liittyä hänen ja tätini seuraan yhteiseen kirpparipaikkaan. No mutta sehän tuli kuin tilauksesta!

Hyökkäsin vaatehuoneeni kimppuun ja kasasin, kasasin ja kasasin. Lopputulemaksi tuli kaksi täyttä S-Kaupan kestokassillista (niitä semmosia muovisia, helevetin isoja) sekä iso muovikassillinen kenkiä ja laukkuja. Vaatteita, joita en ollut koskaan käyttänyt, koska olin ostanut ne käytettäväksi sitten joskus. Tulevaisuuden minälleni, joka ei koskaan saapuisi. Hieman epäsopivia vaatteita, jotka nyt vaan oli niiiiiin kivoja, että ne oli pakko ostaa. Mekkoja, jotka eivät koskaan näkisi juhlia minun päälläni ja narutoppeja, jotka eivät ikinä laskeutuisi päälläni niin kuin niiden kuuluisi. Viikkasin kasseihin saapumatta jäänyttä tulevaisuutta ja vaatteita, jotka olivat jo jääneet menneeseen.

En jättänyt yhtään sitku, mutku, ehkä, jos kuitenkin -vaatetta, joka kulki käsieni läpi. Jos vaate ei ollut vieläkään löytänyt tietään päälleni, ei se tulisi sitä tulevaisuudessakaan tekemään. Vielä osa hyllyistä jäi perkaamatta ajanpuutteen vuoksi, mutta ainahan sitä ehtii uusille kirppareille. Suunnittelimme jo, että kaikki mitä tällä kertaa jää käsiin, menee suoraan uuteen kirpparipaikkaan.

Olen jo aiemmin tehnyt päätöksiä sen suhteen, etten enää osta vaatteita vain siksi, että se on kiva. Sen on sovittava minulle ja kotoa on jo valmiiksi löydyttävä sille (useampi) pari, johon sen yhdistää. Vaatehuoneen purkaamisen yhteydessä tein myös päätöksen olla ostamatta enää yhtäkään vaatetta tulevaisuuden minälleni. Jos en voi vetää vaatetta päälleni heti, sekin saa jäädä kauppaan kaltaistensa luo. On esimerkiksi turhaa ostaa upeaa mekkoa vain siksi, että on sitten mekko valmiina juhliin, joita ei välttämättä ikinä tule.

20170603_144545

tämän mekon ostin viime vuonna, sillä on juhlittu jo kahdesti ja tullaan juhlimaan vielä erittäin useasti. lempimekkoni ostohetkestä aina siihen asti kunnes toinen meistä kuluu loppuun. ❤ mekko: uhana design

Se, että olen työskennellyt vaatealalla nelis viitisen vuotta on vaikuttanut minuun suuresti juurikin vaatteiden kuluttajana ja sen huomasi vaatevarastoistani. Monissa tuotteissa oli jopa hintalaput kiinni, enkä muistanut monen vaatteen olemassaoloa ollenkaan (sainkin monta uutta käyttövaatetta lisää ostamatta mitään!). Kuinka sairasta se oikein onkaan ja kuinka sairasta tarinaa se kertoo nykyajasta. Nykyään voin onneksi pyyhkiä osan syyllisyydestä otsaltani jo sillä, että ostan järkevämmin ja olen lopettanut pikamuotia, mikromallistoja ja huonoa laatua myyvien firmojen kassoilla asioinnin kokonaan (esimerkiksi H&M). Nykyään syynään vieläkin tarkemmin tuotteiden pesulaput valmistusmateriaaleineen. Kaipaan vaatekaappiini luonnonmateriaaleja ja elämää kestäviä tuotteita, en akryyliä tai saumoista kiertäviä puseroita. Ostan vain tarpeeseen, en mielihyvän vuoksi ja sen takia olen myös valmis maksamaan tuotteista enemmän.

Mutta kuinka eettinen voin sanoa olevani työskennellessäni vaatekaupassa? Sanoisin, että just niin eettinen kuin haluan olla. Jos millään ei olisi mitään väliä, voisin myydä tarpeetonta, huonoista materiaaleista tehty epäeettistä (kuinka eettinen uskot 9,90e maksavan puseron olevan, kun otat huomioon materiaalin, tuotantokustannukset ja siitä jäävän ompelijan palkan?) shaibaa halpaan hintaan ihmisille, jotka eivät sitä tarvitse. Onneksi minun ei tarvitse niin tehdä, en ehkä nukkuisi öisin senkään vertaa kuin nyt. Suurimmat haasteeni työssäni meinaan ovat hinnan perustelut, että miksi jokin maksaa, kun naapuriliikkeestä saa niin paljon edullisemmin samankaltaista. Joka päivä kerron materiaaleista (on ihanaa myydä mm. silkkiä, kashmiria, asetaattia, nahkaa ja villaa siinä perus polyesterin, viskoosin ja puuvillan sivussa), oikeasta huollosta (osaatko sinä huoltaa vaatteesi oikein?), oikeiden kaavojen käytöstä tuotteissamme ja siitä, miten erilainen samankaltaiseksi sanottu tuote oikeastaan on (polyesterissakin on eroja, tunnet sen jo vain koskettamalla edullisempaa ja kalliimpaa puseroa). Joka päivä etsin ihmisille juuri heille sopivat tuotteet, enkä tuputa samaa tarjouspuseroa kaikille miettimättä sitä, sopiiko se oikeastaan kenellekään, sekä perustelen valintani henkilökohtaisesti. En ole paikalla vain myymässä, vaan auttamassa rakentamaan sitä täydellistä vaatekaappia, jossa mikään vaate ei ole hutiostos, jokainen vaatekappale sopii yhteen ja on juuri sopiva asiakkaalle.

Koska en itse tahdo ostaa mitään tarpeetonta vaatekaappiini (tai kotiini ylipäätään), en myöskään tahdo sellaista myydä ja voin kevyin hartein sanoa olevani työssäni eettinen, mutta silti tulosta tehden. Ja kyllä, olen edelleen erittäin onnellinen työpaikassani ja nautin suuresti siitä työstä mitä saan tehdä. Mutta. Se kuuluisa mutta. Jos tulevaisuudessa tulee tilanne, että joudun paikastani luopumaan, niin en ole enää varma haluanko pysyä saman alan parissa. Nykyinen työnantajani on kouluttanut minut niin hyvin ja saanut tottumaan hyvään niin lyhyessä ajassa, että kun nyt tiedän paremmasta, en usko voivani palata entisen malliseen työhön, jossa myydään vain rahan takii. Toki myös toivon, ettei minun sellaiseen enää tarvitse palatakaan.

neulomo

yksi suosikkipaidoistani ja olen varma, että jokainen jonka kanssa olen kotikaupunnissani hengaillut viimeisen vuoden aikana on nähnyt sen päälläni niin usein, että kyllästyttää. ja se on kuulkaa voi voi, sillä tämä paita lähtee päältäni vain kulumalla. paita: neulomo

Vaikka kuinka suu vaahdossa kerron hyvin toimivasta vaatekaapista töissä, on oman vaatekaappini huoltamisessa kuitenkin myös vielä parantamisen varaa ja olenkin aloittanut karsimisen lisäksi myös pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Ne tuotteet jotka henkareille ja hyllyille jäivät, ovat nyt näytön paikan edessä sen suhteen, että löytävätkö ne päälleni vielä uudelleen. Laitoin mustien, täysien henkareideni sekaan yhden tyhjän valkean. Kaikki käytössä olleet ja pesusta palanneet päätyvät henkarin vasemmalle puolelle, joten oikealla näkyvät käyttämättömät. Kaikki ne, jotka ovat jääneet oikealle puolelle vuoden päästä (juhlamekkoja lukuunottamatta, sillä ei joka vuosi ole esim. pitkää iltamekkoa vaativaa juhlaa) saavat luonnollisesti poistua tilaa viemästä. En myöskään halua, että yksikään vaatekappaleeni enää koskaan haisee kaapille, eli haluan jokaisen tuotteen aktiiviseen käyttöön. Haluan omistaa vain suosikkivaatteita silläkin uhalla, että kuulen jatkuvasti edelleen niitä kommentteja onko sulla taas samat vaatteet!? Kyllä, koska omistan pesukoneen.

Phuuuuuuuuuuuuuuuh. Ette arvaa kuinka monta kertaa aloitin tästä aiheesta kirjoittamisen ja kuinka monta kertaa annoin deleten laulaa ja poistin kaiken. Ette myöskään arvaa, kuinka vaikeaa oli laittaa kuvia itsestään tai edes löytää sellaisia, joissa keekoilen sattumalta juuri lempivaatteissani. Aihe on itselleni erittäin vaikea käsitellä, miettiä, pohtia ja pureskella, sillä kun toiseen suuntaa kumartaa niin auttamattomasti toiseen pyllistää. Rahaa on ansaittava ja saatava elämiseen, eikä myyntityö aina ole sitä eettisintä, josta sen voi saada. Tärkeintä kuitenkin on (ainakin itselleni), että joka ilta tietää tehneensä oikein, myyneensä oikein, sopivaa ja tarpeellista. En usko, että tässäkään aiheessa on sitä täysin kultaista vihreää keskitietä. Jotta talous pyörisi, niin ihmisen tulee kuluttaa, mutta tosiaan, ihminen voi itse päättää mihin rahansa laittaa, kuinka eettisesti tahtoo elää ja mitä firmoja tukea.

Kuinka paljon sinä mietit sitä mistä vaatteesi tulevat, kuka ne valmistaa ja mistä materiaalista sekä saako tekijä oikeasti tekemästään työstä kunnollisen korvauksen?

Paljaiden jalkojen alla kuisti on aamuisin kylmä

IMG_20170917_094335_461

Oli kesäaamu, sellainen leppeä ja aurinkoinen. Syreenit lopettelivat kukintaansa, mutta vielä jostain nenään kantautui välillä niiden huumaava tuoksu. Ajelin ikkuna auki maaseudulla, pitkin hiekkateitä katsellen hiljalleen heräilevää maisemaa. Samalla etsin tietyn osoitteen taakse kätkeytyvää taloa, siellä jossain metsien ja peltojen keskellä.

Oikea talo seisoi ylväänä ja hiljaisena hieman nousevalla pihalla. Jätin auton pihan sivuun, otin kainaloon aamun lehden, kirjeitä ja pienen paketin. Aamun aurinko ei vielä ollut noussut yli puiden ja vapaana kasvaa saanut nurmikko kimalsi aamukasteesta kuin miljoonat pienet timantit ruohonkorsissa roikkuen. Kangastossuni kastuivat kärjistään, kun jätin kulkiessani pienen polun nurmelle.

Tästä kaikesta, hiljaisena nököttävästä talosta, aamukasteesta ja lintujen laulusta, huokui niin suunnaton rauha. Mietin, millaistahan olisi istahtaa tuohon puuportaille, nauttia kuppi kuumaa ja olla vain. Omistaa tämä kaikki ja nauttia siitä jokaisena kasteisena aamuna.

Kuistin ovi aukeni katkaisten ajatuskelani ja sieltä huikattiin huomenet, minut oli huomattu jo kaukaa. Täällä aamuiset vieraat kuullaan kyllä. Pieneen lappuun vastaanotin kuittauksen samalla kun ihastelimme kesää maistuisikos vielä kahvi ennen lähtöä, ei kiitos, työniloa, hyvää päivänjatkoa ja niin palasin kasteeseen tekemääni polkua pitkin takaisin.

Auton radiossa soi SMG:n Ilman sinua olen lyijyä. Niin, kai se kuisti oli hieman kylmä jalan alla, kun hänelläkin oli villasukat jalassa. Aamu oli kaunis ja palaa mieleeni aina, kun kuulen kyseisen kappaleen.

On siis kevät

20170525_132910

Istun vuoden ensimmäistä kertaa parvekkeella vieressäni teekuppi ja pieni kupillinen jäätelöä. Jääkylmä lusikka tarttuu huuleen ja hampaita vihloo, kun huuhtelen kylmyyden pois höyryävällä juomalla. Koitan vaimentaa mielessäni liikenteen pauhun ja keskittyä linnunlauluun. On siis kevät ja parvekekausi alkanut. Olkoonkin jalassa kahdet villasukat ja päällä paksu neuletakki.

Mustarastas laulaa orapihlaja-aidassa ja lehahtaa lentoon lähestyessäni. Ylitseni lentää sepel(valtimo)kyyhky pieni risu nokassaan. Niin, pesän rakennuspuuhat ovat alkaneet. Minäkin myllään asuntoani pöyhien ja möyhien nurkkia, kuin uusia kulmia etsien. Poljen pyörää ees ja taas päivästä toiseen, nostaen jalkoja sivulle lumen sulaessa kymmenen sentin syvyisiksi lammikoiksi. Aamulla poljen läpi heikkojen jäiden ja nautin jään murtumisen äänestä. Siinä taittuu talven selkäranka.

On siis kevät. Päässä soi jatkuvalla luupilla Tavaramarkkinat ja ikkunalaudalla kasvava nukkatyräkki on puskenut esiin ensimmäistä kertaa hentoisia, valkeita kukkia. Tuijottelen niitä lumoutuneena ja mietin, miten maailma voi kantaa päällään jotain niin siroa elämän jatketta. Latvottu mandariini työntää uutta oksaa lehtineen ja orkidea puskee uutta kukkavartta ensimmäistä kertaa syksyn sijaan keväällä. Peikonlehti avaa uuden lehtensä pimeässä, ujona hiljaa rapisten, kuin anteeksi pyytäen.

Kuuntelen Vestan Lohtulauseita yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Levynä ja kappaleena. Ensimmäisellä kerralla vollotin vesiputouksena, kun levyä kuuntelin. Nykyisellään en enää, mutta kyllä se vavahduttaa, sävähdyttää, kohahduttaa ja nyt myös ilahduttaa joka kerta. Yleensä löydän kevään levyksi jotain pirteää, kuten Of monsters and Meniä (My head is an animal, jonka, btw, ostin konkreettisena levynä Oulusta pari vuotta sitten), mutta tänä keväänä kai kaipasin jotain tällaista – koskettavia, lohduttavia lauseita.

Katuja putsataan sepelistä ja sorasta. Katupöly tunkeutuu silmiin ja hampaiden välissä narskuu puolen vuoden katkera pimeys, uriksi jäätyneet tiet ja lupaus leudosta keväästä. Puhelimen sääsovellus lupaa kuuroja lähialueelle ja tirskun huivini sisään ajatukselle lähialueen kuuroista, joihin pitäisi nyt osata varautua. Sadetta ei tullut, mutta ääntä todellakin piti pari kertaa korottaa, että tuntematon kuuli minua.

Paksun takin voi vaihtaa kevyempään ja on riisuttava hanskat kesken ulkoilun. Posket punehtuvat auringossa ja aurinkolasit tarttuvat mukaan joka päivä. Löydän itseni yhä useammin lenkkarit jalassa hyppyrimäen portaiden yläpäästä katselemasta alapuolella auringonpaisteessa lepäävää kaupunkia. On siis kevät ja kaikki on ihan hyvin.

Laiskan naisen tunnustuksia

20160410_125646

Myönnän, koko talven olen laiskotellut ja kulkenut työmatkat laina-autolla. Hyi minua! Mutta se ny vaa oli niin helppoa, kun sain auton lainaan joulua ajatellen, eikä omistaja – armas äitini – sittemmin olekaan tarvinut sitä, joten olen jatkanut sillä hurruttelua. Ku siis onhan nää kelit ny olleet aivan järkyttäviä ja hirveitä ja siis noi tiet, pyöräile siellä ny sitte ja hei räntäsade ja lunta ja blahblahblah. Entisen autonomistajan mukavuudenhalu sieltä vain puski taas esiin.

Viime viikonloppuna jouduinkin järkyttävän tilanteen eteen, kun lupasin lainata auton veljelleni, jotta tämä pääsisi menoilleen. Se tarkoitti vain yhtä asiaa – olisi pakko nöyrtyä takaisin joko pyörän selkään tai jalkapatikkaan töihin päästäkseen. Kuinka hirvittävää!

Päätin pyöräillä. Sitten mietin, että niin, siellähän se minun pyöräni on nyt ollut koskemattomana pyörävarastossa (jos kukaan ei ole sitä varastanut) joulukuun lopusta asti. Se on varmaan vajonnut pölyn ja hämähäkinseittien alle ja kumit ovat aivan varmasti tyhjentyneet, eli ne pitäis pumpata ennen lähtöä ja pitäsköhä ketjujakin vähä öljytä sitte nii ja…

Päätin kävellä. Ja mikäs kuulkaas oli kävellessä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, linnut liversivät kuin hullut ja muutama joutsenienkin päästämä sulosointu (niistä töräyksistä ei voi erehtyä) pääsi ilmoille. Pääasiassa reittini tiet olivat jo sulia, mitä nyt muutamissa kohdissa pääsi todistamaan tasapainokykyjään sekä valumaan peilijäällä kaksi askelta takaisin ottaessaan yhden askeleen eteenpäin. Leskenlehtiä en vielä silloin bongannut, vaikka niitä koitinkin auringossa kylpeviltä rinteiltä kuikuilla. Niitä meinaan puskee täällä jo esiin, minulle on lähetetty leuhotuskuvia ensin bonganneen taholta!

Siinä kävellessäni puski jopa aikamoinen uhma myös päälle, että jo nyt on perkele, ettei terve, nuori nainen viitsi mukavuudenhalussaan tätä matkaa taittaa oikeasti ulkoilmasta ja hyötyliikunnasta nauttien. Että nyt se saa taas alkaa, pyöräilykausi. Että ny kaivan sen pyörän (jos sitä ei ole varastettu, meil on ollu vähä onkelmia täällä) esiin ja polkaisen kevään alkaneeksi.

Lienee sanomattakin selvää, että seuraavana päivänä menin taas autolla. Saa kivittää.

Netflix: Cowspiracy

Dokumentti, josta kaikki ovat varmastikin jo kuulleet ja lukeneet monesti, sekä jopa katsoneetkin sen. Mutta Netflixin myöhäisherännäinen on Netflixin myöhäisherännäinen ja tulee kaikkeen vähän jäljessä, niin sarjoissa kuin dokumenteissakin. Pääsiäisen pyhinä oli ruoan lisäksi aikaa tankata itseensä myös pahaa oloa erinäisten dokumenttien muodossa ja Cowspiracy oli yksi niistä katsotuista.

Ja kyl maar olikin positiivinen yllätys kyseistä aihepiiriä käsittelevien dokkarien saralla. Vaikka monesti käytiin jo sillä akselilla, että teki mieli repiä itseltään kädet, jalat ja naama irti turhautumisesta ihmiskuntaa kohtaan, niin lopulta dokumentista jäi kuitenkin hyvä fiilis.

Ensimmäistä kertaa katsoi lihansyöntiä(kin) käsittelevää dokumenttia, joka ei saarnannut tai kertonut, minä sinun tulisi tehdä tai ajatella. Sen sijaan se kutsui katsojan pohtimaan ja ajattelemaan itse. Ei sormella osoitettu verta vuotavia utareita, vaan ne olivat osa kuvaa, kun puhuttiin tuotannon arjesta. Kerrottiin, kuinka kahden päivän jälkeen pieni vasikka siirrettiin omaan pieneen aitaukseensa kasvamaan, kunnes se menisi lihoiksi, muttei sanottu, kuinka kamalaa se on. Se nyt vain sattuu olemaan fakta. Joko se katsojan otsalohkossa muuttuu kamalaksi asiaksi, joka saa miettimään omaa kulutustaan tai sitten ei. Se saa rauhassa vaikuttaa jokaiseen omalla tavallaan.

Dokumentissa lyödään myös pienellä kirveellä sorsalta pää irti ja se laitetaan lihoiksi. Se oli dokumentin tekijälle itselleen liikaa ja varmasti monelle katsojallekin, sillä moni ei lopulta vieläkään osaa ajatella, mistä se lautaselle päätyvä liha tulee. Että se on vielä vähän aikaa sitten ollut elävä ja hengittävä olento. Itseäni kirveen heilautus ei heilauttanu suuntaan tai toiseen, sillä kyä mie tiien.

IMG_20170527_071150_049

En ole maatilan kasvatti tai syntynyt metsästyskivääri kainalossa, mutta pienestä asti olen ollut tietoinen siitä, että liha on jotain, millä on ollut elämä ennen jauhetuksi tulemista. Sillä on varmasti ollut vaikutusta asiaan, että pappani oli metsästäjä ja olen itse ollut onkivavan päässä vaahtosammuttimen kokoisesta asti. Tärkein oppi jo silloin oli, että ylös nostettu kala otetaan hengiltä nopeasti ja tehokkaasti, ettei se jää kitumaan. Niitä ei myöskään nosteta vedestä huvin vuoksi, vaan käytetään hyödyksi. Sama juttu metsästyksessä. Ei sinne metsään mennä huvin vuoksi ampumaan ja jättämään ruhoja mädäntymään pitkin mettiä. Näen myös valtavan eron siinä, onko lautasella riistaa vai tehotuotettua mitä tahansa.

Se, että syömälläsi eläimellä on ollut elämä ei kerro, onko se ollut hyvä vai huono. Sen elämä on voinut olla vapaata elämää metsässä tai laiduntamassa vapaasti niityillä. Tai se on voinut olla nopea, alle vuoden mittainen elämä pienessä karsinassa ja sen ainoa tarkoitus on ollut tulla ruoaksi. Onko sillä silloin ollut elämä vai onko se vain tuote?

No mutta nämä olivat vain sivuajatuksia dokumentin pääaiheesta eli siitä, miksei tehomaataloudesta ja sen vaikutuksista ympäristöön puhuta oikeasti enemmän? Miksei puhuta siitä, että ajamme pääasiassa nautakarjan suuhun niin paljon kasvatettua rehua (viljaa, maissia, soijaa…) vuosittain, että nälänhätää ei olisi (no eipä, rikkaat syö, köyhät ei!), jos ruokkisimme sillä ihmisiä? Miksei puhuta siitä, että sademetsää laitetaan nurin vain siksi, että saisimme lisää tilaa kasvattaa satoa syötettäväksi tuleville paisteillemme? Paisteille, joiden tuottamat päästöt pilaavat elinympäristöämme vielä lisää. Miksi keskitymme yksityisautoiluun ja öljyyn, kun lihateollisuus sen nykyisessä muodossa on suurempi uhka maapallomme hyvinvoinnille ja sen kestokyvylle?

Miksei? No siksei, että siitä ei saa puhua. Kukaan haastatelluista ei voinut puhua siitä, tai halunnut oman turvallisuutensa vuoksi. Asiasta ei myöskään puhuta, koska siitä puhuminen johtaisi siihen, että ihmisten tulisi muuttaa radikaalisti käyttäytymistapojaan. Ja sitähän me ihmiset emme halua tehdä, vaikka syy olisi miten tärkeä tahansa, jos joku muu kehottaa jotakin tekemään, eikä aloite lähde meistä itsestämme. Tästä aiheesta tulisi puhua, isosti, siihen pitäisi puuttua ja se pitäisi sisäistää mieliimme kunnolla. Tällainen lihantuotantomalli ei ny vaan vittu toimi.

Ei, en saarnaa, että lopeta lihansyönti!!!1, sillä syön itsekin pari kertaa kuussa lihaa ja päivittäin maitotuotteita (juustoa!), ni se ois piiiiiikkasen tekopyhää. Min mielestä jokaisen ihmisen tulisi kuitenkin ajatella näitä asioita – mistä se liha omalle lautaselle tulee, miten se tuotetaan ja tarviiko sitä syödä joka päivä. Tajuta, että maapallomme ei kestä tällaista. Villieläimiä tapetaan ja niiden elinympäristöjä tuhotaan viljelysmaiden tieltä ja vesistömme meriä myöten täyttyvät sellaista vauhtia paskalla (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti), etteivät ne pysty korjaamaan itseään samassa tahdissa. Ihminen ottaa aivan liikaa antamatta mitään takaisin, se tässä kaikessa on vikana.

Sinä voit muuttaa maailmaa. Sinun on muutettava maailmaa.

Kolmen minuutin ikävä

Joka arkiaamu
kello 7.50
uuden naapurini koira
itkee, ikävöi, ulisee.

Kun kello lyö 7.53
se lopettaa.

Koiran ikävä kestää kolme minuuttia.
Miksei ihmisen voisi kestää yhtä vähän?

Kolmessa minuutissa käsittelisimme sen kaiken.
Päivät, viikot, vuodetkin.
Emme enää odottaisi,
jokainen hissin kolaus tai viestiääni
ei olisi toivon uusi kipinä.

Ikävä näkyy silmien takana ja uusina uurteina.
Ikä ei koverra kasvojamme, ikävä sen tekee.

Minä ikävöin Sinua, tietenkin
ja ajatuksissani pyyhkäisen poskeasi peukalollani.
Se on ilta-auringon lämmittämä,
eikä koskaan käteni koskettavissa.


Heräsin aamulla, kuuntelin Pulkkisen Henun uusia sanoja, hissin kolauksia ja naapurin koiraa. Päähäni tulvahti Kolmen minuutin ikävä ja tajusin, että minun pitäisi oikeasti kirjoittaa näin enemmän. Sinusta, jota ei varmasti olekaan tai sitten Sinä olet kaikki te yhteensä tai vain Sinä, aina vain Sinä, tietenkin.

Minimoiden

Muistatteko, kun joku aika sitten kirjoitin seuraavanlaisesti: Haluan siivota jokaisen asuntoni kaapin ja komeron, kantaa asunnostani ulos kaiken turhan. Elämästänikin.

Ei niin väliä, jos ette muista, siinä se kuitenkin lukee nyt uudelleen ja vielä tärkeämpää on se, että olen aloittanut. Käynyt läpi kaappeja ja hyllyjä, löytänyt t o d e l l a paljon sellaista, mitä en tarvitse, halua tai kaipaa. Kasannut pinoja eteiseen ja ottanut tavaksi aina ulos lähtiessäni viedä mukanani jotain roskiin, kierrätykseen tai alakerran aulaan ota tästä -lapun keralla. Liittynyt paikalliseen roskalavaryhmään vain odottaen inspiraatiota kuvata muutamiakin asioita noudettavaksi pois uloskantohintaan.

Törmännyt jumalattomiin kasoihin ikivanhoja kortteja ja kirjeitä, niitä sellaisia joissa toivotetaan hyvää joulua ja syntymäpäivää. Sellaisia, joissa lukee kahden henkilön nimi ja onnea uuteen kotiin, iloa ja onnellisuutta huokuvaan sellaiseen. Ei, ei tullut kodista sellainen, huokaan. Revin jokaisen kortin, jotka ovat geneerisen korttihyllyn tuotoksia, ilman mitään omaa lisäystä. Revin jokaisen kuoren rikkoen osoitetiedot ja tunnen heittäväni vuosien painolastia menemään. Siirrän sivuun kirjeet lukeakseni ne myöhemmin, kauniit kortit nostaakseni ne esiin ja sen yhden ison vuosien ja taas vuosien takaisen kortin, joka sai pieneksi mustaksi mytyksi muotoutuneen  sydämeni sykähtämään hieman nopeammin.

IMG_20180317_093250_740

Kaikessa hiljaisuudessa olen myös klikannut monen monta kaveria kadotukseen Facebookin listoilta. Tai siis “kaveria”. Ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin, joiden kanssa en ole tekemisissä, joiden päivityksiin en reagoi tai he minun vähäisiini. Ihmisiä, joiden en oikeastaan halua elämästäni tietävän tai joiden elämä ei kiinnosta minua. Heitä, jotka kuuluvat sinne jonnekin kaukaisuuteen, toisiin elämäntilanteisiin ja ihmisiin. Ei minun piirini ole niin laajat, etteikö tärkeimmät lopulta mahtuisi alle 100 henkilöön. Haluaisin poistaa monta sellaistakin, joihin aina silloin tällöin törmään, mutten k e h t a a. Sosiaalinen paine tuntuu liian raskaalta, enkä halua löytää itseäni selittelemästä. Ehkä vielä jonain päivänä kehtaan, ilman selittelyjä.

Monta kertaa olen koittanut tarttua siihen kaikkein suurimpaan ja vaikeimpaan: vaatekasojen, -hyllyjen ja -rekkien setvimiseen. Omistan liikaa vaatteita. Liikaa vääränlaisia, epäsopivia, ihan kivoja, menettelee, ei tämä sovi minkään kanssa -vaatteita. Selviäisin helposti alle puolella omistamistani, sillä kuljen aina samoissa, mutten vain osaa aloittaa. En osaa päättää myydäkö, kierrättääkö*, lahjoittaako vai kenties kaikkia kolmea. Ja kyllä, pelkästään vaatteista heräävistä ajatuksista saattaa tulla ihan oma postauksensa, jos saan sen ikinä kirjoitettua – vaatealalla työskentelevälle kun tämä aihe on kovinkin r i s t i r i i t a i n e n käsitellä.

Luen inspiroituen minimalistien ja siihen pyrkivien blogeja ja mietin, että ei tämä kaikki tavara todellakaan tee minuakaan onnelliseksi. Suurin osa vain lojuu käyttämättömänä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. En tarvitse enää lisää tavaroita elämääni saadakseni siihen sisältöä vaan päinvastoin. Saan lisää sisältöä luopumalla turhasta. Niin tavarasta, Facebook kavereista, kuin mieltä turhaan kuormittavista asioistakin. Tiedän kuitenkin, että tulen aina tuntemaan nälkää ja janoa kauniisiin asioihin, viherkasveihin ja leikkokukkiin maljakossa. Tuikkiviin kynttilöihin tuikkukupeissaan ja ajattomiin, kauniisti laskeutuviin vaatteisiin. Tiedän, ettei minusta ole minimalistiksi sanan oikeassa merkityksessä, mutta voin aina p y r k i ä vähempään ja vähentämään.

Kaikkein vaikeinta on ollut aloittaa, mutta nyt se osuus on suoritettu.

 

*Ottaako muut vaateketjut vastaan vanhoja vaatteita uudelleen käyttöä varten kuin H&M? En halua tukea kyseistä ketjua enää millään muodolla, siksi kiinnostaisi. UFFiakaan ei kannata ehdottaa, sillä keltaiseen laatikkoon en aio pudottaa yhden yhtäkään pussillista.