12 kysymystä kesästä

Olen viime aikoina bongannut tämän kiertävän haasteen muutamastakin blogista ja sen sijaan, että venailisin kädet taskussa ojanpientareelle syljeskellen syksyyn asti jonkun haastavan minut siihen, päätin haastaa itse itseni.

Lippis vs. Lierihattu

Ehrottomasti lippis. Kaupunnissa käytän lippistä satunnaisesti joskus lenkkeillessä peitellen likaisia hiuksia tai polkiessani rannalle lukemaan. Mökillä lippis hakeutuu päähän joka päivä pusikoissa röntyillessä ja kalastellessa joenvarressa. Nyt tässä helteiden ollessa päällä jo toista (vai kolmatta?) viikkoa, olen kyllä harkinnut jonkinlaisen lierihatun hankkimista, mutta ne näyttää aina jättimäisiltä sombreroilta miun pienessä päässäni.

Pehmis vs. Jäätelöpallo

Jäätelöpallo. Pehmiskin on ihan jees, mutta kunnon jäätelöpallo parempi.

Herneet vs. Mansikat

Mansikat, mansikat, MANSIKAT! Voisin syödä tuoreita mansikoita vuoden läpeensä kyllästymättä niihin kertaakaan. Ne on niiiiiiiin hyviä ja tungenkin niitä läpi kesän jokaiseen mahdolliseen ruoka-asiaan, mihin ne vain sopivat. Tuoreista herneistä en vällää oikeastaan yhtään, ne on jopa vähän pahoja min suussani. Herneenversot joo, pakasteherneet ookoo, tuoreet herneet ei kiitos.

Palju vs. Järvivesi

En oo ikinä lillunu paljussa, mut en kyl oo mikää kova uimarikaan. Järvivesi ny kuitennii, koska onhan järvimaisemaa kuitenki kivempi katsella kuin paljua.

Grilliherkut vs. Kesäkeitto

Grilliherkut todellakin! Oon oikeesti jo monta viikkoa himoinnut jotain grillattua, edes vaikka vaan makkaraa, mutta ei tolla pienellä partsilla oikein tohdi mitään kertakäyttögrilliä ruveta käryttämään.

Mökki vs. Teltta

Tän vastaus lienee aikalailla selvä varmaan kaikille, ketkä on min blogia lukeneet jonkin aikaa, mutta sanotaan nyt: MÖKKI. Pääsispä, ehtispä, olispa siellä jo taas pian.

IMG_20170729_151415_144_kop

Varjo vs. Auringonpaiste

Tykkään auringosta ja lämmöstä, mut en liiaksi. Pari tuntia on maksimi, minkä viihdyn auringossa ja sit vetäydyn varjon puolelle. Kuumassa tulee nopeesti huono olo ja mun iho palaa suht helposti, joten vaikka lämpö onkin ihana ja harvinainen asia nyky-Suomessa, niin silti hyvin usein valitsen sen tien varjoisan puolen kuljettavaksi.

Kesäsade vs. Kesätuuli

Maailma tuoksuu niiiiin hyvältä kesäsateen jälkeen, että ei voi valita mitään muuta. Ja hameita kesällä käyttävänä ihmisenä tuuli ei aina ole todellakaan ystävä, if juu nou vat ai miin.

Lavatanssit vs. Festarit

En oo ikänäin käyny lavatansseissa, joten en tiedä yhtään minkälainen meininki sellaisissa on. Ehkä pitäisi joskus mennä? Vaikka oonkin taas suuntaamassa Sidewaysiin ens viikolla(!!!), niin en kyä oo mikää festarifanikaan. Ihmispaljous ei ole miulle mitenkään nautittava asia, mutta hyvät artistit kyllä kompensoi.

Roadtrip vs. Riippumatto

Viimeisimmät riippumattokokemukset löytyy lapsuudesta, road tripillä olin viimeks toissakesänä. Valitten roadtripin, sillä muistan tuiskahtaneeni useammin kuin kerran riippumatosta nenälleni maahan ja roadtripillä pääsee sentään näkemään kaikkia kivoja paikkoja, vaikka välillä meniskin nenälleen.

Hiirenkorvat vs. Syreenintuoksu

Ahhhh, syreenintuoksu. Jos joku joskus erehtyy kysymään, että mikä on min lempikukka niin vastaan aina neilikan, sillä sitä saa kukkakaupoista kauniissa kimpuissa vuoden ympäri. Tosiasiassa se on mun lempikukkien sijalla kakkosena ja syreeni ykkösenä. Se on aina yksi min suosikkihetkistä kesässä, kun syreenin kukat aukeaa ja ilman täyttää niiden huumaava tuoksu. Voi kunpa se kestäisi koko kesän.

Mato-onki vs. Golfmaila

Se ois aikamoinen ihme, jos minut golfkentällä näkis heilumassa (minigolfkentällä on joskus voinut nähdäkin), mutta mato-ongelta minut voi bongata joka kesä. Siiman uittaminen on vaan parasta kesäviihdettä mitä housut jalassa voi tehdä. Ajatus voi kulkea missä tahansa ja koho kelluu omassa rauhassaan veden pinnalla, kunnes pienet (tai joskus isommat) nykäisyt kadottavat sen uppeluksiin. Joko kala nousee tai pääsee karkuun ja samapa tuo, heität koukun matoineen joka tapauksessa järveen tai jokeen yhä uudelleen ja uudelleen.

Rattoisaa kesää tyypit, ottakaa tästä kesästä ja lämpimistä päivistä kaikki irti! Miulla on tulossa taas hieman hektisempiä työviikkoja ja muita menoja, joten en varmaan ehdi päivittelemään mitään hetkeen (eipä sillä, pää lyö muutenkin aika tyhjää tällä hetkellä minkään luovan suhteen), niin täällä saattaa pyöriä okapalloja jonkin aikaa. Palaillaan!

 

Miki Liukkonen: O

IMG_20171224_141522_556

Se on vihdoin ohi. Joulukuun lopusta asti perässä vedetyn kivireen voi jättää tienposkeen ja hypätä kevein askelin eteenpäin, sillä sain vihdoin lähes _viisi _kuukautta_ (en ole tainnu ikinä lukea mitään kirjaa näin pitkään!) kestäneen luku-urakan päätökseen. Kun viimeinen sivu Miki Liukkosen suitsutetusta O-romaanista vihdoin kääntyi, teki mieli nakata kirja parvekkeelta, tuulettaa villisti ja huutaa perään den glider in i mål igen, sillä ei kai meillä suomalaisilla muunlaista voitonhuutoa ole. Näiden tekojen sijaan käärin kirjan takaisin kääreidensä sisään, asettaen sen sivuun iäksi ja valmistin napue tonicin jäätelön keralla.

Muutama kuukausi sitten tein päätöksen olla tarttumatta mihinkään kaunokirjalliseen teokseen, ennen kuin tämä savotta olisi läpikäyty. Kun kirjaa oli jäljellä enää alle 200 sivua, marssin kirjastoon ja lainasin valmiiksi kolme kirjaa kirittämään lukemistani. Kun sivuja oli alle sata, laitoin caps lock laulaen viestiä kaverille, että alle sata sivua enää! Kun sivuja oli alle kymmenen, meinasin pyörtyä ihan vaan siitä onnesta, että kohta pääsen lukemaan jotain muuta.

Ei enää yli kahden sivun mittaisia lauseita, luetteloita, 140 alaviitettä, helvetin montaa henkilöhahmoa, munakoisoja, kloorinhajuisia uimareita, Braxeja, Lundvalleja, liukumäkiä, Nikola Teslaa, Bachia, kuntopyöriä, post-it-lappuja tai neurootikkoja – voi mikä määrä neurootikkoja! Kaikista mahdollisista neurooseista lukiessa tuntui siltä, kuin itsellekin puhkeaisi pahemman luokan sellainen ihan sama mihin liittyen tai vähintäänkin tarvitsisi pullon Napueta jatkuvasti lukiessaan kainaloon.

Tästä kaikesta voisi jo päätellä, että Liukkosen O olisi ollut sitä mutaisinta järven pohjalla lymyilevää massaa, kamalinta ikinä kirjoitettua paskaa tai jotain, joka kelpaa vain mökkisaunan sytykkeesti, mutta eipäs hätäillä. Se, että vedin teosta kivirekenä perässäni tai etten aio itse enää ikinä tarttua tähän kirjaan, ei tarkoita että se olisi ollut mitenkään päin kehno. Päinvastoin. Se oli erittäin taidokkaasti kirjoitettu, vaikkakin pisteitä olisin kaivannut hieman enemmän, ja kulki eteenpäin, jos nyt ei kuin juna, niin ainakin kuin resiina. O ei ole millään tasolla vain läpikahlattava tai silmäiltävä romaani vaan sitä on oikeasti luettava ja kirjoituksen harhaillessa on vaan harhailtava mukana. Jos joku kysyy, että suosittelisinko tätä luettavaks, niin kyä mie kaiken tämän jälkeenkin suosittelisin. Saattaisin tosin lykätä mukaan pienen varoituksen sanan, mutta silti suosittelisin.

Niin ja mistäkö O kertoo? No tuota, se kertoo… Se on tarina… Se… Öö.

Se on yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat eikä uiminen ei ole muuta kuin hukkumattomuutta. Sitä se on.

Kun tolvana uudet pyörän renkaat osti

Oi ja voi, eräänä päivänä töistä päästessäni takarenkaani oli aivan lytyssä. Pistin pumpaten sen täyteen ilmaa (pumppu kulkee aina mukana, sillä eturenkaani on vanhuuttaan vuotanut hiljalleen jo pari vuotta) ja toivoin parasta. Postin pihaan päästessäni tiesin voivani kaiken toivon heittää, sillä matkan aikana oli ilmaa karannut lähes puolet. Uusi pumppaus ja kotiin, jossa päätin vielä päivän mennä pumppaa-polje-pumppaa-metodilla ja hoitaa molemmat renkaat sisä- ja ulkokumeineen kuntoon tulevien vapaapäivien aikana.

Ensimmäinen suunnitelma oli viedä pyörä liikkeeseen, ostaa sisäkumit, ulkokumit ja maksaa tehdystä vaihtotyöstä. Toinen suunnitelma oli ostaa sisäkumit, ulkokumit ja tehdä vaihtotyö yhteistyönä isän kanssa. Tässä kohtaa kaikki osoittavat avuliaasti ensimmäistä kohtaa, mutta ei, eeehei, minä tuota toista suunnitelmaa toteuttamaan.

Kuten jokainen rupeama nykyaikana, tämäkin aloitettiin googlaamalla. Tokmannista löytyy ulkokumit, mutta Hong Kongista sisä- että ulkokumit. Hong Kong it is then, kesämekko päälle ja menoksi, mutta joooos nyt kuitenkin ensin koittaisi selvittää oikean koon. Kun oikea tuumakoko, leveys ja ties mitkä ovat hallussa, on sopivaa pumpata rengas täyteen ja polkaista hiki päässä Honkkariin vain todetakseen myyjän avustuksella, että onhan täällä sisäkumeja, mutta ei täällä ole ulkokumeja sinun koossa. Hahhah, no eipä tietenkään, minäpä siirrän itseni, sisäkumini ja hikisen olemukseni puutarhapuolelle ja hivelen lommoutunutta sieluani ostamalla parvekkeelle tupsulaventelin.

Taas uusi takakumin pumppaus, pieni detour lähes naapuritalossa asuvan mummoni kautta takaisin kotiin, jossa puran tupsulaventelin kassista ja lähden polkemaan kohti Tokmannia ulkorenkaita hakemaan. Tai no siis, alaovelle päästyäni huomaan aurinkoisen ilman taittuneen yllättäväksi vesisateeksi. No eihän siinä, sateenvarjo matkaan vain mukaan ja eikun taas pumppaamaan ilmaa renkaaseen. Poljen parisensataa metriä, kunnes tuulenpuuska nostaa mekonhelmani korviin ja koska toisessa kädessä on sateenvarjo ja toisella koitan epätoivoisesti ohjata, on tarjolla hieman liian pitkään kestävä marilynhetki, kunnes saan itseni kasattua pysähtymiskuntoon. Päätän taluttaa sen aikaa, kun sadetta kestää ja olla vähemmän nirso sen suhteen, millaisen sadetakin haluan.

IMG_20180515_204633_074

Tokmannilla pyörin kuin puolukka perseessä etsiessäni pyöränrenkaita ja kun lopulta löydän ne, päädyn tuskaisena kaivelemaan jonkinlaista rengaslaaria. Toisella puolella laaria tonkii mies, joka pahoittelee jo valmiiksi, jos sattuu huitaisemaan minua renkaalla naamaan kaivaessaan. Toteamme lopulta etsivämme samaa kokoa, joka tuntuu mystisesti kadonneen maailmasta ja matka Honkkariin oli hänelläkin jo takana. Päädymme kollektiivisesti molemmat ottamaan hitusen isommat kumit, koska hän luottavaisesti toteaa niiden kyllä kelpaavan ja hymyilee leveästi. Hetken aikaa mietin, että näinkö ihmiset sattumalta toisiaan tapaavat, mutta koska minulla on tässä projekti meneillään, pyyhkäisen epämääräiset miehet mielestäni. Menen sen sijaan tonkimaan jäätelöallasta vain todetakseni sen tarjoavan enää pelkkiä Mariannepuikkoja, yyh, joten suuntaan kassalle. Sama mies vaihtaa toiselta kassalta eteeni tarjoten paikkaansa, mutta huiskautan kättäni et mee kuule vaa jäätelön raikasta tuntua suussani kaivaten ja hulavanteen kokoisia renkaita käsistäni roikottaen.

Pumppaan taas kumin täyteen ilmaa, tasapainottelen renkaat jotenkin käsiini, esittelen marilyntaitoni remonttimiehille sopivaa kantotapaa kokeillessani ja haluan vajota maan alle. Polkaisen porukoiden tykö ja rupeamme vaihtohommiin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun vaihdamme renkaita jeesuksen vanhaan pyörääni, joten se menee joten kuten rutiinilla. Paitsi mutta että joo ei mene. Jostain syystä vaihteet eivät vain mene enää linjaansa, vaikka rassaamme niitä kerta toisensa jälkeen. Lopulta olemme niin sekaisin pienten osien järjestyksestä, että päätämme projektin lauseeseen tee se itse ja anna ammattilaisen hoitaa loput.

Kuuden tunnin sykkimisen jälkeen minulla oli käsissäni spinningpyörä. Vaihteet ovat pienimmällä mahdollisella, joten joudun polkemaan kuin hullu päästäkseni eteenpäin, mutta samalla polkeminen nopeasti mihinkään pääsemiseksi on turha toivo, sillä maksiminopeus välineellä on tällä hetkellä 10km/h. Jatkuvasti polkimia tikuttaessa myös mekko nousee koko ajan kohti haaroväliä, joten voin sanoa olleeni erittäin ihastuttava näky polkiessani lopulta kotiin hikisenä, lievästi vittuuntuneena ja erittäin vilauttelevana hahmona. Seuraavana projektina olisi polkea pyörä jokeen huoltoon, mutten ole siihen vielä tarpeeksi vahva henkisesti.

Tarinan opetus: seuraavalla kerralla vien pyörän suoraan huoltoon ostan uuden pyörän.

Lue myös:
Kun tolvana peikonlehden osti