Puhutaan rahasta, osa 2

Viime kesänä kirjoitin pitkän ja paatoksellisen tekstin rahasta, rahattomuudesta ja rahankäytöstäni yleensäkin ollessani työttömänä. Syksyllä pääsin taas palkkatyöhön ja olenkin sen antimista saanut nauttia nyt jo yli puoli vuotta, härregyyd. Koska raha edelleen on yksi suosikkiaiheistani (josta ei hirveesti ees tovereiden kesken puhuta), ajattelin tehdä tällaisen vuotta myöhemmin -postauksen samassa hengessä, samasta kuusta. Elikkäs paljon tuli pätäkkää toukokuussa ja miten se jakautui?

Palkkaa sain nettona toukokuussa 1438,48€ (vrt. 2017: 709,13€)

Kuukausittaiset, kiinteät menot: 356,34€ (vrt. 2017: 351,89€)

Kuten huomata saattaa, kiinteät menoni eivät ole juuri muuttuneet ja siihen kuuluvat edelleen asunnon vastike, eläkerahasto ja puhelin/nettimaksu. En ole nähnyt tarpeelliseksi hankkia uusia harrastuksia (pitäis kyllä varmaan) tai muita kuukausimaksullisia asioita.

Säästötilille: 512€ (vrt. 2017: 100€)

Säästöön menevässä summassa palkkatulot sitten näkyvätkin jo selkeämmin. Säästän edelleen samoihin asioihin – tulevaan putkiremonttiin (joka näillä näkymin ajoittuu tulevalle syksyllä, ääk!) sekä siihen omaan taloon sitten joskus. Toki tällaiset summat ovat vain hyttysen pieruja verraten siihen, mitä kaipaamani rantatontti todellisuudessa maksaisi. Mutta aina pitää olla tilaa unelmille. Toteutan tällä säästöllä myös vuosia sitten aloittamaani säästösysteemiä, jolla saan tavoittelemani vuosisäästön kasaan.

Ruokaan varattu summa: 250€ (vrt 2017: 150€)

Palkkatuloissa parasta on se, että saa oikeesti syyä kunnolla joka päivä (siis jos vaan jaksaa tehdä itselleen sen ruuan). Voi ostaa kerran pari kuussa lohta ja ostaa luomua. Ei tarvitse joka kauppareissulla laskea pennosiaan ja päätyä ostamaan vain isämmaanperunaa ja eineksiä. Voi ostaa kotimaisia mansikoita, kun mieli tekee ja hankkia pähkinät irtomyynnistä. Ja tämänhän siis edelleen nostan käteisenä ja mahdollinen yli jäävä summa siirtyy aina seuraavalle kuulle.

Humputtelutilille: 200€ (vrt. 2017: 50€)

Kyä ny on humputeltu menemään! No ei kyllä oikeesti. Rahat hujahti kosmetiikkaan, Helsingin Sideways-reissulle ja satunnaisiin en jaksa tehdä eväitä, ostan valmiina -hetkiin sekä munkkeihin, long kyröihin, viineihin sun muihin mökkiviemisiin ja ylppärilahjoihin. Aika elämätöntä elämää tässä tollakin summalla vieteltiin.

Yllättävät / muut menot: 108,93€ (vrt. 2017: 21€)

Nämähän pompsahti! Osansa teki tämä pyörän kanssa sattunut episodi, sekä se, että minulla oli auto lainassa ja eihän se ilman bensiiniä kulje metriäkään. Käytin myös vahingossa kertaalleen käyttötiliäni humputtelutilin sijaan, kun korttini putosivat pitkin laukkua ja epähuomiossa laitoin vihreät kortit väärään järjestykseen.

Tilistä jäi jäljelle: 11,21€ (vrt. 2017: 36,24€)

Nauroin vähän ääneen, kun tajusin onnistuneeni raha-asioissa paremmin viime vuonna, kun oli puolet vähemmän minkä kanssa selvitä. Niin sitä ihminen näköjään vaan pusertaa ne sentit ja eurot riittämään, kun on pakko ja vähän löysää kukkaronnyörejään, kun ei ole niin pilkun tai eineslihapullan tarkkaa. Tällä kertaa en tätä summaa siisrtänyt humputtelutilille, vaan jätin venymävaraksi käyttötilin puolelle.

Viime vuonna kirjoitin paljon säästäjän sielustani ja tämän vuoden tekstistä se taitaa tulla paremmin ilmi konkreettisina tekoina. Minun ei olisi pakko siirtää puolta tonnia säästöön, mutta haluan niin tehdä. Olisin voinut siirtää vain sen saman 100€ ja elää leveämmin, isommin, humputellen vain menemään, mutta en halua tehdä niin. Tällainen elämä sopii minulle ja sitten taas, jos haluankin joskus repäistä, niin sitten laitan säästöön vähemmän ja humputtelen enemmän. Tulen toimeen päivittäisessä elämässäni kovin pienellä. Lainaan luettavani kirjastosta, käyn harvoin ulkona syömässä tai elokuvissa, en käy kampaajalla, osaan arvioida syömäni ruoan määrän ja ostan lihaa e r i t t ä i n harvoin. En hanki jatkuvasti uutta käyttötavaraa kotiin, enkä harrasta shoppailua muutenkaan. Saan nautintoni tässä elämässä nykyään jostain muusta, kuin asioiden omistamisesta.

Palataan taas (ehkä) ensi toukokuussa raha-asioiden parissa, sitä ennen tuskin ellen vallan villiinny sijoittamisesta tai muusta rahaan liittyvästä aiheesta.

Mekko

Kaiken sen vaatehankintojen eettisyydestä paasamisen ja tarpeeseen perustuvista ostoksista jauhamisen jälkeen tulen nyt tänne, kuin mikäkin pieni juorukello kertomaan, että minäpä kuulkaas ostin mekon. Nii-i, uuden mekon, jolle ei ollut minkäänlaista tarpeeseen perustuvaa syytä kantaa sitä kassan kautta ulos ja tuoda omaan kotiin. Tuossa se nyt kuitenkin henkarissa roikkuu pilkaten kaikkia periaatteitani.

Kaikki ne vähät tänä vuonna ostamani vaatteet ovat olleet puhtaasti työvaatteita, jotka olen ostanut töissä käytettäväksi (koska sesongin mukainen pukeutuminen). Tätä mekkoa ennen poikkeuksena on olleet vain yhdet mustat housut, jotka ostin rikkoutuneiden tilalle (vetoketju hajosi ja kun olin muutaman päivän ollut niillä töissä peläten joka askeleella vetoketjun ratkeavan auki, päätin ostaa uudet tilalle). En vain ole kokenut tarvitsevani uusia vaatteita vapaa-ajalla käytettäväksi. Tässä päivänä eräänä päätimme kuitenkin käydä esimieheni kanssa tekemässä kilpailijakierroksen ja sen kierroksen aikana iskin silmäni jo kaukaa erään mekon kuosiin, koska siinä oli lempilintujani – pääskysiä! Mekkoa oli enää kaksi kappaletta jäljellä, toinen kokoani. Jätin mekon rekkiin, mutten saanut sitä mielestäni. Palasin työajan päätyttyä paikalle ja päätin sovittaa. Kuulin päässäni Ace Venturan huutavan jotakin hansikkaasta, kun mekko solahti päälleni.

20180620_204642

Siinä sitä sitten oltiin sovituskopissa housut nilkoissa (älkää oikeesti sovitelko mekkoja housut jalassa tai nilkoissa, ottakee ne kunnolla pois :’D), täydellisesti istuvassa mekossa, jossa on juuri oikeanlainen lintukuosi. Järkeviin päätöksiin pyrkivä minäni huuteli, että vie takas rekkiin vaan. Kauniista asioista pitävä puoleni kirkui ostamaan. Nappasin kuvan ryhmächattiin, että joo vai ei.  Kollektiivinen vastaus oli kyllä joo yes. Vielä vähän puntaroin. Kysyin itseltäni, että jos en nyt osta, niin jääkö harmittamaan, jos tämä onkin mennyt, jos tätä myöhemmin tulisinkin hakemaan? Usein vastaus tuohon on ei, kun nykyään mietin minkä tahansa uuden asian hankkimista, mutta tällä kertaa vastaus oli kyllä. Tämä mekko on minun mekkoni. Vedin housut takaisin ylös ja kannoin uuden jokapaikanmekkoni kassan kautta kotiin. Tai no, käytiin ensin yhdessä elokuvissa katsomassa uusin Jurassic-elokuva, mutta sitten tultiin kotiin.

Kyä kai sitä voi kerran puoleen vuoteen hullutella. Juorukello kuittaa.

Minna Rytisalo: Lempi

IMG_20180616_095516_165.jpg

Jos olisi tiennyt, että näin käy. Jos olisi osannut kuvitella tämän loppumattoman tuskan, olisiko valinnut toisin. Missä kohdassa olisi kääntynyt takaisin, siinäkö kun katsoit ripsiesi alta ja teit solmua pakettiin, sormesi olivat pitkät ja kynsiesi vaalea puna virheetön, kun pujotit narun pään toisen alta, pyöräytit paketin ylösalaisin, olo yhtä aikaa vaikea ja helppo. Jos ei olisi päästänyt suustaan niitä sanoja, kysynyt nimeä, jos ei olisi kuullut vastausta ja siitä kääntynyt, ovesta ulos vain, ulos pihalle.
– Viljami

En muista milloin olisin viimeeksi lukenut jotain tällaista. Niin kaunista, musertavaa ja elähdyttävää tekstiä, että sen lukeminen tuntui välillä enemmän hukkumiselta. Sitä vain tajuamattaan pidätti hengitystään, kunnes oli taas vedettävä keuhkot täyteen. Minna Rytisalon Lempiä on hehkutettu (kirja)somessa sen ilmestymisestä asti, enkä enää ihmettele lainkaan miksi. Sain kirjan luettua viikko sitten, eikä se vieläkään ole päästänyt minusta otettaan.

Kirjan takakannessa on kysymys mitä on lempi?

Lempi on rakkautta, vihaa ja ymmärrystä. Sitä, ettemme koskaan ole toisillemme kokonaisia. Se on kolmen ihmisen kertomus hänestä, jonka suulla emme tarinaa saa kuulla koskaan. Lempi kertoo sodasta ja siitä kuinka pienestä kaikki lopulta voikaan olla kiinni. Kuinka hatarasti tämä maailma ympärillämme muotoutuu ja kuinka helppoa kaikki turvallinen on myös tuhota.

Erittäin vahva suositus, en usko tämän lukukokemuksen jättävän ketään kylmäksi.

Kirje

Hei sinä!

Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu ihan hyvää.

Maailma ympärillä on muotoutunut kesäksi salaa, viipymättä ja röyhkeästi. En ehtinyt mukaan kevään kauneimpiin hetkiin. Eräänä päivänä sitä vain huomasi valkovuokkojen ilmestyneen ja heti perään lupiinien täyttävän tienvarret. Suutuin siitä vähän, luonnolle sen kiirehtimistä ja itselleni, kun en pysy sen mukana. Tiedän, että mökillä juhannusruusu on jo kukassa – se sama, jota isän kanssa koitimme laittaa ruotuun viime kesänä ja onnistuimme samalla lyömään rautatangon maanalaiseen sähkölinjaan, kadottaen sähköt mökistä – ja pelkään, pelkään niin kovasti etten ehdi näkemään sitä tänä kesänä.

Kun kuljin hiljaa hiipuvassa kesäillassa, syreenin tuoksun hiipiessä nenääni, kuulin taakseni jääneen baarin terassilta kitaransoittoa ja laulua. Mietin hetken viime vuotta ja Kitaransoittajaa. Mietin hymyillen sitä, miten hän olikin ollut oikeassa, mutta sitä hänen ei koskaan tarvitse tietää. Karistan hänet mielestäni ja maailmastani. Mietin, mitä se olisi, elämä täällä, Helsingissä. Keskellä kaikkea tätä ääntä, osaisinko vai ärsyyntyisinkö vain kaupunkiin, joka ei ikinä nukkuisi. Sitä ajatusta en saanut karistettua ja ajattelen sitä vieläkin, kun tuijotan katuvalojen yllä lepäävää yötä hotellin ikkunasta. Vielä seuraavanakin päivänä ajatus valuu mieleeni, kun katselen kukkulan laelta kimaltavaa merta horisontteineen. Täällä meri olisi aina läsnä.

IMG_20180402_124445_708.jpg

Mietin kirjoittamista paljon. Sitten vähenevissä määrin. Että eihän minulla mitään sanottavaa oikeastaan ollutkaan, vaikka sitten taas olisi paljonkin. Viikon jälkeen en ajattele blogia, omaa tai muiden. Sitten saan töytäisyn takaisin tähän maailmaan. Lukemattomia kirjoituksia on kymmeniä ja taas kymmeniä. Miten muut osaavat, ehtivät, pystyvät, miksen minä. Kursori vilkkuu tyhjällä sivulla ja sammutan internetin. Palaisin sitten, kun kirjoista loppuisivat sivut ja hengitys tasaantuisi. Jos osaisin, lopettaisin kokonaan, mutta vuoroveden lailla palaan aina takaisin.

Sivuja on vielä jäljellä, enkä ole vieläkään päässyt mukaan kesän hengitykseen. Lukemattomat ovat nousseet satoihin, koitan luovia kalenteria läpi ja olla olematta huono ystävä heille, joita en näe tarpeeksi usein. Syyllisyys pyyhkäisee satunnaisesti silmieni yli, kun mietin ajan ja itseni riittämättömyyttä. Huomaan taas uponneeni ajatusmalliin, jossa aikaa on sitten, kun tämä hetki on ohi, mutta hetken jälkeen tulee aina toinen ja taas toinen. Tajuan, että tämä on minun elämäni nyt ja sille on tehtävä aikaa nyt, eikä vasta sitten.

Lupaan, että aika riittää. Terveisiä täältä, nähdään taas pian.

Suvi