Kirje

Hei sinä!

Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu ihan hyvää.

Maailma ympärillä on muotoutunut kesäksi salaa, viipymättä ja röyhkeästi. En ehtinyt mukaan kevään kauneimpiin hetkiin. Eräänä päivänä sitä vain huomasi valkovuokkojen ilmestyneen ja heti perään lupiinien täyttävän tienvarret. Suutuin siitä vähän, luonnolle sen kiirehtimistä ja itselleni, kun en pysy sen mukana. Tiedän, että mökillä juhannusruusu on jo kukassa – se sama, jota isän kanssa koitimme laittaa ruotuun viime kesänä ja onnistuimme samalla lyömään rautatangon maanalaiseen sähkölinjaan, kadottaen sähköt mökistä – ja pelkään, pelkään niin kovasti etten ehdi näkemään sitä tänä kesänä.

Kun kuljin hiljaa hiipuvassa kesäillassa, syreenin tuoksun hiipiessä nenääni, kuulin taakseni jääneen baarin terassilta kitaransoittoa ja laulua. Mietin hetken viime vuotta ja Kitaransoittajaa. Mietin hymyillen sitä, miten hän olikin ollut oikeassa, mutta sitä hänen ei koskaan tarvitse tietää. Karistan hänet mielestäni ja maailmastani. Mietin, mitä se olisi, elämä täällä, Helsingissä. Keskellä kaikkea tätä ääntä, osaisinko vai ärsyyntyisinkö vain kaupunkiin, joka ei ikinä nukkuisi. Sitä ajatusta en saanut karistettua ja ajattelen sitä vieläkin, kun tuijotan katuvalojen yllä lepäävää yötä hotellin ikkunasta. Vielä seuraavanakin päivänä ajatus valuu mieleeni, kun katselen kukkulan laelta kimaltavaa merta horisontteineen. Täällä meri olisi aina läsnä.

IMG_20180402_124445_708.jpg

Mietin kirjoittamista paljon. Sitten vähenevissä määrin. Että eihän minulla mitään sanottavaa oikeastaan ollutkaan, vaikka sitten taas olisi paljonkin. Viikon jälkeen en ajattele blogia, omaa tai muiden. Sitten saan töytäisyn takaisin tähän maailmaan. Lukemattomia kirjoituksia on kymmeniä ja taas kymmeniä. Miten muut osaavat, ehtivät, pystyvät, miksen minä. Kursori vilkkuu tyhjällä sivulla ja sammutan internetin. Palaisin sitten, kun kirjoista loppuisivat sivut ja hengitys tasaantuisi. Jos osaisin, lopettaisin kokonaan, mutta vuoroveden lailla palaan aina takaisin.

Sivuja on vielä jäljellä, enkä ole vieläkään päässyt mukaan kesän hengitykseen. Lukemattomat ovat nousseet satoihin, koitan luovia kalenteria läpi ja olla olematta huono ystävä heille, joita en näe tarpeeksi usein. Syyllisyys pyyhkäisee satunnaisesti silmieni yli, kun mietin ajan ja itseni riittämättömyyttä. Huomaan taas uponneeni ajatusmalliin, jossa aikaa on sitten, kun tämä hetki on ohi, mutta hetken jälkeen tulee aina toinen ja taas toinen. Tajuan, että tämä on minun elämäni nyt ja sille on tehtävä aikaa nyt, eikä vasta sitten.

Lupaan, että aika riittää. Terveisiä täältä, nähdään taas pian.

Suvi

 

2 thoughts on “Kirje

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s