Ghostbusters 1984 – 2016

Mitäpä sitä muutakaan ihminen hellekeleillä tekisi, kuin istuisi sisällä katsomassa elokuvia? No niinpä, sitäpä tässä on jäätelön syönnin ja työn teon lomassa tullut parina päivänä tehtyä. Kuten asiakkaan suustakin on kuultu, ei auringosta saa kuin melanooman, joten viileä sisätila is the place to be!

Pari vuotta sitten julkaistiin uudestaan lämmitelty elokuvaidea, Ghostbusters, ja kun tällainen elokuvien ajan hermolla oleva ihminen kun olen, katsoin sen(kin) polemiikkia herättäneen elokuvan jo nyt. Elokuva sai julkaisunsa jälkeen paljon skeidaa niskaansa, kun sitä haukuttiin pitkin internetsiä. Milloin olivat naiset pilanneet koko pyhän Haamujengin nimen, milloin oli aiiiivan hirveää, että miehestä oli kehdattu tehdä tolvana silmäkarkki vain katseiden hiveltäväksi ja siis yhtä kaikki, kuinka hitossa sitä on kehdattu tehdä m i e s t e n elokuvasta n a i s t e n elokuva. Hoh-vitun-hoijaa.

Kahden vuoden ajalta on ehtinyt kertyä aika monta mielipidettä puolesta ja vastaan, joten ennakko-odotuksilta ei voinut välttyä siinä vaiheessa, kun elokuva vihdoin lähtee omalla televisioruudulla pyörimään. Yritin kuitenkin parhaani mukaan olla neutraaliakin neutraalimpi Sveitsi ja katsoa leffan vain uutena leffana.

Ensimmäinen Ghostbusters-elokuva julkaistiin jo ennen syntymääni, eikä jatko-osan julkaisussakaan mennyt kauaa. Voin melko varmasti tässä todeta, että 90-luvulla lapsuuttaan viettäneet ovat varmasti nähneet alkuperäiset elokuvat useasti – itse ainakin olen ja katson varmasti vielä monesti tulevaisuudessakin. Ku ohan ne vaan ny niin hauskoja! Vanhasta ideasta lypsäessä tulee helposti tehtyä täyttä huttua, kun koitetaan vain tehdä paljon rahaa nopeasti, ja myönnän, että se hieman pelotti itseänikin tämän uuden teoksen kohdalla. Mutta!

Tiedättekös, minä tykkäsin tästä uudesta elokuvasta. En siksi, että se olisi ollut jotenkin voimaannuttavaa minulle naisena katsella päteviä tiedenaisia pääroolissa tai nähdä, kuinka he laittavat luun kurkkuun pahemmillekin vastuksille. Eijei. Minä pidin siitä, kuinka leffasta oli tehty ihan uusi. Siinä ei lämmitelty kaheksakytluvun elokuvia tai niiden henkeä uudelleen, vaan luotiin jotain uutta. Ja kun kuva lipuu elokuvan alkuvaiheessa rintakuvaan, joka näyttää hirvittävän paljon Egonilta (jonka näyttelijä kuoli muutamia vuosia sitten), ajattelin, että olipas mukava tribuutti. Kun muitakin cameo-rooleja alkoi tipahdella näkyviin, pidin elokuvasta vieläkin enemmän. On annettu arvoa ja kunniaa menneellekin. Sille mikä on meille, jo aikuistuneelle väestölle, tuttua. Lopulta kaikki on kuitenkin puettu uusiin raameihin, joksikin sellaiseksi, mikä on tämän ajan kuva. Slimeä (en nyt muista yhtään, oliko sillä jokin hieno suomenkielinen nimikin) ja vaahtokarkkimiestä tietenkään unohtamatta.

Jos vajaa kaksituntinen hyvää mieltä tuottavan leffan parissa kiinnostaa, niin anna (suht) uudelle Haamujengille mahdollisuus. Riisu pois mielikuvat uudelleen lämmitetystä ja nauti vaan. Uskallan suositella.

Ja niin, olihan sitä Chris Hemsworthiakin ihan mukava katsella.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s