Elokuun viimeisenä

Elokuun viimeisenä päivänä pururadan hiekka tuntuu pehmeältä lenkkarin alla, eikä askeleistani kuulu ääntäkään.  Yksinäinen lintu viheltää silloin tällöin, muttei kukaan enää vastaa. Syksyn hiljaisuus laskeutuu hiljalleen metsään, sienet pinnistävät kohti taivasta ja orava nakkelee niskojaan kuusen oksalla. Juuri tätä kaipasin, puhdasta ilmaa ja hiljaisuutta.

Vain muutamia päiviä aiemmin olin vielä Helsingissä, jossa hiljaisuus oli tuntematon käsite. Yksinäiset askeleeni veivät minua pitkin Tokoinrantaa ja läpi puistojen, yli vilkkaiden katujen ja suljetulta ovelta toiselle. Koko kaupunki tuntui olevan kiinni maanantaisin. Lopulta löydän avoimen oven. Kaupunginmuseossa viereiselle penkille istuu mies, joka katseleekin screenillä pyörivän videon sijaan minua. Are you okay? hän kysyy yht’äkkiä ja mietin vain, että oliko ilmeeni taas ollut epämääräisen särkynyt.

Seuraavat tunnit kävelemme museossa ja kaupungilla yhdessä kunnes hänen lauttansa lähtee Suomenlinnaan ja minä lempityyppini kanssa syömään. But we can meet again tomorrow, yes? hän kysyy ja huomaan vastaavani myönteisesti. Seuraavana päivänä tapaamme uudelleen, kiertelemme Helsinkiä ja puhumme murhamysteereistä. Hän puhuu Djatlovin solasta ja ajattelen, että siitä tietävä ei voi olla läpeensä turha ihminen. Hän jatkaa edellispäivänä mieleeni istuttaman ajatuksen idätystä, että josko sittenkin lähtisin hänen mukaansa länteen telttailemaan, it’s like a summer adventure, mutta kieltäydyn edelleen. Lähtiessäni alkuillasta rientämään kohti ratikkaa ja kotiin suuntaavaa bussia hän kiertää kätensä hyvästiksi ympärilleni ja toteaa vielä viimeisen kerran you don’t h a v e to go, you know there are other busses like one to Turku with me. Sanon tietäväni, mutta lähteväni silti kotiin. Maybe next time I’m in Finland hän sanoo ja vilkuttaa silmäänsä. Juoksen kevyesti kohti ratikkapysäkkiä, ehkä ensi kerralla tilanne olisi toinen, ehkä minulla ei olisi samanlaista syytä kieltäytyä kuin tällä kertaa. Ehkä toista kertaa ei koskaan tulisi tai siis tuskinpa tulee. Eikä sen niin väliä.

IMG_20180831_105958_198

Nyt kävellessäni keskellä hiljaista metsää alan hiljalleen toipua yllättävän sosiaaliseksi muuntuneesta lomasta. Silloin tällöin vastaan kävelee eläkeiän ohittaneita ja toivon, ettei heistä kukaan vain sano mitään. Tuijottelen polunvierustoja, yllä vielä levittyviä lehvästöjä ja omia jalkojani. Satunnaisesti hymyilen vastaantuleville vanhuksille, enkä tiedä itsekään miksi. Ehkä siksi, että olen sittenkin elossa, vaikka koen käyneeni turhan lähellä kuolemaa vain vuorokautta aiemmin. Olen aina luullut, että hukkuminen olisi hirvittävin tapa kuolla, mutta tukehtuminen kuivalla maalla taitaa olla aivan yhtä hirveää. Kun henkitorveen jää jotakin kiinni, eikä mikään liiku enää mihinkään suuntaan, vierellä ei ole ketään läimäyttämässä selkääsi ja pikku hiljaa jäljellä on vain paniikki ja voimattomuus kaiken edessä. Ymmärrys kaiken loppumisesta ja vastustelusta kuolla näin. Loputtomalta tuntuneen rimpuilun jälkeen pala liikahtaa vihdoin oikeaan suuntaan ja saan taas joten kuten happea. Myöhemmin nostan vapisevin käsin vesilasin täriseville huulilleni ja nielen vettä, vaikka kaiken sen kakomisen jälkeen sekin sattuu. Tervetuloa todellisuuteen, voit kuolla minä hetkenä hyvänsä.

Aamupäivä on ollut harmaa, mutta silloin tällöin kevyt auringonsäde pilkahtaa keskelle metsää. Ilma on kostea ja pilvet roikkuvat raskaina kaiken yllä. Pian sataa, sen voi melkein jo maistaa. En pidä kuitenkaan kiirettä pois vaan kiertelen kartoittamassa uusia reittejä. Tunnen kuinka meikitön ihoni nauttii kosteasta loppukesän ilmasta hengittäen sitä sisäänsä, puhdistaen itse itseään. Harkitsen tästä lähtien aloittavan jokaisen päiväni pienellä kävelyllä metsässä, mutta jotenkin tiedän, etten saisi sitä tekoa itsestäni irti kuitenkaan pehmeän ja lämpimän sängyn ollessa toisessa vaakakupissa.

Lomaa on jäljellä vielä kaksi ja puoli päivää. Tavallaan olisin jo aivan valmis palaamaan töihin ja tavallaan toivon, että olisi vielä muutama viikko aikaa olla vain.

Petina Gappah: Muistojen kirja

IMG_20180811_102051_213

Tänä kesänä olen yhä uudelleen ja uudelleen suunnannut askeleni kohti kirjaston uutuudet-hyllyä. Välillä sieltä ei löydy muistelmia kummempia, mutta aina silloin tällöin silmiin osuu jotakin mielenkiintoiselta vaikuttavaa, kaunis kansi tai jo somessa hehkutettu teos. Tällä kertaa silmiin osui jotakin mielenkiintoista.

“Muistojen kirja on hurja romaani kuolemansellissä tuomiotaan odottavasta albiinonaisesta, kaoottisesta maasta, elämänmittaisesta toiseudesta ja yllätyksellisestä väärinkäsityksien sarjasta.”

Memory istuu sellissä naisten vankilassa ja kirjoittaa elämäänsä auki aina lapsuudesta siihen päivään, kun hänet tuomittiin valkoisen miehen murhasta kuolemaan. Hän kertoo kuolleesta veljestään ja siskostaan, lapsuudestaan, joka oli niin erilainen kuin muiden lasten ja siitä miten hänen vanhempansa myivät hänet Lloydille, valkoiselle miehelle, hänen ollessaan yhdeksänvuotias.

Mikä kuitenkaan lopulta on totta ja mikä ei? Kuinka paljon voimme luottaa lapsen sanaan, lapsen muistoihin? Mitä on oikeasti tapahtunut, mikä oli vain kuvitelmaa ja tosiaan – mikä mahtoi sittenkin olla vain unta? Muistojen kirja ei välttämättä nappaa pauloihinsa vielä ensimmäisten lukujen aikana, mutta jokin taika siinä on. Lukemista vain on jatkettava ja kun elämän mittaiset solmut alkavat loppua kohden löyhästi avautua, on kirjaa enää mahdotonta laskea käsistään.

Suosittelen!

Syksy 2018

Nyt se sana on sanottu, s y k s y. En kuitenkaan tullut fiilistelemään koteloitumista kotisohvalle tai kynttilöitä, vaan kertomaan, että mitä kaikkea uutta tämän vuoden syksy tuokaan tullessaan!

Olen jo monen vuoden ajan halunnut opetella jonkin uuden kielen kuten espanjan, mutta olen vain huhhaillut saamattomana uutta oppimatta tai mitään sen eteen tekemättä. Noh, tänä syksynä asia muuttuu, mutta niinpä muuttui kielikin. Aloitan meinaan ensi kuussa venäjän opinnot kansalaisopistolla! Vähän jännittää, että kuinka se oma takapuoli tulee pysymään hiljaa paikallaan oppituntien ajan, sillä olen viimeksi istunut virallisesti koulun penkillä vuonna 2012(!), kun suoritin myynnin ammattitutkinnon. Meidän opintoihimme kuului myös venäjä erittäin tiiviinä muutaman päivän kurssina, joten siitä ei silloin tullut hullua hurskaammaksi, mutta tällä kertaa päähän jää toivottavasti muutakin kuin pelkkä hyvän päivän toivottaminen.

IMG_20171024_154158_962

Sen lisäksi, että osaan (toivottavasti) tulevaisuudessa olla tolvana taas uudella kielellä, astuin lopultakin ulos blogikaapista. Ei minun oikeastaan ollut tarkoitus edes niin tehdä, mutta asiaa sen kummemmin ajattelematta jaoin instagramin storyssä keskustelun, jossa blogini mainitaan nimeltä. Muutama minuutti jakamisen jälkeen tajusin, että mitä oikein tuli tehtyä. Ensin alkuun hikoilutti ja heikotti, mutta kikkelis kokkelis, mitäs läksit ja mitä sitä enää perumaan. Nykyisellään blogin osoite löytyy instagram-profiilistani, enkä aio sen kummemmin kirjoitteluani enää peitellä. Eräänlainen itsesensuuri kuitenkin iski heti päälle ja poistin muutaman henkilökohtaisemman postauksen. Tämä oli suurin syy siihen miksi en ole blogiani julkistanut – en ole halunnut sensuroida itseäni tai tunteitani. Nyt koen siihen taas tarvetta ja se harmittaa inasen.

Sisimmäsi on taas myös herännyt jonkin aikaa uinunut levottomuus ja liikekannalla oleminen. Kaipaan uusia paikkoja, kaupunkeja ja kahviloita, lorvimista ja tutkimusmatkoja. Sen takia olenkin ajatellut, että voisin ruveta reissaamaan Suomen sisällä enemmän – junalla ja bussilla kun pääsee moniin paikkoihin nopeasti, kätevästi ja usein myös edullisesti, jos on ajoissa liikenteessä lippujen hankinnan kanssa. Loppukuusta olen suuntaamassa Helsinkiin ja ensi kuussa ajattelin taas hypätä junaan ja suunnata Ouluun. Otan myös mielelläni vastaan ehdotuksia paikoista, joissa ehdottomasti kannattaisi visiteerata – oli se sitten kaupunki tai vain jokin ihastuttava kahvila tai museo! Omalla listallani on edellä mainittujen lisäksi ainakin Porvoo ja Loviisa (molemmat tosin lienevät parhaimmillaan kesällä, joten taitanevat nämä kaksi jäädä ensi vuoteen).

Näillä eväillä piakkoin alkavaan syksyyn! Mitä sinulla on suunnitelmissa tänä syksynä?

Epäluonnollinen kosmetiikkani

Tein viime vuoden marraskuussa suuruudenhullun päätöksen ja julistin siirtyväni kosmetiikkatuotteissani luonnonmukaisempiin versioihin nyt kuluvan vuoden aikana ja ajattelin nyt tulla ilmiantamaan vielä ne päivittäin käyttämäni tuotteet, joiden kanssa hölvätessä ei henkilökohtaiset ekopisteet nouse.

Hiuksiini käytän enää yhtä tuhteja kemikaaleja sisältää tuotetta, joka on OSiS+ Flatliner. Suoristan luonnostaan erittäin lentoisaa ja kiharaa kuontaloani lähes jokaisen suihkukerran jälkeen (esim. mökillä en näe tarvetta suoristamiselle) ja myönnän, etten ole laiskuuttani edes yrittänyt etsiä tälle tökötille vastaavaa, luonnollisempaa tuotetta, koska tää nyt vaan on toiminut niin pirun hyvin jo vuosikaudet. Eritoten pidän tämän antamasta kosteussuojasta eli sateen sattuessa ei hiukset taas heti vedä käkkärälle. Jos tiedät luonnollisemman tuotteen yhtä hyvillä ominaisuuksilla, niin kuuntelen mielelläni.

Kasvoilleni hölvään edelleen joka ilta puhdistuksen jälkeen Nivea Cremeä. Just sitä, jota saa niissä pyöreissä peltisissä rasioissa ja jotka maksaa pari euroa. Olen kokeillut kaikenlaisia naamarasvatestereitä (esim. Mossaa) jotka ovat olleet ihan hyviä, mutta… Tässä olen tehnyt valintani hinta edellä. Luonnonkosmetiikan voiteet maksaa hunajaa, mutta käytän edelleen viime kesänä max neljällä eurolla ostamaani Nivean voidetta. Antakaa mulle luonnonkosmetiikan tuote, joka kosteuttaa yhtä hyvin ja on yhtä edullinen, niin lankean jalkoihinne iäti kiitollisena.

Meikkini pohjustan edelleen Lumenen Nordic Chic mattifying & pore smoothing primerillä, mutta tämän olen valmis vaihtamaan toiseen yhtä riittoisaan luonnolliseen versioon vaikka heti. Miulla vaan on kovin helposti rasvoittuva iho, joten tarvitsen jämerän pohjustuksen.

20180814_182444

Ja mitä jämeryyteen tulee, niin tarvin sitä myös peitellessäni tummia silmänalusiani. Siksi käytössäni on edelleen Mary Kayn Concealer ja Timewise matte-wear liquid foundation, joita siis molempia käytän silmänalusilleni – en toki samaan aikaan, vaan lähinnä siihen tyyliin, että kumpi sattuu aamulla käteen ensin osumaan. En vain ole pystynyt luopumaan näistä tuotteista, sillä mun luonnonkosmeettinen peitetuotteeni ei vaan yksinkertaisesti peitä yhtä tehokkaasti. Nämä putelit vetelevät tosin jo viimeisiä hengenvetojaan, joten pitäisi tehdä päätös joko uuden hankkimisesta tai sitten vaan koittaa elää ilman (ja opetella nukkumaan se tummuus pois).

Silmäripsiini levitän edelleen Essencen The false lashes mascaraa, joka on ollut mun luottotuote jo vuosia. Maksaa pari euroa, pysyy ripsissä kuin synti nunnassa ja levittyy todella kauniisti. Tähän on tosin tulossa, ehkä, muutos. Minulla on odottamassa tämän ehtymistä Avrilin ripsiväri, joten pitäkää peukkuja, josko löytäisin uuden suosikin. Myös käyttämäni huulipunat ovat Essencen luonnotonta tavaraa, mutta enpä nyt ole kokenut järkeväksi heittää puoliksi käytettyjä puikkoja roskiin. Käytän ne ensin ronskisti loppuun ja katsotaan sitten, mistä korvaavat löydän.

Käytän hyvin vähän mitään tuoksuja, minkä takia mulla on edelleen käytössä vuonna 2016 saamani kaksi pulloa Victoria’s Secretin frangrance mistejä. Ne ei silleen ihan hirveesti pääse kulumaan, kun niitä muistaa itseensä joka toinen päivä suihkauttaa yhden tai kaksi painallusta. Molemmat tuoksuvat edelleen ihan hyvältä, joten miksi heittää poiskaan. Kun näistä aika jättää ehkä jo vuonna 2020, niin siirryn luonnollisiin tuoksuihin tai sitten vaan lemuan jatkossa itseltäin.

Näiden lisäksi löytyy myös toki maailmoja tuhoavia kynsilakkoja ja kynsilakanpoistoainetta, mutta niitäpä nyt en joka päivä hölväile menemään. Sanoisin, että aika hyvällä mallilla tässä ollaan, vai mitä?

Et astu samaan virtaan toiste

20180808_112022

Eräänä iltana tein päätöksen, ettei tämä vain voi jatkua näin. Lopettaisin nuutuneen olemukseni ruokkimisen ja alkaisin taas liikkua. Ihan ensimmäiseksi alkaisin taas pyöräillä töihin, syödä lämpimän aterian kerran päivässä – ja se ei saisi olla pitsa kuin kerran kahdessa viikossa sekä koittaisin olla hieman positiivisempi. Päätin, että seuraavana päivänä nousisin ensimmäistä kertaa tänä kesänä pyöräni selkään polkeakseni muualle kuin jäätelölle.

Ja niin minä tein. Hölväsin itseni aurinkorasvalla, pakkasin reppuun mehupullon, pipareita ja banaanin, kirjan (jos vaikka löytäisin kivan lukusopukan reitilläni) ja pyörän pumpun, työnsin housuntaskuun kaiken varalta pari kolikkoa ja vedin lippiksen päähän. Tiedossa olisi 25 kilometriä reisiäpolttavaa polkemista ja voe vittuuuu -ähkimistä ylämäissä, mutten tiennyt sitä vielä. Tiesin vain, että nyt mennään.

Polkeminen tosissaan oli yhtä tuskaa ja päädyin taluttamaan pyörää ylämäissä, jotka viime kesänä polkaisin helposti ylös. Olin päättänyt pitää virallisen tauon erään sillan kupeessa, sillä paikka on kaunis ja suunnilleen suunnitellun reitin puolivälissä. Muutamia kymmeniä metrejä ennen siltaa huomasin päätiehen (kuulemma tämän kesän aikana) ilmestyneen pienen sivutien ja näin sen johtavan ennen saavuttamattomissa olleeseen rantaan. Käänsin pyöräni sinne ja löysin ihmiskäsien kesän aikana rakentaman, pienen kuohuvan kosken ja sen takaa verkkaan etenevän joen. Olin löytänyt jotain, mitä en edes tiennyt lähteneeni etsimään.

Kivikossa istuen söin eväitäni ja luin verkalleen kirjaa, samalla seuraillen vedessä horjuen kävelevää miestä. Päätin, että kun tuo tuosta lähtee, niin sitten menen seisomaan kuohuun itsekin. Mies lähti ja minä riisuin kenkäni. Upotin jalkani kosken lämpimään veteen ja etenin samalla lailla horjuen liukkailla kivillä kohti kuohun alkukohtaa, etsien matalikkoja joille jalan uskaltaisi laskea. Lopulta seisoin keskellä jokea, toisella puolellani kohiseva pieni koski ja toisella mustaan syvyyteen ulottuva joki.

20180808_114025

Hymyilytti. Jotenkin siinä vain oli kaikki. Jalkapöydän yli juokseva vesi, matalikkoon kerääntyvät pienet ahvenen- ja särjenpoikaset, aurinko, veden kohina, jonka yli ei kuulunut mitään muuta ja leppeänä puhaltava tuuli. Rannat ympärilläni olisivat voineet syttyä tuleen, mutta minulla olisi silti ollut kaikki ihan hyvin.

Myöhemmin istuin taas suurella rantakivellä ja kuivattelin jalkojani auringossa. Pohdiskelin elämääni, sen hyviä puolia ja mitä siinä tahtoisin muuttaa. Mitä voisin muuttaa ja mitkä asiat nyt vain etenisivät minusta riippumatta. Emme voi hallita kaikkea edes omassa elämässämme. Harmittelin, etten ollut pakannut kunnon eväitä, sillä kuinka olisinkaan osannut edes kuvitella löytäväni tällaisen paikan, että olisin voinut jäädä vielä pidemmäksikin aikaa. Nälän jo hiljaa poltellessa puin kengät takaisin jalkaani ja katsottuani viimeisen kerran taakseni, hyppäsin pyörän selkään aloittaen loputtamalta tuntuneen taipaleen kohti kotia.

 

Kotona II

Kun ny kotiaiheissa oltiin jo valmiiksi, niin…

Rojahdin sunnuntaisen työvuoron jälkeen sohvalle selaamaan somea, ennen kuin otin itseäni niskasta kiinni ja laitoin bataattilohkoja kypsymään uuniin, ja bongasin Pupulandian somevirrasta hauskan haasteen: koti juuri sellaisena, kun se juuri nyt sattuu olemaan.

Moni bloggaaja ja somettaja jakaa kuvia kotoaan tarkan harkinnan, siivoamisen ja asettelun jälkeen, jolloin oikeat elämisen jäljet katoavat jäljettömiin. Missään ei ole ikinä hippuakaan pölyä tai tyhjä ruokalautanen unohtuneena pöydän kulmalle odottamassa tiskiin noutoa. En tähän hätään muista, olenko satunnaisia kukkakimppuja lukuunottamatta juuri jakanut kuvia kodistani, mutta kerta se lienee ensimmäinenkin. Saanko siis esitellä kotini sunnuntai-iltana:

20180805_183143

Siinäpä se samainen sohva, jolle rojahdin, ja erittäin ergonominen datauspisteeni, jossa siis tätäkin postausta kirjoittelen menemään lattialla istuen. Pöydälle on aamulla jääneet myöhäisen aamiaisen jäljet sekä tyhjä kaurasipsipussi. Pöydän vierellä on illalla tyhjentynyt tonicpullo ja voin myöntää seisovani likaisen sukkaparin vieressä kuvaa ottaessani.

20180805_183217

Kun käännetään katse oikealle, kohdataan tämä näky. Tätä siistin sen verran, että käänsin erään virallisen paperin ja tunnuslukutaulukkoni nurinperin, ihan vaan ettei kenenkään tee mieli vilpistellä. Kuvassa on joka kodin tuttu esine “se tuoli”, johon kasaantuu kaikki mahdollinen roipe (rintsikat on näköjään jo pudonneet lattialle) ja syy siihen, miksi syön yleensä sohvapöydän ääressä ruokapöydän sijaan. Mut ruusuja sentään hei, on panostettu!

20180805_183307

Keittiö kertoo lauantain illallisen koostuneen pitsoista ja jätskipikareista. Tiskiä verrattain vähän, sillä tiskasin lauantaiaamuna, mutta biojäte tursuilee. Vieressäni on myös pakastin, jonka päällä on tyhjä pitsalaatikko.

20180805_183340

Tääl mie nukun! Yöpöydällä kasa kirjoja ja aamulla unohtunut, puolillaan oleva vesilasi. Pussilakanat melkein kokonaan sängyn puolella ja peitto lattialla – ei näillä helteillä voi peittoa edes ajatella. Sängyn petaan kerran pari vuodessa, jos osoitteessa vietetyn tapahtuman luonto niin vaatii. Ja kyllä, tuossa lattialla peiton päällä on mun pikkarit. :I

20180805_183403

Työhuone, jota myös pyykinkuivaushuoneeksi kutsutaan. Edellisen rymsteeraussiivouksen jäljiltä vielä suht siistinä, pyykinkuivausteline ja imuri keskellä lattiaa kuuluvat huoneen luonteeseen. Ton pöydän ääressä mun oikeasti pitäisi koneen ääressä istua, mutta… njääh. Täällä olohuoneen lattialla on ihan hyvä, kunhan vaan muistaa venytellä välillä.

Siinäpä tämä asumukseni noin pääpiirteittäin, tervetuloa uudestaan vieraisille – lupaan siivota likaiset vaatteet pois silmistä ennen saapumistanne. Mutta sitten kaikkein tärkeimpään, eli miltä teillä mahtaa juuri nyt näyttää?