Aina matkalla jonnekin

Päätän kirjoittaa huomenna. Huomenna. Huomenna on aikaa. Päätän kirjoittaa junassa. Perillä. Bussissa sitten. Junassa. Kotona on aikaa.

Mitä pidemmälle matka taittuu, sitä värikkäämmiksi käyvät puut. Runkoja ympäröi ylhäältä alkanut punaisuus, joka himmenee hitaasti keltaiseksi. Lehtiä varisee irti tuulen tarratessa oksiin. Sataa vettä ja vesipisarat jahtaavat toisiaan maiseman ohitse kiitävässä lasissa. Seuraan niiden liikkumista, kiirehtimistä ja hitaana vellovia pieniä pisaroita. Muistan kuinka lapsena niiden menoa kiritti auton takapenkillä. Usein. Kuin olisimme aina olleet matkalla jonnekin. Veli ja minä yhdessä takapenkillä ja sitten lopulta vain minä. Aina vain matkalla jonnekin.

Vierustoverit vaihtuvat. Joku hymyilee ja toinen vain työntää mitään sanomatta kassillaan tilan itselleen. Yksi kertoo vaivautuneesti köhäisten myöhästyneensä aiemmasta junasta, muuttoavuksi lähtenyt, tyttärelle, niin ne kasvaa. Niin aijaa joo. Puheesta karkaa ohut oluen tuoksu. Ikiaikainen tarina.

Oulu on kaunis syksylläkin, enkä minä kirjoita siitä sanaakaan muistiin.

20180919_181318

Advertisements
Aina matkalla jonnekin

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

IMG_20180818_140533_059

Jos en olisi jo aiemmin tänä vuonna lukenut Rytisalon Lempiä, Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto olisi mennyt heittämällä vuoden parhaaksi luetuksi teokseksi. Nyt se pääsi jaetulle ykkössijalle.

En yleensä lainaa mitään pikalainojen hyllystä, koska silloin lukuaikaa on maksimissaan vain viikko, mutta jostain syystä päätin Syvien pohdintojen jaoston siitä napata mukaani. Tiedossa oli muutama vapaapäivä, eikä ohuen kirjan lukemiseen menisi kauaa. Lainan suoritettuani päätin vapaan lauantain kunniaksi poiketa korkkaamaan sen kahvilaan makean herkun ja teen ohella.

Päädyin lukemaan kirjasta sillä istumalla puolet, sillä en vain malttanut lopettaa lukemista! Välillä piti napata kuvia tekstinpätkistä itselleen muistiin ja lähettää kaverille saatteeksi, että lue tämä kirja än yy tee heti nyt. Kahvilasta kotiin päästyäni luin kirjan yhdellä istumalla loppuun.

Syvien pohdintojen jaosto kertoo vaimosta ja miehestä. Rakastumisesta, yhteen kasvamisesta, tytöstä jos toisestakin, kasvukivuista ja vääjäämättömänä kaiken taustalla häilyvästä erosta. Miten kaikki alkoi ja mitä tapahtui, että näin pääsi käymään? Kirjan teksti on kaunista, soljuvaa ja juuri sopivan erilaista mihin olen itse tottunut. Se ei päästä lukijaansa helpolla, muttei myöskään vaadi liikaa. Syvien pohdintojen jaosto liikuttaa, koskettaa, naurattaa ja saa ajattelemaan myös omia valintojaan.

Jos tämän kirjan jossain näet, niin suosittelen vahvasti nappaamaan mukaan ja lukemaan – luet sen varmasti lähes yhdellä kerralla lävitse.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto