Vähemmän on enemmän

Oletteko törmänneet internetsin ihmeellisessä maailmassa sellaiseen meemiin, jossa kysytään, että pakkaavatko kaikki muutkin samalla periaatteilla alusvaatteita matkalle kuin aikoisivat paskoa alleen kahdesti päivässä? Olette tai ette, niin ei sen väliä, pointtini on silti sama. Itse meinaan teen niin – siis en pasko housuihini kahdesti päivässä, mutta pakkaan niin kuin se olisi normaali aktiviteettini.

Kun pakkasin tavaroita mukaani ensimmäistä evakkoani varten, pakkasin kuin olisin totaalinen paskalinko eikä vanhempieni luona olisi pesukonetta. Noh, en ole ja onhan siellä. Pakkasin aivan liikaa vaatetta. Pakkasin aivan liikaa k a i k k e a. Kun evakkoajasta oli kulunut puolet pakkasin kolmasosan tavaroista nyssäköihin ja kiikutin takaisin kotiin. En kaivannut palautettuja asioita myöskään loppuaikana.

Jotenkin sitä kai myös vähän elää muutenkin niin kuin olisi henkisesti paskomassa alleen joka päivä, jos ei ole täyttänyt elämäänsä tavaroilla. Suurin osa ihmisistä voisi varmasti osoittaa tältä istumalta muutamiakin asioita oleskelemassaan huoneessa, joista voisi luopua ilman, että se vaikuttaisi mitenkään negatiivisesti elämänlaatuun.

Lähtiessäni pakkasin nippuun evakkoromppeiden lisäksi myös keittiön, kylpyhuoneen ja eteisen roinat. Kotiin palatessani tuijottelin aikani tyhjiä nurkkia ja tein päätöksen, joka on osoittautunut oikein oivaksi sellaiseksi. Palautan tavaroita paikoilleen sitä mukaa, kun niitä tarvitsen ja jos alkaa näyttää siltä etten, niin arrivedertsii vaan koko asunnosta ja elämästä. Keittiössä kohtasin oikean murroksen kohdan ja päätin myydä puolet astioistani. Olen joskus aiemmin mm. uskotellut itselleni, että kyllä tarvitsen 12 hengen Teema-astiaston ollakseni onnellinen, mutta niin. Ei ehyellä astiastolla ole mitään tekemistä onnellisuuteni kanssa, päin vastoin. Nyt kun astioita on vähemmän ei tiskipöydälle pääse kasautumaan hirvittävää tiskikasaa, koska astiat on pestävä aika lailla heti. Hommaan ei nykyään myöskään mene muutamaa minuuttia kauempaa.

IMG_20190220_102702_357

Ennen evakkoa vedenkeittimeni sanoi ksssshhhh-vitut ja päätti olla enää toimimatta. Muutaman päivän ajan keittelin sen enempiä asiaa stressaamatta teevedet kattilassa ja päätin ostaa uuden keittimen palatessani, olinhan jo valinnut mallinkin. Vielä tähän päivään mennessä en ole ostanut. Jollain perverssillä tavalla olen nauttinut veden hitaammasta lämmittämisestä. On jotain maagista (lähes) ensimmäiseksi aamulla nostaa kattila liedelle lämpenemään. Aion ostaa kuitenkin uuden heti, kun tämä käy liian työlääksi puuhaksi ja asian maagisuus katoaa (samaa mietin aikoinaan 2015, kun jäin mikrottomaksi – ostan sitten, kun en enää jaksa pannulla/uunissa lämmittää. olen edelleen mikroton, koska mikrotettu ruoka maistuu oikeasti aika scheisseltä). Kotiin tullessani olin hetken myös leikkuulaudaton ja tiskiharjaton, koska olin unohtanut viskanneeni vanhat rupuisiksi käyneet menemään lähtiessäni. Niitä lähdin kyä sitten ihan varta vasten Prismasta hakemaan, että ei tässä nyt ihan hölmöläisiä olla.

Olen viime vuodet ollut aikamoinen hannari hankkimaan kotiin mitään uutta, mutta vasta nyt olen ajatellut sitä määrää ihan kunnolla mikä täällä kotona lojuu aika lailla koskemattomina päivistä ja viikoista toisiin.  Asioita, joista en oikeastaan edes pidä, mutten ole osannut luopuakaan. Tänä vuonna ne saavat lähteä kukin tavallaan – myyntiin, kierrätykseen, lahjoituksina tai roskiin. Ne joille olen tästä maininnut ovat kauhistelleet, että jääkö minulle tänne mitään. Voi kyllä, jää. Ei nykyihmiseltä tavarat lopu kesken ihan heti. Fakta on myös se, että kun #putkiremontinvuosi on ohitse, niin laittanen asunnon myyntiin ja muutan pienempään. Kaksioon ei mitenkään päin mahdu kolmion tavarat ja on huomattavasti helpompaa karsia matkan varrella kuin tehdä päätöksiä muuttopäivänä.

Vanhukset kai kutsuisivat tätä nimellä kuolinsiivous, mutta minulle tämä on vain jonkinlainen elämän puhdistus. Asia, joka täytyy tässä vaiheessa elämää tehdä. En usko sen tekevän minua sen onnellisemmaksi kuin 12 hengen Teema-astiasto tai mikään muukaan itseni ulkopuolelta tuleva, minusta riippumaton asia, mutta kyllä se vaan on jo nyt tehnyt elämästä huomattavasti helpompaa ja yksinkertaisempaa, joten suunta ainakin lienee minulle se oikea.

Päiväunia

Aina silloin tällöin, kun töissä on ollut erityisen raskasta tai vapaapäivät ovat olleet kortilla, sitä vaan uppoutuu sellaiseen pieneen maailmaan jossa miettii, että mitä jos.

Mitä jos voittaisikin lotossa muutaman miljoonan ja eläisi vain vapaaherrouvan elämää jonkin aikaa. Lojuisi museoissa ja kirjastoissa, istahtaisi vain junaan tai bussiin ja päämäärättömästi soljuisi kaupunnista ja kyläpahasesta toiseen. Eläisi vähän irrallaan kaikesta, syrjäytyneenä systeemistä, oravanpyörän ulkopuolella. Uittaisi rinkeliä pahvimukiteessä torilla, huolenaan vain rinkelin muhjuuntuminen juoman sekaan ja ympärillä pyörivät ahnaat lokit. Katselisi vain muun maailman lipumista ilman kellon miettimistä.

Mitä jos jossain olisi taho, joka tahtoisi maksaa palkkaa siitä, että vain lukisin ja arvostelisin kirjoja päivät pitkät. Venyisin sohvalla romaani sylissä tai skarppina kahvilassa kera kirjan ja muistivihkon. Imisin itseeni sivuja sivujen perään, kritisoisin ja kiittelisin, hukkaisin itseni tarinoihin ja tietokirjoista oppisin uutta. Kävelisin metsään miettimään lukemiani asioita, että voisin pureutua niihin kunnolla.

Mitä jos jättäisinkin tämän kaiken, heittäytyisin elämän virtaan. Myisin asunnon ja kaiken mitä omistan. Ostaisin pienen mökin jostain keskeltä metsää, missä kukaan muu ei haluaisi asua ja eläisin kuin en eläisikään. Rahattomana söisin kesästä syksyyn marjoja, talvesta kevääseen lunta ja kaarnaa suoraan puista. Metsittyisin ja ensimmäisen kovan pakkastalven aikana henki jättäisi ja joskus vuosien päästä iltapäivälehdet kirjoittaisivat oravien närpineen jäkälän syönnistä riutuneen kehoni.

Mitäs jos keskittyisin enemmän blogin kirjoittamiseen ja sillä tavalla kannattelisin sitä unelmaa, jossa saisin kirjoittaa työkseni. Novelleja, kolumneja, mielipiteitä ja omaksi ilokseni. Antaisin sanan säilän heilua ja kirjoittaisin asioista, joilla on väliä sekä hassuttelisin sanoilla aina silloin, kun iloa kaivattaisiin. Pureutuisin ihmisten mieliin ja antaisin ajateltavaa. Tutkailisin ihmisiä heidän arkisissa askareissaan ja napsisin hahmoilleni luonteenpiirteitä yhden tuolta ja kolme vierestä. Kirjoittaisin siitä mistä tiedän ja tutkisin asioita joista en tiedä. Haastattelisin ja haastaisin.

Mitä jos opiskelisinkin vielä lisää ja päätyisin vain ottamaan kivoja kuvia mainoksiin, stailaamaan ihmisiä ja asetelmia. Asettelemaan kukkia päivät pääksytysten asioiden viereen ja toisin päin. Kasvattaisin kameran käteeni, pänttäisin vielä lisää värioppia ja erilaisia kuvakulmia, opettelisin piirtämään ja maalaamaan.

Mitä jos vain tekisin vähän vähemmän töitä ja siten mahdollistaisin tämän kaiken, paitsi keskelle metsää oravien ruoaksi lähtemisen.

Putkiremontin vuosi: Ensimmäinen evakko on ohi

Ja niin on helmikuu soljunut yli puolen välin.

Kolme viikkoa kestänyt evakko on ohitse ja se meni t o d e l l a nopeasti – eikä vain minun mielestäni, vaan kaikkien muidenkin jotka asiasta tiesivät. Pääasiassa kai siitä syystä omalla kohdallani, että olin jatkuvasti töissä yksittäisillä, satunnaisesti ripotelluin vapaapäivin höystettynä. Ei oikein ollut väliä mikä päivä huominen oli, työpäivä se oli kuitenkin ja yht’äkkiä olikin huomisen sijaan ensi viikko ja puolet helmikuusta mennyt. Oli aika pakata kassit, reput sekä pussit ja palata kotiin.

Täällä sitä nyt sitten ollaan kuuntelemassa yleisen remontin ääniä, kun talon kaksi muuta linjaa on vielä sukittamatta – kello kahdeksan herätys on taattu maaliskuun(kin) ajan ja sitten onkin jo toisen evakon aika. Kuulostaa rentouttavalta eikö? Noh, ainakin tunnelmaa keventää rappukäytävässä vastaantulevat vessanpöntöt joka kerroksessa eri värisillä kansilla varustettuina.

20190131_200715

oma pönttöni taisi olla liian synkkäkantinen rappuun, joten se jäi ammeeseen kylpemään.

Opin evakon aikana paljon siitä mitä ihminen oikeastaan tarvitsee mukaansa lähtiessään omasta kotoaan pois. Tai oikeastaan kuinka vähän, mutta tästä lisää sitten joskus. Opin myös etten oikeastaan osaa enää kirjoittaa muiden seurassa ollessa, olen liian tottunyt yksinelooni muutaman yksin asutun vuoden jälkeen. Opin myös sen etten oikeastaan myöskään osaa kirjoittaa tai tehdä mitään muutakaan luovaa vapaa-ajanpuhdetta, jos miulla on vain se yksi vapaapäivä käytettävässäni – se menee ihan totaalisesti ja kokonaisuudessaan pelkkään palautumiseen.

Millaista se sitten oli elää aikuisen elämää vanhempiensa tykönä? No ei nynnii kummallista. Ilmapatjalla nukkuminen kävi hieman selän päälle, mutta muuten meni oikein kivuttomasti. Toki olin aika lailla töissä koko ajan ja yhtenä iltana tulikin tokaistua, iltapalan äärellä iltavuorosta juuri tulleena, että tämä on kyllä yhtä pelkkää syömistä ja nukkumista tämä vapaa-aika, kun muuta ei kerennyt. Vähän meinasi välillä mennä sukset ristiin toisen vanhemman kanssa, kun olen tuon lihan syömisen suurimmilta osin jättänyt ja siitä käytiin sitten keskusteluja ihan yleisellä tasolla että miksvarten se ny on sitte järkevää ja sama se, että onko se kaura pellosta vai possunkinkusta. Hyvässä hengessä kuitenkin pysyttiin ja tervetullut olen myös maaliskuun lopulla uuden evakon aikaan. Rakensin myös aika toimivan unirytmin evakossa ollessani: yhdeksältä sänkyyn ilmapatjalle, kympiltä kännykkä äänettömälle ja unille. Olen yrittänyt pysyä samassa nyt kotonakin, paino sanalla yrittänyt.

Tämä viikko onkin sitten sujunut niin, että aamupäivät olen siivonnut, puunannut ja pyykännyt hurjana ja sitten lähtenyt iltavuoroon töihin. Tänään päätin varastaa aamustani hetken kirjoittamiselle ja sitten jatkaa tuota samaa. Ehkä tästä taas jonkinlaisen kodin saa.

Kepeää viikon jatkoa ihmiset, palataa taas!

Tammikuussa…

…otin taas itseäni niskasta kiinni sosiaalisuuden suhteen ystäviä ja tovereita tapaamalla. Vein ystävän ulos syömään synttäreidensä kunniaksi (en keksinyt muutakaan lahjaa kuin maksettu ruoka ja yhteistä aikaa) ja tupareita juhlistamassa. Sain myös sovittua jo muutaman menon tuleville kuukausille, joten nyt otetaan viime vuoden vahingot takaisin.

…luin neljä kirjaa!
– Irvine Welsh: Trainspotting (leffana parempi!)
– Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (huaaa, tää oli huikee jännäri!)
– Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa (jokseenkin outo tapaus tämä…)
– Olla Jalonen: Taivaanpallo (tykkäsin ihan hurjasti tästä, mutten osaa sanoa siitä oikein mitään. oli kyllä finlandiansa ansainnut!)

…ostin kevätpäissäni taas tulppaaneja, jotka räjähtivät alle viikossa. Korvasin ne kahdella neilikkakimpulla, jotka vielä kahden viikon jälkeen saivat jäädä ilostuttamaan työmiesten elämää lähtiessäni itse evakkoon remontin tieltä. Eilen kotona kukkienkastelukäynnillä olivat vielä erittäin komiana. Mahtanevatkohan odottaa virkeinä vielä kotiin palatessanikin…

img_20190120_103414_835

…ostin vihdoin julkaisustaan asti mieltäni kutkuttaneen taikurimukin!

…nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni samassa sängyssä koiran kanssa ja vielä useamman kerran. Aikamoinen varpaiden(+ selän, vatsan, polvitaipeen)lämmittäjä sellainen otus ja erittäin iloinen boosti allergialle noin talvikaudella. Söin siis myös ensimmäistä kertaa elämässäni allergialääkkeitä tammikuussa.

…tein taas vuotuisen lahjoitukseni WWF:lle ja tänä vuonna lahjoitin norppien sijaan Suomen metsille. Norpat ovat viime vuosina alkaneet päästä hieman jaloilleen, mutta koin metsien alkavan olla täällä kotimaassakin hieman uhan alla enemmän kuin ennen. Siksi siis kotimaiset metsät saivat tänä vuonna suojeluni osakseen.

…nautin siitä, että päivät ovat jo huomattavasti pidentyneet eikä satunnaisten aamuvuorojen jälkeen ole enää pimeää, vaan ehtii vielä nähdä viimeisiä auringonsäteitä ennen sen katoamista horisonttiin. Kevääseen on enää hetki!

Kuis sun tammikuu sujui?