Alkoholista

Jos puhuttaisiin minusta ja alkoholista, niin moni tämän blogin seuraajista (täällä ja muualla somessa) saattaa muistaa esimerkiksi vahingossa lanseeraamani #viiniviikot, long kyröjen kehumiset ja kesäillat parvekkeella Napue tonicin parissa. Jos puhuttaisiin niin kuin asiat oikeasti ovat, niin moni teistä ei ehkä uskoisi, että olen ollut juomatta alkoholia jo yli puoli vuotta.

Ei, en ole raskaana, heittäytynyt absolutistiksi, ruvennut huumorintajuttomaksi ämmäksi, joka ei enää osaa pitää hauskaa (en ole ikinä osannut, siitä on turha alkoholittomuutta syyttää), tullut uskoon tai paheksumassa kenenkään muun alkoholinkäyttöä. Olen vain tullut elämässäni siihen pisteeseen, että alkoholi ei nyt maistu, ei edes sen yksille lähtemisen verran.

Olen puolen vuoden aikana kuitenkin käynyt mm. firman pippaloissa, levyjulkkareissa, juhlistamassa kaverin uutta työpaikkaa, ulkona syömässä ja viettämässä tupareita, mutta olen pärjännyt aivan hyvin vain alkoholittomia juomia nauttimalla. Ei ole ollut yhtään vähemmän hauskaa eikä myöskään ole ollut krapulaa seuraavina päivinä, ei liskodiskoja eikä morkkista tehdyistä typeryyksistä. Ei ole myöskään tarvinut jättää autoa kotiin tai kylille tai huristella promillepäissään taksilla.

IMG_20180621_152611_787
viime kesänä kippisteltiin helsingin kaivopuistossa

Ainoa mitä on tarvinut tehdä on selitellä, että miksi en juo.

Suomalaisilla on siinä mielessä kieroutunut alkoholikulttuuri, että juomista ei kyseenalaisteta ennen kuin siitä on jo muodostunut oikea ongelma (jos edes silloin, sillä mitä sitä muiden asioihin puuttumaan), mutta juomattomuudesta tehdään heti suuri numero. Miksi joku ei juo ja jos kyseessä on nainen, niin se on ihan varmasti raskaana vai onkohan jokin lääkitys mikä estää alkoholin käytön vai mitä helvettiä – pullo kouraan, niin kuin olis jo! Okei, ehkä vähän kärjistin, mutta tällaisia kokemuksia on kertynyt puoleen vuoteen monia.

Aina on joku, joka kysyy, että mikset juo? Toisille riittää vastaukseksi, että ei tee nyt vain mieli, mutta toiset repivät melkein oman peräaukkonsakin irti, kun eivät ymmärrä miksei jollain muka tee mieli vetää märkää, kun siihen kerran on mahdollisuus annettu. Jos olen lisäksi sanonut olevani autolla, niin olen saanut ehdotuksia jättää auto vaan parkkiin ja mennä taksilla kotiin ja hei kuule, aina voi ottaa yhden vaikka ajaisikin. Kiitos ei, olen edelleen mieluummin juomatta ja katso, toin ihan omat holittomat juomatkin.

En itse mieti muiden juomista tai juomattomuutta viettäessäni iltaa, joten se ei mahdu päähäni, että miten joku ottaa ihan missiokseen saada joku toinen juomaan ja pahimmassa tapauksessa pilaa sillä jankkaamisella vielä omankin iltansa tunnelman. Varsinkin, kun kyseessä on ihan aikuiset ihmiset eikä kaheksantoistakesäset teinit. Missä kohtaa meidät on kasvatettu siihen, että alkoholin nauttiminen on normaalia ja holittomien juomien nauttiminen jotakin poikkeavaa, joka vaikuttaa vain oudolta oman sädekehän kiillottamiselta tai raskausmahan kasvattelulta?

Kuten edellä mainittua, en ole ryhtynyt absolutistiksi, joten ei ole mitenkään mahdotonda bongata minua vaikkapa jo ensi viikolla viinilasi kädessä. Nautin alkoholia taas sitten, kun siltä tuntuu ja jos ei tunnu, niin en nauti. Olen monesti elämässäni ottanut sen yhden tai kaksikin, vaikkei niin olisi tehnyt mielikään ihan vain sosiaalisuuden vuoksi, mutta enää ei huvita siihen ruveta. Luulen, että moni muukin on niin tehnyt, koska niin on vain tapana tehdä. Lopulta sitä kuitenkin päättää aina itse, mitä lasiinsa kaataa tai haluaa kaadettavan.

Mikä on sinun suhteesi alkoholiin?

Advertisements
Alkoholista

Tahmeudesta

IMG_20190413_113725_672
niin todellakin teki!

Viime aikoina kaikki, mutta erityisesti kirjoittaminen on tuntunut jotenkin t a h m e a l t a. Pakotetulta, etsimällä etsityltä. Olen kaivannut kirjoittamista, mutta jotenkin vain ohittanut tyhjän tekstipohjan ja potkinut mielikuvituskiviä pihalla kirjoittamisen sijaan. Istunut sohvalla ja huokaillut, nyppinyt olematonta nukkaa paidan reunasta. Keksinyt tuhat muuta pientä askaretta sen sijaan, että jäsentäisin ajatukseni työpäivän jälkeen.

Mutta kun ajatuksenikin ovat olleet niin tahmeita. On tullut idea ping ja sitten poof, kun se on jo poissa. Sitten olen koittanut sorkkia aivojani, möyhentää niitä kuin pistorasiaa haarukalla*, että ajatus palaisi takaisin. Eikä se koskaan palaa. Syytän kevättä, sillä siinä missä sen olemassa olo piristää, niin se myös usein lamauttaa jonkin syvemmän osan aivoistani – sen ajattelevan osan – ja muutun hetkeksi mitään tuottamattomaksi mössöksi, kevätpäiseksi hahmoksi horisontissa.

Ei sen puoleen, että minulla olisi ollut hiljaista ja yksityistä vapaa-aikaa edes jäsennellä päätäni kuin yhden päivän verran kuluneen kuun aikana. Sen takia päätin pitää tänään taas pitkästä aikaa ihan oikean vapaapäivän, päivän etten tapaisi ketään, en sanoisi sanaakaan tai kääntäisi kasvoilleni hymyn häivääkään, jos ei jokin nyt sattuisi kovasti hymyilyttämään. Eihän se ihan onnistunut, sillä kaupan kassalle täytyy aina sanoa kiitos ja vielä pitäisi mennä väkisin juttelemaan pihalla tönöttävään konttiin esittelijän kanssa putkiremontin laattavalinnoista ja suihkukaapeista, kun kevätkohmeloisena omatoimi-ihmisenä en saanut niistä hevonhelvetin selvää yksin enkä vielä toverin avustuksellakaan.

Mutta ajatukset. Ne ovat jo tässä vaiheessa päivää hieman jäsentyneet, venytelleet raajojaan kuin pitkiltä unilta herännyt kissa, kehräten kuin viimeistä päivää. Ehkä minustakin kuoriutuu taas ajatteleva, kirjoittava ihminen, jonka leposyke palaa hiljalleen normaaliksi nyt, kun remontinkin äänet ovat hetkeksi sairaustapauksien vuoksi vaimenneet. Ehkä kaipasinkin vain hiljaisuutta ennen mitään muuta.

 

*älkää herrajjestas työntäkö haarukkaa pistorasiaan

Tahmeudesta

Heikkoja hankia

IMG_20180503_164103_057

Nousin eilen taas ensimmäistä kertaa polkupyörän selkään pitkän talven jäljiltä. Hetki tuntui huumaavalta, suureelliselta vapaudelta ajaa minne vain ja päästä sinne nopeammin kuin kävellen koskaan pääsisi. Siirsin jo ajatukseni pidempiin pyörämatkoihin ja fiilistelin niitä ennakkoon. Sieluni lämpeni miettiessäni paahteisen auringon lämmittämän asfaltin tuoksua ja kevyen kesätuulen pyörteitä hiusten seassa.

Illalla kahdeksan jälkeen maailma kylpi vielä valossa ja aurinko vasta suunnitteli laskuaan. Tapojeni vastaisesti en polkenut täyttä vauhtia, vaan konkeloin vain rauhallisesti eteenpäin. Linnut lauloivat suurena kuorona jokainen omaa lauluaan ja metsäpolun varrella mustarastaskin luikautti niin kauniin sävelen, että sydämessäni tyrskähti jotakin sijoiltaan. Satunnaisesti osuin kohtiin, joissa kasvoilleni osui lämmin ilmavirta – sellainen, joita kohtaa yleensä vasta hiljalleen viilenneinä kesäiltoina.

Mietin viime kevättä ja mennyttä kesää. Heikkoja hankia ja heikkoja hetkiä. Kurjaa kevättä ja kepeää kesää, joiden summana alkoi lopulta seesteinen syksy. Keväällä muistan kuunnelleeni paljon Vestaa samalla, kun koitin työntää sieluani ulos silmieni kautta kyyneleiksi muutettuna. Kesällä keskityin hokemaan Paperi T:n kanssa yhteen ääneen kaiken olevan hyvin ja hetken kaikki taisi ollakin. Hiljalleen kesä mureni sormien välissä muuttuen syksyksi, sateiseksi, Helsingiksi ja Ouluksi, rimpuiluksi. Hiljalleen jää hiipi tien pintoihin ja auton ikkunoihin asettaen minut paikalleen soittamaan CB:n Maniacia kymmeniä kertoja putkeen ja kohtaamaan jotakin uutta huoltoaseman kelmeässä valossa. Jotakin joka matkaa mukana tähän kevääseen.

Kepeää kevättä ihmiset, kuunnelkaa lintuja ja kääntäkää kasvonne kohti alati ylemmäs nousevaa aurinkoa. Kevät saapui siis sittenkin, pienillä varaslähdöillä kesään.

 

locking rhythm to the beat of her heart changing movement into light

she has danced into the danger zone when the dancer becomes the dance

and she’s dancing like she’s never danced before

Heikkoja hankia

Valokuvasta tarina (haaste)

20190419_195222

Ylläoleva kuva on otettu 30.10.1987. Olen kuvassa alle vuoden ikäinen ja istun 52-vuotiaan pappani sylissä. Pappa katsoo minua, kolmatta lastenlastaan, ensimmäistä tyttöä, tutkailevasti ja minä tuijotan mitä luultavimmin äitiäni hieman kummastuneena pitäen höyhenen kevyesti kiinni pappani kädestä. Kerta on hyvinkin saattanut olla ainoa, jolloin istuin tuossa sylissä.

Pappani ei ollut sylittelijä tai halailija eikä osallistunut juurikaan lasten leikkeihin, vaikka seurailikin niitä tiiviisti kauempaa. Pappa oli se, joka tiesi kaikesta kaiken, jolla oli tärkeitä papereita ja toimisto, väkevää juomaa kupissa tuolin vieressä ja joka ajoi pitkänkin matkan mökille ilman taukoja. Pappa antoi viikkorahat, bensarahat ja livautti välillä muulloinkin setelin kouraan silmäniskun kera kun sitä aina kuluu kuitenkin. Hän oli se, joka vannotti käyttämään lahjaksi saadut rahat aina johonkin hauskaan sen sijaan, että ne menisivät säästöön.

En väitä olleeni erityisen läheinen pappani kanssa, mutta en ole läheinen oikeastaan kenenkään kanssa. Muurini ovat liian korkeat ja paksut siihen, ovat olleet lapsuudesta saakka. Mutta se, ettei ole läheinen ei tarkoita etteikö toinen olisi tärkeä ja rakas. Se ei vähennä yhdessä mökillä vietettyjen kesien arvoa, pirtin pöydän ääressä vaihdettuja sanoja, silmien pilkkeitä, virneitä ja vitsinvääntöjä. Sitä, että pasianssissa voi vähän huijata, jos kukaan ei näe ja perunoita pitää syödä, ettei nenästä tule verta.

Vaikka itselle tärkeät henkilöt tahtoisi aina nähdä, kokea ja kertoa täydellisinä, niin en aio glorifioida pappaani. Hän oli kevyesti alkoholisoitunut ja sodan katkeroittama. Isänsä haavoittui Aleksandrovkassa ja kuoli vammoihinsa jättäen jälkeensä lesken ja kahdeksan puoliorpoa. Isoisoisäni oli silloin vain neljänkymmenen ja isoisäni kuuden. Isättömyys, köyhyys ja elämän kovuus tekivät tehtävänsä vuosien saatossa muovaten miehen, josta tuli minun isänisäni, pappani. Ne samat kokemukset saivat jatkoa myös isässäni ja sitä kautta myös minussa. Sen muurin, jonka pappani kasvatti ympärilleen sain minäkin verenperintönä. Sota on edelleen läsnä nykysukupolvienkin kasvatuksessa, mutta toivon veljeni lasten muurien olevan jo omiani ohuempia.

Kakstuhatkymmenluvun alussa papallani todettiin aggressiivinen suolistosyöpä. Pappani kävi muutamaan otteeseen lääkärissä valittamassa vaivojaan, mutta lääkäri käski lisätä liikuntaa ja kokeilla erilaista ruokavaliota – ei lääkäri ymmärtänyt, että oli tosi kyseessä, sillä edessään istui mies, joka repi hampaansakin itse irti hammaslääkärille menon sijaan. Aika kului ja lääkäri vaihtui pappani turhautuessa. Löytyi syöpä, jo laajalle siinä vaiheessa levinnyt. Alkoi hoidot, sädetykset ja leikkaukset. Alkoi kuihtuminen. Alkoi viestien saapuminen, joissa ensin kaikki oli hyvin ja sitten tulivat uusiutuminen ja liian laajalle levinneet etäpesäkkeet.

Muistan joulun, josta kaikki tiesivät sen olevan viimeinen. Hauras, vain puolikas mies entisestä, hahmo istui tuolissaan hörppien väkevää lääkärin kielloista huolimatta. Ei mummo hennonut olla antamatta, mitä sitä enää miestä kiusaamaan, kun kerran vie kipua. Eräänä lumisena alkuvuoden päivänä lähdimme yhtä jalkaa ulos, minä vierailultani kotiin ja isovanhempani papan päivittäiselle kävelylle pihamaan ympäri. Lakki päässä, lämpimässä pusakassa suksisauvoista tukea ottaen hän heilautti kättään hymyillen ja sellaisena näin hänet viimeisen kerran. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan sisäelinten pettäessä, kadotti itsensä ja kaikki muutkin ympäriltään. Seuraavan kerran kohtasimme asettaessani tulenpunaisen ruusun valkoisen arkun päälle.

Minusta on kasvanut pappani suvun itsenäinen jatke. Ajan pitkiäkin matkoja pysähtymättä ja istun järkkymättömältä käytökseltäni isäni sukunimen muottiin. Äitini joskus sanoi, ettei sukumme aivoituksista ota selvää – aina hänkään ei ota isästäni, vaikka naimisissa on oltu vuosikymmeniä. Kuten papallani hiukseni kihartuvat pilveksi, leuassani on pieni kuoppa ja huumorintaju on kipakan kiero. En pyydä apua ennen kuin on pakko maidon ollessa jo maassa, enkä ole helposti tunteitani näyttävä tai syliin ottava. Joskus mietin, että mitä jos olisinkin tullut enemmän siihen toiseen sukuhaaraan, että olisinko helpompi ja hieman pehmeämpi. Yksin seisovan männyn sijaan taipuvampi paju, herkkyytensä näyttävä. Olisinko enää minä?

Pappani kuoli maaliskuussa 2014. En väitä ajattelevani häntä päivittäin, mutta viikottain kuitenkin. Joskus myös unohdan hänen jo menneen ja suren menetystä uudelleen. Kun Pöpelikössä-blogin Pia haastoi minut mukaan kuvahaasteeseen ja valitsemaan kuvan itsestäni vapaasti valittavalta aikakaudelta, en tiennyt mitä valitsisin, kun kuvia on aika vähän, joissa olen jonkun muun seurassa (ja jonka vielä voisi blogiin laittaa!). Tämä kuva on yksi kolmesta kuvasta, jonka olen esille kehystänyt makuuhuoneeni hyllyyn ja päätin valita sen, sillä olen halunnut joskus muutenkin kirjoittaa jotakin papastani. En tiedä menikö tämä nyt ihan haasteen sääntöjen mukaan (tuskin), mutta tämä meni nyt näin. Käykää kurkkaamassa haasteen tarkempi kuvaus Pöpeliköstä ja ottakaa siitä koppi.

Leppoisaa pääsiäistä! ❤

Valokuvasta tarina (haaste)

Putkiremontin vuosi: Toinen evakko ohi

IMG_20190406_175906_724

Suljen oven takanani, pudotan lattialle suuren armeijarepun, kangaskassin, toisen kangaskassin ja täyden kauppakassin. Hartiani ja sormenpääni huokaavat veren kiertäessä taas vapaasti. Potkin kengät jaloistani kuoriutuen aivan liian kuumaksi käyneestä villakangastakista, työnnän pakasteet kylmään ja täytän tyhjyyttään ammottavan jääkaapin.

Puran repusta likavaatepussin, kaivan pyykkikopan pohjalle jääneet riisuen itseni pyykkikoneen edessä ja tungen vaatteita koneen uumeniin. Kietaisen päälleni paidan, joka tuoksuu omalta kodilta, käynnistän pesukoneen, avaan muutaman ikkunan ja parvekkeen oven raikastamaan viikkoja seisonutta ilmaa.

Myöhemmin haen katseellani vedenkeitintä ennen kuin muistan palanneeni kattilan luokse ja keitän kupin teetä – sitä, jonka ostin itselleni joululahjaksi, mutten ole vielä ehtinyt maistaa. Sitä, jonka aromeista sanotaan löytyvän vanhat kirjat, huonekalut ja tarinat. Rapistelen läpirasvoittuneesta paperipussista viinerin ja haukkaan siitä malttamattomana makean palan ennen sen päätymistä lautaselle. Istahdan parvekkeen viileälle kynnykselle, kipristelen varpaita villasukkien sisässä ja lämmin kuppi käsien välissä huokaan syvään, hörppään suun täydeltä vanhoja tarinoita ja olen vain.

Ihanaa olla taas kotona.

Putkiremontin vuosi: Toinen evakko ohi

Ostamani vaatteet 2019, osa 1/4

Ajattelin listata, että kuinka paljon oikeastaan laitan rahaa vaate- ja asustehankintoihin vuoden aikana ja yleensäkin kuinka paljon niitä tulee hankittua. Ihan vaan yleisestä mielenkiinnosta. Olen, kuten aiemmin täälläkin todettua, vaatekaupassa töissä, jolloin uusien työvaatteiden hankinta on sellainen ns. pakollinen paha, että pystyy jokaisena työpäivänä pukeutumaan töihin ajankohtaisesti ja tyylikkäästi (todettakoon, että vapaapäivisin pukeudunkin sitten villasukkiin, kissakuvioisiin leggareihin, vanhoihin t-paitoihin ja nypynpoistajaa kaipaaviin neuleisiin), mutta kuinka paljon vaatetta tuleekan lopulta hankittua työn ulkopuolella? Olen joskus täällä myöntänytkin, että olen ennen ollut aikamoinen vaatehamsteri ostellen niitä kaapit ja komerot täyteen, mutta nykyään meininki on eri, enkä halua komeroihini tai kotiini muutenkaan mitään turhaa paskaa – mikään kun ole lopulta turhempi, kuin käyttämättä jäänyt vaate tai muu esine. Vaikken usko hurjaan ostoshullutteluun rupeavani (ei sitä kyllä koskaan tiedä, shut up and take my money ‘cos mama wants something new!), niin päätin jakaa tämän neljään osaan ettei listat vain karkaa liian pitkiksi. Nyt asiaan!

TAMMIKUU

Mustat 70 denierin sukkahousut
85% polyamidi 15% lycra
13,13€
Ostin hajonneiden tilalle. Suosittelen oikeasti sukkahousuostoksilla päätymään hieman arvokkaampiin sukkahousuihin (nämä esimerkiksi ovat Voguen), sillä ne kestävät oikeasti käyttöä. Edellisen parini olin ostanut loppusyksystä 2017 ja ne ehtivät siis olla aktiivisessa, lähes päivittäisessä, talvikäytössä melkein kaksi kokonaista syys/talvikautta. Niiden kohtaloksi kävi nilkkoja hinkkaavat maiharit, jotka nyppylöitsivät sukkisten pinnan ja lopulta nypynpoistaja, jolla ahkerasti nyppylöitä poistelin. Lopulta kävi pinta jo liian ohueksi ja laite haukkasi niihin reiän.

HELMIKUU

Moimoi:n puinen kaulakoru
19,95€ (sis. postikulut)
Rekki.fi
Vaikken niin jaksa pyöriä vaatekaupoissa shoppailumielessä, niin nettikirppareilla roikun kyllä päivittäin. En niinkään etsimällä etsi mitään, mutta välillä eteen sattuu jotakin mielenkiintoista, joka sopii omien kriteerien raameihin. Silläkään kertaa en todellakaan etsinyt mitään korua, mutta tuo vain oli jotenkin niin soma, korallin sävy erittäin mieluisa ja mallikin silmiä miellyttävä. Jätin sen kuitenkin mietinkään yön yli, että jos on huomenna menny ni sit on, mut jos ei, niin ostan. Ja sitten ostin. Käyttänyt olen jo muutamaan otteeseen ihan vaan perus t-paita + neuletakki -kombon kanssa tuomaan vähän piristystä muuten pelkistettyyn asuun.

20190327_122240_

3kpl alushousuja
19,98€
Näitä ny tuskin tarttee ihan hirveesti selitellä, varsinkaan jos näkisitte mimmosissa oon kulkenu. Ostin viime vuoden lopulla muutamat uudet pöksyt ja liivit, jonka jälkeen huomasin kuinka helevetin kulahtaneita ja hirveitä miun vanhat jo oikeesti on – vanhimmat pöksyt kun muistan hankkineeni joskus sitä aikaa, kun valkoinen lakki painettiin keväällä päähän, että tuota… Jospas pistäis pikkuhiljaa uusien. Alusvaatteissa suosin muuten aikalailla Lindexiä, sillä sieltä löytyy aina rintsikoita pienillekin rinnoille _ilman_ toppauksia ja alushousuissa myös puuvillaisia. Iso peukku!

Vihreät mokkanahkaiset tennarit
Työkengät (1/1)
39,98€
Ollaan työpaikalla oikeutettuja (ei kuitenkaan pakotettuja) hankkimaan työkenkiä normaalia edullisempaan hintaan ja etuun kuuluu yhdet kengät per kausi (kevät/kesä & syksy/talvi). Viime syksynä jätin edun hyödyntämättä, koska mallistossa ei ollut kenkiä joita oisin tarvinut ja edellisvuoden työnilkkurit olivat (ja ovat) edelleen huippukunnossa. Nyt päätin repäistä ja ottaa itselleni vihreiden vaatteideni väripariksi metsänvihreät tennarit. Sanomattakin lienee selvää se, että kengät menivät vain työkäyttöön siihen asti, kunnes ne joskus pääsevät virastaan eläkkeelle.

MAALISKUU

Kuvioitu 3/4-hihainen pusero
100% viskoosi
Työvaate (1/3)
27,96€
Työkenkäedun lisäksi meillä on myös työvaate-etu, sillä tottakai meidän työntekijöinä toivotaan pukeutuvan oman firman vaatteisiin ja etuun sisältyy kolme vaatetta per kausi (etu siis yhteensä kuusi vaatetta ja kahdet kengät vuoden aikana). Olen vähän tuskastellut kevätkauden työvaatetuksen kanssa, sillä ne tuotteet jotka olisin itselleni huolinut eivät joko ole istuneet päälleni, niiden väri ole sopinut minulle tai ne ovat materiaalia, jota en tahdo päälleni pukea. Tähän puseroon tosin ihastuin heti sen nähdessäni töihin saapuessani, ostin sen samoin tein ja puin päälleni heti oston jälkeen suoraan työvuoroon. Sanoisin, että hyvä ostos, vaikken sitä tosiaan harkinnut sekuntia kauempaa, sillä se on päätynyt päälleni senkin jälkeen jo yhden käden sormen määrää useammin.

Vihreä, taskullinen neuletakki
32% alpakka, 32% merinovilla, 30% polyamidi, 6% elastaani
143,96€
TSAIJAIJAI! Tuo huuto kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että olen etsinyt vihreää, taskullista neuletakkia niin jumalaaren monta kuukautta, meinaan sieltä jostain loppukesästä 2018 asti. Olen ollut erittäin nirso, sillä vaikka matkan varrella on tullut monia vastaan niin materiaalit, helman pituus tai vihreän sävy eivät ole olleet kohdillaan. Monista on myös puuttuneet ne taskut, jotka minun sieluni ja levottomat käteni tarvitsevat. Toinen syy on tuo hinta, tsaijai. Kouraisi sydänalasta, mutta sitten taas kerran se vain kirpaisi ja sain sillä hinnalla laadukkaan, pitkään kaivatun vaatteen kaivatuista materiaaleista ilman akryyliä. Jesjesjes!

yht. 264,96€
Vähän tarpeettoman suureksi nousi tämä summa, mutta tavaran määrä ei onneksi kohonnut kovin suuriin sfääreihin vuoden ensimmäisellä neljänneksellä. Saas nähä mitä ens kerralla sitte, palataan asiaan heinäkuun puolella.

 

PS. MITÄ KAIPASIN/KAIPAAN VAATEKAAPPIINI:

  • Vihreä, pitkä ja taskullinen neuletakki. Materiaalina villaa enemmän kuin puolet, akryyliä enintään 5%.
  • Kukallinen, istuva mekko JA/TAI väljä pusero. Pehmeät sävyt, ei polyesteriä.
  • Suomalaista designiä.
  • Alusvaatteita, eritoten alushousuja.
  • Luonnonmateriaaleja.

*punaiset ostettu uutena, vihreät käytettynä.

Ostamani vaatteet 2019, osa 1/4

Maaliskuussa…

…kävin teatterissa, joten ‘kerran vuodessa teatteriin’ -tavoite on saavutettu jo hyvissä ajoin (viime vuonna tavoite täyttyi vasta lokakuun puolella). Kävin kaverini kanssa katsomassa Susan Hillin romaaniin perustuvan Mustapukuisen naisen, josta on kuulemma tehty myös jonkinlainen elokuvaversio – takanamme istuva tyttö ainakin näin tokaisi toverilleen ja samaan hengenvetoon totesi näytelmän olleen paljon parempi. Esitys olikin erittäin mukaansa tempaava ja oikeasti j ä n n i t t ä v ä. Kokeneena kauhuelokuvien katselijana mietin etukäteen miten jännärit ja trillerit voisivat toimia teatterinäyttämöllä, mutta voi pojat. Muutamaankin kertaan tuli säikähdettyä kunnolla ja upeat tehosteet saivat näytelmän heräämää eloon, vaikkei näyttelijäkaartiin kuulunut kuin kaksi ihmistä. Huisia! Jos olet kaakon suunnalla tässä kevään aikana, niin varaa kalenteriisi aikaa teatterille. Vahva suositus!

…löysin noin muutenkin taas aikaa sosiaalisuudelle enemmän kuin helmikuussa ja kahvittelin teen merkeissä menemään osoitteessa jos toisessakin. Ja mikäs sen mukavampaa kuin kuulumisien vaihtaminen kasvokkain pitkästä aikaa lämpimän juoman ja herkun äärellä. Sopisi tapahtuvan useamminkin, jos vain kalenterit antaisivat myöten.

…luin 6 kirjaa eli ollut huomattavasti enemmän vapaalla kuin helmikuussa!
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (klassikko, josta en kyä ite lopulta saanut paljoa irti)
Lars Kepler: Lazarus (ahhhh, Joona Linna. ❤ miun mielestä sarja on ehkä alkanut jo olla vähän itseään toistava ja kirjoituksen taso huonontunut kirja kirjalta, MUTTA aina kun menossa on mukana myös Jurek Walter, niin ai ettien että!)
Saara Turunen: Sivuhenkilö (tykkäsin ihan hirveesti ja mietin, että kunhan saan myös Turusen Rakkaushirviön luettua, niin saatan jopa kirjailla jotain enemmänkin. ehkä)
Patti Smith: Omistautuminen (tää oli yllätysnosto esseehyllystä, kun olin tuota alempaa etsimässä. tykkäsin kovasti ja sain lisäintoa myös omaan kirjoittamiseen!)
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (tää sai aikaan ristiriitaisia tunteita. toisaalta tykkäsin, mutta sit taas toisaalta oli myös paljon sellasta mistä en tykänny. uskallan silti ehkä suositella, varsinkin jos kirjoittaminen kiinnostaa.)
Laura Manninen: Kaikki anteeksi (ihan bestest best kirja koko maaliskuulta. tätä piti lukea ihan tosissaan ilme naamalla puoli kirjaa kerralla. olisin toisaalta halunnut tästäkin kirjoittaa ihan kunnolla j o t a k i n, mutten taida osata. kannattaa ehdottomasti lukea hetinyt.)

IMG_20190325_122125_414

…voitin ihanan Netan blogista liput Luonnonkaunis-messuille Helsinkiin ja sain muutaman päivän varoajalla houkuteltua kaverinkin mukaan, vaikka aluksi näytti siltä ettei kukaan vain ehdi, kun useimmilla oli viikonlopun suunnitelmat jo lyöty lukkoon tai luonnonkosmetiikka ei kiinnostanut yhtään. Pienikokoinen, mutta oikein ihastuttava messualue oli muutamassa tunnissa kierretty ja kun seuralaistani ei kiinnostanut esiintyjät, niin päätimme messujen lisäksi käydä Helsingin päässä syömässä ja tsekkaamassa miltä se uusi keskustakirjasto Oodi oikein näyttää (näytti hyvältä, mutta hersiunaa miten meluisa paikka kirjastoksi).

…leikkinyt veljenpojan kanssa kyykäämeen kanssa alliaattolia, kokotiiliä ja lamingoa (on muuten lapsolla sama harrastus kuin tädillään – Avaran luonnon katseleminen haha), sekä tietysti niin monella eri dinolla ettei laskuissa pysy ja liimaillut Ryhmä Hau -tarroja tarrakirjaan sulassa sovussa hevos-, koira- ja dinotarrojen sekaan, horjuvan pienemmän ihmisen roikkuessa siinä sivussa hihassa päristen sanantapaisia menemään. Ja ennen kaikkea ollut näistä aktiviteeteista aivan puhkipoikkiloppu ihmetellen, miten vanhemmat jaksavat samaa leikkishow’ta joka päivä.

…pudottanut kännykkäni vessanpönttöön ensimmäistä kertaa ikinä – onneksi sentään kirkasvetiseen sellaiseen. Vieläkin vähän jännittää, että koituuko kastamistoimet luurin kohtaloksi, mutta ensiapuna kapulan tunkeminen minigrip-pussilliseen riisiä ainakin hieman pidensi tämän kohtalon hetken koittoa. Elämme jatkuvassa jännityksessä pelko perseen alla varmaan vielä toukokuussakin, jos luuri kestää sinne asti.

…tapahtui tässä blogissa uusi kävijäennätys! En voi sanoa, että millään lailla määrä olisi kovin suuri verraten isompiin blogeihin, mutta minua samaan aikaan innosti ja kauhistutti se kävijöiden määrä, joka näitä tekstejä on käynyt lukemassa (on mukava myös huomata, että samat käyvät uudestaankin, kun vierailumäärä on huimasti suurempi kuin kävijämäärä, vaikka siitä miinustaisi omat käynnit pois). Kiitos teille kaikille, että käytte ja luette ja joskus myös kommentoitte.

 

Ihana huhtikuuta ja varokaahan aprillipilailijoita, ettei mene kuraveden juomiseksi.

Maaliskuussa…