Valokuvasta tarina (haaste)

20190419_195222

Ylläoleva kuva on otettu 30.10.1987. Olen kuvassa alle vuoden ikäinen ja istun 52-vuotiaan pappani sylissä. Pappa katsoo minua, kolmatta lastenlastaan, ensimmäistä tyttöä, tutkailevasti ja minä tuijotan mitä luultavimmin äitiäni hieman kummastuneena pitäen höyhenen kevyesti kiinni pappani kädestä. Kerta on hyvinkin saattanut olla ainoa, jolloin istuin tuossa sylissä.

Pappani ei ollut sylittelijä tai halailija eikä osallistunut juurikaan lasten leikkeihin, vaikka seurailikin niitä tiiviisti kauempaa. Pappa oli se, joka tiesi kaikesta kaiken, jolla oli tärkeitä papereita ja toimisto, väkevää juomaa kupissa tuolin vieressä ja joka ajoi pitkänkin matkan mökille ilman taukoja. Pappa antoi viikkorahat, bensarahat ja livautti välillä muulloinkin setelin kouraan silmäniskun kera kun sitä aina kuluu kuitenkin. Hän oli se, joka vannotti käyttämään lahjaksi saadut rahat aina johonkin hauskaan sen sijaan, että ne menisivät säästöön.

En väitä olleeni erityisen läheinen pappani kanssa, mutta en ole läheinen oikeastaan kenenkään kanssa. Muurini ovat liian korkeat ja paksut siihen, ovat olleet lapsuudesta saakka. Mutta se, ettei ole läheinen ei tarkoita etteikö toinen olisi tärkeä ja rakas. Se ei vähennä yhdessä mökillä vietettyjen kesien arvoa, pirtin pöydän ääressä vaihdettuja sanoja, silmien pilkkeitä, virneitä ja vitsinvääntöjä. Sitä, että pasianssissa voi vähän huijata, jos kukaan ei näe ja perunoita pitää syödä, ettei nenästä tule verta.

Vaikka itselle tärkeät henkilöt tahtoisi aina nähdä, kokea ja kertoa täydellisinä, niin en aio glorifioida pappaani. Hän oli kevyesti alkoholisoitunut ja sodan katkeroittama. Isänsä haavoittui Aleksandrovkassa ja kuoli vammoihinsa jättäen jälkeensä lesken ja kahdeksan puoliorpoa. Isoisoisäni oli silloin vain neljänkymmenen ja isoisäni kuuden. Isättömyys, köyhyys ja elämän kovuus tekivät tehtävänsä vuosien saatossa muovaten miehen, josta tuli minun isänisäni, pappani. Ne samat kokemukset saivat jatkoa myös isässäni ja sitä kautta myös minussa. Sen muurin, jonka pappani kasvatti ympärilleen sain minäkin verenperintönä. Sota on edelleen läsnä nykysukupolvienkin kasvatuksessa, mutta toivon veljeni lasten muurien olevan jo omiani ohuempia.

Kakstuhatkymmenluvun alussa papallani todettiin aggressiivinen suolistosyöpä. Pappani kävi muutamaan otteeseen lääkärissä valittamassa vaivojaan, mutta lääkäri käski lisätä liikuntaa ja kokeilla erilaista ruokavaliota – ei lääkäri ymmärtänyt, että oli tosi kyseessä, sillä edessään istui mies, joka repi hampaansakin itse irti hammaslääkärille menon sijaan. Aika kului ja lääkäri vaihtui pappani turhautuessa. Löytyi syöpä, jo laajalle siinä vaiheessa levinnyt. Alkoi hoidot, sädetykset ja leikkaukset. Alkoi kuihtuminen. Alkoi viestien saapuminen, joissa ensin kaikki oli hyvin ja sitten tulivat uusiutuminen ja liian laajalle levinneet etäpesäkkeet.

Muistan joulun, josta kaikki tiesivät sen olevan viimeinen. Hauras, vain puolikas mies entisestä, hahmo istui tuolissaan hörppien väkevää lääkärin kielloista huolimatta. Ei mummo hennonut olla antamatta, mitä sitä enää miestä kiusaamaan, kun kerran vie kipua. Eräänä lumisena alkuvuoden päivänä lähdimme yhtä jalkaa ulos, minä vierailultani kotiin ja isovanhempani papan päivittäiselle kävelylle pihamaan ympäri. Lakki päässä, lämpimässä pusakassa suksisauvoista tukea ottaen hän heilautti kättään hymyillen ja sellaisena näin hänet viimeisen kerran. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan sisäelinten pettäessä, kadotti itsensä ja kaikki muutkin ympäriltään. Seuraavan kerran kohtasimme asettaessani tulenpunaisen ruusun valkoisen arkun päälle.

Minusta on kasvanut pappani suvun itsenäinen jatke. Ajan pitkiäkin matkoja pysähtymättä ja istun järkkymättömältä käytökseltäni isäni sukunimen muottiin. Äitini joskus sanoi, ettei sukumme aivoituksista ota selvää – aina hänkään ei ota isästäni, vaikka naimisissa on oltu vuosikymmeniä. Kuten papallani hiukseni kihartuvat pilveksi, leuassani on pieni kuoppa ja huumorintaju on kipakan kiero. En pyydä apua ennen kuin on pakko maidon ollessa jo maassa, enkä ole helposti tunteitani näyttävä tai syliin ottava. Joskus mietin, että mitä jos olisinkin tullut enemmän siihen toiseen sukuhaaraan, että olisinko helpompi ja hieman pehmeämpi. Yksin seisovan männyn sijaan taipuvampi paju, herkkyytensä näyttävä. Olisinko enää minä?

Pappani kuoli maaliskuussa 2014. En väitä ajattelevani häntä päivittäin, mutta viikottain kuitenkin. Joskus myös unohdan hänen jo menneen ja suren menetystä uudelleen. Kun Pöpelikössä-blogin Pia haastoi minut mukaan kuvahaasteeseen ja valitsemaan kuvan itsestäni vapaasti valittavalta aikakaudelta, en tiennyt mitä valitsisin, kun kuvia on aika vähän, joissa olen jonkun muun seurassa (ja jonka vielä voisi blogiin laittaa!). Tämä kuva on yksi kolmesta kuvasta, jonka olen esille kehystänyt makuuhuoneeni hyllyyn ja päätin valita sen, sillä olen halunnut joskus muutenkin kirjoittaa jotakin papastani. En tiedä menikö tämä nyt ihan haasteen sääntöjen mukaan (tuskin), mutta tämä meni nyt näin. Käykää kurkkaamassa haasteen tarkempi kuvaus Pöpeliköstä ja ottakaa siitä koppi.

Leppoisaa pääsiäistä! ❤

6 thoughts on “Valokuvasta tarina (haaste)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s