Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (+arvonta)

20190528_100735_kop

***ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!***

Miltä tuntuu samalla hetkellä saada ja menettää kaikki? Siihen aiheeseen pureutuu Tom Malmquistin teos Joka hetki olemme yhä elossa.

Kirja lienee monille tuttu ainakin nimenä, sillä se pyyhki muilla kirjoilla lattiaa ilmestyessään suomeksi vuonna 2017 (idän hitaimpana pääsin tämänkin pariin vasta nyt, kun sen joulun tienoilla kaupasta bongasin edulliseen hintaan). Kirja on autofiktiivinen teos sen perustuessa tositapahtumiin.

Tomin avovaimo on viimeisillään raskaana, kun hänen vointinsa romahtaa ja hän joutuu sairaalavuoteen omaksi, syvään nukutukseen. Tyttövauva, Livia, syntyy keisarileikkauksella suoraan keskoskaappiin. Tom jää kulkemaan sairaalaan käytäviä kahden elämänsä naisen välillä, kuolemaa tekevän ja uutta elämää aloittelevan välillä. Lopulta sairaalasta palaa kotiin vain isä ja tytär. Alkaa uusi elämä isänä, huoltajana, byrokratian rattaiden välissä sekä poikana omalle sairaalle isälleen. Maailma ei pysähdy odottamaan tai anna edes hetken hengähdystaukoa suuren surun keskellä

Kirja toimii kuin yhtenä suurena dialogina hahmojen välillä. Se on täynnä keskusteluja, puhetta, sekä perhe- ja ystävyyssiteitä. Kirjassa tehdään hyvin vähän mitään ja juoni etenee erilaisin keskusteluin, hyppien menneisyyden ja nykyisyyden väliä. Aluksi se tuntui vaikealta seurata, hengästytti ja tuntui siltä, että kirja olisi ehkä jätettävä kesken. Jokin sai kuitenkin jatkamaan lukemista ja asiat selkiytyivät, kirjan rytmiin upposi herkemmin.

Vaikka kirja käsittelee suuria suruja aiheuttavia asioita ja on selkeästi ollut osa Malmquistin omaa terapeuttista prosessia, se ei kuitenkaan jää mälväämään surun keskelle. Surulla ei mässäillä eikä sitä hierota vasten lukijan naamaa. Suru vain on jotain, mikä on läsnä, fakta, josta ei pääse yli eikä ympäri. Se vie voimat, vaikka samalla pitäisi olla kaikki maailman energia annettavana pienelle ihmisenalulle. Surullakin tuntuu olevan rajansa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Joka hetki olemme yhä elossa jäi omalla kohdallani hieman pettymykseksi. Kun kirjaa on hypetetty muutaman vuoden ajan, sitä sanotaan koskettavaksi, ettei se jättäisi ketään kylmäksi ja kirjan kansissakin arviot kertovat sen lyövän kanveesiin ja että sen luki yhdellä hengenvedolla, niin odotin huomattavasti enemmän. Goodreadsin puolellakin annoin vain kaksi tähteä viidestä, sillä lukukokemus jäi minun kohdallani tasolle meh.

Sen vuoksi en usko palaavani sen pariin enää uudelleen, joten ajattelinkin laittaa hyvän kiertämään ja arpoa sen jollekin teistä lukijoista! Ehkä kirja löytää paremman ja itseään arvostavamman kodin jostakin toisaalta. Osallistua voit kommentoimalla tätä postausta (jätäthän myös sähköpostiosoitteesi, että saan sinuun mahdollisen voiton osuessa yhteyden) kertomalla oletko tätä kyseistä kirjaa lukenut ja millä perusteella yleensäkin kirjoihin tartut. Osallistumisaikaa on 2.6. klo 21.00 asti (eli ensi sunnuntai-iltaan). Voittajalle ilmoitan henkilökohtaisesti sähköpostilla.

Advertisements
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (+arvonta)

Hei kesä

IMG_20180521_150654_956

Olen elänyt jonkinlaisessa kieltäymyksen tilassa, ikuisessa elämän keväässä. Hamunnut takkia mukaani ulos lähtiessä ja riisunut maiharit pois, kun vahingossa taas tuli ne vedettyä jalkaan. Kävellyt roskakatokselle t-paidassa ja tuntenut itseni perverssiksi ja oudon alipukeutuneeksi, itsensäpaljastaksi.

Tuijotellut villinä pilvinä lentäviä voikukan siemeniä, viheriöiviä nurmikoita ja kukkiin puhjenneita puita. Tuijotellut kesän lempilapsiani, pääskysiä, lentelemässä villisti parvekkeeni ulkopuolella – niitä on taas hieman vähemmän kuin viime vuonna, huomaan. Ostanut riistohinnalla ensimmäisiä kotimaan mansikoita ja antanut niiden makeuden vain sulaa suuhun.

Kun aurinko viipyy lämmittäen iholla vielä työpäivän jälkeenkin, ilmassa kiirii pääskysten ääniä ja nenään nousee mansikoiden tuoksua on se lopulta vain hyväksyttävä.

Hei kesä, kaimani, ihana nähdä taas.

Hei kesä

Vastuullisesta vaatekaapista (ja vähän muustakin)

Monissa blogeissa on viime aikoina ollut aiheena vastuullinen vaatekaappi ja hyvä niin. Vaateteollisuus on yksi saastuttavimmista teollisuuden aloista maailmassa ja sitä olisi hyvä lähteä ‘hieman’ kitkemään ihan vaan jo senkin vuoksi, että elämä tämän avaruudessa hiljaa kiertävän pallon päällä voisi jatkua. Vaatteiden tuotannon voisi helposti puolittaa (tai vähentää jopa enemmänkin), eikä silti kukaan jäisi ilman vaatetta päällensä, mutta sen sijaan tuotteita menisi vähemmän suoraan poltettavaksi eikä tuotantoon menisi yhtä paljon resursseja. Mutta nyt eksyin asiasta.

Siinä missä blogeissa puhutaan vastuullisesta vaatekaapista, niin jokainen näkemäni kyseisen aiheen postaus on saanut minut kuitenkin näkemään punaista. Kaikissa niissä puhutaan lopulta siitä, että miten rakennetaan se vastuullinen vaatekaappi. Mitä sinun tulisi ostaa, että vaatekaappisi olisi vastuullinen ja ekologinen. Mitä materiaaleja sinun tulisi suosia ja hankkia kaappiisi. Kerrotaan mitkä vaatemerkit ovat ekologisia läpinäkyvine prosesseineen ja joiden vaatteissa sitten sattumalta kuvissa esiinnytään, mainostaen hankkimaan tuotteita kyseiseltä valmistajalta. Kannustetaan kiertelemään kirpputoreja ja laittamaan omia vaatteita kiertoon muiden ostettavaksi.

Jokainen vinkki ja neuvo kannustaa jonkinlaiseen kuluttamiseen.

Kirpputoritkaan eivät lopulta ole niin ekologisia kuin on ajateltu. Toki, jos jotakin pitää ostaa niin suosittelen silti ostamaan jo jotain valmiiksi käytettyä, kuin uuden hankkimista, mutta tässäkin on ongelmansa. Vielä nykyäänkin moni miettii, varsinkin uutta vaatetta ostaessa, että jos en tästä sitten pidäkään, niin myyn sen sitten vain kirpputorilla pois. Niin sitten myös käy, kun tuote päätyy kirppispöytään ja joku sen sieltä nappaa omaksi aarteekseen. Siinä missä ekologinen-Eija kiittelee itseään onnistuneesta ja ekologisesta kirppislöydöstä, hän myös samalla lähettää signaalin ostaja-Outille, että osta vaan lisää tuotteita, saat ne kyllä myytyä myöhemmin kirppiksellä. Vintagelöytöjen lisäksi kirpputorit pullistelevat nykyään pikamuotia, joissa monissa on vielä hintalaputkin kiinni ja se on oikeasti todella surullista. Se on myös aikamme kuva. Ostamme, muttemme todellakaan tarpeeseen.

IMG_20180623_160544_369

Totuus on kuitenkin se, että jo sinulla oleva vaatekaappi on se kaikkein ekologisin, kun pidät siitä huolta ja huollat jo omistamiasi tuotteita oikein. Jokainen vaatekappale (tai esine ylipäätään) jonka ostat on merkki valmistajalle kysynnästä, johon he sitten tarjonnallaan vastaavat. Niin kauan kun on kulutusta, on valmistusta. Ja koska me olemme tottuneet kuluttamaan, niin siitä on todella vaikeaa luopua – tiedän sen. Mielemme kaipaavat aina jotakin uutta ja koitamme selittää tekevämme ekologisia valintoja ostamalla tuotteita, jotka jokin Lapualainen mummo on enkelten pieremästä langasta omin käsin kutonut ja joiden valmistamiseen on kulunut puhtaan veden sijaan vain valmistajansa kyyneleitä. Tai muuta vastaavaa.

Olemme eläneet liian yltäkylläisesti, liian tottuneena kuluttamaan ja siksi emme osaa elää ilman kuluttamista, vaikka kuinka käärisimme sen ekologisen valinnan kääreeseen. Se, ettemme osaa lopettaa kuluttamista meille oikeasti turhaan (mikä on toiselle turha ja tarpeeton ostos voi toiselle olla se kaikkein tärkein ostos, joten en tässä erottele sen enempää mikä on turhaa ja mikä ei) tavaraan ajaa meidät, ja planeettamme, perikatoon, ehkä jopa sukupuuttoon. En tiedä olenko siitä edes lopulta pahoillani, sillä meistä jokainen on siihen ihan yhtä syyllinen – minäkin, edelleen. Olen kuluttaja siinä missä kaikki muutkin, enkä osaa aina taistella turhia halujani vastaan. Joskus mietin, että ehkä Thanoksella olikin ihan hyvä pointti, vaikka toteutus ei ollutkaan se kaikkein paras mahdollinen.

Olemme kollektiivisesti totuttaneet itsemme halvalla hinnalla tuotettuun materiaan (enkä nyt puhu vain vaatteista) emmekä tahdo maksaa mistään liikaa, mutta siinä samalla joudumme pian maksamaan siitä kaikesta elämällämme, koko planeetan elämällä. Kohtaan mm. joka päivä omassa työssäni ihmisiä, joiden mielestä jokin maksaa liikaa. Hinta voi vaikuttaa korkealta, jos sitä verrataan halpaketjujen hintoihin, mutta tuotteen materiaali on hyvä, tuote on laadukas, se tulee kestämään vuosia käytössä, sen valmistajille on maksettu kunnollista palkkaa eikä heitä ole riistetty, siinä on oikeat kaavat, jotka joku on oikeasti piirtänyt ja hei, minullekin maksetaan palkkaa. Jos tuote maksaisi 119,90e sijaan vain 19,90e, niin voin taata jonkin näistä puuttuvan, eikä se ole myyjän palkka (joka on oikeasti aika kehno keskituloisen palkkaan nähden, mutta se ei kuulu tähän). Me emme hyväksyisi riistoa omassa naapurissamme, mutta miksi hyväksymme sen halpojen hintojen vuoksi jossakin kauempana?

Taisin taas eksyä aiheesta.

Jokainen vaatekappale tai tuote jonka ostat, on sen jälkeen sinun vastuullasi. Miten huollat sitä, että se kestäisi mahdollisimman pitkään ja miten korjaat sen, että käyttöikä vielä jatkuisi. Mitä kalliimpi tuote, sitä paremmin siitä pitää huolta, vai mitä? Jos ostat jotakin viidellä eurolla, et ehkä jaksa tehdä asialle mitään sen rikkouduttua, vaan ostat uuden ja taas uuden ja taas uuden jne., niin kauan kunnes olet käyttänyt enemmän rahaa kuin olisit käyttänyt ostamalla kerralla kunnollisen hieman kalliimmalla. Mikset siis pitäisi tavaroistasi huolta, niistä edullisimmastakin, jolloin uuden hankkimiseen ei olisi jatkuvasti tarvetta, jolloin uutta ei myöskään tarvitsisi jatkuvasti valmistaa?

IMG_20180628_120010_297

Mikä siis olikaan se ekologinen vaatekappi? Se jonka jo omistat, aivan oikein. Pidä siitä huolta. Opettele edes vaatehuollon perusteet, korjaa reiät ja poista neuleista nypyt. Tutki pesulappuja, että osaat pestä vaatteesi oikein. Arvosta vaatteitasi ja niiden valmistajaa. Tuuleta aina kuin voit, usein sekin riittää ja se säästää vaatteen kangasta. Kun vaate lopulta tulee tiensä päähän, niin kierrätä se oikein tai tee siitä vaikka lattianpesurätti.

Kun kuitenkin jossain vaiheessa suuntaat vaateostoksille (joskus on käytävä!) niin muista, ettei kotimaisuuskaan ole aina se paras vaihtoehto, eettisyyttä on monenlaista, löydä itseäsi pisimpään palveleva vaihtoehto ja koita vältellä pikamuotia. Ole valmis maksamaan tuotteesta hieman enemmän, silloin pidät siitä myös parempaa huolta. Muista, että COS, Monki, Weekday, & Other Stories ja Cheap Monday kuuluvat kaikki samalle yhtiölle kuin H&M ja tukemalla näitä tuet oikeastaan vain Stefan Perssonia – Ruotsin rikkainta miestä (kannattaa muuten lukea tämä Eetti ry:n teksti H&M:n toiminnasta). Jos tarvitset tai tahdot jotakin uutta, harkitse, mieti ja pohdi. Ostatko vain jotain täyttääksesi tyhjän tilan sisälläsi (minä tein aikoinaan juuri sitä) vai tarvitko oikeasti jotakin uutta. Etsi käytettyä tai sijoita johonkin parempaan halvan tuotteen sijaan. Jätä 10 huonoa/ihan kivaa ostamatta ja osta yksi laadukas/täydellinen. Kysy myyjältä apua siihen, miten vaatetta voisi yhdistellä ja käyttää eri tilanteissa, jos et itse keksi. Älä shoppaile vain ajankuluksi, äläkä kiertele turhaan vaatekaupoissa tai liikkeiden nettisivuilla ettet tule alttiiksi turhille “tarpeille”. Karsi mainosärsykkeet laittamalla “ei mainoksia” -lappu postilaatikkoon ja käytä luovuuttasi jo omistamiesi tuotteiden kanssa. Äänestä jaloillasi, jos saat huonoa palvelua ja suosi liikkeitä, joissa juuri sinut otetaan huomioon yksilönä. Hanki pelkän materian sijaan myös elämyksiä.

Näytä, että et ole vain kuluttaja. Näytä, että välität.

Heränneitä ajatuksia voi jättää kommenttiboksin puolelle, niin kuluttamisesta kuin maailman tilastakin, ihmisyydestä tai meriemme muoveista. Jos kävi ahristamaan, niin saa syyttää siitäkin, minuakin ahdistaa tämä ihan koko ajan. Ja jos päätit siltä istumalta lakata tukemasta yllä mainittuja pikamuotimerkkejä, niin lupaan lähettää sinulle osoitetietoja vastaan postikortin tai kirjeen.

– – –

Ja kyllä, kuluttamista pitää olla, että olisi tuotantoa ja työpaikkoja – omanikin riippuu siitä. Talous kaatuu, jos lakkaamme ostamasta ja sekään ei ole hyvä. Mikään ei ole hyvin, oikein tai toimi ja kaikkia vituttaa joko liiallinen ekoilu tai sen kokonaan sivuuttaminen. Ymmärrän myös, ettei kaikilla ole varaa olla ostamatta esimerkiksi jatkuvasti kasvaville lapsille muuta kuin alaspoljetuilla H&M:n hinnoilla ja se on ihan ok, en syyllistä. Jos minulla olisi lapsi, niin ei minullakaan olisi varaa ostaa kalliita kotimaisia, ekologisia nuttuja ja legginsejä, vaan ostaisin varmaan kaiken mahdollisen kirppikseltä tai mistä nyt sattuisin edullisesti löytämään. Että ei kuitenkaan sitten revitä niitä perseitä, omia tai minun, kommenttiboksissa, ymmärrän kyllä about miten maailma ja raha toimivat, haluan vain, että ihmiset pohtivat edes hetken kulutustottumuksiaan.

Vastuullisesta vaatekaapista (ja vähän muustakin)

Kukkakaalipizza (G)

20190508_132434_kop

Terveisiä vuodelta 2015, kun kukkakaalipizza oli trendikkäintä ikinä valmistaa, syödä ja kuvata someensa. Ja terveisiä nyt vuodelta 2019, kun tämä trendien aallonharjalla tottuneesti surffaava (not) ihminen vihdoinkin sai aikaiseksi kyseistä ruokaa valmistaa.

En hirveästi jaksa seurata trendiruokia tai trendejä ylipäätään (töiden takia vain on pakko), enkä ole keittiössäni testannut mitään muuta somehittiä kuin avokadopastaa (se oli hirveää). Kukkakaalipizza kiinnosti lähinnä helppoutensa ja gluteenittomuutensa vuoksi, mutta koska en ole mitenkään päin minkäänlaisen kaalin (paitsi parsakaalin!) ystävä, enkä varsinkaan kukkakaalia ole syönyt ikinä, niin jätin reseptin ja idean hautumaan jonnekin vatsan ja takaraivon välimaastoon muutamaksi vuodeksi.

Viime aikoina on tullut syötyä liikaa pakastealtaista poimittua pizzaa, eikä siitä voi syyttää kuin omaa laiskuuttaan. Valmis lätty kun on niin helppo vain heittää uuniin ja mussuttaa itselleen mahan pinkeäksi, olon huonoksi ja niin edelleen. Ei siitä koskaan tule hyvä olo tai fiilis, mutta sen helppous viehättää siinä missä pizzapohjan höttöisyys turvottaa ja ahdistaa. Päätin siis ottaa itseäni niskasta kiinni ja pyöräyttää muutaman vuoden takaisen trendiruoan uuniin. Resepti on niin helppo ja vaivaton, että kuka tahansa siihen pystyy:

KUKKAKAALIPIZZA (SOPPA 365):

pohja:

400g kukkakaalia
2 kananmunaa
1 dl juustoraastetta
+
omavalintaiset täytteet

Raasta kukkakaali riisimäiseksi

Lisää kukkakaaliriisin sekaan kananmunat ja juustoraaste

Muotoile muutama pienempi pizza tai kokonainen levyllinen

Paista 200 asteessa 25 minuuttia, lisää haluamasi täytteet ja paista vielä 10 minuuttia.

Nauti.

 

Ja siis todellakin nauti. Olen muutaman kerran nähnyt sen vaivan, että olen tehnyt pizzan alusta loppuun itse, mutta koskaan se ei ole maistunut näin hyvältä. Pohja ei tietenkään ole yhtä rapea kuin tavallisessa pizzassa ja makukin hieman erilainen, mutta sen mikä rapeudessa häviää, niin kaikessa muussa voittaa. Maku on todella hyvä, pohja ei tihku turhanpäiväistä rasvaa eikä syömisen jälkeen jää sellaista tunkkaista pahaa oloa, että olisi tullut syöneeksi liikaa (söin päivän aikana koko helvetin pizzan ja olo oli silti kevyt!). Toki jos meinaa vetäistä pizzansa päälle puolikkaan porsaan, niin saattaa vähän hengästyttää, mutta oma kasvisversioni oli kevyt, mutta silti nälän vievä. Olin myös aivan varma, anteeksi nyt tästä, että tuollainen määrä kaalia saisi mahani käymään kuin oluttynnyri ja saisin aikaan aikamoisia serenadeja perseestäni, mutta hiljaista kuulkaas piteli! Vatsaystävällinenkin siis. Aion todellakin tehdä toistekin.

Oletko sie jo ehtinyt testaamaan tätä vuosien takaista trendiherkkua?

Kukkakaalipizza (G)

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

IMG_20190508_200307_721

“Karu ja ankara luonto piirtää ääriviivoja paikasta, joka hohkaa entistä aikaa. Venäläisten asuttama Pyramidenin kylä Huippuvuorilla oli neuvostoaikainen onnela, jossa tehtiin töitä, tanssittiin ja rakastuttiin. Nyt kylä on hiljainen, lähes autio. Talven lähestyessä viimeinen turistilaiva lähtee, ja jäljelle jää vain kourallinen ihmisiä vartioimaan kylää. Heidän joukossaan on ensikertalainen, suomalainen Kriril, joka on tullut äärimmäiseen pohjoiseen menneisyytensä ajamana. Vuosikymmenten takaa palaavat kaipauksen suolaamat muistot, mutta yhtä liki tulevat tyhjentyneiden rakennusten kätkemä menetys. Vaikka tilaa on paljon, elinpiiri kylmyyden, pimeän ja lumen keskellä on ahdas.”

Bongasin Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä teoksen ensin Kustantamo S&S:n instagramissa ja sitten hetken päästä kirjaston uutuudet-hyllystä jättäen sen sinne useasti. Sitten eräänä kertana vain nostin sen mukaani sen kummempia miettimättä. Takakannenkin luin vasta kotona, sitten taas uudelleen kirjaa aloittaessani ja vielä kolmannen kerran kirjan jo ollessa kesken – niin että mistä tämä nyt oikein siis kertoikaan?

Yksinäisyydestä, lauman kaipuusta, vapaudesta elää ja tehdä valintoja sekä syvimmät ytimetkin jäädyttävästä kylmyydestä. Rakkaudesta, jääkarhuista, utopioista ja häpeästä. Siitä, mitä on elää kahden kansalaisuuden välillä, kuulumatta kunnolla oikein kumpaankaan.

Rauanjoen teksti on maalailevaa ja niin kuvaavaa, että Pyramiden ja pureva kylmyys esittäytyvät elävästi myös lämpimässä vuoteessa pää pehmoisella tyynyllä leväten. Tekstin ollessa erityisen kaunista, se ei kuitenkaan ollut pikkusievää tai poikkileikkaavaa, mutkia suoriksi laittavaa sorttia, johon moni nykyajan kirjailija tai suomentaja helposti sortuu. Teksti oli kuitenkin sellaista, että ainakin minun oli aina hetken verran kasattava itseäni saadakseni taas rytmistä ja oikeasta mielentilasta kiinni. Vain yhden luvun kerrallaan lukeminen ei siis olisi tullut kysymykseenkään, mutta toisaalta, en olisi halunnutkaan lukea kirjaa niin lyhyissä pätkissä. Toisaalta en myöskään olisi mitenkään voinut lukea sitä kerralla putkeen. Vaikka teos oli koukuttava, niin silti se pakotti pitämään myös taukoja.

Kirjan luettuani oli pakko siirtyä myös googlen pariin, sillä sivistykseni ei todellakaan kantanut Huippuvuorille Pyramideniin asti. Ensimmäisistä toki tiesin ja nyt siis jälkimmäisestäkin. Faktaa ja fiktiota, maagista realismia, sisältävät kirjat viehättävät varmasti monia ja kun kirjassa manittujen lentokoneiden numerotkin täsmäävät aitoihin, niin lienee syytä antaa tunnustusta kirjailijalle tehdystä taustatyöstä.

Lenin-setä ei asu enää täällä ei ole mielestäni saanut niin paljon huomiota mediassa kuin se ansaitsisi, enkä ole nähnyt sen kansitaiteenkaan vilahtelevan yhtä usein somessa, kuin kauniimpikantisten teosten. Älkää antako kuitenkaan sen huijata itseänne (kuten Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on huijannut, ei se oikeasti ole niin hyvä, sen kansi on vain tosi hyvää instagrammatskua. kyllä, olen sen lukenut, eli ei ollut mututuntuma vaan mielipide.) vaan tarttukaa tähän rohkeasti, jos jossakin törmäätte.

Kirja saa myös miettimään, että kestäisikö oma pää puolta vuotta sisäelimiä jäädyttävää pakkasta neljän muun ihmisen seurassa ja vain satunnaisin kontaktein ulkomaailmaan? Vaikka erakkoelämästä välillä haaveileekin, niin tuollaisessa erakoitumisessa mieleni hajoaisi varmaan jo vajaassa kuukaudessa pirstaleiksi ja olisin valmis palaamaan maitojunalla kotiin heti ensimmäisen mahdollisuuden osuessa kohdalle. Ehkä jossain lämpimässä kohteessa kestäisin.

Onko Lenin-setä ei asu enää täällä tuttu tai mitä siun pääkoppa sanoisi puolen vuoden pakkasessa erakoitumisesta?

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

Huhtikuussa…

…en tehnyt oikeastaan mitään kiinnostavaa. Koitin kalenterista kurkkia, että olenko osallistunut mihinkään tapahtumiin tai käynyt missään, niin en! Yksi kaveri kävi teellä ja siinäpä se sitten olikin kaverien tapaamisien kannalta. Villiä.

…luin vain kaksi kirjaa loppuun.
Michelle Obama: Minun tarinani (vahva suositus tälle, taas yksi esimerkki siitä miten päättäväisyydellä ja määrätietoisella ahertamisella oman päämääränsä vuoksi voi saavuttaa suuria asioita. kirja sai myös kaipaamaan Obamaa takaisin presidentin paikalle.)
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (siinä missä maaliskuussa lukemani Turusen Sivuhenkilö oli iihhana, niin Rakkaudenhirviö jäi omasta mielestäni lattean lakoniseksi. sillä oli hetkensä ja se on lopulta aika täydellisen kattava kuvaus suomalaisuudesta, mutta lopulta sen vain luki väkisin loppuun.)

…ostin taulun! Siis ihan oikean maalauksen. Kävin hieman potkimassa renkaita eräässä päättyvässä myyntinäyttelyssä, jossa kaikki maalaukset olivat puoleen hintaan. Sain lopulta maalauksen vieläkin edullisemmin, kun myyjä tinki hintaa puolestani alemmas ja alemmas. En tosin ole vieläkään saanut maalausta seinälle asti, mutta hiljaa hyvä tulee.

20190420_095828_kops
…pitihän sille taululle sitten saada paikka, joten…

…sain myös sykäyksen tehdä hieman pientä pintaremonttia. Kello yhdeksältä pitkän perjantain aamuna vain päätin, että nyt on hyvä hetki ruveta repimään irti tapettia työhuoneesta, kun johan sitä on vajaat kuusi vuotta suunnitellut. Alkuillasta olin yhden seinällisen sijaan repinyt alas kaksi seinällistä ja siihen asti riitti minun inspiraationi. Nyt pitänee sitten varmaa odottaa ensi pääsiäiseen, että saan sykäyksen hioa, puhdistaa ja maalata seinät. Olen muuten sen vajaat kuusi vuotta vihannut myös tuota toisella seinällä ollutta seinätarraa, jonka joku ajatteleva ihminen oli liimannut tapetin päälle, jolloin sitä ei ole voinut poistaa repimättä samalla tapettia rikki. Hnnngh.

…löysin pakastimesta vielä viime kesäisiä raparpereja ja päätin keitellä niistä mehua. Lopputuloksena oli kaksi purkillista hilloa, mutta aivan hyvä lopputulema sekin. On mukavasti saanut lisämakua ja makeutta aamuihin, kun on sekoitellut sitä jogurtin ja myslin sekaan.

…tein ehkä jotain muutakin, mutta tuskin mitään erityisen kiinnostavaa, kun mitään ei palaudu mieleen. Ehkä toukokuusta tulee hieman aktiivisempi haha.

Huhtikuussa…