Valkmusan kansallispuisto

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin eräänä lomapäivänä Valkmusan kansallispuistossa Pyhtäällä. Olin käynyt siellä vain kerran aiemmin, alkusyksystä 2016, vaikka se sijaitsee vain vajaan tunnin automatkan päässä kotoa. Mikä siinä onkin, että lähelle on aina niin pitkä matka ja todella vaikea lähteä? Kauempana olevat kohteet kiinnostavat aina jostain syystä enemmän ja niistä innostuukin ihan eri tavalla. Nyt oli kuitenkin keksittävä jokin mukava lähikohde, kun tiedossa oli maanantainen 8 tunnin vesikatko lyhyillä sähkökatkoilla höystettynä (#putkiremontinvuosi se vaan antaa parastaan), sillä olin ollut liesussa ensin Oulussa ja sitten melkein viikon naapurkaupunnissa ja halusin tulla päivän päätteeksi takaisin kotiin. Kohteeksi valikoitui siis Valkmusa, jonka muistelin olevan mukavan mittainen ja kameran mukaan ottamisen arvoinen paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja olihan se juuri kaikkea sitä mitä muistelinkin sen olevan. Simonsaaren lenkki on hieman päälle kahden kilometrin mittainen pitkospuutaival läpi kosteiden soiden, metsien, rantaheinikkojen ja suopursumetsikköjen läpi. Matkalta löytyy myös näkötorni, josta voi tiirailla sääksiä pesineen ja korppeja, joiden raakunta ainakin siivitti aavemaisesti omaa yksinäistä matkaani, sillä vastaan tuli noin arkiaamupäivänä vain yksi ihminen. Hirviäkin lienee siellä joskus nähty ja olisin sellaisen halunnut nähdä itsekin, mutta eihän sellaista tuuria nyt kohdalle satu.

Reitin varrelle on ripoteltu myös pitkiä penkkejä, joille istahtaa lepäämään ja/tai tuijottelemaan joko suo- tai metsämaisemaa – miksei myös maistelemaan eväitä. Itse jäin muutamalle penkkipaikalle hengailemaan hetkeksi ja ainakin ne olivat todella hyvin sijoitettu. Maisemat olivat kauniit ja metsässä olevan penkin ympärillä jaksoivat vielä pikkulinnutkin laulaa korpin kumean raakunnan lisäksi. Hirvien lisäksi olisin halunnut nähdä myös kurkia, mutta niitä ei valitettavasti näkynyt eikä kuulunut koko reissulla. Eläimistön vajavuuden sijaan kasvisto sentään oli monipuolinen. Kanervat kukkivat kauniisti, kypsiä karpaloita ja puolukoita oli vaikka kuinka ja paljon, suopursuja pursuili (on mahtanut olla kukinnan aikaan niin vahva tuoksu, että sen läpi on pitänyt mennä macheten kanssa) ja maisemat vaihtuivat kuin leikaten metsästä suohon ja suosta taas metsään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lenkki oli kierretty noin puolessatoista tunnissa, vaikka pysähtelin ja polvistuin jatkuvasti kuvaamaan ja vain hengittelemään puhdasta ja tuoksuvaa ilmaa, joten se sopii myös heille, jotka eivät halua kuluttaa luonnon ääressä koko päivää. Kotiintulaiseksi toin ainakin yhden hirvikärpäsen, jonka kaapaisin niskastani ja erittäin levollisen mielen. Kyllä se vain tekee mielelle ja sielulle hyvää käydä tuijottamassa luontoa ja sen rauhaa. Siellä kaikella on paikkansa, aikansa, tuoksunsa ja äänensä. Vaikka luontosuhteeni ei ole mitenkään erityisesti ollut koskaan katkolla, niin jotenkin tänä kesänä olen silti löytänyt luonnon uudestaan ja teinkin vakaan päätöksen liikkua siellä paljon enemmän – varsinkin luonnon- ja kansallispuistoissa retkiä tehden, kuten lähimetsiinkin poiketen vieläkin useammin. En usko, että minusta mitään kunnon eräjormaa viikon telttaretkineen saa, mutta aktiivisen päiväretkeläisen kyllä.

Valkmusan kansallispuisto

Kirjoittamisesta, syksystä ja uusista aluista

Viime kuukausina minusta on usein tuntunut siltä, ettei minulla oikein olisi blogille mitään annettavaa. Aiheet jotka päässäni suurimman osan ajasta pyörivät eivät kuulu tänne ja sitten taas en tunnu osaavan kirjoittaa yleispätevistä aiheistakaan. En paikoista joissa käyn, mitä niissä koen tai kirjoista joita luen ennen nukkumaanmenoa – pitäisi kai vain taas yrittää, sillä paikkoja ja kirjoja on kertynyt. Välillä tuntuu, että olisin sanonut jo kaiken, samat sanat ovat osuneet peräkkäin liian usein ja aiheet pyörivät myötäpäivään itseään toistaen kuin tasatunnit analogisessa kellotaulussa.

Silti blogiovien ja -ikkunoiden laittaminen säppiin tuntuu vieraalta ajatukselta, sillä tätä hommaa on tehnyt jo niin kauan eikä lopettaminen ole koskaan onnistunut. Välillä harmittaa, että on tullut poistaneeksi vanhoja tekstejään kokonaan, livejournalista ja blogspotista lähtien, mutta ehkä se oli tarpeellista. En usko, että tunnistaisin itseäni enää niiltä ajoilta, kun muutamankin vuoden takaiset ajatukset tuntuvat usein jo vierailta – kuin jonkun muun kertomilta. Myös se, että siirtäisin kaikki tekstini vain sivuun muiden silmiltä tuntuisi oudolta, sillä miten voisin ikinä kehittyä kirjoittajana siihen pisteeseen asti kuin haluan, jos en koskaan saisi palautteena niitä piikikkäitä ruusuja tai pehmoisia voikukkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä asiaa pitäisikin ajatella juuri tuolta toiselta kantilta. Ei niin, että mitä minä annan blogille, vaan mitä blogi antaa minulle. Vaikka itse usein tuntee itsensä yhtä luovaksi kuin tiskialtaan yllä kuivuva rätti, niin jotenkin sitä silti löytää blogiin jotakin kirjoitettavaa – jos nyt ei omaansa, niin edes toisten kommenttibokseihin. Oma blogi antaa ajatuksilleni oman paikan, jonne voin kirjoittaa aiheista jotka eivät ole millään tavalla pöytälaatikkoon taipuvia kirjoituksia. Se antaa luvan kirjoittaa juuri minua kiinnostavista asioista, joista kaverini eivät ehkä ole niin kiinnostuneet ja mahdollistaa samalla vuorovaikutuksen muiden kanssa. Yksi julkisen blogin parhaita puolia onkin juuri se, että saa aikaan keskustelua ja pääsee vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneet samoista asioista kuin minä ja jaksavat kerta toisensa jälkeen kommentoida tekstejäni palautetta antaen ja uusia näkökulmia sekä mielipiteitä  esittäen – tai sitten ihan kommentoiden kuulumisiaan, mikä sekin on mukavaa. Jotkut ovat satunnaisia kommentoijia ja joidenkin kanssa on kuljettu yhteistä blogimatkaa jo vuosia, hiljalleen tutustuen ja blogikavereiksi muuttuen – yhden kanssa ruudun ulkopuolellakin tavaten. Välillä tekisi mieli tutustua heihin muihinkin paremmin, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu aina vaikealta. Muiden blogeista luetut tekstit ovat usein myös inspiroineet minua joidenkin tekstien kirjoittamisessa ja satunnaisesti blogeissa kiertävät haasteet ovat mukavaa ajanvietettä ja täytettä blogiin. Kiitos siis teille kaikille, jotka tätäkin tekstiä luette niin kommenteista, inspiraatioista kuin blogitoveruudestakin – niin ja kannustuksesta myös heiltä, jotka elävässä elämässä kulkevat mukana.

Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä itseilmaisun muoto siitä lähtien, kun sen taidon opin ja asioiden ylöskirjaaminen tapa, jonka aloitin ensimmäisellä luokalla aloittaessani ensimmäinen päiväkirjani (joka on erittäin tärkeä teos kulttuurisesti sisältäen mm. eri päivien ruoka-annoksia ja sitä, kenen kanssa leikki milloinkin ja oliko koulussa mukavaa). Ei kai tämä nykyaikainen blogin pitäminen ihan hirveästi siitä taida erota, haha. Blogia olen päivittänyt satunnaisesti ja välillä koordinoiden tietyt ajat ja päivät postauksille, mutta ensimmäinen lähestymistapa on pitkän tutkinnan tuloksena minulle kuitenkin se kaikkein läheisin – tekstiä syntyy, kun tekstiä syntyy, ei sitä voi kamalasti määräillä ja pakottaa itsestään ulos ilman, että laatu kärsisi huomattavasti. Joskus olisi asiaa viiden postauksen verran päivässä ja välillä taas ehkä kerran kuussa, jos silloinkaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syksy tuntuu omalla kohdallani, kuten monella muullakin, aina uudelta alulta, vaikka se suurimmaksi osaksi kylvääkin ympärillemme vain kuolemaa ja lepoa laittaessaan luonnon taas pitkäksi aikaa pauselle. Blogistakin se saattaa valua näkyville, sillä vaikka tämän päivittäminen on tuntunut pitkään hieman tangertelevalta, niin päivä päivältä tunnen taas enemmän intoa tekstin tuottamiseen – aiheesta kuin aiheesta. Sisälläni on myös määrittelemättömän ajan kuplinut jokin levottomuus, enkä oikein ole tiennyt mitä se on ollut tai mihin suuntaan se on minua koittanut työntää. Kun jokin aika sitten seisoin Oulussa pienen lammikon äärellä ja samoilin pitkin loputtomia puistomaisemia loppukesän kukkia ja muita tuoksuja nuuhkien, koin jonkinlaisen heräämisen kuin se kytenyt kupla olisikin yllättäen puhjennut. Samalla hetkellä moni solmu sisälläni tuntui aukeavan kuin taikurin käsissä ja näin tulevaisuuteni hieman selkeämpänä. Nyt tarvitsen vain lisärohkeutta tarvittavan ensimmäisen askeleen ottamiseen, mutta saa nähdä löytyykö sitä ja näin ollen palaanko tähän aiheeseen enää koskaan.

Kävi miten kävi, tämä syksy tuo varmasti mukanaan monia uusia asioita, niin kuin se aina tuo. Osa niistä on suunniteltuja ja osa sellaisia, joihin ei varmasti osaa mitenkään päin varautua, niin hyvässä kuin huonossakin. Olkoon minun ja teidän kaikkien syksy kuitenkin täynnä lämpöä, läheisiä ja lempeyttä, uusia asioita ja mahtavia mahdollisuuksia.

Kirjoittamisesta, syksystä ja uusista aluista

Ilma on tyyni

Syksyn tulon voi jo maistaa illan hämärässä.

Ilma on tyyni, aurinko on painunut mailleen. Aivan kuin illasta olisi imaistu viimeinenkin elämä pois, eikä sitä huomaa kuin vasta liian myöhään. Tuuli ratsastaa pellon yläpuolella ja lähenee taivuttaen puut kanssaan villiin tanssiin. Hetkessä maailma ympärillä räjähtää tuulen lennättäessä hiukset taivaisiin.

Yöllä ikkunaverho imeytyy ulospäin kunnes tuuli taas työntää sen takaisin. Se taivuttaa puunrunkoja kumarruksiin ja saa pellon aaltoilemaan.

Sade antaa odotuttaa itseään.

29.7.2018

– – –

Etsiskelin tyhjänpuoleista muistikirjaa yhteen projektiin laatikoideni uumenista, mutta löysinkin vain summittaisesti täytettyjä sellaisia, vanhoja päiväkirjoja ja ties mitä terveellisen elämän joogaohjeita ja vanhoja vesiväritöitä. Löysin myös tuon ylle kopioimani tekstin viime vuoden heinäkuulta, jolloin olen nähtävästi jaksanut viedä muistikirjan mukaani mökille.

Usein mietin, että pitäisi kirjoittaa enemmän käsin. Jos nyt ei päiväkirjaa, niin tuollaisia lyhyitä hetkiä, tuntemuksia, koettuja fiiliksiä ja niitä asioita, joita on nähnyt. Mieleen putkahtavia ajatuksia, joiden tietää unohtuvan, jos niitä ei kirjoita mihinkään ylös. Sanapareja, lainauksia, aiheita, rakkauden tyrskäyksiä ja inhon väristyksiä. En edes halua tietää kuinka monta täydellistä lausetta tai puhdasta tunnetta olen ehtinyt elämässäni unohtaa vain siksi etten ole kirjoittanut niitä ylös. Jossain asioissa muistini lahoaa kuin vanhan ladon seinä, eikä minulta kannata kauheasti kysellä vuosilukuja, ihmisiä tai paikkoja, lapsuuden tapahtumia tai nuoruudenkaan, viime kevätkin alkaa jo olla hatara.

Kun luen vanhoja tekstejäni muistan kirkkaana sen kaiken. Tuonkin illan, kun lämpö ja viileys kävivät pitkää taistelua, kun toisessa kohtaa pihaa vielä tarkeni, mutta toisessa piti vetää hupparia tiukemmin ympärille. Muistan sen vimman, jolla tuuli tuli kohti pellon yli ja meinasi viedä kaiken mukanaan, muttei tuonut tuonut sadetta muassaan, vaikka sen läsnäolon ja lähenemisen tunsi ilman kevyenä väreenä. Muistan, kuinka myöhemmin parvella maatessani verho lipui vuoroin ikkunasta ja taas takaisin sisään tuulen vinkuessa varaston peltikaton alla. En ole muistanut sitä vuoteen, mutta nyt muistan sen taas.

Minkälainen suhde sinulla on käsin kirjoittamiseen vai onko näppäimistö rakkaampi?

Ilma on tyyni

Ihana elokuu

Sen huomaa uusista tuoksuista ilmassa, kuivuuden hiljalleen kellastamista lehdistä ja pienesti punastuvista omenanposkista. Ilma soljuu sormien läpi ohuemmin, heinäsirkat hyppivät vielä hetken helteisellä hiekkapolulla edestakaisin eikä lintujen laulua enää kuulu edes metsässä. Auringon keltaisiksi paahtavat viljat heiluvat hiljalleen tuulessa puimuria odottaen, pienten hiirten ja sammakoiden väistäessä askelten edestä.

Kesä tuntuu aina olevan ohi silmänräpäyksessä, vaikka auringon tuoksu vielä viipyilisi iholla eikä syyssateista olisi edes ensimmäistä ennustetta. Hallanvaara hiipii aina liian aikaisin ja ikuinen kesä häilyy kaipauksena monen huulilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta eikö syreeninkin tuoksuun kyllästyisi, jos se kukkisi useammin ja pidempään. Eikö siinä juuri ole sen taika, että tuoksu katoaa vain muutamassa viikossa, nautittavaksi uudelleen vasta seuraavana kesänä. Eikö kärpästen laiska surina lämpimänä kesäpäivänä tuo mieleen ne kaikki loputtomat lapsuuden kesät suloisina muistoina, jotka ikuisesti jatkuvina menettäisivät makunsa nopeasti. Kun vehreät ja villinä kasvaneet kukkaniityt muuttuisivat jokapäiväisiksi ja tavanomaisiksi sen sijaan, että niiden ääreen osaisi pysähtyä niiden olemassa olon lyhyenä hetkenä niitä arvostaen. Kuinka suloista onkaan muistaa lumen jo langetessa niiden tuoksu ja tuntea sydämessään jo tuleva, uusi kevät ja kesä.

Päivä päivältä aiemmin hämärtyvät illat muistuttavat pitkän ja pimeän ajan hiljalleen saapuvan. Kylmyys ja alokuloisuus tekevät itsensä tykö, tiedän sen, mutten jaksaisi tänä syksynä antaa niille yhtään arvoa. Pimeän voi torjua valolla, kylmyyden lämpimillä asioilla ja alakulon… noh, on vain löydettävä joka päivä jotakin kaunista ja hyvää sekä muistettava pitää itsestään huolta.

Ihana elokuu on vielä kesäkuukausi, joten nautitaan siitä ja sen hetkellisen helteisistä auringonpilkahduksista oikein erityisesti.

Ihana elokuu

Kuukauden kahvila: Papulaari

Vietän paljon aikaa kahviloissa vapaalla ollessani, joten päätin aloittaa aiheesta postaussarjan! Joskus sitä luulee kolunneensa jopa oman kotikaupunninsa kaikki kahvilat läpi, mutta yhtä usein sitä myös hoksaa olleensa väärässä, kun varsinkin kesällä kesäkahviloita pompsahtelee esiin useampia. Usein myös vieraassa kaupungissa haluaa poiketa ennemmin johonkin pieneen, kotoisaan kahvilaan kuin joka kaupunnista löytyviin, samoilta näyttäviin ketjukahviloihin. Tässä postaussarjassa aion nostaa esiin eri kaupunkien helmiä kahviloiden loputtomasta merestä ja saan ihanan tekosyyn lorvia uudelleen vanhoissa suosikeissa.

IMG_20190729_120313_100
kiitos sinulle tuntematon-Venla, joka suostuit kuvattavaksi tälle kylähullulle kahvilakävijälle.

Postaussarjan toisessa osassa tutustumme omaan suosikkikahvilaani Kahviputiikki Papulaariin, joka sijaitsee rakkaassa kotikaupungissani Kouvolassa. Myönnän heti alkuun, etten todellakaan ehdi käydä paikassa niin usein kuin haluaisin, mutta aina kun sinne pääsen hetkeksi rauhassa istahtamaan ystävän tai kirjan parissa, niin kaihoisasti ajattelen, että ehtispä useammin ja milloinkohan taas.

Papulaarin, noh voi kai sanoa virallinen hashtag on #toinenolohuone eikä se voisi olla yhtään enempää paikkaa kuvaava. Tunnelma kahvilassa on erittäin kodinomainen pehmeine sohvineen, erilaisine puutuoleineen ja pöytineen, maailman söpöimpine kuppeineen ja asetteineen aina mukavaa ja iloista henkilökuntaa unohtamatta. Kahvilassa on todellakin panostettu viihtymiseen ja sen huomaa, enkä ole tavannut vielä yhtäkään henkilöä, joka ei paikasta olisi pitänyt. Vielä muutama vuosi sitten Papulaari toimi pienemmissä tiloissa, jolloin varsinkin talvisaikaan ei usein mahtunut sisään ja tunnelma oli erittäin ahdas, mutta onneksi nyt tilaa on useammallekin janoiselle ja/tai nälkäiselle kulkijalle. Nykyään saman katon alta löytyy myös nimensä mukaisesti teetä ja hyvinvointia tarjoava Nirvana Tea and Wellness, hierontapalvelu Rautainen olo sekä vintagekirpputori Korentotori.

kollaasipollaasi
katsokaa nyt noita kuppeja, kuinka söpösiä!

Ja koska tehän tiedätte, ettei minun sydäntäni voiteta millään kiehuvaan veteen lisätyillä Liptoneilla tai eilispäivän käntyillä, voitte varmaan jo arvata, että teet ja herkut ovat Papulaarissa maininnan arvoisia. Kahvitkin kyllä kuulemma myös, mutta niistä saa runoilla joku muu kuin minä, joka en erota kahveja toisistaan vaikka aseella uhattaisiin. En usko, että Papulaarista saisi pussiteetä vaikka erikseen pyytäisi, sillä joku rotihan elämässä pitää olla ja kun jotain ruvetaan tekemään, niin se tehdään sitten hyvin ja pieteetillä. Jokainen tilaamasi tuote tarjoillaan pöytään ja valitsemasi tee hautuu hiljalleen omassa kannussaan, josta riittää kahteen kupilliseen. Tee- ja kahvivalikoima on runsas ja uutuuksia putkahtelee aina silloin tällöin listalle. Tiskin viereinen vitriini pullistelee niin suolaisia kuin makeita, että gluteenittomia ja vegaanisiakin herkkuja ja tarjolla on myös kylmiä juomia sekä  kesäisin  jäätelöpikareita. Arkisin tarjolla on lounaskulhoja, joten helpotus isompaankin nälkään löytyy.

Kahviputiikki palvelee myös kulttuurinnälkäistä kävijää, sillä aina silloin tällöin Papulaarin stagelle nousee niin livenä kuin levyiltäkin musiikkia soittavaa väkeä ja seinällä on vaihtuvasti esillä paikallista taidetta ihailtavaksi ja kotiin ostettavaksi. Taiteen lisäksi mukaan voi tottakai ostaa myös kahvia, teetä, mehuja, herkkuja, kortteja ja vaikka mitä. Itse ostan aina joulun aikaan muutaman valmiin lahjapaketin joulupukin nimiin ja silloin tällöin mukaan tarttuu jokin uusi teemaku tai herkkupussi maisteltavaksi. Papulaari on myös vain kivenheiton päässä Kouvolan Rautatieasemalta, joten sinne on helppoa ja nopeaa poiketa vaikka junanvaihtoa odotellessa.

Kahviputiikki Papulaari
Kauppamiehenkatu 1
45100 Kouvola

(Noin) Kuukauden kahvila -sarjassa aiemmin esitellyt:

Onnenkukko, Kouvola

Jaa kahvilasuosikkisi ja -vinkkisi kommenttiboksissa!

Kuukauden kahvila: Papulaari

Mökkisaunassa

Ilma tuntuu suloisen viileältä saunan kuumuutta hehkuvalla iholla. Kiepautan pyyhkeen tiukemmin ympärilleni, istahdan saunan kuistille nostaen jalat vastapäiselle istuimelle ja korkkaan saunajuomani. Pari tuntia aiemmin alkanut rankkasade on hiipunut leppoisaksi kesäsateeksi, joka rummuttaa hiljalleen saunan kattoa. Se putoilee ja räpsyy puiden lehdille saaden ympäristön risahtelemaan kuin ympärillä hyörisi kaikki maailman metsän eläimet.

Istun kuunnellen ääretöntä hiljaisuutta jonka vain suomalainen maaseutu voi tarjota. Jossain kaukana huutaa kurki ja hevoset laiduntavat pellon horisontin taitoksessa. Metsä nousee peltojen vierestä sateesta mustana seinämänä. Tunnen hiljaisuuden ja rentouden soljuvan ympäri kehoani verenkierron mukana. Tässä ja nyt on hyvä olla. Kun viileys tunkee liiaksi iholle palaan saunan syleilevään lämpöön.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Suomen sikaisimmassa kunnassa saunoessa juomakin on sen mukainen.

En tykkää saunoa usein tai muiden seurassa, mutta yksin mökillä saunoessani saan siihen upotettua aikaa runsaastikin ja käyn vilvoittelemassa muutamaankin kertaan. Vaikka lomaa on takana jo melkein viikko, niin vasta siinä sateen viilentämän sään hivellessä ihoani tunsin hartioideni laskeutuvan korvista jonnekin polvien tienoille. Kaikki kiire on poissa ja hiljaisuus on niin läpitunkevaa, että tekisi mieli huutaa jotakin sen täytteeksi.

Saunan jälkeen olo oli raukea ja mökin tupa mukavan lämmin. Iho kuitenkin henki vielä löylyjen jälkeisiä, joten hörpin iltateeni jalat mökin terassin kaiteella pihaa katsellen. Radio Suomen kevyet sävelet soivat oven lävitse auringon hieman kurkkiessa puiden seasta. Oli paras päätös lähteä sittenkin mökille, tänne rauhan ja yksinäisyyden tyyssijaan, jossa on pakko kohdata itsensä, kun muitakaan ei ole.

Ennen hämärän saapumista käyn sulkemassa saunan oven ja kaukana pellon toisella puolella valkohäntäpeura kulkee verkkaan kohti metsää.

Mökkisaunassa

Lomalla viimeinkin!

Kuola suunpielestä roikkuen odottamani asia on vihdoinkin koittanut eli  k e s ä l o m a! Jotenkin nurinkurista, kun kaikki tuttuni ja tuntemattomatkin kasasivat viikonloppuna viimeisetkin lomiensa rippeet kasaan suunnaten maanantaina taas takaisin palkansaannin pariin, kun itse vasta kaivelee lomafiilistä naftaliinista koipallojen seasta ja koittaa keksiä kesätekemistä muun maan jo asennoituessa syksyyn. Taitaa tulla aika yksinäiset neljä viikkoa – mikä sinänsä ei ole ongelma, sillä kaikkein eniten juurikin kaipaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Mietin jopa totaalista somelomaa kuukauden ajaksi, mutta siihen minusta ei valitettavasti ole, mutta jos vielä vähentäisi normaalista kännykän ruudun tuijottamista, niin sekin olisi jo jotain.

Heti loman alkajaisiksi olin ajatellut pakata kasaan kimpsut, kampsut ja läppärit kameroineen ja suunnata suoraan töistä ensin naapurkaupunniin ja siitä kätevästi seuraavana päivänä mökille möllöttämään. Mökiltä palaisin sitten viimeistään keskiviikkona, eli tänään, hammaslääkäriin ja sitten ehkä taas takaisin mökille ennen ensi viikolla olevaa reissua Ouluun. Tasaisesti ja hyvin suunnitellut ensimmäiset lomaviikot sanoisin.

No kuinkas sitten kävikään.

IMG_20190804_173039_869

Täshän mie oon napaani kotona kaivellut. Tai siis lähdin kyllä heti perjantaina naapurkaupunniin, mutta päätin jo edellisenä päivänä etten t o d e l l a k a a n lähde sieltä posottamaan tuntikaupalla minnekään mökille. Vaikka siellä kuinka sielu lepäisi, akut lataantuisi, kala ottaisi onkeen ja mitä nyt ikinä, niin päätin että ei. En jaksa! Ja koska olen aika lailla tilivelvollinen menoistani vain itselleni, niin mikäs siinä oli jäädessä vielä toiseksi yöksi samoille sijoilleen, ennen kuin palasi katselemaan näitä kotiseiniä ja nauttimaan siitä, ettei tarvitse oikeasti mennä yhtään minnekään neljään viikkoon, jos ei oikeasti siltä tunnu. Heti maanantaina tosin jo tätä kaduin, sillä eihän tämä putkiremontti poraamisineen ole minkäänlaisella lomalla, vaan pää ihan täräji kaikesta metelistä. Metsäreissu ja läppärin siirtäminen parvekkeelle kuulokkeiden kera onneksi toivat avun.

Ja sitä paitsi, mökille ehdin kyllä vielä ennen Oulun reissua tai sitten sen jälkeen, ihan miten viitsii kaasua painaa ja rattia käännellä. Ehkä teen mökkireissusta roadtripin ja ajan pidemmän kautta pysähtyen paikoissa, jotka ovat aina hieman reitin sivussa. Ehkä posotan nilkka suorana koko matkan vain suoraan mökille ja saunaan. Aika näyttää. Kuten huomata saattaa, en ole tehnyt suuria suunnitelmia ja annan tämän lomahommelin mennä vain omalla painollaan. En halua pilata vapaita viikkojani liialla ohjelmalla, luoden suuria paineita sen onnistumisesta. Koen loman olleen onnistunut, jos olen syyskuussa töihin palatessani päässyt tekemään kivoja juttuja yksin ja hyvässä seurassa, ehtinyt levätä ja nukkua hyvin, herkutella, tehdä pari spontaania retkeä ja tylsistyäkin hieman, niin että työnteko taas maittaa paremmalta kuin kotimaiset mansikat.

Blogi ei kuitenkaan lomaile, sillä kerrankin on aikaa kirjoittaa ihan kunnolla! Voin jopa koittaa toteuttaa jonkinlaisia toivepostauksia, jos sellaisia on jonkun pääkopassa päässyt kohdallani syntymään. Näihin tunnelmiin, hyvää elokuuta tyypit!

Lomalla viimeinkin!