Syyskuussa…

…palasin kuukauden loman jälkeen takaisin töihin ja arkeen. Paluu oli suuri kolaus sen kaiken vapaa-ajan jälkeen, mutta myös pieni helpottava huokaus kaiken sen reppuelämän jälkeen – tosin vain hetkellinen, sillä en viihtynyt tai viipynyt kotoa kauaa, ennen kuin lähdin kylpyhuoneremontin tieltä reppuineni evakkoon. Täällä on nyt oltu kaksi viikkoa ja jos suunnitelmat tai aikataulut eivät muutu, niin vielä viisi viikkoa olisi edessä.

…luin VAIN YHDEN kirjan kokonaan:
Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (joka oli todella taitavasti kirjoitettu, täynnä asiaa, opettavainen ja ajatuksia herättävä teos feminististä. sen inspiroimana kirjoitin myös tekstin tänne blogiin).
Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari jäi minulta kesken, koska ei saatana.

…olin jo valmis toteamaan, etten ole tehnyt syyskuussa kyä niin yhtään mitään tai käynyt missään, mutta hieman kalenteriani tongittuani muistin visiteeranneeni ensimmäistä kertaa elämässäin Savonlinnassa! Mitään sen kummempia menovinkkejä ei tarttunut haltuun, kun kyseessä ei ollut mikään perinteinen, yksinäinen tutkimusmatka, mutta ainakin voisin suositella Olavinlinnan kurkkaamista (näin vain ulkoa ja olihan se hiano) sekä Riihisaaren maakuntamuseota (siellä käytiin ihan sisälläkin pällistelemässä). Jäipähän näkemistä sekä tutkailtavaa seuraavaakin vierailukertaa varten ja mieltä kutkuttavat ainakin Punkaharju ja Lusto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Hiidenvuoren näkymät ovat kiipeämisen arvoiset.

…hyvin monen vuoden tauon jälkeen tuli myös kiivettyä Hiidenvuorelle. Jotkut hupailijat kutsuvat tätä paikkaa Kymenlaakson Koliksi, enkä usko sen lopulta olevan kovin kaukana totuudesta. Vaikken olekaan Kolilla (vielä!) käynyt, niin olen kovin luottavaisin mielin sen suhteen, ettei siellä nyt kovinkaan paljoa hienommat maisemat voi olla. Pitkän kiipeämisen jälkeen meinaan avautuu niin upeat näkymät, että suukin siinä sulkeutuu kunnioituksesta (harmi vain, ettei hiljaisuus paikan päällä ollut niin loputon kuin olisin toivonut, sillä joku enklantia viäntävä lennätti siellä dronea. vihaan niitä laitteita niin paljon!!!1). Joka vuosi vuoren päälle myös kannetaan Iitin musiikkijuhlien aikaan jotenkin piano ja siellä soitetaan keskiyön konsertti – se olisi vielä ehdottomasti joskus koettava!

…olen noin muutenkin taas käpöstellyt luonnossa enemmän (niin kuin uhosinkin!) sillä parin sadan metrin päästä evakkopaikastani pääsen suuntaamaan suoraan metsään ja pitkospuille! Siellä onkin tullut kulutettua lenkkarin pohjia jo muutamaan otteeseen tässä parin viikon aikana ja kerran heittäydyin jopa vallan sosiaaliseksi ja kutsuin aamukävelylleni lähellä asuvan toverinkin mukaan (jolla sitten olikin kestämistä, kun pyörin pusikoissa kamerani kanssa). Usein olen alkanut suistua syksyiseen epätoivoon syyskuussa, kun illat pimenevät vauhdilla, mutta uskon sen saapuvan tänä vuonna hieman keveämmin, koska olen ollut niin tiukalla otteella kiinni luonnossa, päästen seuraamaan syksyn etenemistä – nyt mikään ei pääse tulemaan yllätyksenä (paitsi ehkä ensilumi).

Mitä siun syyskuuhun kuului?

Advertisements
Syyskuussa…

Blogihaaste: Kuinka usein?

Viime kerralla oli sen verran vakavaa (ja tärkeää!) puhetta, että otetaan tällä kertaa vähän kevyemmin blogihaasteen parissa. Tämä on nyt hetken jo kiertänyt siellä sun täällä ja koska ainakin itse tykkään näitä lueskella, niin laitetaan omakin jakoon. Eli kuinka usein mie…

vaihdan lakanat: Kerran viikossa vaihdan lakanan ja pussilakanan, tyynyliinat aina sen jälkeen, kun olen pessyt hiukset. Harvempi vaihto- ja pesuväli olisi toki ekologisempaa, mutta nautin puhtaista lakanoista enkä halua pyöritellä naamaani likaisissa tyynyliinoissa.
vaihdan pyyhkeet: Kerran viikossa käsi- ja keittiönpyyhkeet, kylpypyyhkeen ja kylppärin lattiapyyhkeen parin viikon välein.
pesen hiukset: Öämmm, sanoisin että kolme kertaa viikossa on sellainen perusmäärä, ettei ala rasvaisuus paistamaan jo naapuriin asti.
soitan isälle/äidille: Viestitellään pääasiassa whatsappissa, mutta tarkistin luurista, että olen viimeeksi soittanut äidille kesäkuussa ja isälle toukokuussa.
näen vanhempiani: Yleensä muutaman kerran kuukaudessa paitsi nyt päivittäin, kun asun heidän luonaan evakossa.
käyn leffassa: Pari kertaa vuodessa tai jopa harvemmin, tänä keväänä tuli käytyä muutaman kerran.
föönaan hiukset: En koskaan.
putsaan lattiakaivot: Miulla on suht pitkät hiukset ja niitä irtoilee kuin lehtiä puista syksyisin, joten pyrin 1-2 kuukauden välein putsimaan.
käyn metsässä: Vähintään kerran viikossa, mutta mitä useammin, niin sitä parempi! Täällä evakossa ollessa on parasta, kun yksi ulkoilureitti pitkospuineen alkaa ihan vierestä.
käyn suihkussa: Jos olen jonnekin lähdössä, niin käyn itseni vähintään päästä alaspäin huljauttamassa suihkun alla, mutta jos meinaan möhnötä vaan kotona koko päivän, niin sitten en välttämättä jaksa käydä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

sanon läheisille, että rakastan heitä: Varmaan joskus lapsuuessa viimeks, jos silloinkaan. Ei sellainen ole ollut meidän perheessä tapana.
sanon miehelleni rakastavani tätä: En ole sanonut. En viljene sitä sanaa todellakaan anteliaasti tai hetken mielijohteesta kenellekään – vain ensimmäiselle poikaystävälleni olen niin sanonut ja todellakin tarkoitin sitä, muita kumppaneita en vielä ole rakastanut.
tarkistan kuivakaapin sisällön: Aina silloin tällöin kurkkaan kunnolla hyllyt läpi, ettei ole kutsumattomia vieraita, mutta noin aineksien puolesta siellä ei ole yllätyksiä.
luuttuan lattiat: Keittiön lattian muutaman kerran vuodessa, mutta koko asunnon olen luutunnut KERRAN kuuden vuoden aikana. En oikeasti jaksa vaivautua.
pesen vessan: Vessanpöntön pesen kerta viikkoon ja koko kylppärin viikon tai kahden välein.
puhdistan liesituulettimen: En omista ja keittiön ilmanvaihtoputki on niin korkealla, etten yletä sinne kuin kiipeämällä uunin päälle, joten en edes yritä.
syön noutoruokaa: Varmaan pari kertaa kuussa on sellainen sopiva arvio, kun joskus en syö kuukausiin ja joskus syön viikottain.
valehtelen: Valkoisia valheita pudottelen loukkaantumisien ja sen sellaisten estämiseksi, mutta ihan puhtaaseen valehteluun en jaksa ryhtyä. Niistä kun kuitenkin jää AINA kiinni ja sitten seuraukset ovat vielä pahemmat kuin suoraan sanomisella.
riitelen suhteessa: Oon tosi huono riitelemään, en kestä sellaista, joten koitan parhaani mukaan välttää.
sheivaan: En ees tiie. Tarpeen ja fiiliksen mukaan?
vaihdan hammasharjan: Sitten kun hammasharja alkaa hapsottaa tai kolmen kuukauden välein. Kumpi nyt tapahtuu ensin.
käyn kirjastossa: Muutaman kerran kuussa.
pesen peitot ja tyynyt: En pese. Tyynyt vaihdan vuosittain ja peitto saa pakkashoitoa.
syön herkkuja: Syön joka päivä jotain, mikä on mielestäni herkullista.
soitan anopille: En ole koskaan soittanut yhdellekään “anopeistani”.
pesen rintsikat: Aina, kun pesen vaatepyykkiä.
leivon: Ennen leivoin viikottain, nykyään varmaan kerran puolessa vuodessa. Pitäisi kyllä leipoa useammin.
siivoan jääkaapin: Käyn sen sisältöä (tai lähinnä sisällöttömyyttä) läpi viikottain ja silloin tällöin pyyhkäisen, mutten varsinaisesti siivoa sitä.
käyn puntarilla: Olen käynyt viimeisen vuoden aikana kahdesti, molemmilla kerroilla saatesanoin voit käydä, jos et sitten saa mitään kompleksia. En omista vaakaa, sillä se ei ole minulle hyväksi, enkä siksi tiedä kuinka paljon painan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

komennan miestäni: Ehhhh, en ole kokenut tarvetta komentaa.
syön irtokarkkeja: Aika harvoin, vaikka ruosteiset autot ovatkin ihan superhyviä.
vierailen isovanhempieni luona: Minulla on vain yksi mummo ja vierailen aivan liian harvoin.
pesen pyykkiä: kerran viikossa vaate- ja lakanapyykki, kahden viikon välein pyyhkeet.
imuroin kotini: Kahdesti tai kolmesti viikossa, riippuu ihan jaksamisen tasosta ja mahdollisista kyläilijöistä.
perheessä kinataan vaatetuksesta: Joka päivä vähän itseni kanssa kinaan siitä, että mitä pukisi päälle.
käyn hammaslääkärissä: Tänä vuonna kahdesti, sitä ennen oli yli kymmenen vuoden tauko. Uusi aika on jo varattu kahden vuoden päähän, joten nykyään skarppina taas menossa mukana.
käyn kaupassa: Käyn isosti kaupassa kerran viikossa ja sitten viikon mittaan haen unohtuneita tai muuta evästä ehkä pari kertaa.
pesen ikkunat: En ole pessyt asuntoni ikkunoita kertaakaan kuudessa vuodessa. Ensi keväänä ajattelin pestä, kun alkavat näyttää pikkuhiljaa likaisilta ja jokin lintukin kakkasi kesällä olohuoneen ikkunaan.
vaihdan sukat: Päivittäin, paitsi villasukat kerran viikossa.
olen eri mieltä miehen kanssa: Varmaan joka päivä olen jonkin miehen kanssa eri mieltä, mutta mielitiettyni (ahhh, oli pakko käyttää tuota sanaa!) kanssa silloin tällöin joistain typeristä jutuista, jotka voi vaikka gööglestä tarkistaa.
ostan uusia vaatteita: No näin usein.
siivoan: No öö, en pidä varsinaisia siivouspäiviä, mutta kai sitä vähän joka päivä siivoaa. Keittiön koitan kerran viikossa putsia kunnolla ja muuten vain pitää asunnossa hyvää järjestystä yllä.
olen tehnyt raskaustestin: En koskaan! Muutaman kerran on ollut sellainen fiilis, että pitäisiköhän pissata tikkuun, kun kuukautiset on olleet reilusti myöhässä tai olo ollut jotenkin omituinen, mutta aina on jäänyt ajatuksen tasolle.
tarkistan toimiiko palovaroitin: Vaihdan patterit kerran vuodessa ja siinähän se vinkuu.
pesen autoni: Laina-auto peseytyy kerran, pari vuodessa.
käyn läpi vaatekaapit ja muut kaapit: Koitan käydä vähintään kerran vuodessa kaikki, vaatekaappia ja -huonetta olen tosin viime aikoina myllännyt useamminkin. Nykyisin, kun tavaraa on vähemmän myös kaappien läpikäyminen on nopeampaa.
siivoan lääkekaapin: Minulla on vain pieni lääkepurkki, joten sinne ei pääse mitään kauheasti hautautumaan tai vanhenemaan eli en siivoa.
puhdistan hiukset harjasta: Harjaan hiukset vain ja ainoastaan ennen niiden pesua Tangle teezerillä ja puhdistan sen heti. En voi sietää hiuksia pursuilevaa harjaa.

Joko sinä olet jakanut tämän blogissasi tai muualla somessa? Otahan haaste vastaan!

Blogihaaste: Kuinka usein?

Minä en ole äiti, mutten myöskään lapseton

Tätä kirjoitusta aloittaessani minulla oli kesken Minja Koskelan briljantti Ennen kaikkea Feministi -teos, jota tahtoisin suositella koko maailman luettavaksi – myös ja eritoten miesten iltalukemistoon. Edellisenä iltana luin luvun Lapsettomuudesta ja äitiydestä ja se(kin) sai ajatuskelani erittäin liikkeelle. Kuten Minja, minäkään en ole äiti, mutten myöskään lapseton – minä vain olen.

On erittäin turhauttavaa, että minut lokeroidaan synnyttämättömänä naisena nimenomaan lapsettomaksi, kun en itse koe, että elämästäni puuttuisi mitään, vaikken ole pullauttanut lasta ulos alaruumiistani. Vielä turhauttavampaa on se lokerointi, että nainen, kohdullinen ihminen, on aina joko äiti, lapseton tai vapaaehtoisesti lapseton. Milloinkaan hän ei vain ole olemassa itsenään. Jos minua nyt ylemmältä, patriarkaattiselta tasolta kuvailtaisiin, niin olisin nuori, naimaton ja lapseton nainen. Niin kauan kunnes avioidun ja/tai saan lapsen joudun kantamaan itsessäni –ton liitteitä, vaikken itse edelleenkään koe kyseisiä asioita välttämättömiksi omassa elämässäni. Pärjään aivan hyvin itsekin, mutta patriarkaatin mielestä olen erittäin puutteellinen ja sen vuoksi usein myös sen rakenteiden kannalta vaarallinen.

Monet pitävät synnyttämättömiä naisia monesti itsekkäinä (jännä, ettei lapsia siittämättömät miehet koe samassa suhteessa syyllistämistä) ja saavat moitteita siitä, että valitsevat ennemmin uran ja/tai omat mielitekonsa kuin lapsien saamisen. Mielestäni on aivan yhtä itsekästä myös synnyttää lapsia, sillä useimmiten*, ainakin täällä meidän hyvinvointivaltiossamme, lapsia saadaan ja yritetään saada koska niitä itse halutaan. Miten se eroaa siitä, että toinen ei halua lasta, eikä sitä täten edes yritä saada kuin että toinen lapsen tahtoo ja sitten parhaansa mukaan yrittää sen saada? Miksi toiset ovat enemmän oikeutettuja “olemaan itsekkäitä”? Toki vanhemmat kokevat pyyteetöntä rakkautta jälkikasvuaan kohtaan ja unohtavat usein epäitsekkäästi itsensä siinä sivussa, mutta täytyy muistaa, että useimmiten* lapsi on kuitenkin saanut alkunsa aikuisen omasta tahdosta eikä lapsen toiveesta tulla syntyneeksi.

Ja ei, en inhoa lapsia sen enempää kuin muitakaan ihmisiä, vaikka monesti synnyttämättömät naiset korvamerkitäänkin nopeasti lapsia vihaaviksi ihmisiksi. Myönnän, etten useimmiten pidä tuntemattomista lapsista, mutta en useimmiten myöskään pidä tuntemattomista aikuisistakaan. En koe tarvetta ilmeillä tai leikittää lapsia julkisissa tiloissa, vaikka ilmeisesti pitäisi, jos joku tuntematon tenava tulee yllättäen roikkumaan housunlahkeesta. Samalla tavalla en myöskään koe tarvetta viihdyttää tuntematonta aikuista, jos minua ei se kiinnosta. Kohteliaasti kommentoin ja hymyilen, niin aikuiselle kuin lapsellekin, mutta se saa riittää. Tuttujen lasten ja aikuisten kanssa asia on aivan eri. Kummipoitsuni ja siskonsa saavat kiipeillä minussa kuin apinat puussa ja kaverien muksujen kanssa voin kyllä leikkiä ja ilveillä menemään, mutta vieraat lapset ovat minulle vieraita ihmisiä siinä missä vieraat aikuisetkin – heille ollaan kohteliaita sopivissa rajoissa.

Tuntuu aina jotenkin absurdilta edes yleisesti kysyä, että pitääkö joku lapsista, sillä lapsetkin ovat omia persooniaan pienestä pitäen eikä heitä täten edes voi laittaa yhteen isoon lokeroon joista joko pitää tai ei pidä. Pitäisikö sitten jatkossa kysellä ihmisiltä myös, että pitävätkö he aikuisista?

Ni että, pidättekö te ihmisistä, pienistä tai isoista ja jos ette ole elämässänne synnyttäneet, niin koetteko olevanne sen vuoksi lapsettomia vai vain olevanne olemassa?

 

*tietenkään näin ei ole esimerkiksi raiskaustapauksissa, lapsivaimoissa, insestissä ynnä muissa tilanteissa, joissa toinen ei ole halukas yhdyntään, saati siitä seuraavaan mahdolliseen raskauteen eli kirjoitan tässä yhteydessä heistä, joilla on selkeä toive raskaudesta ja lapsesta kumppaninsa kanssa.

 

Minä en ole äiti, mutten myöskään lapseton

Putkiremontin vuosi: koti-ikävä

Eräänä keskiviikkoaamuna seisoin vessassani meikkaamassa ja silmäni yht’äkkiä vettyivät eikä holtittomaan itkuun purskahdus ollut kaukana. Yläpuolellani olevan asunnon kylpyhuonetta piikattiin ties kuinka monennetta päivää ja meteli oli sitä luokkaa, etten kuullut sen ylitse edes omaa huutoani. Viikko- ja kuukausikaupalla kestänyt meteli kulminoitui siihen hetkeen, kun en enää jaksanut. Jo viime vuonna alkanut ja loputtomalta tuntunut savotta iski tajuntaani ja se tuntui liian suurelta kestää. Tämä on minun kotini, turvapaikkani, ja se on täynnä ääntä, jolle en mahda mitään.

Olen introvertti ja koti on aina ollut minulle se paikka, jossa olen saanut olla rauhassa akkujani ladaten, niin töiden jälkeen, niitä ennen ja varsinkin vapaapäivinä. Työni on asiakaspalvelua, joten oma hiljainen aika on minulle tärkeää myös oman työssäjaksamisenkin kannalta. Koko tämän kuluvan vuoden aina sen loppuun asti tämä talo on ollut täynnä remontin ääniä, yllättäen vierailevia työmiehiä sekä viikottaisia vesikatkoja kaikki arkipäivät 7.30 (nykyään jo aiemminkin) eteenpäin lakaten viimeistään 17, jolloin hiljaiseksi ajaksi jäävät vain illat ja viikonloput – jotka olen useimmiten töissä.

Olen niin kovin väsynyt, että se on alkanut resonoida minussa kyyneleiksi. Tuntuu, etten kestä enää minkäänlaista melua, en jaksa enää yhtäkään vesikatkoa, en omaanikin lattiaa tärisyttävää piikkausta tai työmiehen kohtaamista. Minun sielussani on jo valmiiksi musta täplä, sellainen sänkyynlyövä, joka kasvoi ja jäi sinne nuorempana ja välillä tuntuu, kuin se leviäisi hiljalleen verenkiertoni mukana väsymyksen antaessa sille tilaa juurtua. Sen luikerrellessa aivoihini se kertoo, kuinka en enää jaksa, millään ei ole mitään väliä, ei edes minulla, eikä tästä ole tietä ulos.

Yritän silti joka päivä muistuttaa itseäni, että kun tämä on ohi, niin minulla on uusi upea kylpyhuone ja sitten täällä on niin hiljaista, että kuulen omat sydämenlyöntini. Sitten täällä ei käy enää ketään sillä aikaa, kun olen poissa eikä minun tarvitse olla jatkuvasti valmiina avaamaan kellekään ovea tai evakossa. Sitten kun tämä kaikki on ohi, enkä enää palaa töiden jälkeen väsyneenä kotiin vain löytääkseni kylpyhuoneesta tällaista rakennelmaa ilman mitään selityksiä ja ilman sähköjä:

20190905_190320

Voin sanoa, että tuon asian selvittäminen virka-aikojen ulkopuolella oli työn takana ja sain niellä monia väsymyksen kyyneliä ennen kuin sain ketään kiinni ja jonkinlaisen vastauksen tuon syystä, turvallisuudesta ja sähköjen takaisin saannista. Samaisen episodin jälkeen päätin myös valmiiksi tyhjentää kylpyhuoneeni kaikesta mahdollisesta, siksi tavarattomuus.

Kylpyhuoneen tyhjentämisen lisäksi päätin myös, että nyt alkaa riittää. Seuraavaan evakkoon olisi vielä monta viikkoa aikaa, mutta minun voimani eivät enää riitä tähän meluun, asioiden arvaamattomuuteen ja nykyisellään vessan 20 sekuntia kerrallaan päällä olevaan valoon. Laitoin vanhemmilleni viestiä, että saattaisinkin mahdollisesti tulla jo aiemmin kuin ennakkoon on sovittu ja lähetin liitteeksi kuvan tuosta kylppärihäkkyrästä. Seuraavana päivänä saapui ensimmäinen ilahduttava viesti aikoihin: remontti etenee hyvää tahtia ja asuntooni päästäisiinkin käsiksi jo ensi viikon maanantaista lähtien (eli pääsen myös kotiin aiemmin ja koko remontti on valmis ennakoitua aiemmin!). Tosin samalla heräsi pienimuotoinen epäilys, että olisiko vessan katosta sittenkin tullut joku lävitse, kun nyt jo tulevat…

Mutta anyways, kolmas ja (toivottavasti) viimeinen evakko kutsuvat siis viikon lopulla ja hyvä niin, sillä minulla on todellakin ikävä kotiin: siihen kotiin, joka ei ollut täynnä melua, tuntemattomia ihmisiä ja epäilyttäviä rakennelmia.

Putkiremontin vuosi: koti-ikävä

3x hyvän mielen tv-ohjelma

Olen useimmiten kovin laiska katselemaan televisiota kunnolla, mutta aina syksyisin alkaa aina joitakin sarjoja, jotka on vain pakko katsoa. Niin kävi tänäkin vuonna ja tässä sunnuntain ratoksi viikon jaksoja maratoonaillessani ja sirkusaakkosia mutustaessani ajattelin käyttää mainoskatkot hyväksi ja vinkata seuraamani todelliset hyvän mielen sarjat teillekin. Tänä syksynä ne ovat yllättäen kaikki useimmiten karsastamaani tosi-tv formaattiin uppoavia.

1. Masterchef Australia (Ruutu.fi)
Tosissaan ilme naamalla kisattu kokkauskilpailu, jossa kukaan ei silti huuda, kiukuttele, vittuile tai kiroile toisilleen – ei kisaajat keskenään tai tuomarit kisaajille. Kokattavana on ihan perus arkiruokia uusilla twisteillä, mutta myös aivan hervottomia haasteita, joita ei itse osaisi kokata edes unelmissaan. Kilpailijat tsemppaavat toisiaan kisan tiimellyksessä ja tuomarit (sarjan tuomarit on ihania ja huumorintajuisia!) antavat rakentavaa kritiikkiä ilman valmistuneiden annosten kokonaisvaltaista lyttäämistä, vaikka olisi mennyt kuinka metsään. Mukana on suuria tunteita ja välillä kyynel pyrkii omaankin silmäkulmaan, mutta silti jaksojen läpi kantaa kuitenkin positiivinen yleisvire kilpailijoiden asennetta ja loihtimia herkkuja katseltaessa. Tosin on esitettävä eräs varoituksen sana: tätä katseltaessa tulee aina nälkä!

20190908_110527

2. Sohvaperunat (Yle Areena)
Silloin, kun tämä sarja joskus vuosia sitten alkoi, olin hiiiieman skeptinen sen suhteen, että voisiko sellainen ohjelma olla hyvä, jossa vain katsotaan ihmisiä katsomassa televisiota. Noh, nyt varmasti kaikki jo tiedämme, että sehän on ihan huippuhyvä! Ihania reaktioita ohjelmiin ja nasevia kommentteja, erilaisia koteja, sohvia ja persoonia. Samalla saa myös kattavan kuvan kotimaisesta tv-tarjonnasta. Tämän katsomisesta tulee aina todella hyvä mieli ja se on ehdottamasti parhaimmillaan jonkun kanssa yhdessä katsottuna.

3. Ensitreffit Alttarilla (Katsomo)
Tämä jostain syystä aina yllättää kuulijan, kun kerron tätä ohjelmaa innolla seuraavani – minusta ei siis kai välity kovin romantillista, hääohjelmia seuraavaa kuvaa, haha. En niitä tosin seuraakaan tätä lukuunottamatta. Tässä yhdistyy niin mielenkiintoisella tavalla tiede, psykologia ja ihmisyys ettei tätä vain voi olla katsomatta. On aina jännittävää nähdä minkälaisia pareja asiantuntijat ovat löytäneet ja miten heidän kemiansa toimii oikeassa elämässä – tuleeko ero jo parin viikon jälkeen vai löytyykö rakkaus. Vaikka sarjan tunnelma onkin suurilta osin riippuvainen siihen valituista pareista, niin silti tämäkin jättää useimmiten jälkeensä positiivisen fiiliksen. Tämä on myös ainoa näistä sarjoista, jonka katson suorana televisiosta joka tiistai-ilta.

Löytyikö listalta omia syksyn suosikkeja? Saa myös suositella lisäkatsottavaa, sillä pimeä aika on alkamassa ja mikäs sen mukavampaa, kuin viettää aikaa sohvan nurkassa muhien.

3x hyvän mielen tv-ohjelma

Elokuussa…

…vietin kesälomaani kokonaiset neljä viikkoa eli koko elokuun ajan!

…luin 4 kirjaa loppuun:
Naomi Alderman: Voima (tästä olin kuullut paljon hyvää ja nähnyt paljon hypeä somessa, mutta en pitäny. tällä oli kaikki potentiaali olla todella hyvä teos, mutta jokin siinä vain tökki. aihe oli kiinnostava ja juoni liikkui, mutta plöääääh. luin tätä ikuisuuden.)
Philip K. Dick: Do androids dream of electric sheep? (ensimmäinen englanniksi luettu kirja vuosikausiin ja tykkäsin ihan hirveesti! tämän pohjalta tehty elokuva blade runner lienee tuttu kaikille, mutta kerrottakoon kirjan olevan aivan eri tunnelmainen elokuvan kanssa – paljon rauhallisempi, vähempiväkivaltainen ja erittäin pohdiskeleva. se sai myös ajattelemaan paljon planeettamme nykytilaa ja voiko se mahdollisesti päätyi vielä siihen tilaan, mitä se on kirjassa. suosittelen lukemaan, löytyy varmasti myös hyvällä suomennokselle, jos ei englanniksi halua lukea.)
Johh Williams: Stoner (ai ettien että tämä oli hyvä, jopa niin hyvä, että harkitsen itselleni sen ostamista. niin hyviä pointteja elämästä, kirjoittamisesta, rakkaudesta, ihan kaikesta! suosittelen todellakin tarttumaan tähän tarinaan yhden miehen aivan tavallisesta elämästä.)
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (dorian grayn muotokuva tuotuna nykypäivään! todella tarkkanäköisiä ja suoraan sanottuja huomioita bloggaajista, varsinkin nimekkäistä sellaisista, että tekstistä tunnisti niin monta eri bloggaajaa tai lähinnä bloggaamistapaa, että nauru meinasi pyrkiä esiin väkisin. tämä ei siis kuitenkaan ole mikään pilkkakirveeksi tarkoitettu teos eikä nosta ketään esiin nimeltä, vaan todella taidokkaasti kirjoitettu ja kaunis kirja, suosittelen vähänkin blogimaailmassa pyöriville!)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sastamalan kaupungin kukkapelto antoi parastaa elokuun loppupuolella, joten sitä oli pakko pysähtyä kuvaamaan!

…kävin hammaslääkärissä porauttamassa pari reikää, kahdesti mökillä, Oulussa (josta roikkuu postaus luonnoksissa odottamassa, että joku saisi sen kirjoitettua), Hämeenlinnassa, viidessä museossa, oleilin naapurkaupunnissa viikon putkeen, kävin Valkmusassa ja sain yhden makuuhuoneen seinän rempattua (tapetit pois ja uusi maali pintaan). Kotona en tainnut viettää kuin muutaman yön, kiitos #putkiremontinvuosi, kun kylppäriremppa on tällä hetkellä menossa oman asuntoni yläpuolella ja melu sen mukainen. Ei enää kauaa, niin olen taas evakossa sen siirtyessä omaan kerrokseeni.

…sain vihdoin hankittua kahdelle olohuoneessa teipeillä roikkuneelle julisteelle kehykset, ei mennyt kuin pari vuotta! Kimmokkeen tähän sisustuksen urotyöhön sain siitä, kun löysin Oulun Maja shopista kaksi julistetta, joita olen Weecosista usein ihastellut, mutten ole uskaltanut ostaa, koska posti ruttaisi ne kuitenkin. Ostin sitten kerralla kaikille neljälle raamit. Sain myös tästä kehystyspuuskasta vihdoinkin idean siitä, minkälaiselta haluan kotini näyttävän – ainakin hempeän vaaleansininen seinä siintää tällä hetkellä mielessäni olohuoneeseen ja harmaan eri sävyjä makkariin, täytyyhän värien sopia yhteen viherkasvieni kanssa haha.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sain objektiivin lainaan ja innostuin taas kuvaamaan – lähinnä kasveja ja kukkia ofkoors!

…olin maailman epäsosiaalisin ihminen, sillä en viettänyt niin paljoa aikaa Kouvolassa, että olisin ehtinyt nähdä kavereita. Jokunen siitä saattoi vetää herneen nenäänsä, mutta en oikeasti jaksanut istua kotona kuuntelemassa remonttia koko päivää odottaen, että toiset pääsisivät töistä tai kulkea kaupungilla koko päivää ja näin ollen ollut jo siinä vaiheessa mieleltäni väsynyt, kun tapaaminen olisi koittanut. Jos tuota ei ymmärrä, niin sitten olkoot palot nenässä. Tällä kertaa valitsin oman hyvinvointini toisten miellyttämisen sijaan ja tiedättekö, ajattelin tehdä niin vastakin.

Kohti syyskuuta ja sen yli!

Elokuussa…