Uuden pikamuotimyymälän herättämiä ajatuksia

Olen päässyt viime viikkoina seuraamaan, kun tänne meidän nurkille on rakennettu isolla tohinalla ennennäkemätöntä (siis onhan tätä liikettä maailman sivu muualla, muttei täällä meillä!) pikamuotimyymälää. Tällä viikolla se nyt sitten aukesi ja se oli päivä, joka ahdisti hieman jo valmiiksi. Tuoreessa muistissa kun on vielä Triplan avajaiset ja pikamuodin myyntiennätykset sekä valtaisat jonot Mujin uuteen myymälään (joka muuten on käyttänyt lapsityövoimaa). Onneksi täällä, lähes maaseudulla, jonot eivät yllä niin pitkiksi muulloin kuin Tokmannin jakaessa ilmaisia ämpäreitä.

Jonkinlainen jono täälläkin kuitenkin saatiin aikaiseksi, joten pikamuoti selkeästi kiinnostaa. Pitkin päivää ihmiset kulkivat myymälän muovikassit viuhuen kassan kilistessä ahkerasti, enkä halua ajatella minkälainen hulabaloo paikalla on lauantaina. Haluaisin sulkea todellisuudelta silmäni ja ajatella, että ostoksilla kävivät vain vähävaraiset perheet ostamassa tarpeeseensa, mutta jatkuvasti lipeän sille todellisuuden puolelle, jossa ihmiset ostavat vain siksi, että on halpaa. Ei ole oikeaa tarvetta tai edes käyttöä juuri nyt eikä silläkään oikeastaan ole mitään väliä, että tuote on pilalla muutaman pesukerran jälkeen. Aina voi ostaa uuden, koska on niin saatanan halpaa.

Myönnän, että olisin itsekin luultavasti vielä viisikin vuotta sitten ollut samaa muovipussia heiluttelevaa jengiä, joka iloitsee halvoista vaatteista, mutta onneksi en ole enää. Silloinkin olin ostavinani oikeaan tarpeeseen, mutta se tarve ei ollut käyttö, vaan sisäisen tyhjyyden täydentäminen jollakin uudella. Lopulta ymmärsin, että en todellakaan tarvitse enää yhtäkään halpaa rättiä (tai kallistakaan sen puoleen, mutta joskus halu voittaa järjen) ja sitten tajusin, miten hirveä taakka sellainen käytös- ja ostostapa on ollut ympäristölle.

fastfashion

Vaikka tuo meidän kylän uusi liike taikoikin paikkakunnalle muutamia työpaikkoja lisää, niin oliko se silti mitenkään päin tarpeellinen? Tarvittiinko taas yksi väylä suoltaa ulos liian halpoja ja huonolaatuisia tuotteita joita kutsuu pian kaatopaikka? Ketä tämä tällainen oikeasti palvelee? Vastaan: Ei ollut, ei tarvittu, ei ketään. Silti se vain tuli, on ja kauppa käy. Teinit kantavat rahojaan sinne, jota vastaan perjantaisin pitävät ilmastolakkoa kouluista. Äidit ostavat sen kymmenennen puseron lapsolle, kun on niin halpaa ja se sen tahtoo, mutta samalla tuhoavat lapsensa tulevaisuutta. On varmasti vaikeaa kasvattaa lapsi kestävän kehityksen ajattelumalliin, kun muu maailma lyö rumpua trendien ja kuluttamisen puolesta.

Jonkinlainen ajatusmallien muutos, itsetutkiskelun paikka ja ihan vaan järjen ottaminen käteen ovat kuitenkin oikeasti paikallaan tässä ja nyt. Siis ihan just NYT, eikä se vaadi paljoa. Vain sen, että oikeasti ajattelet ennen kuin menet ostoksille, klikkaat nettikauppaan tai viimeistään siinä vaiheessa, kun hypistelet t-paitaa myymälässä. Tarvitsetko sitä vai onko sinulla sellaisia jo kotona? Koska olet viimeksi tutkinut vaatekaappiesi sisällön? Käytätkö sitä vielä ensi vuonnakin, onko se ehjä vielä ensi kuussa? Hypistele, sovita, tutki – tuntuuko kangas laadukkaalta, miten se asettuu päällesi ja mitä materiaalia se on. Onko se sinulle oikeasti tarpeellinen vai kaipaatko vain jotain uutta? Onko 12,99e maksavat kengät tehty kestämään kävelyä? Tarvitseeko lapsesi oikeasti uuden puseron vai ei, ovatko vanhat jääneet pieniksi vai kaipaatteko vain sen ostohetken tuomaa, hetkellistä ilonhyrskäystä (saman saa hyvällä leivoksella). Mitäs jos ostaisitkin käytettyä?

Parhaimmillaan pikamuoti antaa ihmiselle edullisesti väylän ilmaista itseään pukeutumisellaan ja työllistää naisia pois kaduilta, mutta pahimmillaan se tuhoaa ympäristömme tekemällä siitä elinkelvotonta sekä riistää työntekijöiltään oikeuksia. Kumpi on lopulta tärkeämpää, uusi pusero kerran viikossa vai elinkelpoinen planeetta?

Minulla ei ole kiire, kaikki on hyvin ja puolen tunnin puuhailut

Yritin aloittaa tämän kirjoituksen monella eri tavalla, mutta huomasin niistä jokaista yhdistävän yhden asian – sen, että asian myöntäminen ja ääneen sanominen on oikeasti vaikeaa. Olen ollut todella stressaantunut liian pitkään ja käyn sen vuoksi kierroksilla nukkuessanikin enkä osaa rentoutua, joten olen jatkuvasti väsynyt. Siinä se nyt on. Tuon ymmärtämiseen on mennyt luvattoman kauan aikaa enkä edes halua tietää kuinka paljon olen tehnyt itselleni hallaa sillä, että olen elänyt keinotekoisessa kiireessä jo muutamia vuosia – ehkä koko aikuisikäni. Stressin määrä on vakio oli sitten vapaalla tai töissä. Vietin viime viikolla kolme vapaapäivää ja olin koko sen ajan miettimässä jo seuraavia tekemisiä, menemisiä ja olemisia, enkä osannut rentoutua siihen vapaaseen hetkeen ollenkaan. “Rentouduin” mm. katselemalla MasterChefiä, mutta niitäkin oli katsottava kauhealla kiireellä monta jaksoa, ennen kuin ne menevät maksumuurin taakse. Kun puhuimme tästä esimieheni kanssa jouduin myöntämään, että en tainnut rentoutua yhtään kuukauden lomallanikaan, kun piti olla koko ajan menossa remontin takia ja suoritin asioita asioiden perään.

Jottei edessä siis tulevaisuudessa olisi pakkoloma böörnautin vuoksi, niin mitä tehdä? Ensinnäkin lakata kiirehtimästä eli ymmärtää, että ei tässä ole, helvetti soikoon, mihinkään kiire. Nykyään kun huomaan kasaavani itselleni lisästressiä kiirehtimällä turhaan, niin olen alkanut hokea pääni sisällä (tai ääneen, jos olen yksin esimerkiksi autossa) mantraa minulla ei ole kiire, kaikki on hyvin. Pysähdyn asian äärelle niin pitkäksi aikaa, kunnes tajuan ettei minulla tosiaan ole mikään kiire ja kaikki on ihan hyvin. Tällä viikolla yritän olla suorittamatta vapaapäiviäni, vaan sen sijaan kuulostelen jo aamulla miltä tuntuu – nousenko ylös vai makoilenko vielä, teenkö heti aamupalan vai tekeekö mieleni vain juoda kuppi teetä ihan rauhassa? Vaikka päivä olisi puolessa vasta aamupalaa tehdessä niin mitä sitten, minulla ei ole kiire, minulla on vapaapäivä! Tiedän, että tästä tulee haastavaa, enkä voi millään saada kaikkea kiirettä ja stressiä pois elämästäni – en nimittäin mm. mahda mitään vieläkin jatkuville remonteille tai sille, että uudet naapurini riitelevät ja riehuvat öisin (silloin kaikki on hyvin mantra toimii myös, kun kolmatta kertaa viikon sisään tavarat lentää naapurin puolella). Remontit loppuvat kyllä aikanaan ja ehkä naapuritkaan eivät ole pitkäikäisiä (siis pitkäikäisiä naapureita, henkilöinä toivottavasti kyllä).

IMG_20190922_140801_967

Tässä kuvassa olen luonnon kauneuden äärellä Hiidenvuorella syyskuussa.

Olen myös pitkään kasannnut kotitöitä tehtäväksi vapaapäivisin, sillä silloin on aikaa. Pöydältä löytyy to do -listaa ja välillä ne ovat pitkiä kuin nälkävuodet. Ni että rentoudu siinä sitten, kun on viikon kotityöt ja kauppareissut tekemättä. Tänään minulla on vapaa maanantai, koska olin taas viikonlopun töissä, mutta kotitöistä on jäljellä vain imurointi. Päätin kokeilla sellaista puolen tunnin puuhastelun -konseptia, jossa teen ennen työpäivää tai työpäivän jälkeen puoli tuntia kotitöitä oli se sitten tiskausta, kukkien kastelua, pyykkäystoimia tai kevyttä siivousta. Se ei ole paljoa aikaa käytettäväksi, vain yksi Simpsonit- tai Frendit-jakso, mutta siinä ehtii yllättävän paljon ja se kaikki on sitten pois vapaapäivältä. Tämän päivän to do -listalta on ruksittu jo monta kohtaa, vaikka en ole tikkuakaan laittanut ristiin eilisillan jälkeen. Ehkä tänään on siis aikaa yrittää rentoutuakin.

Toimivimmiksi ajanpysäyttäjiksi olen itselleni löytänyt retket lähimetsään tai kauempana sijaitseviin luontokohteisiin, sillä siellä on pakko pysähtyä – luonnossa kun mikään ei tapahdu kiireellä. Myös venyttely toimii, mutta siihen tarvisin jonkinlaisen selkärangan, kun se jää niin helposti välistä. Otan kuitenkin kiitollisena vastaan jokaisen vinkin, joka teillä lukijoilla olisi heittää rentoutumisen suhteen, sillä voin kertoa, ettei minulla ole ollut erillistä leposykettä varmaan pariin vuoteen ja voisin sellaisen taas haluta.

Kuinka tehdä raa’asta ja jäykästä spagetista taas keitetty, rento lötkö? Jaa vinkkisi.

Lokakuussa…

…luin loppuun 3,5 kirjaa!
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (aloitin lukemaan tätä jo syyskuussa, mutta silti meni yli puolen välin lokakuusta. tykkäsin tosi paljon Itärannan Teemestarin kirjasta, mutta tää oli jotenkin niin hemmetin puuduttava, että myönnän viimeisillä sivuilla jo vähän hypiskelleeni ja jättäneeni pari vikaa lukua kokonaan lukematta. pidän kauniisti kirjoitetuista kirjoista, mutta liika on liikaa ja tässä oli ihan liikaa nyt yritystä ja kieli poskessa hienostelua minun makuuni.)
Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (tämä tulikin sitten luettua hieman nopeammin, sillä tähän halusi tarttua aina kun aikaa vain oli. todella kaunis teos ja juuri sopivan kaunista kieltä, jopa mukavan pelkistettyä toisinaan. tarina Juliasta ja Karlista, 17 vuodesta ja todellisuuden rajamaista. saa myös aikaan halun matkustaa Turkuun, mutta onneksi olen joulukuussa menossakin!)
– Ulla Donner: Spleenish & Sontaa (en muista koska olisin lukenut ihan oikeita sarjakuvakirjoja, mutta nämä oli kyllä täyttä timanttia sen puuhan aloittamiseen. miellyttävää piirrosjälkeä, naurattavan itkettävää samaistumisen tunnetta niin monessa asiassa, että jo laskuissa sekosi. suosittelen ottamaan molemmat tutkailuun.)

…pääsin palaamaan etuajassa evakosta kotiin! Täällä sitä on taas köllötelty jo muutama viikko, ei vielä ihan rauhassa ja hiljaisuudessa, mutta kotona kuitenkin. Remontit ovat siirtyneet alempiin kerroksiin, joten mekkala ei ole enää sellaisissa desibeleissä kuin aiemmin, mutta olemassa silti. Melusta huolimatta uusi kylpyhuone on mielestäni upea (instan storeissa sitä vilautinkin jo silloin, kun palasin kotiin) ja niin tilava, kun amme ei enää vie puolta koko tilasta. Ihanaa!

IMG_20191024_204545_220

Gastropub Betony Kouvolassa on vierailun arvoinen paikka! Ihana tunnelma, osaava henkilökunta ja huippuhyvä ruoka. Best! Arki-iltoina tarjolla myös mukavan väljä tunnelma.

…kävin teatterin lisäksi myös kertaalleen yhden kamun kanssa kahvilla lempikahvilassani ja parin kaverin kanssa ulkona syömässä töiden jälkeen. Näiden lisäksi tuli myös juhlistettua pienesti vuosipäivää ravintolareissulla (ja sen jälkeisillä Sohvaperunoilla), joten ulkona ihmisten ilmoilla tuli käytyä syyskuunkin edestä!

…blogi täytti 3 vuotta ja oli tarkoitus arpoa jonkinlaista pientä, mutta tarkoitukseksi jäi. Ehkä saan aikaan jonkinlaisen marras-arvonnan, sillä silloinhan sitä piristystä vielä enemmän tarvitsee. Olin jo myös aloittanut postauksen kirjoittamista aiheesta ja  saanut siihen tekstiä tämän verran: Blogi täyttää kolme vuotta eikä tunnu miltään! Olen selkeästi ollut erittäin optimistisella tuulella silloin, heh.

…aloitin taas pitkän tauon jälkeen kulkemaan töihin pääasiassa pyörällä/kävellen. Myönnän, että olen elokuisen loman jälkeen ollut h i e m a n laiska ja vain autoillut menemään, sitten tuli evakko ja työmatka piteni, mutta nyt olen taas ottanut itseäin niskasta kiinni! Saa hieman enemmän raitista ilmaa ja sopivasti hyötyliikuntaa, joten olo on hieman vireämpi – paitsi sen ekan pyöräilyn jälkeen töihin, kun piti kasata itseään 10 minuuttia taukohuoneessa hikeä kuivatellen. Ai mikä kunto, phiih?

…suurimman osan vapaa-ajasta olen kuitenkin vain hengannut kotona, poltellut kynttilöitä ja järjestellyt paikkoja. Hymyillyt hölmönä sille ajatukselle, että enää pari kuukautta ja tänne laskeutuu hiljaisuus. Olen myös tarttunut taas puikkoihin – neuloin itselleni pannan merinovillasta! Siitä tuli ihan kiva, mutten vielä ihan neuleblogia sen onnistumisen takia perustaisi.

Mitä siun lokakuuhun kuului?