Oikeudesta olla

Työpäivä oli kulkenut omia tavanomaisia uomiaan siihen asti, kunnes sisään pyyhälsi ihminen, jonka tyylisen me jokainen olemme joskus kohdanneet. Sellainen, joka ei tarvitse muuta kuin yleisön loppumattomalle puheelleen eikä kaipaa tai anna sijaa vastapuolen kommenteille. Ihminen, joka selittää elämänsä teot, kertoo sinulle sinun työstäsi ja tuotteistasi kuin tietäisi niistä sinua enemmän, esittelee pyytämättä huulipuniensa sävyt ja kertoo, kuinka ihanaa on, että siellä missä hän nykyään asuu miehet vielä käyttäytyvät kuin miehet ja naiset osaavat olla tyylikkäitä, suomalaisten naisten ollessa niin tyylittömiä homssuja, ja miesten antavan heille huomiota. Kainaloni hikosivat vihasta, kasvoni eivät enää jaksaneet hymyillä ja pelkäsin verisuonen poksahtavan päässäni viimeistään silloin, kun tämä ihminen sanoi kyllä jokainen nainen tykkää, että miehet tulee puristamaan ja osoittamaan huomiota.

Jos olisin ollut missä tahansa muualla kuin töissä, olisin huutanut tämän naisen hiljaiseksi – kirjaimellisesti huutanut, aivan varmasti rumasti, kiljunut kaiken elämäni turhautumisen asian suhteen, luvattomat kosketukset, vihjailut, kouraisut niin alaikäisenä kuin aikuisenakin, jokaisen ahdistuksen tunteen, hänen typeryytensä, sanojensa hirveyden. Nyt vain tuijotin mykkänä ja ilmeettömänä kivipatsaana hänen jatkuvaa paasaustaan siitä, miten  #metoo on mennyt liian pitkälle, hänen näkemyksiään naisista ja miehistä, oikeista rooleista ja naisten turhasta valittamisesta samalla, kun viha velloi silmissäni ja hiki valui selkääni pitkin. Vastauksiani tai mielipiteitäni hän ei kaivannut ja tauoton monologi jatkui, kunnes hänen miehensä lopulta ilmaantui ja vei hänet mukanaan. Yksin jäädessäni olin turhautunut, vihainen, yltäpäältä hiessä kuin maratonin juosseena ja koin suurta vastenmielisyyttä – suurimmaksi osaksi itseäni kohtaan. Vaikka tiesin, että en olisi saanut suunvuoroa tai virka-aikana alkaa paasaamaan asiakkaita hiljaiseksi (olivat he sitten kuinka väärässä tahansa) edes kohteliaaseen sävyyn, koin silti tehneeni väärin vaikenemalla vihani sisään. Minusta katosi kaikki voima ja minut olisi voinut pyyhkiä mopilla pois ja valuttaa viemäristä alas. En edes osannut ymmärtää miten joku kanssani näennäisesti samaa sukupuolta oleva voi olla tuollainen, sanoa noin, hyväksyä seksuaalisen häirinnän ja jopa toivoa sitä.

Naurettavinta tässä on se, että kaiken tämän hän perusteli lauseella kyllä nainen saa olla nainen. Siinä asiassa olen toki hänen kanssaan samaa mieltä. Mielestäni nainen saa todellakin olla nainen, juuri sellainen kuin tahtoo ja kuinka naisellisena kuin tahtoo ilman, että kukaan mies (tai mitään muutakaan sukupuolta oleva) kokee oikeudekseen tulla kourimaan, tekemään hänestä yhtään minkäänlaisen kohteen tai laittamaan tiettyyn lokeroon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eikä tämä koske vain naisia, vaan kaikkia muitakin. Viime aikoina on ollut paljon meteliä siitä, minkälainen oikean miehen tulisi olla. Ensin tuli kirjoitus, jossa miehet lähinnä nähtiin tahdottomina ja taitamattomina eliöinä, joiden ainoa puolustuskeino tässä maailmassa on enää se, että naisten hirmuvallan alla kieltäydytään tekemästä lapsia. Seuraavaksi tuli tätä kannattava kirjoitus, jossa toki todettiin sivulauseessa tavoiteltavan olevaa se, että mies saisi olla juuri sellainen kuin haluaa, mutta pääpointti oli siinä, että kyllä se oikea mies on maskuliinisuutta tihkuva Indiana Jones, joka maksaa treffeillä, ei itke ja näyttää naiselle tämän paikan olematta mikään viiden euron ovimatto ja tunteensa näyttävä lapatossu.

Jos kainalot hiostui aiemmin, niin kyllä tämäkin sai sykkeet nousuun ihan samalla tavalla. Kuinka nämä tekstit kirjoittaneet naiset kehtaavat esittää olevansa miesten puolella? Minkälaisessa maailmassa he elävät, jos heidän mieskuvansa on noin kapeaa katseltavaa?

Siinä missä muutkin saa mieskin olla juuri sellainen kuin haluaa ja toteuttaa omaa mieheyttään omalla tavallaan ilman, että tullaan syyttelemään liiasta maskuliinisuudesta tai huutelemaan tahdottomaksi lapatossuksi. Ei ole olemassa sitä oikeaa tapaa olla mies, vaan jokaisen tapa on yhtä oikea. Suosittelen lukemaan Herkkä Mies -blogin tekstin aiheesta, sillä se sanoo kaiken olennaisen paremmin kuin itse koskaan osaisin, mutta noita toisia tekstejä en linkkaa, sillä ne eivät kaipaa osakseen enää yhtään lukijaa. Ne tukevat olemassaolollaan vain kaikkea sitä, mitä vastaan on tehty kovasti töitä purkamalla tosi mies -myyttiä, sillä miehillä on samanlaiset oikeudet tunteisiinsa ja niiden näyttämiseen (muillakin tavoin kuin nyrkein) kuin muillakin sukupuolilla. Annetaan siis tosiaan poikien jo vihdoin kasvaa miehiksi, juuri sellaisiksi kuin he tahtovat kasvaa ilman lokeroita ja leimoja.

Vaikka tekstissä kirjoitankin naisista ja miehistä, niin on myös yhtä tärkeää tukea ja kannustaa heitä, jotka eivät tunnista itseään kummastakaan näistä sukupuolista, olemaan juuri sellaisia kuin ovat. Turhien roolien, lokeroiden ja tosiuden perässä pyrkiminen ei auta ketään, mutta omaksi itsekseen kasvaminen kannustavassa ja turvallisessa ympäristössä on jokaiselle meistä elintärkeää.

3 thoughts on “Oikeudesta olla

  1. Pingback: Pojat ei oo koskaan vaan poikii – astu harhaan

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s