Kuka sanoi, että elämän…

…pitää olla tylsää. Noh, niinpä!

Päätin tuossa päivänä eräänä vihdoin ottaa härkää sarvista ja iskeä olohuoneen seinien kimppuun. Kävin ostamassa seitsemisen litraa maalia valmiiksi, sillä ajatukseni oli, että ihan tosta noin vaan nopeasti irroitan tapetit kahdelta (betoni)seinältä, koska niistä se irtoaa kuin unelma vain, nakkaan vähän pakkelia reikiin ja pääsen maalauspuuhiin.

20200427_184742

Juu ei. Ensimmäisellä seinällä ollut kuvioitu tapetti ei todellakaan irronnut kuin unelma vain, vaan se osoittautui lähinnä painajaiseksi. Jouduin sumuttelemaan seinään vettä niin paljon, että pelkäsin aiheuttavani vesivahingon ja harkitsin jo jonkinlaisen puutarhaletkun käyttöäkin. Ei meinaan irronnut ei, sillä tapetin kuvion läpi ei vesi meinannut imeytyä ollenkaan. Tuntien taistelun jälkeen tapetti lähti lopulta irti turhankin useana kerroksena ja palana, mutta niin lähti paljon muutakin – meinaan seinä. En tiedä mitä sokeripakkelsia tuohon seinään on aikoinaan ajettu, mutta sehän ropisi ja rapisi kuin irtosora kalliolla. Koska ajatuksena oli maalata seinä enkä halunnut että se vain jonain kauniina päivänä putoaa paikoiltaan rapsuttelin irtopaklua sen kummempaa voimaa käyttämättä. Lopulta seinässä ammotti betonia puolen seinän mitalta ja pari betonin paljastavaa isompaa aukkoa. Tässä vaiheessa kello läheni jo iltaseitsemää (olin ollut nopeassa tapetinirroituspuuhassani jo kuusi tuntia!), joten googlasin äkkiä lähitokmannien valikoimat ja suorin itseni ostamaan ämpärillisen sopivaa täytettä.

Siinä sitten iltani ratoksi nakkelin pakkelipaakkuja seiniin ja tasoittelin menemään ihan kuin olisin muka tiennyt mitä olin tekemässä – enhän ikinä ollut paikannut mitään noin suurta! Ja voin sanoa, että sen kyllä lopputuloksesta huomaa. Päätin kuitenkin, että sillä ei ole mitään väliä, ei nyt eikä välttämättä vielä ensi vuonnakaan. Sitten kun röpöt alkavat liiaksi häiritä, niin hankin paikalle jonkun tasoittamaan koko seinän kerralla, mutta nyt ei ollut sen aika, koska korona ja budjetti. Pieni rosoisuushan vain tuo eloa valkoiseen seinään! Vaikka epätoivo koittikin hiipiä liiveihin siinä seinää iltasella väsyneenä pakkeloidessani, niin voin ilokseni todeta, että vuorokausi siitä eteenpäin oli kummallakin seinällä jo kaksi kerrosta maalia. Siltä toiselta seinältä kun tapetit todellakin irtosivat kuin kauneimmissa unissa ilman, että seinä irtosi myös ja paikattavaa oli vain vähän.

20200428_123340

Olen pääasiallisesti kasannut tänä vuonna saamani kortit jääkaapin oveen, mutta jostain syystä tämä Iitulta saatu kortti jäi nojailemaan aloe veran ruukkuun pöydälle. Nyt korona-aikana se on muistuttanut joka aamu, että niin, ei elämän tarvitse nytkään olla tylsää. Kun keittiön pöytä oli remonttiapuna olohuoneen puolella (se on ainoa tarpeeksi korkea asia tässä asunnossa, jonka avulla yletyn katonrajaan, haha), niin kortti suorastaan kettuili tuolilla pönöttäessään. Niinpä, tylsää tässä ei tosiaan ole, kun on puoli seinää muruina olohuoneen lattialla ja allekirjoittaneen pakkelointitaidot vähän sinne päin! Tilanteen ollessa päällä ei paljoa huvittanut, mutta nyt asia jo onneksi naurattaa ja korttikin saa vielä jatkaa pöydällä jääkaapinoven sijaan.

Näin ne hommat täällä etenee: kausittain, kaoottisesti ja erittäin nopein käännöksin.

 

Jos toilailut kiinnostaa, niin lue myös:

Kun tolvana uudet pyörän renkaat osti
Kun tolvana peikonlehden osti

Hetkiä luonnossa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi mukavaa kirjoitella ihan vaan kuulumisia, mutta tosiasiassa kuuluu ihan tosi vähän mitään. Olen lähinnä viettänyt aikaa luonnossa ja venynyt sohvalla tuijottaen Netlixistä elokuvia, joita en yleensä katsoisi. Aateekoolla vietetty aika vähenee samaan tahtiin kun päivät pitenevät ja huomaan kuuntelevani usein radiota aamuisin ja iltaisin. Ajoitan vieläkin ulkoiluni metsissä aamupäiviin ja harvoin törmään reiteilläni keneenkään – esimerkiksi yllä olevassa metsässä en ole nähnyt vielä kertaakaan ketään metsänpohjalla tepastelevia sepelkyyhkyjä lukuunottamatta. En todellakaan valita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen ja tänään aurinko on päässyt porottamaan pilvettömältä taivaalta ja se on herättänyt kaikenlaista pörriäistä pyörimään, hyörimään ja kylpemään kevään ensimmäisissä siitepölyissä. Eilen kävelin tutkailemaan vähän entisiä juoksupolkujani, josko siellä olisi jo sen verran kuivaa, että lenkkareilla pärjäisi ilman märkiä sukkia tai märässä savimaassa lipeämistä nenälleen. Kuivaa oli, mutta enemmän minua lopulta kiinnostikin suuri määrä mehiläisiä joiden keskellä huomasin yht’äkkiä olevani.

Lämpimänä hehkuva hiekkamaa oli saanut erakkomehiläispopulaation parveilemaan sopivia pesäkolojapaikkoja itselleen etsien ja minä olin tupsahtanut keskellä heidän askareitaan. Joskus ennen olisin juossut tukka suorana kauas pois hetimmiten, mutta nyt tunsin auvoa siinä pörisevän joukon keskellä. Kuvasin maassa yksin, kaksin tai kymmenien ryhmissä mönkiviä mehiläisiä enkä osannut pelätä pistoja yhtään. Nekään eivät minusta tuntuneet välittävän, mutta olivat sen verran liian vauhdikkaita kirkkaassa puolipäivän auringossa, ettei kuvista tullut julkaisukelpoisia. Kokemuksena silti upea ja paikalliset pölyttäjät vaikuttivat voivan hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös perhoset ovat vallan villiintyneet näinä parina päivänä. Nokkosperhosien villin pyörteisiä kaksintansseja on saanut seurailla jo muutamaankin otteeseen ja niiden hehkuvat värit on helppo erottaa jo kaukaa muuten vielä niin kovin värittömästä maastosta. Vaaleanpunaisina kukkivat näsiätkin erottuvat paljaina paistattelevista risukoista kuin muille pitkää nenää näyttäen, mutta valkovuokot nuppuineen vielä nuokkuvat kuin humalaiset; puoliavoinna, mutta ehkä jo huomenna täydessä loistossaan. Ensimmäistä kertaa elämässäin sain myös sitruunaperhosen ikuistettua, sen aina niin vikkelän pirulaisen, joka hehkuu auringossa niin kirkkaana, että palaa puhki lähes joka kuvassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime vuonna koko kevät meni minulta kiireiden vuoksi kokonaan ohitse, mutta tänä keväänä pääsen nauttimaan sen etenemisen seuraamisesta täysillä ja paraatipaikoilta. Koska kannan kameraani mukana joka retkellä, niin en usko, että täällä voi tulevaisuudessa välttyä luontokuvilta enää edes sitä vähää mitä ennen.

Haaveilua

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvassa kesämökin ‘naapurissa’ oleva monen monituista vuotta hyljättynä seisonut tönö, jonka pihan kävisin mieluusti raivaamassa kuntoon.

Olen ottanut, jos nyt en ihan joka päiväiseksi, niin ainakin vähintään kerta viikkoon tavaksi klikata itseni myytävien asuntojen maailmaan, vaikka päätinkin jäädä aloilleni. Palaan kerta toisensa jälkeen samoihin asuinalueisiin, postinumeroihin, metsänvieruksiin ja tontteihin haaveilemaan.

Tämä tontti olisi lähes ilmainen huokaan ja saan kuulla kuinka hirvittävän kallista sinne olisi rakentaa, hankkia vesi ja sähkö. Mutta voi, enhän minä tuonne rakentaisi kuin korkeintaan pienen kodan ja mehiläispesiä. Istuttaisin vain, kukkia ja puita, tontinkulmalle ehkäpä pieni rakoja täynnä oleva kiviaita lyhyelle pätkälle päivän paistatteluun vaihtolämpöisille ja pahainen portti tien päähän hidasteeksi ulkopuolisille. Se olisi kaistale luontoa vain, pieni piilopaikka. Ehkä sinne tosiaan olisi pakko rakentaa, jos tontin lunastaisi, mutta haaveiluun ei sisälly pakkoa.

Tai entäpä se kaunis pihapiiri puineen ja useine rakennuksineen, kasvimaineen ja puutaloineen. Lääniä olisi vaikka omalle kukkapellolle ja hintakin kohtuullinen, siellä eläisin mukavan autuaasti elämän ehtoopuolelle asti. Haaveissa naapurit, mittavat remontit, autotiet ja muut äänien aiheuttajat eivät ole läsnä muuten kuin alhaisena hintana. Silmissäni siintävät vain kukkaisat pellot, omenapuut ja varpaiden alla kutitteleva oman pihan nurmikko.

Tai jos sittenkin ostaisin (sillä olemattomalla lottovoitollani!) vain hirvittäviä määriä metsää, hehtaareja hehtaariensa perään vai ehkä sittenkin suota. Enhän minä toki niillä itse niinkään mitään tekisi, metsässä korkeintaan käpöstelisin menemään kamera olalla riippuen, mutta olisihan se poissa muusta käytöstä. Antaisin metsän kasvaa omana yksikkönään ilman, että siellä jatkuvasti kävisi joku hakemassa polttopuuta energianlähteeksi. Metsä saisi itse hoitaa itsensä, sillä talousmetsää en haluaisi ylläpitää. Ehkäpä sittenkin lahjoittaisin kaiken omistamani alan Luonnonperintösäätiölle tai myisin pilkkahintaan, jos lahjoituksia ei saisi ottaa vastaan. Perintönähän alueet sitten viimeistään menisi heille, kun minusta aika jättäisi.

Haaveet on haaveita ain’…

Keväthetki

sinivuokot

On mahdotonta pukea täydellisesti sanoiksi miltä tuntuu nähdä huhtikuisen ilta-auringon viimeisten säteiden langetessa rinteen täydeltä sinisen sävyissä hohtavia vuokkoja. Kun ensin kyykistyy yhden ryppään ääreen ja nostaa katseen nähden toisen, sitten kolmannen, neljännen ja lopulta rinteellisen tuntuu kuin pieniä ilon pyrskäyksiä olisi noussut kevään multaisesta maasta sinivuokkojen muodossa. Siinä niitä oli luonnon alle jääneiden kiviportaiden ympärillä mättäittäin, enkä edes erään kevään retkellä Aulankoon nähnyt niin montaa kerralla ja silloinkin herkän sinisiä terälehtiä tuntui olevan metsänpohjalla silmänkantamattomiin. Ymmärrän mitä Matkalaulussa tarkoitettiin ja hengitän sisääni tätä täydellistä maisemaa, joka on nyt seuraavana päivänä jo taas hautautunut lumeen. Julmana tunnettu huhtikuu ei kohtele edes kauneimpiaan kevyesti.

Uudesta rytmistä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

huhtikuussa säätila heitti häränpyllyä ja saatiin luminen aprillipila muutamaksi päiväksi.

Monen muun ihmisen tavoin olen saanut viime aikoina päättää täysin oman elämäni rytmin. Ei ole mitään pakollisia vastuutoimia hoidettavana, ei tapaamisia tai mitään sellaista asiaa, jota en voisi kotisohvalta käsin hoitaa (paitsi kauppareissu, sillä en halua terveenä ja kauppaan kykenevänä henkilönä turhaan rasittaa tilauspalvelua). Kaikki tämä vapaus laittaa helposti pään, unirytmin ja koko elämän sekaisin, mutta kaikeksi onneksi sain itselleni yllättävän nopeasti toimivan rutiinin aikaan, sillä rutiinit ovat se asia, jotka minun pääni pitävät kasassa.

En vello sängyssäni pitkään aamuisin muuten kuin silloin, kun nukun yllättäen 10 tuntia heräämättä putkeen (uskomatonta, mutta totta!) tai herään aamuyöstä miettimään universumia sitä kuitenkaan ymmärtämättä ja torkun sitten sen vuoksi vähän myöhempään. Syön aamiaisen koneen ääressä, sitten ulkoilen, jos on hyvä sää ja teen lihaskuntoa (säästä huolimatta). Lounaaksi nautin jotain pientä, muutaman palan leipää tai itse leivottua kanelipullaa. Lueskelen sohvalla lehtiä tai kirjaa, selailen blogeja, kirjoitan tai vain ihmettelen. Valmistan päivällisen, jonka nautin yleensä neljän ja viiden välillä, katselen syödessäni sarjoja (viime aikoina Frendejä) tai elokuvaa, joiden parissa saatan istua iltaa iltapalaan asti, jos en keksi muuta tekemistä. Kahdeksan maissa laitan Auta Antti -podcastin pyörimään ja joogaan. Sänkyyn pyrin siirtymään viimeistään yhdeksältä ja unta haen kymmenen maissa.

20200401_121433

Päiviin toki kuuluu myös monia tyhjiä hetkiä, jolloin vain tuijotan seinää, ikkunasta ulos tai seisoskelen parvekkeen ovenraossa teekuppi kädessäni katsellen leikkipaikalla leikkiviä lapsia vanhempineen. Siivoan, pesen pyykkiä, astioita ja itseäni kuten ennenkin. Ajattelen paljon asioita, välillä myös ääneen, että muistaisin minulla vielä olevan ääni. En soittele normaalia enempää ihmisille tai osallistu videon välityksellä viini-iltoihin, sillä en tee niitä asioita muutenkaan siinä määrin, että niitä olisi jotenkin suuresti ikävä. Viestit ja kuvat kulkevat kyllä niin kuin ennenkin

Mitä pidemmälle sosiaalinen eristäytyminen on edennet, sitä varmemmin olen laittanut puhelimeni älä häiritse -tilaan jo heti aamupäivästä. Jos ennen sinkoilin ajatuksesta toiseen eikä piiputtava kännykkä ainakaan keskittymistä auttanut, niin nykyään olen löytänyt lähes täydellisen keskittymisen tilan, jolloin en todellakaan kaipaa häiriöitä. Ei ole mitään ärsyttävämpää silloin kun koittaa hioa jo valmiiksi vaikeaa ajatusta sopivaksi lauseeksi, kuin puhelimen kymmenes piuaus kahden minuutin sisään. Pidän minulle viestittävistä ihmisistä kovin, tottakai, mutta en halua olla koko ajan tavoitettavissa edes silloin, kun olen koko ajan tavoitettavissa. Palaan viesteihin sitten, kun nostan taas puhelimen omasta halustani käteen.

20200404_171544_kop

Pelottavinta tässä kaikessa on se, että voisin tottua tähän elämään liian nopeasti ja olen jo hieman tottunutkin. Jos saisin tähän lisättyä hieman sosiaalista kanssakäymistä sen fyysisemmässä muodossa pelkkien viestien sijaan, kahvilakäyntejä ja museoissa lorvailua sekä tapahtumia, voisin sanoa eläväni täysin itseni näköistä elämää.

George Orwell: Eläinten vallankumous

IMG_20200405_092002_057

Sanoisin, että on kolme tapaa lukea George Orwellin vuonna 1945 julkaistu teos Eläinten vallankumous. Sen voi lukea hieman keveämpänä eläinsatuna tasa-arvosta, yleisenä ja aina ajankohtaisena kuvana ihmisen taipuvaisuudesta ahneuteen tai sitten juuri sinä satiirisena kuvana Venäjän vallankumouksesta, jona Orwell sen tarkoitti.

Koska itselläni alkaa jo olla ikää sen verran, ettei eläinsadut enää solju pelkästään satuina tajuntaan enkä ole ollut kovinkaan tarkasti perehtynyt Venäjän vallankumouksen tapahtumiin ja/tai sen ihmisiin ennen tähän kirjaan tutustumista, niin itse luin sen viime vuosituhannella kirjoitettuna ajankuvana myös tästä nykyhetkestä, jossa elämme. Sillä voi kuulkaa, tämä kuvaus se ei vain vanhene, vaikka niin sen todellakin soisi jo tekevän.

Kirjan juoni on kovin simppeli: Farmin eläimet kyllästyvät heitä kaltoin kohtelevaan maatalon isäntä Jonesiin ja vanhan Majurin kylvämän ideansiemenen itäessä päätyvät vallankumoukseen häätäen hänet matkoihinsa tiluksiltaan. Sikojen, eläimistä viisaimpien, johdolla maatilan eläimet alkavat pyörittää tilaa tasa-arvoisesti itse ja saavatkin siitä erittäin tuottavan. Luodaan yhteiset tasa-arvoon pohjaavat säännöt joiden mukaan elää ja tehdä työtä. Pian sikojen rivit kuitenkin ratkeavat toisten hamutessa enemmän valtaa ja tasa-arvo saa väistyä varjoista nousevan diktatuurin edestä.

Vaikka kirjassa kirjaimellisestikin on kyse vallankumouksesta eikä sellaisia juuri länsimaissa viime aikoina ole nähty, niin silti se on teoksena erittäin ajankohtainen. Ihmisen, sian, ahneus ei koskaan lakkaa kasvamasta eikä absoluuttinen valta lopulta pue ketään. Kun Eläintilan epämääräisen epädemokraattinen yksinyhteishallinto raivataan ja yksittäinen sika ottaa tilan haltuunsa väkivalloin, alkaa myös propaganda. Syytetään sitä, joka on joukosta poissa, hän on syyllinen kaikkeen, hän valehteli. Ehei, toverit, nuo uutiset ovat valetta, mutta tämä on totta. En ole koskaan sanonut noin tai jos sanoinkin, se oli vain juoni. Te muistatte väärin. Hassulla tapaa tulee joku rapakon takainen johtaja mieleen, mutta ei sillä lailla hah hah -hassulla, vaan pidän nyt vähän päätä käsieni välissä ja huokaan syvään -hassulla.

20200405_190816_kop

sata pistettä ja papukaijapostikortti, jos tunnistaa nuo porsaat!

Ja kuten historiassa, kirjassa, nykyaikana ja tulevaisuudessakin, niin aina on oleva se joukko lampaita toistelemassa iskulauseita niitä sen enempää miettimättä ja niitä raskaan työn tekeviä hevosia, jotka miettivät kaiken kyllä muuttuvan paremmaksi, jos vain tekee enemmän ja paremmin töitä. Verikoiria, jotka tekevät sen mitä käsketään ja heitä jotka näkevät kyllä mitä tapahtuu, mutta vain muina aaseina katselevat maailman valuvan viemäriin. Ja sitten taas on heitä, jotka tavallaan tietävät jonkin olevan pielessä, mutta eivät osaa sanoittaa tuntemuksiaan, koska joku toinen osaa pyörittää vastapuolella sanansa taitavammin niin, ettet ole oikeastaan enää varma miten asiat ovat.

Kun Apila katsoi alas mäenrinnettä, kyynelet tulvahtivat sen silmiin. Jos se olisi pystynyt lausumaan julki ajatuksensa, se olisi sanonut, ettei tämä ollut se päämäärä, johon eläimet olivat pyrkineet silloin kun ne vuosia aikaisemmin olivat ottaneet tavoitteekseen ihmisrodun kukistamisen. Tällaisia kauhistuttavia teurastuskohtauksia ei niillä ollut ollut näköpiirissä sinä yönä jolloin vanha Majuri oli ensi kertaa yllyttänyt niitä kapinaan. Mikäli Apilalla itsellään oli ollut minkäänlaista kuvaa tulevaisuudesta, sillä olisi ollut mielessään eläinten yhteiskunta, joka oli vapautettu nälästä ja ruoskasta, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia, jossa kukin teki työtä kykyjensä mukaan, jossa voimakkaat suojelivat heikkoja, niin kuin itse oli suojellut eksynyttä ankkapoikuetta etukoivellaan sinä yönä jolloin Majuri oli pitänyt puheensa. — Näin se ajatteli, vaikkei osannutkaan ilmaista ajatuksiaan sanoin.

Siinä juuri on totalitarismin, animalismin, kauneus (ja kauheus), niin Venäjän vallankumouksen jälkeisissä tapahtumissa, Eläinten vallankumouksessa kuin natsi-Saksassakin. Väkeä koulitaan pelolla, propagandalla ja henkilöpalvonnalla eikä aatteella oikeastaan ole mitään muuta virkaa kuin kansan hallitseminen – joka on hiljalleen totutettu uuteen arkeensa. Niin myös farmilla, jossa eläimet häilyvästi muistavat miten asiat joskus olivat ja miten säännöt alunperin menivät, mutteivät oikeastaan enää ole varmoja eikä mahdollisesti uusia versioita ole viisasta myöskään kyseenalaistaa. Siankaan totalitarismi ei olisi totalitarismia, jos maatilan eläimet eivät siihen lopulta taipuisi ja jos katsotaan ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen on jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi on kumpi. Ehkä me vain aina tarvitsemme uuden ja sitten taas uuden vallankumouksen jottemme päätyisi samaan jamaan kuin maatilan eläimet. Jos kukaan ei koskaan kyseenalaistaisi mitään, niin olisiko olemassa enää muita kuin sikoja?

Vinkkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy tämän kirjoitushetkellä kirjan pohjalta tehty animaatio vuodelta 1954, joka on mielestäni kirjaan verrattuna hieman hätäinen ja erittäin riisuttu versio, jossa on myös saatu aikaan kirjasta irrallinen, onnelliseksikin määriteltävä loppu. Se kestää vain noin tunnin verran, joten kyllähän sen ymmärtää, ettei ihan kaikkea ole saatu ympättyä mukaan, mutta kyllä se kantava ajatus sieltä kuitenkin hyvin välittyy:

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.