George Orwell: Eläinten vallankumous

Sanoisin, että on kolme tapaa lukea George Orwellin vuonna 1945 julkaistu teos Eläinten vallankumous. Sen voi lukea hieman keveämpänä eläinsatuna tasa-arvosta, yleisenä ja aina ajankohtaisena kuvana ihmisen taipuvaisuudesta ahneuteen tai sitten juuri sinä satiirisena kuvana Venäjän vallankumouksesta, jona Orwell sen tarkoitti.

Koska itselläni alkaa jo olla ikää sen verran, ettei eläinsadut enää solju pelkästään satuina tajuntaan enkä ole ollut kovinkaan tarkasti perehtynyt Venäjän vallankumouksen tapahtumiin ja/tai sen ihmisiin ennen tähän kirjaan tutustumista, niin itse luin sen viime vuosituhannella kirjoitettuna ajankuvana myös tästä nykyhetkestä, jossa elämme. Sillä voi kuulkaa, tämä kuvaus se ei vain vanhene, vaikka niin sen todellakin soisi jo tekevän.

Kirjan juoni on kovin simppeli: Farmin eläimet kyllästyvät heitä kaltoin kohtelevaan maatalon isäntä Jonesiin ja vanhan Majurin kylvämän ideansiemenen itäessä päätyvät vallankumoukseen häätäen hänet matkoihinsa tiluksiltaan. Sikojen, eläimistä viisaimpien, johdolla maatilan eläimet alkavat pyörittää tilaa tasa-arvoisesti itse ja saavatkin siitä erittäin tuottavan. Luodaan yhteiset tasa-arvoon pohjaavat säännöt joiden mukaan elää ja tehdä työtä. Pian sikojen rivit kuitenkin ratkeavat toisten hamutessa enemmän valtaa ja tasa-arvo saa väistyä varjoista nousevan diktatuurin edestä.

Vaikka kirjassa kirjaimellisestikin on kyse vallankumouksesta eikä sellaisia juuri länsimaissa viime aikoina ole nähty, niin silti se on teoksena erittäin ajankohtainen. Ihmisen, sian, ahneus ei koskaan lakkaa kasvamasta eikä absoluuttinen valta lopulta pue ketään. Kun Eläintilan epämääräisen epädemokraattinen yksinyhteishallinto raivataan ja yksittäinen sika ottaa tilan haltuunsa väkivalloin, alkaa myös propaganda. Syytetään sitä, joka on joukosta poissa, hän on syyllinen kaikkeen, hän valehteli. Ehei, toverit, nuo uutiset ovat valetta, mutta tämä on totta. En ole koskaan sanonut noin tai jos sanoinkin, se oli vain juoni. Te muistatte väärin. Hassulla tapaa tulee joku rapakon takainen johtaja mieleen, mutta ei sillä lailla hah hah -hassulla, vaan pidän nyt vähän päätä käsieni välissä ja huokaan syvään -hassulla.

sata pistettä ja papukaijapostikortti, jos tunnistaa nuo porsaat!

Ja kuten historiassa, kirjassa, nykyaikana ja tulevaisuudessakin, niin aina on oleva se joukko lampaita toistelemassa iskulauseita niitä sen enempää miettimättä ja niitä raskaan työn tekeviä hevosia, jotka miettivät kaiken kyllä muuttuvan paremmaksi, jos vain tekee enemmän ja paremmin töitä. Verikoiria, jotka tekevät sen mitä käsketään ja heitä jotka näkevät kyllä mitä tapahtuu, mutta vain muina aaseina katselevat maailman valuvan viemäriin. Ja sitten taas on heitä, jotka tavallaan tietävät jonkin olevan pielessä, mutta eivät osaa sanoittaa tuntemuksiaan, koska joku toinen osaa pyörittää vastapuolella sanansa taitavammin niin, ettet ole oikeastaan enää varma miten asiat ovat.

“Kun Apila katsoi alas mäenrinnettä, kyynelet tulvahtivat sen silmiin. Jos se olisi pystynyt lausumaan julki ajatuksensa, se olisi sanonut, ettei tämä ollut se päämäärä, johon eläimet olivat pyrkineet silloin kun ne vuosia aikaisemmin olivat ottaneet tavoitteekseen ihmisrodun kukistamisen. Tällaisia kauhistuttavia teurastuskohtauksia ei niillä ollut ollut näköpiirissä sinä yönä jolloin vanha Majuri oli ensi kertaa yllyttänyt niitä kapinaan. Mikäli Apilalla itsellään oli ollut minkäänlaista kuvaa tulevaisuudesta, sillä olisi ollut mielessään eläinten yhteiskunta, joka oli vapautettu nälästä ja ruoskasta, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia, jossa kukin teki työtä kykyjensä mukaan, jossa voimakkaat suojelivat heikkoja, niin kuin itse oli suojellut eksynyttä ankkapoikuetta etukoivellaan sinä yönä jolloin Majuri oli pitänyt puheensa. — Näin se ajatteli, vaikkei osannutkaan ilmaista ajatuksiaan sanoin.“

Siinä juuri on totalitarismin, animalismin, kauneus (ja kauheus), niin Venäjän vallankumouksen jälkeisissä tapahtumissa, Eläinten vallankumouksessa kuin natsi-Saksassakin. Väkeä koulitaan pelolla, propagandalla ja henkilöpalvonnalla eikä aatteella oikeastaan ole mitään muuta virkaa kuin kansan hallitseminen – joka on hiljalleen totutettu uuteen arkeensa. Niin myös farmilla, jossa eläimet häilyvästi muistavat miten asiat joskus olivat ja miten säännöt alunperin menivät, mutteivät oikeastaan enää ole varmoja eikä mahdollisesti uusia versioita ole viisasta myöskään kyseenalaistaa. Siankaan totalitarismi ei olisi totalitarismia, jos maatilan eläimet eivät siihen lopulta taipuisi ja jos katsotaan ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen on jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi on kumpi. Ehkä me vain aina tarvitsemme uuden ja sitten taas uuden vallankumouksen jottemme päätyisi samaan jamaan kuin maatilan eläimet. Jos kukaan ei koskaan kyseenalaistaisi mitään, niin olisiko olemassa enää muita kuin sikoja?

Vinkkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy tämän kirjoitushetkellä kirjan pohjalta tehty animaatio vuodelta 1954, joka on mielestäni kirjaan verrattuna hieman hätäinen ja erittäin riisuttu versio, jossa on myös saatu aikaan kirjasta irrallinen, onnelliseksikin määriteltävä loppu. Se kestää vain noin tunnin verran, joten kyllähän sen ymmärtää, ettei ihan kaikkea ole saatu ympättyä mukaan, mutta kyllä se kantava ajatus sieltä kuitenkin hyvin välittyy:

“Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.“