Kesäkuun luetut

 

 

NIINA MERO: ENGLANTILAINEN ROMANSSI (GUMMERUS 2019)
★★★/★★★★★
Nora lähtee juhlimaan siskonsa Helin häitä merry olde Englantiin, jossa odottaa sulhasen perheen kartano ja Oxfordin tarjoamat loputtomat mahdollisuudet englantilaisesta kirjallisuudesta gradua vääntävälle Noralle. Myös Helin sulhasen perhettä kohdannut vanha tragedia nostaa päätään, eikä Nora osaa olla härkkimättä jo kauan sitten unille painunutta karhua. Mitä kaikkea idyllinen englannin maaseutukartanomaisema piilottaakaan taakseen?

Englantilainen romanssi on Niina Meron esikoisromaani ja myönnän odottaneeni siltä paljon enemmän. Juoni oli erittäin ennalta-arvattava ja vaikka kieli olikin notkeaa ja nokkelaa, niin välillä lipsahti jo mukanokkelan puolelle – kuin kirjoittaja olisi kaivanut jostain kätköistään hieman Lorelai Gilmorea ja ruvennut kofeiinihuuruissa päristelemään. Uskoakseni myöskään Keatsin tai Byronin työt ei niinkään ole tunnettuja yleisille massoille Suomessa, joten niiden pyöritteleminen jatkuvasti tuntui jotenkin yliampuvalta, vaikka kirjan päähenkilö niistä olikin kiinnostunut. Annoin kuitenkin kolme tähteä, sillä kyllä kirja kuitenkin onnistui olemaan viihdyttävä ja kieli oli tosiaan erittäin hallittua ja pakka pysyi kasassa loppuun asti.

RONJA SALMI & MIKKO TOIVIAINEN: 12 TARINAA KIRJOITTAMISESTA (WSOY 2017)
★★/★★★★★
Kirjaan on koottu 12 erilaista tarinaa kirjoittamisesta ja kirjoittajista. On mm. perinteisiä kirjailijoita, bloggaajia, tubettajia, kansanedustajia ja musiikin tekijöitä, joilla kaikilla on se jokin yhteys kirjoittamiseen – jokaisella omanlaisensa.

Myönnän, että lainasin tämän kirjan seuraavien syiden vuoksi: Ronja Salmi, Paperi T, Eeva Kolu ja tärkeimmin kai siksi, että kirjoittaminen kiinnostaa. En kuitenkaan pitänyt teoksesta, ehkä eniten siksi, että se ei täyttänyt omia odotuksiani. Vain neljä tarinaa (Antti Heikki Pesonen, Milja Sarkola ja Eeva Kolu) olivat edes hieman lähellä sitä, mitä teokselta kaipasin ja se oli vain yksi neljäsosa. Kirjan lopussa oli kuitenkin yli 12 vinkkiä kirjoittamiseen, josta sain hyviä ideoita, joten annoin myös toisen tähden.

 

 

MANDIP KAUR, JAANA POKKA, PARDAMAN SHARMA, ROSI SOTKASIIRA:
POHJOISTA AYURVEDAA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★
Kirjassa paneudutaan pintapuolisesti ayurvedan saloihin, opetetaan tunnistamaan oma keho- ja ihotyyppi sekä vinkkailaan muutenkin hyvän elämän resepteistä.

Taisin ensimmäistä kertaa kuulla ayurvedasta Mielirohdon Jennalta ja kyllähän se vaan kiinnostelee edelleen se verran paljon, että jonottelin tätä kirjaa muutamankin kuukauden kirjastosta. Kirjan selasi muutamassa tunnissa, mutta resepteihin ja erilaisiin kasvo- ja öljyhierontoihin paneutuen aikaa saa kyllä varmasti kirjan parissa kulumaan reilusti. Vaikka kirjan aihe olikin todella mielenkiintoinen, niin jotenkin se tuntui vähän juostenkustulta teokselta eikä aiheeseen ehkä sitten kuitenkaan paneuduttu tarpeeksi. Pelkkään tutustumiseen kirja varmasti riittää, mutta jos on vähänkään tutkinut aihetta valmiiksi, niin kirja ei tarjoa paljoakaan uutta.

MARIANNA STOLBOW: SURUA SE TYTTÖ KANTAA (TEOS 2019)
★★★★/★★★★★
Oikeuden eteen ollaan vihdoinkin saamassa nainen, joka oli osa terroristien ryhmää, osallisena polvilumpioiden, iiriksien ja elämien tuhoamista – aatetta, joka otti käännöksen väkivallan tielle. On kuitenkin lopulta hieman epävarmaa, että oliko tämä heiveröinen nainen lopulta edes osa ryhmää tai millään lailla syyllinen yhtään mihinkään. Kuka kertoo totuuden ja mikä oikeastaan edes on totta?

Marianna Stolbow tunnetaan ehkä parhaiten Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijana, mutta kyllä maar hän osaa myös kirjoittaa muutakin kuin faktaa. Ensimmäiset pari lukua pyörittelin kirjaa hieman turhautuneena, että emmie tämmöstä, ei tämä ole minulle, mutta sitten tapahtui jotakin ja istua napotin mökin terassilla kirja kädessäni kuin liimattuna. Teksti oli kaunista, mutta kaunistelematonta. Suoraa, mutta silti mitään ei annettu valmiiksi pureskeltuna. Parasta on, että lopussakaan ei anneta mitään valmiina ja tuomioita on varmasti yhtä monia kuin lukijoitakin.

 

 

CHARLOTTE BRONTË: KOTIOPETTAJATTAREN ROMAANI (1847 / KARISTO 2002, 10. painos)
★★★★/★★★★★
Kirjan kertojana toimiva Jane Eyre on orpolapsi, jota elämä koettelee kovin käsin niin kasvatusperheen kuin sisäoppilaitoksenkin voimin, kunnes aikuisuuden kynnyksellä hän pääsee kotiopettajattareksi Thornfieldiin. Siellä ollessaan hän rakastuu syvästi isäntäänsä herra Rochesteriin, joka tuntuu vastaavan hänen tunteisiinsa ja klassisen 1800-luvun rakkaustarinan lähtökohdat ovat valmiina vai ovatko sittenkään?

En odottanut tältä teokselta juur mittään (klassikoiksi luokitellut teokset tuppaavat usein olemaan pettymyksiä), mutta kirja vei minua kuin pässiä narussa enkä voinut olla ihastelematta sitä feminismin määrää, joka Charlotte Brontën kynästä oli 200 vuotta sitten sauhunnut. Tottakai edelleen nainen koettiin lähinnä miehen omaisuutena, mutta yllättävän paljon kyseenalaistettiin, enkä usko kaikkien kirjaviisaiden, 1800-luvun lopulla eläneiden miesten ottaneen kaikkea lämmöllä vastaan. Uskon, että tulen tämän joskus varmasti lukemaan vielä uudestaankin, useasti.

EMMA KANTANEN: NIMI JOLLA KUTSUTAAN ÖISIN (GUMMERUS 2019)
★/★★★★★
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva esikoisteos, jossa suomalainen pelialantyöntekijä lähtee töihin Kiinaan.

Jotkut tekstit olisi joskus hyvä jättää vain sinne omaan pöytälaatikkoon, eikä ainakaan julkaista kirjana ja tämä oli mielestäni yksi niistä teksteistä. En saanut tästä irti mitään, mitään. Paitsi ehkä sen, että Gallen-Kallela käytti Oskari Merikannon mallina lanttua maalatessaan Symposiumia, mutten tiedä onko se totta vai kirjalijan itse keksimää. Kirjan päähenkilö eli sen kirjoittaja lähtee töihin Kiinaan, tekee töitä, on ollut töissä Roviolla, käy baarissa, deittailee, tekee töitä, on ollut töissä Roviolla, ei opi paikallista kieltä, pyöräilee, tekee töitä, käy baarissa deittailee, ei opi paikallista kieltä, tekee töitä, on ollut töissä Roviolla jiiänvitunee. Meinasin jättää lukemisen monesti kesken, mutta jostain syystä vain jatkoin, vaikka ei olisi pitänyt.

Ancora Imparo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lokakuu 2019

Istun keittiön lattialla ja revin paperiarkkeja pieneksi silpuksi. Sivukaupalla tarinoita, kertomuksia, lauseita, sanoja, elämää – minun elämääni. 2014, 2015, 2016 ja sitten sivujen täyttämä hiljaisuus kuin kaikki olisi sanottu, mieli imetty kuiviin. Vain sana silloin tällöin, kertomus tuolloin ja tekstinpätkä toiste.

Voi kuinka olen osannutkaan kirjoittaa, huokaan, ja revin lisää. En tahdo, että kukaan toinen lukee näitä sanoja. Koskaan. Vaikka ne ovat kauniisti piirrettyjä kirjaimia, sanoja aseteltuna rytmikkäästi ja täynnä tunnetta, kuin novelleja kirjojen kansiin laitettavaksi, niin ne ovat silti liikaa kenenkään toisen silmin luettavaksi. Ne ovat niin täynnä tuskaa, surua ja eksyksissä olemista, ne ovat se puhtain minä joka silloin olin. Kuin tarina jostakin toisesta ihmisestä ja elämästä, josta tunnistan vain osia.

Voi kuinka surullinen olenkaan ollut, huokaan, ja revin lisää. Hajatelmia siitä, miten olisi pitänyt mennä terapiaan tinderin sijaan. Kuin olkien kohahdus siinä kohtaa, kun kysyn itseltäni, että mikä oikeastaan saa minut nousemaan sängystä aamuisin ja vastauksen ollessa etten edes tiedä, ei ole syitä, edes yhtä todellista, mutta silti nousin – joskus en. Eikä kukaan huomannut, kysynyt, auttanut, huomaan ajattelevani nyt, sillä eihän kukaan tiennyt, tajunnut, osannut kysyä, koska olin (olevinani) sosiaalinen ja vahva. Eihän minulla ollut mitään hätää, vaikka hätä oli suuri ja itkin itseni uneen lähes joka ilta.

Voi kuinka nuori olenkaan ollut, huokaan, ja revin lisää.  Vuosia ei ole kulunut montaa, mutta olen kasvanut, hyväksynyt ja oppinut syvän surun olevan aina osa minua. Se iti jo lapsena, kukki aikuisuuden kynnyksellä ja jätti pieniä mustia etäpesäkkeitä, kuin siemenpankin multaan itämään uudestaan aina silloin tällöin. Revin sivujen mukana nimiä, paikkoja, sylejä ja suudelmia, joilla ei ole mitään väliä. Ei enää, joillain ei silloinkaan. Mitä lähemmäs nykyhetkeä kirjoitukset tulevat sitä enemmän niistä löytyy merkitystä, kasvua, uteliaisuutta ja itsetuntemusta. Ja mitä lähemmäs, sitä vähemmän niitä on.

Voi kuinka osasinkaan sanoittaa kaiken, huokaan, ja nyt olen repinyt lähes kaiken, säilyttäen vain kauneimmat. Ehkä on aika aloittaa taas käsin kirjoittaminen.

Postikortteja mökiltä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mökillä maailma on täynnä lintujen sirkutusta, naurua, säksätystä, kukkumista, kujerrusta, laulua, viserrystä ja kumeaa, yksinäistä raakkumista. Vuoroin tuoksuu syreeni, juhannusruusu, kuumassa auringossa paahtuva heinä, aamun usva, pölyävä hiekkatie ja se kaikkein koruttomin tuulahdus sikalasta.

Aamuisin katan itselleni aamiaisen puutarhaan juhannusruusun kylkeen tai terassille. Syreenin luoksekin kaipaisin, mutta se on liian liki tietä, jolla kukaan ei oikeastaan kulje, mutta kuitenkin. Elämä tuntuu idylliseltä, omalta ja joltain, minkä haluaisin saavuttaa muutenkin kuin mökillä ollessa. Päivisin uppoudun kirjaan, käyn kylällä, kitken, kuopsutan ja tutkin tiluksia kameran kanssa ruokavalioni koostuessa pääasiassa vesimelonista, marjoista, jogurtista, ruisleivästä, uusista perunoista, sillistä ja sipseistä. Aamuisin sytytän tuvan uuniin pari kalikkaa kosteutta häätämään ja illalla lämmitän saunan. Kuorin ja hölvään, istun terassilla pyyhkeeseen kääriytyneenä peltomaisemaa tuijottaen kuplien kutittaessa kurkkua limonadia maistellessani. Olisi upeaa kertoa rentoutuneensa löylyissä varpaita myöten, mutta niin ei vain ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeväällä kävin lääkärissä pitkään jatkuneen väsymyksen vuoksi, joka ei ollutkaan vain kaamoksesta johtuvaa. Leposykkeekseni mitattiin 99, vaikka muuten olinkin fyysisesti kunnossa. Pitkittynyt stressi. Kykenemätön rentoutumaan ja rauhoittumaan pysähtymisen ollessa vaikeaa. Nukkuu, muttei saa lepoa. Hengitysharjoituksia, hetkeen pysähtymistä. Ja sitten: pandemia, lomautus, henkilökohtaiset surut ja ikävät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä kevät se vasta on ollut jotain. Se ei karise suloisen kuumassa mökkisaunassa, pitkillä kävelyretkillä tai kannonnokassa istuessa, vaikka ne pitävätkin hyvin hulluutta loitolla. Tämä kevät on ollut kipeä jatko koko viime vuoden stresseille, kuin jonkinlainen haava joka vain märkii märkimistään parantumatta ja se vaatii varmasti työstämistä läpi kesän, syksyn, talven ja ties kuinka monen vuodenajan kierron verran. Luin eilen illalla terassilla kirjaa iltateen kera ja siinä luki hieman uudelleen muotoillen näin:

kaipuuta, surua ja ikävää se tyttö kantoi, muttei koskaan käsiasetta

ja samastuin tähän kuvaukseen erittäin paljon tämän kevään ja jo elettyjen vuosien jälkeen. Luullakseni tällaiset postaukset myös yleensä lopetetaan kertoen, että nyt kaikki on hyvin ja kaipuut, surut ja ikävät menneet, mutta tämä ei ole sellainen postaus. Olen aivan yhtä keskeneräinen kuin postauksen muissakin vaiheissa ja se on erittäin ok.

Radio Suomessa soi Lentäjän poika ja minä menen kitkemään kukkapenkkejä taivasta halkovien lintujen alle, jotka taitavasti keräävät äänekkäästi huutaville poikasilleen ruokaa. Ilma poikasten siipien alla on vielä liian ohutta, mutta heitä kannatellaan silti.

Toukokuu ’20

Alkukuusta tutkin paljon uusia ja vanhoja reittejä pyörällä. Aina löytyy jokin uusi polku tai tienpätkä, jota ei olekaan vielä kulkenut ja siitä päätyy sitten joko sinne minne ajattelikin päätyvänsä tai sitten johonkin aivan muualle. Useimmiten mieli kuitenkin veti veden ääreen, lähelle tai hieman kauemmas. Leppäkerttuja on tuntunut olevan tänä keväänä paljon enemmän kuin ennen ja ne on todellakin tunkeneet iholle ja kotiin asti – yhden löysin jopa omasta keittiöstäni mandariinien seasta, tuo kuvan yksilö ei meinannut suostua irrottamaan minusta otettaan millään, vaan kulki mukanani koko ajan rannalla ollessani ja monesti pyöräillessä keräsin niitä housunlahkeeni täyteen.

20200510_152931

Äitienpäivää vietettiin tänä vuonna hieman eri tavalla kuin ennen. Normaalisti olisimme menneet mummolle porukalla kahvittelemaan valkovuokkokimppujen kera ja sitten myöhemmin olisin vieraillut omien vanhempieni luona ruoan merkeissä – valkovuokkoja unohtamatta. Tänä vuonna kokoonnuimme pelkästään mummoni asuintalon pihalle kakkua mutustamaan turvavälit muistaen, ilman halauksia ja pahvilautasia käyttäen. Onneksi sunnuntaille sattui aurinkoinen ja lämmin sää maanantaisen räntäsateen sijaan.

IMG_20200523_204408_888

Iltaisin pysähdyin usein vain toljottamaan omaa ilta-auringossa kylpevää olohuonettani ja tunsin kovin suloista auvon tunnetta. Tunkkaisten, vanhojen tapettien poistaminen ja uusi maalipinta sai huoneen heräämään taas eloon ja kasvitkin ovat muuttuneet jotenkin vihreämmiksi kevään myötä. Haluaisin tosin hankkia niitä vähintään sen 20 lisää pelkästään olohuoneeseen…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Loppukuusta aloin kävellä pitkiä, noin 10 kilometrin lenkkejä aamuisin, koska ei oikein ollut muutakaan tekemistä ja ajatukset oli saatava jotenkin pysymään kasassa. Siinä samalla huomasi miten suuria harppauksia kevät olikaan ottanut ihan muutamassa viikossa, päivässä, kun joka päivä uusia ja taas uusia kukkia ja lehtiä oli puhjennut matkan varrelle. Ensin valloilleen pääsi tuomien huumaava tuoksu, jota seurasi omenapuiden hieman lempeämpi versio, sitten puhkesivat pienet kielonkukat ja lopulta toukokuun viimeisenä viikonloppuna työnsin pääni syreenipusikkoon ja vedin keuhkoni täyteen juuri puhjenneiden kukkien tuoksua – suosikkiani.

Olin tehnyt vähän huonot muistiinpanot toukokuusta, mutta luotettakoon siihen, että kovinkaan paljoa ei tapahtunut enkä käynyt oikeastaan missään kuten ajan henkeen vielä silloin kuului. Kaikesta huolimatta kivaa kesäkuuta tyypit!

Toukokuun luetut

 

 

PAULA HAVASTE: PRONSSITÄHTI (GUMMERUS 2018)
★★★★/★★★★★
Vilja ja Villem Talvik ylläpitävät pientä tilaansa Saarenmaalla, Stalinin valvovan silmän alla vuonna 1949. Vilja tekee suurimman osan talon töistä apunaan Milvi ja tämän poika Arvo, kun taas Villem kulkee pää pilvissä runoja kirjoittaen. Villem on kutsuttu Tallinnaan vastaanottamaan palkintoa eräästä kirjoittamastaan runosta ja matkaan on pakko lähteä. Vilja pakkaa miehensä matkaan ja jää kotiin muistisairaan anoppinsa ja Meelis-vauvan kanssa. Matkaan voi tulla monta ja pitkää mutkaa, joten matkalaisen on oltava koko ajan varuillaan, kuten kotiin jäävän Viljankin – väärä sana, katse, teko tai ajatus voi olla menolippu ilman paluuta Siperiaan.

Paula Havaste kirjoittaa kuvailevan kauniisti ja kesä on erittäin läsnä lukijalle. Rivien ja sanojen väleistä huokuu pelkoa, joka seuraa mukana jokaisessa hetkessä – niin kuin se on varmasti kulkenut ihmisten elämässä myös oikeassa elämässä Saarenmaalla vuonna 1949. Lukukokemuksena kirja on eheä, etenee juuri sopivaa tahtia ja jättää asioita myös oman mielikuvituksen varaan sillä kaikkea ei anneta tarjottimella, vaan asioita on myös itse mietittävä.

STEPHEN KING: TERVETULOA JOYLANDIIN (2013 / TAMMI 2015)
★★★/★★★★★
Devin Jones muistelee kesää jolloin oli 21-vuotias ja töissä Joyland-nimisessä huvipuistossa Pohjois-Carolinassa. Huvipuistossa on vuosia aiemmin tapahtunut murha ja murhatun nuoren naisen sanotaan edelleen kummittelevan laitteessa, jossa hänen henkensä riistettiin. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja Devin käy ystävineen asiaa selvittämään. Mukana menossa myös naapurin nuori äiti yliluonnollisia kykyjä omaavan lapsensa kanssa, ofkoors.

Pidän hirvittävästi Stephen Kingin teoksista, sillä ne vetävät imussaan kuin uppoava laiva ja saavat niskavillat kihelmöimään, mutta tämä oli valitettavasti sillä saralla pettymys. Kirja oli paikoittain tylsähkö siihen nähden mihin olen Kingiltä tottunut ja loppukin oli turhan lattea. King on kuitenkin aina King, joten teksti oli nopealukuista ja miellyttävää, ihan vaan sen takia yksi ylimääräinen tähti.

 

 

FREDRIK BACKMAN: MIES, JOKA RAKASTI JÄRJESTYSTÄ (2012 / ATENA 2013)
★★★★/★★★★★
Mitään muuta Ove ei haluaisi kuin kuolla. Hän on 59-vuotias, leski ja nyt vielä työtönkin. Mitä sellaisen ihmisen muka pitäisi tehdä, istua vain ja olla? Pah. Ove on päättänyt kuolla, mutta valitettavasti hän saa uusia naapureita, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan Oven häiritseminen niin, ettei aikaa kuolemiseen vain riitä tai sitten kaikki vain menee pieleen. Ja sitten vielä se kissakin, hemmetti. Sydämellinen ja sydäntäriipaiseva tarina ihmisyydestä ja siitä kuinka tärkeää on tehdä asiat oikein.

Siihen nähden, että kirjaa kuvataan koomiseksi, niin minulla oli surunkyynel silmäkulmassa vähän turhankin usein tätä lukiessa. Toki oli niitäkin hetkiä, kun kirja laittoi hykertelemään, mutta suurimmaksi osaksi se sai minussa aikaan surun aaltoja lähes alusta loppuun. Se ei tietenkään missään nimessä ole huono asia, sillä jos kirja ei aiheuttaisi mitään tuntemuksia, niin olisiko sillä mitään arvoa? Jossain vaiheessa olisi tarkoitus katsoa  tämä myös elokuvana, joten saa nähä josko se olisi hieman naurattavampaa sorttia.

KAZUO ISHIGURO: MENNEEN MAAILMAN MAALARI (1986 / TAMMI 2017)
★★★/★★★★★
Toinen maailmansota on päättynyt ja Japanin jälleenrakennus ja amerikkalaistuminen ovat alkaneet. Ennen sotaa Masuji Ono oli arvostettu taiteilija, mutta sodan jälkeen hänen propagandasistet työnsä ovat menettäneet arvonsa, eikä hänelle ole enää sijaa taiteilijoiden parissa. Ono uppoutuu muistoihinsa, nuoruuteensa ja pohtimaan niitä asioita, jotka voivat vaikuttaa hänen ja tyttärensä nykytilaan.

Kirjan nykyhetki on toisen maailmansodan päättymisen jälkeinen aika, mutta suurin osa ajasta kuljetaan Onon muistojen mukana hänen nuoruuteensa asti tai sitten vain parin kuukauden takaisiin tapahtumiin – kovin harva asia kirjassa tapahtuu juuri nyt. Eläköitynyt taiteilija kertaa käymiään keskusteluja, palaa Japanin loiston päiviin ennen sotaa ja pohtii nykyaikaista menoa ja sodan tuottamia kiivaita nuoria miehiä. Alkuun kirja tuntui hieman puuduttavalta ja niin kovin japanilaiselta, mutta sitten sen flow’hun vain pääsi mukaan ja kirjan luki loppuun alkukankeuden jälkeen yllättävän nopeasti. Suosittelen lukemaan samalta kirjailijalta myös teoksen Ole luonani aina, jonka luin joskus aikoja, aikoja sitten ja se on jotain aivan muuta, kuin tämä menneessä viipyilevä teos.