Kynsihuoltoa koronan aikaan

20200826_154349_kop

Nyt, kun koronan “innoittamana” pesemme käsiämme joka käänteessä ja niiden käänteiden välissä hölväämme käsidesillä joka toisessa mutkassa, niin kädet ja kynnet ovat todella kovilla. Haluaisinkin sen takia vinkata eräästä kaksikosta, jota olen käyttänyt kohta vuoden ja niiden asioista käteni kynsineen ovat erittäin hyvässä kunnossa. Meinasin kirjoittaa näistä jo viime talvena, mutta se jäi kaikessa hässäkässä tekemättä, mutta nyt niiden teho on ainakin toden teolla testattu!

Aina syksyisin miun kynsistä tulee pelkkää liuskoittuvaa haperoa, jolloin kynnet katkeilevat ennen kuin ne edes oikeastaan edes ehtivät kasvaa kovinkaan paljoa ja käsien iho kuivahtaa hilseileviksi korpuiksi heti, kun ilma vähänkin kylmenee. Myös työnkuvani on yhtä painajaista käsilleni. Sen takia kokeilenkin tiuhaan uusia käsirasvoja ja voiteita, jotta saisin kärsiville käsilleni apua. Viime syksynä ostin ensimmäisen oman tuubin Dr. Hauschkan käsivoidetta (olin sitä joskus aiemmin testannut muutaman kerran jonkun muun tuubista) ja päätin, ettei tarvitse enää muita kokeillakaan. Samalla kertaa ostin testiin myös Dr. Hauschkan Neem kynsiöljykynän, sillä tuotteen helppous kiinnosti. Käsirasvasta on nyt menossa toinen tuubi, mutta viime syksynä hankittu kynsiöljykynä on edelleen toiminnassa, kiitos vaihdettavan pään!

20200826_154738_kopRasvaa levittelen käsiin aina muistaessani, sillä se hoitaa sen verran kunnolla ettei tarvitse jokaisen käsipesun jälkeen lisäillä. Se on todella riittoisaa, pieni herneen kokoinen nökäre voidetta riittää pitkälle ja se imeytyy oikeasti nopeasti! Aina kevyesti harmittaa, kun luvataan nopeaa imeytymistä, mutta kädet ovatkin mähmäiset vielä puolenkin tunnin päästä. Kynsiöljykynää käyttelen muutamina iltoina viikossa ennen kuin käyn sänkyyn lukemaan kirjaa. Koska siinä on annosteleva kärki, jolla öljyä levitetään, niin turhaa sotkua ei synny ja aine saa imeytyä rauhassa kynsiin lukiessani. Kuinka helppoa ja vaivatonta kynsienhoitoa!

Voin myös kertoa, että en ole myöskään viime talven jälkeen käyttänyt kynsilakkaa, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni miun kynnet on niin hyvässä kunnossa etten halua niitä kynsilakalla peittää tai edes suojata. Kynnet ovat myös huomattavasti vahvemmassa kunnossa kuin ennen ja tottumattomana olenkin saanut monia haavoja omista kynsistäni, kun ne eivät enää annakaan myöten niin kuin ennen. Ehkä näihin joskus tottuu, haha. Myös yhtenä kynsien hyvinvointia lisäävänä tekijänä on varmasti se, että sijoitin laadukkaaseen lasiviilaan, jolla n. kerran viikossa lyhentelen kynsiäni sopivampaan mittaan saksien tai kynsileikkurin sijaan.

ps. kattokaa kuinka villisti mökin samettiruusut kukkii tänä vuonna tuossa taustalla, ihan mielettömät puskat joilla on korkeutta yli puoli metriä! huh huh, ihan uskomattomia epeleitä!

Pojat ei oo koskaan vaan poikii

Voidaanko puhua hetki siitä millaista on puhua #metoo:sta, omien rajojen vetämisestä tai ihan vaan siitä, että minkälaista on kyseenalaistaa toisen ihmisen laukomaa seksististä vitsiä? No tottakai voidaan, sillä tää on minun blogi, joten puhutaan!

Tai lähinnä, että millaista on yrittää puhua niistä.

Olen usein törmännyt keskusteluissani erityisesti miesten kanssa tilanteeseen, joissa puheen kääntyessä jonkun mutkan kautta feminismiin ja siihen mitä se oikeastaan on, sekä siihen minkälaista seksuaalista häpäisyä pääosin naiset kokevat miesten osalta läpi elämänsä. Keskustelu aiheesta saattaa alkaa jollakin faktalla, jaetulla linkillä tai vaikkapa kertomallani omakohtaisella kokemuksella ja siitä seuraa yleensä seuraavat asiat:

a.) no mut ei kaikki miehet ole sellaisia!
b.) mut hei mä en oo koskaan…
c.) siis en ole aiemmin tajunnut, että se on tollasta, hirveetä, miten mun sukupuoli voi olla sellainen, menenpä tästä nyt häpeämään miehuuttani.
d.) no mut hei siis ahistelee naisetkin!
e.) mut en mä oo sellainen, kylläpä minulle tulikin tästä nyt paha mieli.

Ja mistä sen jälkeen puhutaan? Ei ainakaan minun kokemuksistani, ei siitä kuinka naisten kokema ahdistelu ja viha on syvällä rakenteissa tai siitä, että miten sitä asiaa voisi korjata. Ei, sen sijaan puhumme siitä, että joo ei tosiaan kaikki miehet, naisetkin toki, sä oot hei ihan hyvä tyyppi älä nyt ota ittees, voi ei älä nyt oo surullinen ja sitten keskustelu onkin jo ohitse ja miehestä on tullut se, johon kaikki huomio kääntyi. Huoh. Mikä siinä on niin vaikeaa vain kuunnella, sisäistää se kuultu asia ja sitten ymmärtää, että tässä ei ole kyse s i n u s t a ja/tai sinun m i e h i s y y d e s t ä s i, vaan siitä, että näitä asioita tapahtuu ketään sormella osoittamatta ja me kaikki annamme niiden tapahtua kaiken aikaa, kun emme puutu asioihin.

Men are afraid that women will laugh at them.
Women are afraid that men will kill them.
- Margaret Atwood -

Internet on täynnä kulahtaneita vitsejä ja meemejä, jotka tarkemmin katsottuna ovat niin täynnä naisvihaa, että ihan etoo. Vasta yhtenä päivänä näin meemin, jossa mies näyttää veneen kannella seisoessaan uimahousujensa sisällön naiselle, nainen nauraa ja päätyy sen seurauksena ruumissäkissä mereen. Mikä tässä on hauskaa ja kuka sille nauraa? Eikö vitsit useimmiten tavoita yleisönsä samaistuttavuutensa vuoksi? Samaistuuko nauranut mies siis mieheen, joka on valmis tappamaan naisen vain siksi, että tämä nauroi hänelle? Samaistuuko nauranut nainen siksi, että ymmärtää olevansa valmis kuolemaan vain siksi, että on saattanut miehen naurunalaiseksi? Samaistuuko kaikki naurajat siksi, että on ihan ookoo tappaa nainen tällaisen asian takia? Kuvottavaa joka tapauksessa oli naurun syy mikä näistä tahansa.

Omien rajojen vetäminen ja asioiden kyseenalaistaminen saa usein myös ihmisten vastarinnan nousuun. Esimerkkinä eräs interwebsin yhteisöön jaettu kuva, jossa jälleen kerran halvennettiin naisia ja heidän taitoaan ajaa autolla. Se oli saanut muutamia nauruhymiö-, haha-kommentteja sekä tykkäyksiä myös naisilta. Kommentoin “Mikä tässä on hauskaa?” ja sain vastaukseksi, että olenpas huumorintajuton, onko hiekkaa vaginassa ja kun totesin, että naiset on todistetusti parempia kuskeja kuin miehet, niin olin syyttelevä, aiheutin vain turhaa pahaa mieltä ja ihmeteltiin miksi tulin siihen kiukuttelemaan. En saanut yhtään vastausta siihen, miksi kuva oli hauska. Kuvan postannut poisti kuvan myöhemmin ja asia oli sillä taas kerran käsitelty: olin hankala bitch, joka ei ymmärrä huumoria ja aiheutin vielä pahan mielenkin.

Monesti tuollaisessa tilanteessa päätyy pyytämään anteeksi, että pahoitti toisen mielen, mutta niin ei todellakaan pitäisi tehdä. Kyse ei kuitenkaan koskaan ollut siitä, että nauraja pahoitti mielensä siksi, että vitsi oli mielestäsi sopimaton, vaan kyse oli siitä, että vitsi oli sopimaton. Sitä ei muuta mikään harmi tai paha mieli. Jos vitsille nauraja ei edes osaa perustella kysyjälle miksi jokin vitsi naurattaa, niin ei hän varmasti osaa perustella sitä itselleenkään – hän vain toteuttaa opittuja normeja, opittuja rakenteita ja näissä kahdessa esimerkissä myös opittua naisvihaa. Niin syvällä rakenteissa ja meissä se on, ettemme edes sitä huomaa. Samat rakenteet ovat paikalla, kun kerromme rasistisia, ableistisia tai vaikkapa sukupuolivähemmistöjä pilkkaavia vitsejä pysähtymättä miettimään tarkemmin, että mikä niissä on hauskaa (noh, ei mikään). Ja sanon todellakin me, koska kyllä niitä lipsahtaa vielä omastakin suusta ja ihan huomaamatta, sillä ne ovat lopulta niin tavanomaisia ja kieleen vakiintuneita asioita ja sanontoja, ettei niitä aina edes tajua pysähtyä miettimään ennen kuin on jo lohkaissut jotain erittäin typerää ja loukkaavaa. Sitten on vain nöyrästi todettava, että on pahoillaan, otettava opiksi ja muutettava käyttäytymistään EIKÄ ruveta syyttelemään asiasta maininnutta ihmistä huumorintajuttomaksi.

Miksi puhun vitseistä ja rakenteista? Siksi, että niiden rakenteiden purkamista voi harjoittaa myös kyseenalaistamalla yhden “vitsin” kerrallaan. Olen sanonut sen täällä ennenkin ja sanon uudelleenkin: Vitsit ei oo koskaan vaan vitsejä, vaan sanat luo todellisuuden missä me kaikki eletään.

Minkälaista todellisuutta sinä haluat olla luomassa jälkipolville?

 

LUE MYÖS:

Oikeudesta olla

Yksittäistapaus

 

Hetkiä

OLYMPUS DIGITAL CAMERAAulangossa aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta ja hetken tuntui kuin olisi vasta kesäkuu. Aulangonjärvi levittyi tyynenä sinisenä rintamana kohti vastarantaa ja vanhan miehen uintiliikkeet saivat aikaan vain pieniä pian katoavia pyörteitä. Auringossa istuessa tuli kuuma, varjossa kylmä. Hiljaa hiipivä syksy viipyili iholla ja mielessä. Arkisessa aamupäivässä muita kulkijoita oli hyvin vähän, joten metsä huokui vain omia ääniään. Metsälammella sorsat valuivat pitkin vedenpintaa ja Joutsenlammen pinnan alla näkyi kymmeniä ja taas kymmeniä kaloja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAHeinolassa, Kymijoen ylittävällä ratasillalla tuuli niin, ettei ollut väliä miten hiuksensa oli kammannut, sillä kaiken ympäröivä villi tuuli asetteli ne uudelleen haluamallaan tavalla. Maisema oli kuitenkin kaunis ja aurinko lämmitti suloisesti. Rantapuistossa kasvaa Suomen suurin tsaarinpoppeli ja Tyyrpuurin terassilla söin kesän ensimmäisen(!!!) jäätelötötterön – vohvelissa tietenkin. Aidatulla Kirkkolammella loukkaantunut joutsen ui sovussa sorsien kanssa toisen valkoisen torkkuessa rantatörmällä. Dorkin puistossa valot ja varjot leikittelivät ITE-taideteosten lomassa auringon valuessa hiljalleen kohti horisonttia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKotona taivas oli poissaoloni aikana käynyt tyhjäksi ja äänettömäksi. Pääskysten kesä on ohitse ja matka kohti etelää alkanut. Meillä muilla, omin voimin lentämään kykenemättömillä kesä onneksi vielä hetken jatkuu, vaikka illat taittuvatkin jo hämärästä pimeiksi lämmön viipyessä alkavassa yössä.

Ilahduttavia asioita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matti Ylönen lukemassa radiossa merisäätä ilta-auringon maalatessa kesäistä maalaismaisemaa. Itätoukki, Harmaja, Mäkiluoto, Bågaskär.

Pieni koira nuuhkii ohi kulkevia jalkojani innoissaan, lipaisee nilkkojani kuin varkain ja tahtoisi seurata matkani mukana.

Parvekkeen täyttämä orvokkien tuoksu, joka sekoittuu pääskysten villeihin huutoihin ja ilma-akrobatia näytöksiin.

Yöpöydällinen kirjoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuttujen kohtaaminen sattumalta kaupan parkkihallissa, lenkkipolulla, Tokmannin kosmetiikkaosastolla, liikennevaloissa. Kuulumisten pikaisia ja pitkiä vaihtoja sen kaiken arkisen toiminnan lomassa, kunnes on taas jatkettava matkaa.

Ensimmäisten kynttilöiden sytyttäminen sadesään pimentämänä iltana ja aamusumuun katoava maisema.

Unbreakable Kimmy Schmidt.

Hitaasti etenevä kävelyretki katsomaan hevosia, kun maailma on niin täynnä ihmeteltävää, että eteneminen pysähtyy jatkuvasti – kotiloita, karvaisia toukkia, muurahaisia, matoja, sieniä, kukkia. Lähes keskeytymätöntä papatusta ja kyselyä, ääneen ihmettelyä ja juoksukisoja, pellavaisia päitä ja riemunkiljahduksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pururadalla aamuisin hymyillen tervehtivät vanhukset.

Ensimmäiset punastuvat omenat ja tuoreet mustikat aamupuuron seassa.

Mikä sinua on ilahduttanut viime aikoina?

Heinäkuun luetut

 

CLARE MACKINTOSH: ANNA MINUN OLLA (GUMMERUS 2018)
★★★/★★★★★
Anna Johnsonin vanhemmat heittäytyivät itsemurhista tunnetuilta kalliolta omatoimisesti mereen, ensin isä ja seitsemän kuukautta myöhemmin äiti. Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa viestin, jonka voi ymmärtää vain yhdellä tavalla: kuolemat eivät ehkä sittenkään olleet itsemurhia, vaan murhia.

Olen jotenkin jo pitkään kaivannut kunnon selkäpiissä kutittelevaa jännäriä ja sellaista odotin tältä kehutulta teokselta, mutta se jäi lopulta turhan latteaksi sen suhteen – kunnon jännitysmomentteja ei vain saatu aikaiseksi! Juonenkäänteitä tosin oli paljon ja ne olivat oikeasti yllättäviä – erittäin paljon erilaisia jännäreitä, trillereitä ja salapoliisitarinoita lukeneena niin pääsee sanomaan harvoin, mutta tämä todellakin yllätti lopullisella juonikuviollaan. Jännitystä kaipaavalle en suosittelisi, mutta uusia juonenkäänteitä kirjoiltansa kaipaavalle kyllä.

TUOMAS AIVELO: LOPUTTOMAT LOISET (LIKE 2018)
★★★★/★★★★★
Kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät loisista? Niiden leviämisestä, torjunnasta, hoidosta tai elintavoista? Minä tajusin tätä kirjaa lukiessani tietävän hyvin vähän, mutta nyt onneksi tiedän enemmän.

Lainasin Loputtomat loiset jo keväämmällä, juuri ennen kuin kirjastot sulkivat pandemian takia ovensa muutamaksi kuukaudeksi. Sain sen kuitenkin luettua vasta kesällä ja se osoittautui aika hyväksi ajankohdaksi, sillä kirjassa käsitellään myös erilaisia epidemioita ja pandemioita – syitä, seurauksia ja hoitokeinoja. Aivelo kirjoittaa hyvin kansantajuisesti mm. eri taudinaiheuttajista, antibioottiresistenssista, ruto(i)sta, rokotevastaisuuden seurauksista, laumaimmuniteetista, ilmaston lämpenemisen vaikutuksista ja uusien loisten saapumisesta Suomeen sekä siitä, mitä me ihmiset myös hyödymme loisista, jotka kulkevat mukanamme syntymästä kuolemaan. Suosittelen myös lukemaan Aivelon Kaiken takana on loinen -blogia varsinkin, jos haluaa oikeaa tietoa esimerkiksi koronaviruksesta.

 

ELIZABETH STROUT: NIMENI ON LUCY BARTON (2016 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2018)
★★★★/★★★★★
Kirjassa ei niinkään tapahdu mitään vauhdikasta, mullistavaa tai suurta, mutta juuri siinä verkkaudessa on sen kauneus. Elizabeth Strout on jättänyt tekstistään pois kaiken ylimääräisen ja Kristiina Rikman on tehnyt upean työn tekstin suomennoksessa. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta niitä ei voi vain silmäillä lävitse, vaan ne on oikeasti luettava, ymmärrettävä ja niissä on aivan uskomatonta syvyyttä.

Kertomuksen aikajanat lomittuvat, lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, tarinat menevät ristiin ja perhesuhteiden kipupisteet ovat käsinkosketeltavissa. Lauseiden ja ajatusten ollessa kovin kauniita olisi tehnyt mieli alleviivata tekstejä, että muutkin huomaisivat ne (en tietenkään niin tehnyt, en ole vandaali). En kuitenkaan antanut tälle täyttä viittä tähteä, sillä en hakeutumalla hakeutunut tämän kirjan pariin, niin kuin parhaiden kirjojen äärellä tekee.

CHRIS CLEAVE: LITTLE BEEN TARINA (2008 / GUMMERUS 2011)
★★★/★★★★★
Kertomus kahdesta naisesta, Little Beestä ja Sarah O’Rourkesta, jotka kohtaavat sattumalta rannalla Nigeriassa. Toinen elää lähiössä Britanniassa, toinen putkahtaa rannalle pakolaisena omasta, tuhotusta kylästään. Miten näiden kahden naisen kohtalot kietoutuvatkaan toisiinsa?

Kirjan esittelytekstin mukaan kirja oli todella kiinnostava ja lupasi maagista lukukokemusta suoraan kieltäen, että vaikka tästä kirjasta ja sen juonesta haluaisi kertoa ystävilleen, niin silti niin ei saisi tehdä. Sori vaan Chris, ei se nyt niin hyvä teos ole eikä niin maaginenkaan. Tasapaksu teos, joka saa toki ajattelemaan pakolaisia, heidän kohtaloitaan ja olojaan, mutta niin tekee myös lähes päivittäiset uutiset. Toki siitäkin voisi nostaa närää, että valkoinen mies kirjoittaa valkoisen ja värillisen naisen ajatuksia ja kohtaloita auki, mutta minä en ole niin fiksu, että osaisin sen tehdä. Best seller – tittelin napannut, mutta en lukisi uudelleen.

 

AINO VÄHÄPESOLA: ONNENKISSA (KOSMOS 2019)
★★★★/★★★★★
Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa.” sanoo kirjan esittelyteksti, enkä oikein keksi miten muutenkaan tätä voisi kuvailla.

Onnenkissassa ei tapahdu oikestaan mitään konkreettista, vaan se on ajatusten virtaa asanasta, ihmissuhteesta ja orgasmista toiseen. Olen kovinkin kyllästynyt Helsinkiin keskittyvään autofiktioon, mutta jostain syystä tämä teos ei henkinyt samanlaista turruttavaa fiilistä, vaikka onkin lokeroitavissa samaan stadilaiseen autofiktiolokeroon – ehkä siksi, että tästä puuttui se genrelle tyypillinen epämääräinen haahuilu ja kipuilu. Asioilla oli jokin fokus, päämäärä, tekstiksi muunnetut ajatukset olivat selkeitä ja niitä oli ilo lukea. Myönnän olleeni tämän kanssa alunperin epäluuloinen ja hieman vastahankaan, mutta teos todellakin voitti minut puolelleen – tykkäsin!

KÄTLIN KALDMAA: ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA (2013 / FABRIIKKI KUSTANNUS 2017)
★★★★★/★★★★★
Islantiin sijoittuva sukupolvitarina valkoista taloa asuttavien ihmisten kohtaloista, runollinen romaani karuista maisemista ja ihmiskohtaloista, merestä, kaloista, vuorten peikoista ja lohikäärmeistä ja siitä miten kaikki heinittyy.

Tämä tarina, saaga, on maaginen – ei sitä vain voi muuten kuvailla. Sen arkisiin selviytymisen piirteisiin punoutuvat sukupolvien lävitse elävät naapurin viisat naiset, vuorella lymyilevät peikot uhrilampaineen sekä merille katoavat miehet. Tarina on karu, mutta kaunis niin kuin Islantikin ja välillä se kulkee samaan aikaan kahta eri polkua eteenpäin rinnakkain. Se on typografian ilotulitusta sinne tänne poikkoilevine kirjaimineen ja ympyrän muotoon pakotettuine teksteineen. Islannissa ei ole perhosia on upea kokonaisuus, joka on kaiken sen tekstin keskellä kuin yksi iso satu tästä arkisesta elämästä jota me elämme.