Heinäkuun luetut

 

CLARE MACKINTOSH: ANNA MINUN OLLA (GUMMERUS 2018)
★★★/★★★★★
Anna Johnsonin vanhemmat heittäytyivät itsemurhista tunnetuilta kalliolta omatoimisesti mereen, ensin isä ja seitsemän kuukautta myöhemmin äiti. Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa viestin, jonka voi ymmärtää vain yhdellä tavalla: kuolemat eivät ehkä sittenkään olleet itsemurhia, vaan murhia.

Olen jotenkin jo pitkään kaivannut kunnon selkäpiissä kutittelevaa jännäriä ja sellaista odotin tältä kehutulta teokselta, mutta se jäi lopulta turhan latteaksi sen suhteen – kunnon jännitysmomentteja ei vain saatu aikaiseksi! Juonenkäänteitä tosin oli paljon ja ne olivat oikeasti yllättäviä – erittäin paljon erilaisia jännäreitä, trillereitä ja salapoliisitarinoita lukeneena niin pääsee sanomaan harvoin, mutta tämä todellakin yllätti lopullisella juonikuviollaan. Jännitystä kaipaavalle en suosittelisi, mutta uusia juonenkäänteitä kirjoiltansa kaipaavalle kyllä.

TUOMAS AIVELO: LOPUTTOMAT LOISET (LIKE 2018)
★★★★/★★★★★
Kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät loisista? Niiden leviämisestä, torjunnasta, hoidosta tai elintavoista? Minä tajusin tätä kirjaa lukiessani tietävän hyvin vähän, mutta nyt onneksi tiedän enemmän.

Lainasin Loputtomat loiset jo keväämmällä, juuri ennen kuin kirjastot sulkivat pandemian takia ovensa muutamaksi kuukaudeksi. Sain sen kuitenkin luettua vasta kesällä ja se osoittautui aika hyväksi ajankohdaksi, sillä kirjassa käsitellään myös erilaisia epidemioita ja pandemioita – syitä, seurauksia ja hoitokeinoja. Aivelo kirjoittaa hyvin kansantajuisesti mm. eri taudinaiheuttajista, antibioottiresistenssista, ruto(i)sta, rokotevastaisuuden seurauksista, laumaimmuniteetista, ilmaston lämpenemisen vaikutuksista ja uusien loisten saapumisesta Suomeen sekä siitä, mitä me ihmiset myös hyödymme loisista, jotka kulkevat mukanamme syntymästä kuolemaan. Suosittelen myös lukemaan Aivelon Kaiken takana on loinen -blogia varsinkin, jos haluaa oikeaa tietoa esimerkiksi koronaviruksesta.

 

ELIZABETH STROUT: NIMENI ON LUCY BARTON (2016 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2018)
★★★★/★★★★★
Kirjassa ei niinkään tapahdu mitään vauhdikasta, mullistavaa tai suurta, mutta juuri siinä verkkaudessa on sen kauneus. Elizabeth Strout on jättänyt tekstistään pois kaiken ylimääräisen ja Kristiina Rikman on tehnyt upean työn tekstin suomennoksessa. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta niitä ei voi vain silmäillä lävitse, vaan ne on oikeasti luettava, ymmärrettävä ja niissä on aivan uskomatonta syvyyttä.

Kertomuksen aikajanat lomittuvat, lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, tarinat menevät ristiin ja perhesuhteiden kipupisteet ovat käsinkosketeltavissa. Lauseiden ja ajatusten ollessa kovin kauniita olisi tehnyt mieli alleviivata tekstejä, että muutkin huomaisivat ne (en tietenkään niin tehnyt, en ole vandaali). En kuitenkaan antanut tälle täyttä viittä tähteä, sillä en hakeutumalla hakeutunut tämän kirjan pariin, niin kuin parhaiden kirjojen äärellä tekee.

CHRIS CLEAVE: LITTLE BEEN TARINA (2008 / GUMMERUS 2011)
★★★/★★★★★
Kertomus kahdesta naisesta, Little Beestä ja Sarah O’Rourkesta, jotka kohtaavat sattumalta rannalla Nigeriassa. Toinen elää lähiössä Britanniassa, toinen putkahtaa rannalle pakolaisena omasta, tuhotusta kylästään. Miten näiden kahden naisen kohtalot kietoutuvatkaan toisiinsa?

Kirjan esittelytekstin mukaan kirja oli todella kiinnostava ja lupasi maagista lukukokemusta suoraan kieltäen, että vaikka tästä kirjasta ja sen juonesta haluaisi kertoa ystävilleen, niin silti niin ei saisi tehdä. Sori vaan Chris, ei se nyt niin hyvä teos ole eikä niin maaginenkaan. Tasapaksu teos, joka saa toki ajattelemaan pakolaisia, heidän kohtaloitaan ja olojaan, mutta niin tekee myös lähes päivittäiset uutiset. Toki siitäkin voisi nostaa närää, että valkoinen mies kirjoittaa valkoisen ja värillisen naisen ajatuksia ja kohtaloita auki, mutta minä en ole niin fiksu, että osaisin sen tehdä. Best seller – tittelin napannut, mutta en lukisi uudelleen.

 

AINO VÄHÄPESOLA: ONNENKISSA (KOSMOS 2019)
★★★★/★★★★★
Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa.” sanoo kirjan esittelyteksti, enkä oikein keksi miten muutenkaan tätä voisi kuvailla.

Onnenkissassa ei tapahdu oikestaan mitään konkreettista, vaan se on ajatusten virtaa asanasta, ihmissuhteesta ja orgasmista toiseen. Olen kovinkin kyllästynyt Helsinkiin keskittyvään autofiktioon, mutta jostain syystä tämä teos ei henkinyt samanlaista turruttavaa fiilistä, vaikka onkin lokeroitavissa samaan stadilaiseen autofiktiolokeroon – ehkä siksi, että tästä puuttui se genrelle tyypillinen epämääräinen haahuilu ja kipuilu. Asioilla oli jokin fokus, päämäärä, tekstiksi muunnetut ajatukset olivat selkeitä ja niitä oli ilo lukea. Myönnän olleeni tämän kanssa alunperin epäluuloinen ja hieman vastahankaan, mutta teos todellakin voitti minut puolelleen – tykkäsin!

KÄTLIN KALDMAA: ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA (2013 / FABRIIKKI KUSTANNUS 2017)
★★★★★/★★★★★
Islantiin sijoittuva sukupolvitarina valkoista taloa asuttavien ihmisten kohtaloista, runollinen romaani karuista maisemista ja ihmiskohtaloista, merestä, kaloista, vuorten peikoista ja lohikäärmeistä ja siitä miten kaikki heinittyy.

Tämä tarina, saaga, on maaginen – ei sitä vain voi muuten kuvailla. Sen arkisiin selviytymisen piirteisiin punoutuvat sukupolvien lävitse elävät naapurin viisat naiset, vuorella lymyilevät peikot uhrilampaineen sekä merille katoavat miehet. Tarina on karu, mutta kaunis niin kuin Islantikin ja välillä se kulkee samaan aikaan kahta eri polkua eteenpäin rinnakkain. Se on typografian ilotulitusta sinne tänne poikkoilevine kirjaimineen ja ympyrän muotoon pakotettuine teksteineen. Islannissa ei ole perhosia on upea kokonaisuus, joka on kaiken sen tekstin keskellä kuin yksi iso satu tästä arkisesta elämästä jota me elämme.

5 thoughts on “Heinäkuun luetut

  1. Toi Lucy Barton oli jotenkin hyvä. Mä taisin lukea sen yhden iltapäivän aikana. Siinä ei ollut mitään järisyttävää, mutta silti sitä halusi lukea.

    Anna minun olla oli muistaakseni ihan ok, muttei tosiaan mitään kauhua.

    Hyviä on ollu Ruth Ware – Lukitut ovet ja Tess Gerritsen – Hahmot yössä!

    Liked by 1 person

    • Niinpä, Stroutiin tekstiin uppoaa kuin pumpuliin!

      Islannissa ei ole perhosia on kyllä niin upea (ja maaginen :D) saaga, että se kannattaakin lukea. Todella huikea kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

      Liked by 1 person

  2. Pingback: Joulukuun luetut – astu harhaan

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s