Viime aikoina

On tullut kirjoitettua kaikkea muuta paitsi blogitekstejä kuten päiväkirjaa, kortteja, lyhyitä kirjeitä, muistiinpanoja ja ostoslistoja.

Myin keväällä työpöytäni tarpeettomana, mutta nyt ruokapöydän ääressä äheltäessäni kaipaan sellaista taas elämääni.

Olen käynyt pää-Hesoissa kahdesti ja hikoillut junissa maskini takana unohtaen aina aluksi hengittää.

Todennut myös, että maskin kanssa on mahdotonta lukea junassa niiden ollessa aina liian isoja päähäni nähden ja niiden noustessa yläluomiin asti katsoessani alas. On tulleet maisemat tutuiksi.

Hajonnut ja taas kasannut itseni vain hajotakseni uudestaan tämän uuden wordpress-editorin kanssa, koska en saa edes tekstejä tasattua reunoihin [saisinko tukiopetusta aiheesta “miksi justify-nappi ei toimi?”] tai oikeastaan mitään muutakaan tehtyä ilman taistelua.

Stressannut kaikkea niin paljon, että olen kirjaimellisesti pudottanut hiuksia kuin karvanlähtöaikainen koira. Olenko jo tarpeeksi iäkäs aloittamaan Priorin extran syömisen ihan vaan varuilta ja saisiko siitä mahdollisesti kelakorvausta?

Samaan aikaan kuitenkin ollut jotenkin ihmeen tyyni ja zen ja aikaan saava.

Mutta myös yli viikon ajan ihan hemmetin kiukkuinen syystä, jota en itsekään oikein tiennyt [onneksi en silloin yrittänyt tehdä uusia blogipostauksia!]

Kaivannut työpöydän lisäksi myös uutta kannettavaa tämän hitaan ja jo hieman käynnistyessään traktorilta kuulostavan koneen tilalle.

Laitttanut sormet ja varpaat ristiin, että tämä postaus tulee lopulta tasattuna ja kuva oikealla paikallaan ulos.

Zero Waste syyskuu

Vielä ehtii mukaan viettämään Zero Waste syyskuuta eli kokeilemaan ja oppimaan uusia ekologisia tapoja vähentää omaa hiilijalanjälkeään pienin askelin sekä huomaamaan arjessaan asioita joissa on vielä skarpattavaa sekä myös niitä, joissa on jo ihan tosi kartalla (ja joista voi sitten taputtaa itseään olalle).

Syyskuun teemaviikkoihin kuuluvat

1.KIELTÄYTYMINEN
Tämä ei tarkoita kieltäytymistä kaikista elämän iloista vaan kaikesta sellaisesta turhasta krääsäpaskasta, jota meille tarjotaan useimmiten ilmaiseksi ja jonka tulemme vain muutaman hetken päästä heittämään roskiin täytenä jätteenä. Kieltäydy siis vastaanottamassa ylimääräisiä servettejä, pillejä, erityisesti vaalien aikaan jaettavia flyereita, pinssejä, rintanappeja tai kyniä sekä kaikkea sellaista millä et oikeasti tee mitään.

2. KARSINTA
Ei, tämä ei tarkoita, että karsi elämästäsi ja kodistasi kaikki KonMarittaen ja elä vain kaiku nurkissa naristen vaan sitä, että mieti ostamiasi tuotteita ja karsi pois kaikki ne, jotka eivät ole tarpeellisia. Tarvitko oikeasti uuden t-paidan tai sen bloggarien mainostaman uuden kasvovoiteen, jonka tehosta omalle iholle et voi olla varma? Karsi ostojen määrää ja pidennä jo omistamiesi asioiden käyttöikää – oli kyseessä sitten vaatteen huolto (et ehkä tarvitse uutta neuletta, jos vain poistat vanhasta nypyt) tai tiskiaineen määrä (jospa pienempi tippa riittäisi).

3. UUDELLEENKÄYTTÖ
Sen lisäksi, että tuotteita tulisi käyttää hankinnan jälkeen useamman kuin kerran, niin uudelleen käytöllä on myös toinenkin tarkoitus – sen sijaan, että heität jotain suoraan roskiin, kun se on tullut varsinaisen käyttötarkoituksensa päähän mieti, että mitä muuta sillä voisi vielä tehdä. Kulahtaneista t-paidoista saa oivia siivousrättejä ennen jätteeksi muuttumista (eikä niitä rättejä tarvi erikseen ostaa!), polvista ratkenneet housut muuntuvat helposti shortseiksi ja vanhat hammas- ja tiskiharjat kannattaa hyödyntää virallisen tehtävänsä jälkeen vielä muussa siivouksessa. Tässä miettimisessä vain oma mielikuvitus on rajana!

4. KIERRÄTYS JA KOMPOSTOINTI
Kierrättäminen onkin varmasti sellainen asia, jota jokaisessa kodissa jo ainakin jollain tasolla nykään harrastetaan, sillä se tehdään kerrostaloasujille kovin helpoksi. Roskakatoksista kun nykyään löytyy yhä useammin omat keräysastiansa lasille, metallille, biojätteelle, muoville, kartongille ja paperille energiajätettä unohtamatta. Vaatteiden helpoin kierrättämistapa on uudelleen myynti, mutta niitä voi (ja pitää!) myös kierrättää, jos ne vain ovat siihen soveltuvassa kunnossa. Nykyään Suomessakin on jo monia toimijoita, jotka tekstiiliä keräävät uudelleenkäyttöä varten, joten niitä on aivan turhaa tunkea jätteenä poltettavaksi. Kompostointi lienee enemmän tuttua omakotitaloasujille, kun kerrostalossa biojäte kerätään vain erikseen, mutta kumpaakin kannattaa harrastaa. Plantagenin sivuilla tosin törmäsin Bokashi-menetelmään, jonka avulla myös kerrostaloasuja pääsisi kompostoimaan. Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta silti samalla ehkä hieman liian villiltä omaan keittiöön.

Vaikka tämä tosiaan on Zero Waste syyskuu ja kuuta on mennyt jo ensimmäinen kieltäytymisen viikko, niin väliäkö sen? Näitä voi treenata ja miettiä milloin vaan kuukaudesta tai viikonpäivästä riippumatta. Kampanjan nimeä ei myöskään kannata säikähtää, sillä kukaan meistä ei oikeasti pysty elämään täysin jätteetöntä elämää, vaikka kuinka yrittäisi (ehkä joku luolassa elävä ja täysin erakoitunut askeetikko pystyisi?). Siitä ei siis kannata ottaa liian isoa tavoitetta itselleen ja luovuttaa ennen kuin on edes aloittanut, koska tässä ei vaan valitettavasti pääse suorittamaan 100% onnistumisella – jopa kaikkein edistyneimmät nollahukkaajat saavat aikaan purkillisen jätettä (joka sekin on itselle jo aivan täysin utopistinen saavutus).

Missä teemaviikkojen aiheissa sulla olisi vielä skarpattavaa tai missä oot jo ihan huippuhyvä?

Elokuun luetut

ANDRÉ ACIMAN: KUTSU MINUA NIMELLÄSI (2007 / TAMMI 2019)
★★★/★★★★★
Katsoin tämän elokuvana Call me by your name keväällä ja pidin sen luomasta tunnelmasta kovasti. Sen takia odotinkin tältä kansien välistä löytyvältä samaiselta rakkaustarinalta samaa sykähdyttävyyttä ja Italialaista hellettä. Valitettavasti niin ei kuitenkaan käynyt. Maisemat, helle ja kaupunkikuvaus olivat kyllä oikein oivia, mutta minusta Elion ja Oliverin välit tuntuivat teennäisiltä ja jäykiltä. Myös kaikki kirjan muutkin dialogit koin vaikeasti lähestyttävilksi, vaikka elokuvissa ne olivat erittäin onnistuneet. Jos olisin lukenut kirjan ensin, niin en olisi katsonut sen perusteella  elokuvaa.

EEVA KOLU: KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT (GUMMERUS 2020)
★★★★★/★★★★★
Olen seurannut Kolun kirjoittamia blogeja jo ties kuinka monta vuotta ja tavallaan odottanut vain hetkeä, jolloin hän kirjoittaisi kirjan. En kuitenkaan ole oikeastaan koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut hänen elämästään tai sen tapahtumista (siloteltuja tai ei), vaan olen lukenut hänen tekstejään vain niiden tekstien vuoksi. Lukisin varmaan tarinan myllynkivien jauhamista siemenistäkin, jos joku siitä osaisi taitavasti kirjoittaa. Kolun kirja on kaikille heille (meille) kirjoitettu teos, jotka olemme aina korkeintaan vain vähän väsyneitä, kun yritämme olla kaikkea kaikille ja vedämme itsemme piippuun samalla, kun väännämme itseämme kymmenelle eri mutkalle samaan aikaan – kun siis kyllähän se hei tän tän ja tän jälkeen helpottaa (not). Kuulun erittäin vahvasti kirjan kohderyhmään ja siksi se kolisikin vähän liian kovasti – se ei saanut minua itkemään, kuten kuulemma monet muut, mutta nauramaan kyllä ja huokaamaan syvään niissä kohdin, kun tunnistin omia uupumukseni syitä (ei se 99 leposyke turhasta nääs synny) ja typeriä tapoja, joilla sitä ylläpidän. Kolisee varmasti niille, jotka tunnistavat itsessään Kolun kertomia tapoja ja tuntemuksia, mutta tuskin muille.

ARTO PAASILINNA: JÄNIKSEN VUOSI (1975)
★★★★/★★★★★
Tämänkin olin nähnyt ensin elokuvaversiona, joskus vuosia ja taas vuosia sitten ja muistelin sen olleen hirvittävän synkkä, apea ja surullinen teos Vatasesta ja hänen pelastamastaan jäniksestä, jotka sitten sompailevat pitkin Suomea. Yllätyinkin siis iloisesti, kun kirja paljastuikin varsin humoristiseksi teokseksi eikä loppukaan ollut niin surullinen kuin olin ollut muistavinani! Toki tarinassa oli ne synkätkin hetkensä, joista ei kovin hyvä mieli jäänyt (tapaukset korpin ja karhun kanssa), mutta loppupelein jäätiin kuitenkin enemmän positiivisen puolelle.

AINO KALLAS: SUDENMORSIAN (1928 / OTAVA 2014)
★★★★/★★★★★
Kaunis ja lumoava tarina Aalosta, Priidik metsävahdin vaimosta, joka muuttuu juhannusyönä ihmissudeksi ja elää siitä lähtien kaksoiselämää kodin ja metsän välillä. Nykykieleen verrattaen 1920-luvun suomenkieli on hieman vierasta, mutta melko lempeää ja hitaampi tempoista luettavaa, mutta lopulta oikein miellyttävää – kuin pitkä runo! Kirja on omalla tavallaan myös rakkaustarina, sillä sen kerrotaan usein viittaavan Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteeseen, jonka aikana Aino oli naimisissa Oskar Kallaksen kanssa. Avioliiton ulkopuolinen suhde kesti neljän vuotta ja aiheutti suuria riitoja Kallaksien kesken – kaikki tämä on nähtävissä kirjan juonessa, vaikkei se varmasti kokonaan suhteeseen perustukaan.