Olemmehan edelleen elossa

En ole koskaan aiemmin nähnyt jäätynyttä merta ja se näyttää vähän samalta kuin sulanakin – loputtomalta, mutta vähemmän uhkaavalta. Niin meret kuin muutkin syvät vedet pitävät aina sisällään jotain mitä emme tunne ennen kuin ne joskus kuivuvat pois paljastaen kaiken sen, mitä emme koskaan nähneet tai tunteneet muuten kuin arvaamattomina vilunväreinä iholla veden pinnalla kelluessamme.

En ole koskaan aiemmin kävellyt jäätyneen meren päällä. Jään päälle kinostuneeseen lumeen on kerääntynyt risteileviä polkuja ja kauempana kulkee ihmisiä kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä Suomenlahdessa. Ensimmäiset askeleet ovat jännittäviä eikä askeleiden kasvaessa voi olla miettimättä kuinka paksulti jäätä mahtaa olla jalkojeni ja sulan veden välissä. Kiveä vasten noussut ahtojää kertoo sitä olevan paksulti, joten voin lopulta vain nauttia poskia ja selkää lämmittävästä helmikuun auringosta.

Saila kirjoitti Kohtisuora-blogissaan siitä, miten vastaamme nykyään ettei mitään kuulu, vaikka kuitenkin kuuluu. On totta, että vaikka elämä on rajoittunut välille työpaikka – kauppa – koti (ja nykyisin itsellä aikalailla vain koti – kauppa), niin emme silti ole lakanneet elämästä, ajattelemasta, tuntemasta ja viestittelemästä toistemme kanssa. Joka päivä heräämme uuteen aamuun, ajattelemme asioita ja ehkä jopa haaveilemme jostakin uudesta. Tai siitä, että kyllä tämä joskus vielä helpottaa. Tai mietimme sitä, että onneksi emme vuosi sitten vielä tienneet kuinka kauan tässä menee – emme tiedä vieläkään, mutta nyt vuoden jälkeen se on helpompi hyväksyä kuin täysin kylmiltään.

Maailma ei ole pysähtynyt, me emme ole pysähtyneet. Koemme ja teemme edelleen asioita ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Jotkut niistä sykähdyttävät ja tuntuvat pidempään kuin toiset. Ehkä kävelemme ensimmäistä kertaa meren jäällä tai kokeilemme uutta reseptiä, parsimme ensimmäisen parimme villasukkia tai löydämme itsestämme jonkin uuden taidon. Tai ehkä vain otamme tämän ajan ja olemme tekemättä tai oppimatta mitään uutta ja yritämme vain selviytyä.

No mutta, mitä sitten oikeastaan kuuluu? Riippuu hyvin paljon kysyjästä, että onko vastaus sitä samaa vanhaa vai kaikki menee päin helvettiä. Lomautusta, netflixiä, ulkoilua ja haparoivaa uskoa valmistumiseen siitäkin huolimatta, että kaikki lähiopetus on peruttu/siirretty eikä opinnäytetöitä ole mahdollista suorittaa (koska esim. tapahtumia ei saa järjestää). Sitä, että kaikki elämässä tuntuu olevan tauolla, hengittämättä, odottaen jotakin tapahtuvaksi. Kuin hetki ennen valtavan myrskyn nousemista maailman ollessa luonnottoman tyyni ja hiljainen, vaikka samaan aikaan veri kohisee suonissa kuin ennenkin ja kaikki menee eteenpäin.

Tammikuussa opiskelin, tein töitä ja mielessäni kuohui. Helmikuussa kävin Helsingissä vaikkei sitä nyt (todellakaan), tai silloinkaan, suositella. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilassa (kissakahvilassa, pöytä varattiin etukäteen eikä sisään päässyt ilman varausta), seuraavana päivän seisoin ensimmäistä kertaa jäätyneen meren päällä ja siinä välissä makasin hotellihuoneessa tuijottamassa Netflixiä laskiaispullia syöden ja nukkuen. 24 tunnin ajan elin kuplassani jossain muualla ja jos maski ei olisi liimaantunut kosteana ja hileisenä kiinni kasvoihini kadulla kulkiessani kohti hotellia, olisin voinut ajatella kaiken olevan kuin ennenkin. Irtiotto korona-arjesta ei aina tarkoita juhlia ja ihmisjoukkoja, hiihtohissijonoja tai karaokea – joillekin se on vain läppärin kytkemistä televisioon jossain toisaalla, kun seinät kotona kaatuvat lopulta niskaan. Maaliskuu on mennyt vuoroin töissä, vuoroin lomautettuna: vuoroin aktiivisena, vuoroin sohvalla apaattisena.

Olen kaivannut kesää tunnistaessani ulkona märän mullan tuoksun, upottanut orvokin siemeniä multaan ja yrittänyt tehdä joka päivä edes yhden asian. Olen tuntenut, kokenut ja elänyt.

Edelleen, kaikesta huolimatta.

4 thoughts on “Olemmehan edelleen elossa

  1. Ihana teksti ❤️ On ihan totta, että eihän se elämä mihinkään pysähdy eivätkä tunteet jää tuntematta, vaikka arki on tätä jatkuvaa poikkeusta.

    Vuosi sitten olin hetken tsemppimoodissa ja keskityin odottamaan, että tämä on kohta ohi. Nyt kun se ei olekaan, tilanteen alkaa hyväksyä osaksi elämää ja alkaa tajuta sen, että juu kyllä sitä kaikenlaista kuuluu ja elämä menee eteenpäin, vaikka se enemmän neljän seinän sisässä nyt onkin.

    Liked by 1 person

    • Kiitos ihana! ❤

      Mietin yhtenä päivänä, että tätä kaikkea on tosiaan kestänyt vuoden ja sitä tsemppiä mikä alussa oli. Välillä se tuntuu siltä kuin kaikki olisi tapahtunut vain viime viikolla ja samalla viime maaliskuusta tuntuu olevan kymmenen vuotta. Se on joko tosi lyhyt tai pitkä aika tsempata, muovata ajatuksia siitä, että pian kaikki olisi taas paremmin. Hyväksyä, että se 'pian' voi olla viikko tai toinen vuosi.

      Pysytään vielä kiinni elämässä!

      Liked by 1 person

  2. Voi muru. ❤
    Kirjoitit kauniisti.

    Itsellä elämässä on niin paljon kaikkea, että kaikki tuntuu yllättävänkin normaalilta välillä. Kaipaan tosin vapautta tulla ja mennä, nähdä itselle tärkeitä ihmisiä. Miten ihanaa olisikaan voida istua iltaa edes pienellä porukalla. Miten ihanaa olisikaan olla pelkäämättä koronaa.

    Kesää odotellessa. Valo ja lämpö saavat ihmiset tuntemaan itsensä kuin uusiksi!

    Liked by 1 person

    • Voi kiitos senkin ihana! ❤

      Muutamia päiviä sitten pyöräilin paikallisen puiston läpi jossa vietettiin ennen porukalla aikaa vilteillä istuen ja tuli ihan kamala ikävä sitä, että sai kokoontua jonnekin porukalla ihan vaan olemaan ja syömään mansikoita! Ehkä taas "pian"…

      Todellakin kesää odotellessa!

      Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s