Toiset keväät ovat parempia kuin toiset

Viime keväänä näihin aikoihin Suomi meni kiinni, kun taas tänä vuonna puhutaan varovaisesti ja kuiskaten sen avaamisesta.

Viime keväänä näihin aikoihin lähdin joka päivä pitkälle kävelylle, kun taas tänä vuonna olen maannut päiviä putkeen sohvalla Netflixiä tuijottaen.

Jokaista kevättä yhdistää kuitenkin se sisältä kumpuava odotus ensimmäisen leskenlehden, sinivuokon ja perhosen näkemisestä. Sellainen pulppuileva ajatus pimeän ja kylmän ajan väistymisestä kaikkein hauraimpien kömpiessä taas esiin piiloistaan. Viime keväänä ensimmäiset haparoivat siiven iskut ja herkät terälehdet tervehtivät maailmaa jo maaliskuussa täyttäen mieleni ilolla. Tänä vuonna odotus kesti huhtikuuhun asti eikä keltaisena hehkuneet väripilkut harmaata maata vasten tai edes perhosen vielä uraansa haeskeleva ensilento saaneetkaan tuttua ja odotettua kevätiloa palaamaan. Jatkoin ne nähdessäni matkaani pysähtymättä.

Kotimatkalla aurinko paistoi korkeammalta ja suloisen lämpimästi saaden minut kävelemään pidempää reittiä kotiin. Kirkon edustalla krookukset nousevat mustasta maasta kahdessa eri värissä, penkillä istuva nuori puhui puhelimeensa tulevasta kesästä, suunnitelmista, elämästä. Hän mietti kaikkea sitä mitä voisi olla ja on, minä sitä mitä ei ole. Ajattelin 2000-luvun alussa julkaistua Stellan kappaletta, jossa sanotaan toisien päivien olevan parempia kuin toiset ja on itsestä kiinni miten tämänkin kuvan värittää. Ajatteleeko sitä mitä ei ole vai sitä mitä voisi olla.

Edellisiltä vuosilta tuttu joutsenpariskunta lipuu lammen pinnalla ylväänä. Pian ne taas rakentavat pesän sen keskelle, niin kuin aina ennenkin. Tien piennar kylpee auringossa ja hehkuu kirkkaan keltaisten kukkien värissä, perhosia lepattelee edes takaisin. Pakotan itseni pysähtymään, katsomaan tätä uutta kevättä. Sen nousua harmaatakin harmaammasta maasta, sen kevyttä liitoa kukasta toiseen. Viereeni pysähtyy vanhempi mies, katseemme kohtaa, nyökkäämme sanomatta mitään ja tuijotamme hiljaisella hartaudella rinnakkain tätä aurinkoisen kevätpäivän näytelmää.

Vuodesta uuteen, keväästä toiseen. Aina yhtä uskomattomana, muuttumattomana ja kauniina.

Kyllä se taas tästä.

Maaliskuun luetut

SALLY ROONEY: NORMAALEJA IHMISIÄ (2018 / OTAVA 2020)
★★★★★/★★★★★
Voihan Connell ja Marianne! Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä -teoksesta pöhistiin kovasti edellisvuosina ja nyt kun vihdoin sain sen luettua itsekin en yhtään ihmettele miksi. Uskon myös, että kirjasta on sanottu kirjablogeissa, -arvosteluissa ja instagramissa jo kaikki mitä siitä voi sanoa minua paljon fiksumpien toimesta, joten en tiedä mitä siitä voisin vielä sanoa lisäksi.

Ehkä sen, että Rooney osaa kuvata inhimillisyyttä sen kaikissa sävyissään erittäin taitavasti. Luokkaerojen luomat valtasuhteet ihmisten välille. Ne muilta piilotetut katseet ja kosketukset, jotka viipyvät epävarmuuksina Connellin ja Mariannen ajatuksissa ja iholla. Miten käsinkosketeltavina tuntuvat kaikki ne hetket, kun he eivät vain saa sanotuksi sitä mitä oikeasti haluaisivat, vaan jäävät kiertämään kehää ja toisiaan. Laskevat katseensa ja kätensä, himmenevät loistaakseen taas uudelleen. Häpeästä ja häpeämättömyydestä kumpuavat teot ja niiden seuraukset. Usein taitavasti kirjoitetuissa kirjoissakin päähenkilötkin saattavat jäädä vain ohuiksi hahmoiksi omassa tarinassaan, mutta Rooney on kirjoittanut molemmat päähahmonsa niin vahvoiksi, että heidän voisi kuvitella olevan olemassa oikeasti kaikkine luonteenpiirteineen.

Vaikka kirjan lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi en ole silti uskaltanut katsoa siitä tehtyä sarjaa YLE Areenasta. Tosi moni teoksen lukenut on kehunut myös sarjaa, joten ehkä vielä jonain päivänä minäkin rohkaistun sen katsomaan.

MARISHA RASI-KOSKINEN: REC (KUSTANTAMO S&S 2020)
★★★★★/★★★★★
En ole pitkään aikaan, jos koskaan lukenut jotain yhtä pyörryttävää teosta kuin Marisha Rasi-Koskisen REC. En myöskään tiedä mitä siitä voisin tai edes osaisin kertoa ilman, että kerron liikaa (tai liian vähän, en tiedä). Haluaisin lukea tämän uudelleen ennen kuin sanoisin teoksesta yhtään m i t ä ä n, mutta kirjaston varausjärjestelmä on armoton ja sain kirjan luettua päivää ennen kuin se jo piti viedä seuraavan luettavaksi.

REC kertoo Lucasin ja Colen suhteesta toisiinsa sekä, ja ennen kaikkea, Nikistä. Se kertoo kaupungista itäisessä Euroopassa, se aloittaa tarinan alusta hetkellä johon se päättyy. Se kelaa eteen ja taakse, pysäyttää videokuvan ja rajaa jotakin olennaista pois kuvasta. Se kiertää loputonta kehää, se on Fibonaccin lukujono, Lorenzin yhtälö ja kultainen leikkaus. Se on peilikuva, se toinen, oikea vai vasen. Se on kaksi kerrosta täynnä huoneita ja saleja, galleria. REC on kuin pauselle laitettu VHS-kasetin kuva, jonka reunoilta yrittää päästä näkyviin jotakin, mutta siihen ei saa koskaan tarkennettua.

Jos etsit teosta joka jää mieleen pyörimään työntäen mielestä muun (esim. koronan), lue REC.