Muutama sana juhannuksesta

Juhannus oli hyvä ja teki hyvää, vaikka sen vietto typistyikin alkuperäisestä kolmesta vapaapäivästä vain kahdeksi.

Keskikesän juhla ei ole ollut minulle oikeastaan koskaan sen erityisempi kuin tavallinen viikonloppu muuten kuin, että silloin ostaa vähän parempaa ja runsaammin ruokaa. Ei ole ollut mökkiperinnettä kavereiden tai edes suvun kesken ja juhannusta on vietetty välillä mökillä ja välillä kotona sen suuremmin suunnittelematta. On maalattu kodin seiniä, saunottu mökillä tai oltu vaan välillä kirjojen sivuja lehteillen.

Tänä vuonna vietin monen vuoden tauon jälkeen osaksi sosiaalisen juhannuksen, kun kokoonnuimme perjantaina parin kaverin kesken yhteisen ruokapöydän ääreen syömään itsemme ymmyrkäisiksi. Pannulla paistuivat sulassa sovussa chorizot, kasvismakkarat ja tankoparsatkin uuden satokauden perunoiden keikuttaessa kiehuvan kattilan kantta. Raparperipiirakka kypsyi tuoksuvaiseksi ja vaniljajäätelö suli samettisena suuhun. Polkat maistuivat makeilta sipsien murustuessa rinnuksille eikä yksikään kaivannut promillepitoisia juomia, sillä jutut ja tarinat sinkoilivat edes takaisin kellon rientäessä niin, että illan viipyilevä hämärtyminen meidät lopulta yllätti.

Lauantain omistin tälle ajatuksieni jättömaalle eli blogille. Karsin ja viilasin tag-viidakkoa (sori siis, jos readerinne täyttyi vanhoista postauksistani) ja otin tarkemmin ylös aiheita joista kirjoittaa ettei tämä muutu pelkäksi kirjablogiksi – vaikkei sekään toki huono vaihtoehto olisi. Olen huomannut, että menneen, raskaampaakin raskaan vuoden aikana ihon alle keräytynyt kaiken kattava nihkeys vähän kaikkea kohtaan on hiljalleen alkanut väistyä ja sormeni kaipaavat jo kipeästi takaisin tanssimaan näppäimistöllä. Vielä kun sen saman kaipuun saisi tanssahtelemaan e-portfolion pariin, niin olisin kovin tyytyväinen ja loppuvuoden valmistuminen taas teoreettisesti hieman lähempänä. Blogin parissa klikkailun ja kikkailun lisäksi uppouduin myös selailemaan kasaantuneita aikakauslehtiä ja kirjojen sivuja kelloon katsomatta.

Kiireettömyys tuntui suunnattomalta lahjalta ja luksukselta, vesimeloni norui leualle, ukkosrintama nousi luoden sadepisaroiden välistä kurkkivien auringonsäteiden kanssa sateenkaaria kevyen, parvekelasien välistä puhaltelevan tuulen heilutellessa ovea peittävää verhoa.

Niin oli hyvä.

Raparperipiirakka (G, L, Ve)

Bongasin tämän superhelpon ja kauniin raparperipiirakan ohjeen Luonnonkaunis-sivustolta ja olihan sitä vaan pakko kokeilla, kun kesän ekat rapaprperinvarret käteensä sai! Ohje oli tosiaan niin simppeli, että teen tätä varmasti toistekin erilaisilla täytteillä. Sen verran tosin reseptiä muutin, että käytin alkuperäisestä ohjeesta poiketen vehnäjauhojen sijaan vatsalle lempeämpiä, gluteenittomia kaurajauhoja. Mutta ilman suurempi jorinoita, tässä ohje yhteen kesän kauneimmista piiraista:

VEGAANINEN RAPARPERIPIIRAKKA

muutama raparperinvarsi
3 dl kasvimaitoa (käytin Alpron makeuttamatonta soijamaitoa)
1 dl rypsiöljyä tai sulaa margariinia (käytin Flora Culinessen juoksevaa kasviöljyvalmistetta)
1,5 dl sokeria
4,5 dl gluteenittomia kaurajauhoja
2 rkl perunajauhoa
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilijasokeria
ripaus suolaa

Myös vuoan voiteluun käytin Flora Culinessea ja piiras irtosi paremmin kuin koskaan!

Kukkakuvion saavuttamiseksi leikkaa varret vinottain suunnilleen saman suuruisiksi paloiksi. Pienempiä paloja voi käyttää lisäkoristeina.

Sekoita maito, valitsemasi öljy/rasva ja sokeri keskenään toiseen kulhoon ja toiseen kulhoon kuivat aineet. Lisää kuivat aineet vähitellen märkien sekaan. Itse käytin tässä apuna siivilää, jotta tuloksesta tulisi mahdollisimman sileä. Siivilä tosin poisti myös kaurajauhojen seassa olevat hiutaleet, joten lisäsin vähän lisää jauhoja silmämääräisesti. Sekoita kaikki aineet kunnolla sekaisin, mutta älä vatkaa.

Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan ja asettele raparperinpalat kukkakuvioiksi tai heitä vaan sekaan – ihan miten itse tykkäät! Paista 200 asteisessa uunissa n. 30-40 minuuttia, kunnes se on kypsynyt kauniisti. Muista tehdä myös hammastikkutesti piiraan keskeltä – piirakka on kypsä, kun tikkuun ei enää tartu taikinaa!

Maistuu hyvältä tuoreena, mutta vuorokausi jääkaapissa mehevöittää piirasta entisestään. Tarjoile vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa ja nautiskele silmät kiinni kesän mausta.

Toukokuun luetut

JUHANI KARILA: PIENEN HAUEN PYYDYSTYS (SILTALA 2019)
★★★★★/★★★★★
Olen vältellyt tästä kirjasta kirjoittamista, koska mitkään osaamani sanat eivät voi tätä kunnolla kuvailla. Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys nousi kirjagramin puolella varsinaiseksi klassikoksi ja se keräsi ihailevia kommentteja joka puolelta. Hieman epäileväisenä seurasin sen ympärillä pyörteilevää keskustelua ja hypeä, kunnes vihdoin uskaltauduin itsekin sen äärelle.

Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin h i e m a n skeptinen ja aloin jo epäillä, josko saan koko kirjaa luettua koskaan kokonaan. Silmien pyöräytystä myöhemmin olinkin sitten jo koukussa tähän kummalliseen, lapinlisää pursuilevaan tarinaan jossa metelit rymistelevät pihapiirissä, peijoonit istuutuvat auton takapenkille ja hattarat… noh, ei mennä niihin nyt. Oranssinpunaisina hehkuvien kansien sisään uppoaa tarina Elinasta, joka palaa joka kesä synnyinsijoilleen Lappiin pyydystämään suolammesta hauen. Tänä kesänä kaikki mahdollinen (ja mahdoton) menee kuitenkin pieleen, aika hauen pyydystämiseen käy vähiin ja tarina, menneisyys on kerittävä hiljalleen auki ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä kirja imaisee mukaansa kuin suonsilmä, se naurattaa ja saa uskomaan vaikka ja mihin – henkilökohtaisesti olen myös erittäin tyytyväinen etten lukenut tätä mökillä kesäisen myrskyn jälkeen.

SILVIA HOSSEINI: TIE, TOTUUS JA KUOLEMA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Esseekokoelmia on aina hirvittävän vaikeaa arvioida kokonaisuuksina, sillä jotkin esseet ovat aina vahvempia tai itselle mielenkiintoisempia kuin toiset. Luin kaksi vuotta sitten keväällä Hosseinin ensimmäisen kokoelman Pölyn ylistys ja kuullessani uuden Tie, totuus ja kuolema -kokoelman julkaisusta, oli se laitettava varaukseen samoin tein, kun se vain oli mahdollista paikallisen kirjaston sivuilla. Myönnän, etten muista Pölyn ylistyksestä enää paljoakaan, vain ne muutamat kohdat joista otin kuvan muistoksi puhelimeeni, mutta muistan kyllä pitäneeni siitä erittäin paljon.

Hosseinin teksti on sulavaa ja liukuu vaivatta eteenpäin. Se pohtii, vastaa ja lopuksi silti vielä vähän kyseenalaistaa. Esseiden parissa tuntuu helpolta pureutua niin ajankohtaisiin aiheisiin kuin historiaankin ja uskon sen johtuvan Hosseinin tekemästä, varmasti loputtomalta tuntuneesta tausta- ja ajatustyöstä tekstejään varten. Olisin halunnut antaa näille esseille huomattavasti enemmän aikaa, mutta kuuliaisena kansalaisena kokoelma oli palautettava ajallaan seuraavan lukijan käsiin. Luultavasti palaan tämän pariin vielä uudemmankin kerran (Pölyn ylistys houkuttaa myös taas!) oppiakseni ja muistaakseni taas lisää Iranista, kulttuureista ja Aurinkokuninkaan peräreiästä.

MELANIE CHOUKAS-BRADLEY: METSÄPOLKU – HYVINVOINTIA LUONNOSTA SHINRIN-YOKUN AVULLA (S&S 2018)
★★★/★★★★★
Tää oli jotenkin tosi söpö kirja! Sisällöltään tämä jäi suht usein muutenkin metsässä kulkevalle ihmiselle vain kahteen tähteen, mutta Lieke Van der Vorstin ihanat kuvitukset nostivat tämän kolmen tähden arvoiseksi. Kirjassa opastetaan läsnäoleviin metsävierailuihin – metsäkylpyihin niin yleisesti kuin jokaiseen vuodenaikaankin sopivasti. Se saa sinut ihastumaan lähiluontoon ja -metsiin taas uudestaan ja hakeutumaan niihin säännöllisesti; luonnossa vietetty aikahan todistetusti lisää hyvinvointiamme. Tää voisi olla aika kiva kirja siihen, että lasten kanssa tutustuu lähemmin ja ajan kanssa lähimetsiin eri vuodenaikoina.

STEPHEN KING: KEVEYS (2018 / TAMMI 2020)
★★/★★★★★
Olen joskus sanonut, että huonokin King on silti hyvä. No enpä tiie… Nappasin tämän, vähän päälle 100 sivuisen Stephen Kingin Keveys-teoksen palautettujen hyllystä ja vaikka aloitin sen lukemisen innolla, niin se into lässähti nopeasti ja sen kanssa kului lopulta monta päivää – kirjaan vain ei halunnut tarttua iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Kirjan lähtökohta on kieltämättä mielenkiintoinen, kun Scott Carey huomaa painonsa putoavan päivä päivältä nopeammassa tahdissa, mutta muhkean mahansa pysyvän saman kokoisena kuin ennenkin. Miehen täyttää keveyden tunne niin fyysisesti kuin henkisestikin ilman mitään sormella osoitettavaa syytä. Lääketieteellinen mysteeri. Noh, siihen se kiinnostavuus sitten jäikin – ainakin min kohdalla. Juoni oli läpeensä ennalta-arvattava alusta loppuun, joten lukijalle ei jäänyt oikeastaan mitään käteen. Kingin kyvyt ovat selkeästi mieleeni enemmän kauhun, jännityksen ja pitkien tarinoiden äärellä kuin lyhyiden ja noh, keveiden.