Mitä se on että menestyy?

Kuuden L:n ylioppilaita, start up -yrittäjiä alle 20-vuotiaina, osakekauppamiljonäärejä 30-vuotiaina, hienoja titteleitä, 80-tuntisia työviikkoja eikä pidettyä lomaa vuosikausiin. Alisuoriutujia A:n papereilla, harjoittelupaikkoja, määräaikaisia sopimuksia vajailla työtunneilla, pikaruokatyöntekijöitä, kaupan kassoja ja pidettyjä kesälomia.

Mikä lasketaan yhteiskunnassamme menestykseksi? Täsmääkö se sen kanssa, mitä ihminen, yksilö, kokee silloin kun juuri hän kokee menestyvänsä? Onko menestys aina jotakin mitä voi konkreettisesti osoittaa olevan olemassa kuten jokin titteli tai todistus vai voiko menestyksen tunne kummuta jostain muustakin?

Olen ollut kaikkein uupunein ja onnettomin silloin, kun olen ollut yhteiskunnan silmissä kaikkein menestynein. Oloni ei kuitenkaan koskaan ollut sellainen, että olisin saavuttanut jotakin tai että olisin erityisen menestynyt. Sen sijaan koin suuria menestyksen tunteita esimerkiksi viettäessäni alkusyksystä monta viikkoa putkeen elämää, jossa maanantait olivat vapaita ja sain mm. suunnitella valmiiksi tulevan viikkoni ruokalistoja, hoitaa kauppakäynnin aamupäivällä iltaruuhkien sijaan ja aloittaa uuden viikon rauhallisesti. Sillä menestyksen tunteella ei ollut mitään tekemistä työni kanssa, jota kohtaan en tunne minkäänlaista paloa (vaihdoin vähän pakon edessä duunia keväällä, mutta mielenkiinto uutta toimea kohtaan puuttuu) tai sen kanssa, kuinka paljon tienaan tai miten olen opinnoissani pärjännyt. Menestyksen tuntu tuli siitä, että aina sen yhden päivän ajan olin kaiken tasalla ja vapaa onnistuen luomaan siitä lähes koko viikon kantavan tunteen.

“Darling, I’ve told you several times before,

I have no dream job, I do not dream of labor.”

Olen usein miettinyt unelmaduuniani ja sen käsitettä ymmärtäen lopulta, ettei sitä ole olemassa. En unelmoi työstä, vaan unelmoin kaikesta sen ympärille jäävästä elämästä ja siitä, mitä se palkan muodossa mahdollistaa. Työ itsessään ei merkitse minulle menestystä eikä mikään titteli tee minua onnelliseksi. Suurimmat kokemukset menestyksestä minulle ovat ne jolloin saan toteuttaa itseäni olin sitten töissä tai vapaalla ja pidän tärkeänä sitä, että saan kokea vapaa-aikani vapaa-aikana ilman, että ajatukset tekemättömistä töistä tuntuvat epämiellyttävänä paineena takaraivossa ja että minulla on aikaa pysähtyä ihmettelemään ympäröivää maailmaa yksin tai yhdessä. Että minulla on vapaus viettää lomaa. En tahdo suurta kulmatoimistoa tai röyhkeää rannekelloa ranteeseen, kaipaan tilaa ja aikaa toteuttaa itseäni ja olla luova.

Minulle menestys ei tarkoita ympäripyöreitä päiviä tai pullistelevaa palkkapussia vaan sitä, että saan elää oman itseni näköistä ja arvoihini pohjaavaa elämää. Koska olen vasta jokin aika sitten päässyt kiinni tähän ajatukseen en ole vielä lähimainkaan perillä, mutta ainakin matka on jo alkanut.

Elämäni kirjojen mukaan

Olin ajatellut kirjoittaa loppuun ihan muita tekstejä, mutta työnteko ja kouluhommien viimeistely ovat viime aikoina rajoittaneet niin vapaa-aikaa kuin ihan yleisestikin aikaa kasata ajatuksiaan ymmärrettäväksi tekstiksi asti. Sen sijaan päätin tehdä tällaisen hupailun, jonka olen jo joskus aiemmin tehnyt vanhan blogialustan puolella, mutta bongasin nyt uudelleen tehtäväksi Suttastiinan blogista. Miten siis oma, viime vuosina erittäin tyhjäksi myyty ja lahjoitettu kirjahyllyni kuvailisi minua? Jotenkin näin:

1. Mies vai nainen? post-alfa (Paperi T)

2. Millainen olet? Hobitti (J.R.R. Tolkien)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of Mystery and Imagination (Edgar Allan Poe)

4. Kuinka voit? Korkeintaan vähän väsynyt (Eeva Kolu)

5. Kuvaile asuinpaikkaasi: Sissäällämpiävvää*

6. Mihin haluaisit matkustaa? Joulua pakoon (John Grisham)

7. Paras ystäväsi: Nukkumatti (Lars Kepler)

8. Lempivärisi: Krokotiilin keltaiset silmät (Katherine Pancol)

9. Millainen sää on nyt? Valo pilkkoo pimeää (Pekka Kytömäki)

10. Paras vuorokaudenaika: Kesäkirja (Tove Jansson)

11. Mitä pelkäät? Kaiken käsikirja (Esko Valtaoja)

12. Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, mikä sen nimi olisi? Enimmäkseen harmiton (Douglas Adams)

13. Millainen parisuhteesi on? Erittäin salaisia juttuja (Barbro Lindgren)

14. Päivän mietelause: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vihdoinkin eroon ajattelusta! (Hannes Stein)

16. Miten haluaisit kuolla? Rakkaudesta (Jani Toivola)

Löytyykö hyllystä samoja teoksia ja mitä sun kirjahyllysi kertoo sinusta?

*Sissäällämpiävvää on Huittisten kotiseutuyhdistys ry:n ja Huittisten seudun kansalaisopiston Huittisten kotiseutupiirin kasaama kokoelmateos ja sen tekstit ovat lähtöisin usean eri kirjoittajan kynästä.

Ajattomuudesta

Jokin aika sitten ennustettiin päivälle ukkosta, joten vetäisin töihin lähtiessä muutamien laitteiden piuhat irti pistorasioista. Tuskinpa ne näin kerrostaloasunnossa poksuisivat edes rankkojen ukkoskuurojen aikana, mutta tämä tapa elää minussa vahvasti, niin ukkosella kuin yön yli reissuille lähtiessäkin. Illalla sänkyyn asettuessani huomasin, etten ollut muistanut laittaa yöpöydällä sijaitsevan sarastus-/lukuvalon johtoa takaisin paikoilleen, mutten myöskään jaksanut enää nousta sängystä. Luonnonvalo riitti lukemiseen eikä kännykkää tarvinut ladata, joten jatkojohto jäi kiinnittämättä ollen sitä edelleen.

Huomasin meinaan, että yöunestani tuli rennompaa. Heräilen usein öisin ja kurkkaan yöpöydällä näkyvää kellotaulua aloittaen heti päässäni sen stressaavan kelan, että ehdin vielä nukkua sen ja sen verran ennen herätystä, jolloin uudelleen nukahtamisesta tulee vaikeampaa ja laskutoimitus vain osoittaa vääjäämättä vähentyvät tunnit ja minuutit. Kun heräsin pimennysverhojen luomaan pimeyteen kellon ollessa kytkemättömänä sähkövirtaan en kerrankin tiennyt mitä kello oli ja saatoin vain kääntää kylkeä – siinä kohtaa on oikeasti ihan sama riittääkö unelle aikaa enää viisi minuuttia tai viisi tuntia, koska olet siitä autuaan tietämätön.

Elän arkena vahvasti kellon määrittämää elämää kuten varmasti moni muukin työtä tekevä ja varsinkin he, jotka tekevät laillani työtä monessa eri rytmissä aamu-, väli- ja iltavuoroineen ja olen huomannut kellon myös määräävän vapaapäivieni rytmiä turhan usein (lue: aina). Rutiinit ovat tietenkin hyvästä ja varsinkin lapsiperheissä on tärkeää, että esimerkiksi ruoka-ajat pysyvät samoina ja hallittuina, mutta tällaisessä yhden ihmisen taloudessa niillä ei ole paljonkaan väliä. Olen usein päätynyt vapaapäivinä tilanteisiin, että olen nälkäinen, mutta koska kellotaulu ei vielä näytä ruoka-aikaa saatan vain närkkiä jotain pientä ja olla siten täysin nuutunut ja huonolla tuulella silloin, kun sitä ruokaa olisi kellon mukaan soveliasta alkaa vääntämään. Olenkin päättänyt nyt taistella tästä tavasta irti etten olisi niin kellon ja sen määräämien aikataulujen orja vapaapäivinäni, jolloin oikeasti saisin elää miten mielelleni ja keholleni parhaiten sopii.

Ja se on kuulkaas tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää odotella nälkäisenä sopivaa aikaa valmistaa päivällinen tai kurkkia kellosta, että ehtisikö tässä vielä lukea muutaman luvun ennen kuin on käytävä nukkumaan. Kyllä kehoni kertoo kelloa tarkemmin sen milloin minun on aika syödä tai sulkea silmäni sen sijaan, että suorittaisin vapaitani jonkun muun määräämässä rytmissä. Kun illat taas pimenevät eikä luonnonvalo enää riitä lukuvaloksi, on lukuvalo kellotauluineen taas kytkettävä kiinni, mutta olen päättänyt kääntää sen kelmeästi hohtavan kellotaulun seinään päin valon sammutettuani. Rentouttavammat yöunet tulivat jäädäkseen.

Kuva viime kesän retkeltä Ankkapurhan kulttuuripuistoon.

Heinäkuun luetut

SUVI VAARLA: WESTEND (WSOY 2019)
★★★★/★★★★★
Oon aina miettinyt sukupolviromaaneja joinain sellaisina itselleni kaukaisina asioina, joita min isovanhemmat ja vanhemmat saattoivat lukea. Kun luin Suvi Vaarlan Westendin ymmärsin vihdoin mitä sukupolviromaani tarkoittaa. Westend on todellakin mun sukupolven romaani. Kirjan päähenkilö Elina on itseäni muutaman vuoden vanhempi (joten min isoveli saisi tästä varmaan vielä napakamman otteen kuin minä), joka aikuisena pohtii sitä mistä kaikesta hänen perheensä 90-luvun laman aikana selvisi ja mistä ei sekä avaa minkälainen ilmapiiri kasvatti kokonaisen sukupolven. Kirjassa kulkee rinnakkan Elinan lapsuus ja aikuisuus vuodesta 1984 lähelle 2010-lukua asti, mutta ei mitenkään sekavasti vaan keskittyen, eteenpäin soljuen ja kuljettaen, selittäen ja avaten.

En luonnollisestikaan muista 80-luvun nousukautta ja melko hatarasti myös 90-luvun alun, mutta kirja palautti monia asioita mieleen. Aloitin koulun vuonna 1993 ja muistan hämärästi aikakauden puheet siitä, että onko koulua mihin mennä, onko opettajia ja sitten ne pilkotut pyyhekumit. Piti olla säästeliäs ja reipas (olin kyl lapsena kaikkea muuta kuin reipas, kunnes “reipastuin”). Ala-asteella sentään sai vielä uusia kirjoja ensimmäisillä luokilla, mutta mitä isommille luokille siirtyi, niin sitä varmemmin sai useaan kertaan kierrätetyn, repaleisen ja sotkuisen kirjan. Westendissä Elinan yrittäjäperhe saa ja menettää nopeasti kaiken, mutta siihen en löytänyt perus duunariperheen kasvattina samaistumispintaa. Ymmärsin toki, ettei meillä ollut paljoa rahaa ja mm. veljen vaatteet kiersivät käytössä minulle, mutta emme olleet aivan köyhiäkään. Myönnän toki, että kaikki se lapsuudessa kuultu ja koettu rahojen vähyys on varmasti vaikuttanut siihen, että minusta on kasvanut säästeliäs ja vastuullinen rahankäyttäjä – suorastaan pakonomainen säästäjä. Uskon, että Vaarlan Westend puhuttelee jollain tapaa kaikkia yli 30-vuotiaita.

Se kertoo sukupolvesta, joka ei uskalla kiintyä liikaa,
koska kaikki mikä ihmiselle annetaan,
voidaan ottaa pois.

JANI TOIVOLA: MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN (SILTALA 2016)
★★★★/★★★★★
&
JANI TOIVOLA: KIRJA TYTÖLLENI (WSOY 2018)
★★★★/★★★★★
Luin tosiaan kesäkuussa Jani Toivolan Rakkaudesta-teoksen ja nyt heti perään heinäkuussa hänen aiemmat kirjansa Musta tulee isona valkoinen ja Kirja tytölleni. Toivola on todella taitava kirjoittamaan ja erityisesti sanoittamaan eri asioita ja tunteita jolloin hänen tekstiensä lukukokemuksista tulee myös itseä herätteliviä ja uusia ajatusmalleja. Valkoisena cis-hetero naisena on myös valtavan hienoa ja avartavaa lukea mustan homomiehen aitoja ja oikeita kokemuksia maasta, jossa itse elää hyvinkin etuoikeutettua elämää ilman, että ulkoinen habitukseni luo sen suurempia ennakkoluuloja minua kohtaan.

On todella vaikeaa erotella näitä kahta kirjaa toisistaan, sillä ne punoutuvat omassa mielessäni niin tiukasti yhteen luettuani ne lähes peräkkäin. Ensimmäisessä kirjassa Toivola avaa omaa elämäänsä ja kasvukertomustaan ja toisessa kirjassa sitä on helppo peilata siihen, miten elämä kietoutuukin pienen tyttären ympärille nostaen välillä niitä ihan samoja kasvukipuja esiin. Vaikka pidänkin Toivolan tyylistä kirjoittaa todella paljon, niin kolme kirjaa aika lailla peräkkäin oli lopulta kuitenkin liikaa. Kirjoissa toistuvat niin vahvasti samat teemat ja myös samat asiat, että välillä tuli olo siitä, että tiedän tämän jo, kerro jotain uutta. Jos kirjojen lukemisen välissä olisi ollut vuosi tai kaksikin, niin fiilis olisi varmasti ollut aivan erilainen, mutta näin nopeasti luettuna toistoa tuli liikaa.

SUVI AUVINEN: KALTAINEN VALMISTE (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Mietin todella pitkään tässä ruudun edessä, että mitä osaisin Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -teoksesta sanoa. En tiedä osaanko vieläkään sanoa mitään. Tälle teokselle olisi pitänyt antaa enemmän aikaa, päivä jokaiselle erilliselle tekstilleen, jolloin sen kaiken olisi (ehkä) ehtinyt sisäistää ja pohtia ennen kuin jo tuuttaa lisää asiaa aivoihinsa, mutta ahmaisin kaikki osiot kahdessa päivässä, koska en vain osannut lopettaa lukemista.

Välillä olin samalla aaltopituudella Auvisen kanssa, välillä aivan eri mieltä ja sitten taas nyökkäilin. Otin lukiessani tekstistä kuvia ja lähetin eteenpäin, että näinhän se juurikin menee. Teos jakautuu yhdeksään eri aihealueeseen, jotka kuitenkin linkittyvät jollain tapaa yhdeksi. Yhteen nivoutuvat niin pulut, anarkismi kuin muumitkin, mutta ennen kaikkea läsnä ovat toivo ja rakkaus – uskoa unohtamatta. Oma suosikkini kantaa juurikin otsikkoa Toivosta, sillä se on yksi suurimmista tätä elämää eteen päin vievistä voimista. Vahva lukukokemus, jolle suosittelen antamaan oikeasti aikaa (tai tekemään tosi kattavat muistiinpanot lukiessaan!)

SAARA TURUNEN: JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA (TAMMI 2021)
★★/★★★★★
Odotin innolla Saara Turusen uutta teosta Järjettömiä asioita, sillä pidin todella paljon hänen aiemmasta teoksestaan Sivuhenkilö ja olin kuullut tästä paljon hyvää. Valitettavasti tämä jäi jonnekin Rakkaudenhirviön tasolle, enkä pitänyt tästä juuri lainkaan ja luin kirjan vähän väkisin loppuun.

Ei siinä etteikö Turunen oli todella hyvä kirjoittaja, sillä sitä hän kyllä on. Tämä kevyen autofiktiivinen teos vain on verrattavissa todella tylsän päiväkirjan lukemiseen eikä siitä saa oikeastaan mitään irti. Päähenkilö ei osaa päästää irti parisuhteestaan espanjassa asuvaan mieheen, vaikka vaikuttaa siinä onnettomalta ja puristaa miehen otteeseensa vasta, kun joku toinen tämän mielellään ottaisi rakkaakseen. Se suomalaisuuden kuvaus mikä onnistui Rakkaudenhirviössä hyvin ei löydä maaliaan tässä uudessa teoksessa – läpi paistaa jonkinlainen jatkuva tyytymättömyys kotimaahan ja sen ihmisiin. Tyytymättömyys omaan itseensä. Ja kyllä, teoksessa on hyviä pohdintoja ja häilymistä järjen ja tunteiden välimaastossa, niistä järjettömistä asioista joissa välillä on kaikkein eniten järkeä, mutta se kaikki jää sen tyytymättömän väninän alle, joka olisi oikeasti hyvä jättää sinne jonnekin yksityisten päiväkirjasivujen väliin.

Sanon aina ajatelleeni, että rakkaus ratkaisisi kaikki ongelmat,
mutta vasta myöhemmin ymmärsin, ettei rakkaus ole näistä asioista erillinen.