Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita (Kustantamo S&S 2021)


Jotta muotiteollisuus voi myydä enemmän, se haluaa tuottaa meissä tyytymättömyyttä itseemme:
se saa tuntemaan meidät vajavaisiksi, ja lääkkeeksi tähän meille tarjotaan uusia vaatteita,
joiden uskotellaan tekevän meistä jälleen ehjiä ja onnellisia.


Vaatealan vastuullisuus (vastuuttomuus) on aihe, joka on omassa kuplassa usein framilla, sillä olen itsekin työskennellyt pitkään vaatealalla ollen ennen juuri se tyyppi, joka kantoi kassikaupalla uutta trendirytkyä kotiin mitään sen suuremmin ajattelematta. Lopulta ymmärsin, että niillä ostoksilla yritin vain täyttää tyhjyyttä sisälläni siinä tietenkään onnistumatta ja sitten ymmärsin sen kuinka kestämätöntä toimintaa se on ja on ollut. En voi sanoa, että nykyäänkään ostaisin vaatteita pelkästään tarpeeseen, sillä nykyinen vaatevarastoni kestäisi varmaan loppuelämäni, jos fyysinen kokoni pysyisi samana, mutta onnistun silti suurimman osan ajasta blokkaamaan uuden ostamisen halun tunteet täysin turhina – välillä vanha tapa korjata surua ja tyhjyyttä ostamisella nostaa rumaa päätään, mutta onneksi nykyään erotan sen paremmin ja osaan etsiä juurisyitä toiminnalleni.

Kun kuulin, että Anniina Nurmi kirjoittaa vaatealasta kirjaa olin todella innoissani. Varasin teoksen kirjastosta heti kun se oli mahdollista ja nyt se on vihdoin myös luettu. Rakastan ja vihaan vaatteita teoksessaan Nurmi avaa vaatetuotannon ongelmia niin rakennetasolla kuin henkilökohtaisestikin. Kuinka helppoa on valmistaa itse vastuullisia vaatteita tai löytää niitä kaupasta? Mitä kaikkia mittareita edes käytetään mittaamaan vaatteen vastuullisuutta? Jos vaate on ekologinen, mutta täysin epäeettisesti valmistettu ihmisarvoa polkien tai toisin päin, onko se silloin lainkaan vastuullinen? Voiko vaatteita edes kategorisoida vastuullisiin ja vastuuttomiin, kun koko vaateteollisuus pyörii liikatuotannon periaatteella maailman täyttyessä vaatteista, joita kukaan ei välttämättä koskaan tule käyttämään?


Pienten vaatealan yritysten on kuitenkin hankala kilpailla järjestelmässä,
jonka kirjoittamattomat säännöt on rakennettu siten,
että se, joka myy eniten ja halvimmalla, menestyy parhaiten.


Nurmi ei kirjassaan paasaa tai syyllistä, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat (kuinka kammottavaa esimerkiksi on se, että Inditex tuotti vuonna 2018 50 tuotetta s e k u n n i s s a, eikä se edes ole kaikkein nopein tahti pikamuotimaailmassa). Kirja herättelee pohtimaan lukijan omaa kuluttajuuttaan ja saa katsomaan omaa vaatekaappiaan taas uusin silmin. Se opettaa näkemään viherpesun taakse ja tunnistamaan sitä sekä haastamaan mm. ne vanhat ja laiskat ajatukset siitä, että alle minimipalkka on silti ihan ok palkka siellä kaukana jossain, missä meidän vaatteemme tehdään (ei, ei se ole, vaan kertoo lähinnä riistosta) ja muistuttaa myös siitä, että meidän globaalissa pohjolassa tekemillämme valinnoilla voi olla ja onkin suuri vaikutus globaalissa etelässä.

Asioita voi myös kuitenkin muuttaa, niin omassa ajattelussaan ja käytöksessään, mutta myös luomalla painetta yritysten suuntaan. Jos aiot boikotoida yritystä, jonka toiminta ei mielestäsi ole vastuullista, niin kerro yritykselle syysi katoamisen sijaan ja vaadi parempaa. Ole se “vaikea” asiakas, mutta älä dumppaa kaikkea myyjän niskaan, vaan lähesty yritystä suoraan – viesti on aina voimakkaampi suoraan asiakkaalta kuin myyjän välittämänä, sen voin kertoa ihan kokemusasiantuntijan roolissa. Nurmi kysyi maaliskuussa 2021 Suomen Tekstiili ja Muoti Ry:n vastuullisuusryhmän kokouksessa tärkeimpiä tekijöitä, joiden takia yritykset panostavat vastuullisuuteen. Paine kuluttajilta oli toiseksi suurin syy, joten sillä on suuri merkitys mitä me kuluttajina vaadimme ja minne suuntaamme rahoinemme – varsinkin hyvin toimeentulevat ihmiset. Varattoman on ostettava vaate tarpeeseen sieltä, mihin hänellä on varaa, mutta varakkaan on hyvä miettiä onko hänen tarpeellista ostaa samanlainen vaate mitä häneltä löytyy jo kotoa yhdeksän (ja se on aivan eri keskustelu se, miksi työssä käyvällä ihmisellä ei tässä yhteiskunnassa ole välttämättä varaa ostaa vaatteita ja muita tuotteita kuin alennusmyynneistä) ja siksi näkisin vastuullisuuskeskustelun, niin vaatteiden kuin muidenkin kulutustuotteiden ja lomalentojen kohdalla olevan myös hyvin toimeentulevien ihmisten asia pelkkien yritysten ja rakenteiden syyttelyn sijaan. Ei vähävaraiset, tarpeeseensa ostavat ihmiset pidä pikamuotiketjuja pystyssä, vaan hyvin toimeentulevat ihmiset jotka ostavat koska haluavat.

En henkilökohtaisesti usko ostolakkoihin vaatteidenkaan suhteen, mutta uskon harkitsevampaan kuluttamiseen.

★★★★/★★★★★

On kaksi tapaa elää

Kävelin luontopolulla 3- ja 5-vuotiaan kanssa. Tuli eteen sitten myöhäinen ja pullea mustikka, karvainen toukka, muurahaiskeko tai iso kivi pienempi huokaisi syvään wau, ooh tai onpa se hieno. Kun iso kivi sai osakseen ihastunutta huokailua isompi tokaisi hieman päivitellen miten pienemmän mielestä kaikki oli aina niin upeaa, jopa kivi, että onhan niitä nähty. En enää tarkalleen muista mitä vastasin, koska tilanne huvitti minua niin, mutta päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kuuntelijakin oli jo pian menossa kepukka kädessä tutkimaan seuraavaa mätästä (joka varmasti oli myös salaa erittäin ooh ja hieno).

Hetki palasi mieleeni, kun törmäsin taas usein kuultuun sitaattiin jota Albert Einsteinin sanomaksi väitetään:

On kaksi tapaa elää:
joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

Sama aihe pyöri mielessäni myös elokuussa, kun pyörin ympäri Helsinkiä kilometri toisensa jälkeen arkkitehtuuria, merta ja maisemia ihastellen. Kaikki näytti niin kauniilta ja ihmeelliseltä, että joka toisessa kulmassa oli kaivettava puhelin käteen kuvanottoa varten. Mutta kuinka kauan jaksaisi ihastella ympäristöään, jos muuttaisi Helsinkiin asumaan? Tai oikeastaan mitä vain uutta kaupunkia. Kestäisikö kuherruskuukausi sen kuukauden vai kaksi ennen kuin arki alkaisi tuntua arjelta eikä enää kohottaisi katsettaan kauniisiin yksityiskohtiin vanhoissa kivitaloissa tai puutarhat eivät enää houkuttelisi ihastelemaan, poikkeamaan reitiltä?

Ei tähänkään tietenkään ole mitään absoluuttista vastausta. Toinen ihastelee, toinen ei. Oli kuitenkin herättelevää miettiä asiaa – olenko minä se joka ihmettelee vai se joka ei. Vaikka oli harmillista todeta, että en todellakaan aina ole se ihmettelijä, vaan usein puurran arjessani eteenpäin laput täysin silmillä, niin olen silti luonteeltani pohjimmiltani se, joka pysähtyy kauniiden asioiden äärellä useammin kuin se, joka kiirehtii ohitse. Se, joka vieläkin bongaa kotikaupungistaan uusia kulmia, liikennevaloissa pönöttäessään kuikuilee taivaalla liitäviä lintuauroja ja tuijottaa lumoutuneena puista hiljalleen tuulen mukana leijailevia kultaisen keltaisia kolikoita pitäen niitä ihastuttavan ihmeellisenä.

On alkamassa synkin ja pimein vuodenaika, mutta jos jaksaa ihmetellä ja ihastella, niin ehkä siitäkin taas selvitään.

Syyskuun luetut, osa 2

HELMI KEKKONEN: VIERAAT (SILTALA 2016)
★★★★★/★★★★★
En ole koskaan ennen lukenut Helmi Kekkosen teoksia, vaikka niistä olenkin kuullut maailman sivun verran suositteluja ja kehuja – ei vain ole tullut tarttuneeksi. Vieraat oli hyvä teos aloittaa tutustuminen, sillä se oli niin kaunis, hengästyttävä ja painostava kuin nouseva ukkonen ettei sitä olisi malttanut laskea iltaisin käsistään.

Vieraat on tarina illalliskutsuista, muttei se kerro niistä lainkaan. Se on vain kattaus, johon vieraat asettelevat omat elämänsä, kokemuksensa, tunteensa. Ihmiset, kohtalot, tutut ja vieraat, jännitteet, katseet ja sanomattomat sanat. Erillään, mutta saman kattojen tasalle nousevan maiseman äärellä. Pieniä hetkiä, jotka muuttavat kaiken suunnan. Kaikki on valmista vieraiden tulla.


Kuuntelen kaupungin ääniä ja mietin miten minun elämästäni tuli näin yksinäistä
ja silti sellaista mistä en mitään muuttaisi, mietin miksi en kaipaa ketään vierelleni, en enää.


OLGA KOKKO: MUNAMETSÄ (S&S 2019)
★★★/★★★★★
Olga Kokon Munametsä oli ristiriitainen lukukokemus, sillä parhaimmillaan se oli hauska ja oivaltava sekä juuri sopivan nasevasti feministinen. Samaan aikaan se oli kuitenkin sellaista mukahauskaa luettavaa kuin ei vain olisi osattu lopettaa vitsiä ajoissa eikä se vaan enää naurata.

Kirjan päähenkilö aloittaa uudessa työpaikassa, ärsyyntyy työkavereistaan, potee huijarisyndroomaa ja käy ahkerasti munametsällä. Hän myös pitää aiheesta blogia sekä youtube-kanavaa (ja varsinkin näihin youtube-juttuihin väsyin kaikkein eniten). En tiedä oliko hahmot tarkoituksella tosi karikatyyrimaisia, mutta ärsyttäviä ne kyllä olivat – mikään hahmoissa ei tuottanut yllätystä tai saanut pitämään heistä yhdestäkään. Pääsäännöllisesti tasapaksu teos muutamilla onnistumisilla.

MOOSES MENTULA: TOISET MEISTÄ (WSOY 2020)
★★★★/★★★★★
En tiennyt tästä kirjasta m i t ä ä n, mutta kansi houkutteli tarttumaan kirjaan ja takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta. Lopulta tämä tulikin luettua ihan muutamassa päivässä, kun tarina imaisi mukaansa.

Mooses Mentulan Toiset meistä kertoo syrjäytyneestä Tinosta, jonka arki muuttuu dramaattisesti, kun hän lakkaa tuijottamasta suoratoistona akvaariokuvaa tietokoneensa näytöltä ja alkaa kirjoittaa tarinoita. Tarinat imaisevat Tinon sisäänsä eikä lopulta enää ole varmuutta siitä mikä on todellista ja mikä on tarinaa. Todella mielenkiintoinen lukukokemus ja mukava yllätys, Mentulalta lukisin mielelläni muitakin teoksia.

Syyskuun luetut, osa 1

ANNA KARHUNEN: JOS (KOSMOS 2021)
★★★/★★★★★
Jokaisen meidän mielessä on varmasti käynyt joskus ajatus mitä jos? Anna Karhusen esikoisromaanissa ajatusta on venytetty neljään mitä jos -tarinaan, joissa päähenkilön erilaiset elämänpäätökset syntyvät ystävän vauvakutsuilla.

Kertojan elämän käännekohtia määrittävät pohdinnat siitä, että pitäisikö jäädä väkivaltaiseen parisuhteeseen, tehdä lapsi, pettää, vaihtaa työpaikkaa, erota, deittailla vai mitä ihmettä? Mitä jos teen niin ja näin, niin mitä sitten tapahtuu? Mitä jos olisinkin tehnyt jonkin toisen valinnan, niin olisinko juuri tässä juuri nyt? Jossittelu lienee kuulunut ihmisen ajatusmaailmaan siitä lähtien, kun elämä ei enää ollut pelkkää selviytymistä ja omille ajatuksille jäi aikaa. Tuntuu myös, että se olisi jonkinlainen nykyaikainen kansantauti ja elämää eletään jossitellen eteen- että taaksepäin. Joskus se on toki ihan hauska ajanviete, jos jossittelee vain hupsutteluksi ilman turhaa ja liiallista märehtimistä. Kirjan aiheeksikin se on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti tällä kertaa lopputulos oli kovin tasapaksu. Kirjaa luki yleisestä mielenkiinnosta eteenpäin, mutta siitä ei oikeastaan nauttinut eikä sen päähenkilöt, kertoja mukaanlukien, saaneet kiintymään itseensä millään lailla. Teksti oli paikoitellen hyvää, mutta suurimmaksi osaksi jotenkin todella tylsää ja mitäänsanomatonta. Kolmas tähti Saara Helkalan kuvituksista.

JULIA THURÉN: KAIKKI KULUTTAMISESTA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Jos olet lukenut Julia Thurénin blogia tai muutama vuosi sitten ilmestyneen Kaikki rahasta -kirjan, niin tiedät aika hyvin mitä tältä uudelta Kaikki kuluttamisesta -teokselta odottaa – tyylillisesti siis.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu läpileikkaus kuluttamisen historiasta, sen rakenteista (aina ne rakenteet!) ja tulevaisuudesta. Se on, kieltämättä, kovin keskiluokkaisesta näkökulmasta kirjoitettu, mutta mitä muuta voi odottaa keskiluokkaisen kirjailijan kynästä syntyneen? Kun kirjaa ei lue minkään luokan lasit silmillä, siitä saa kaikkein eniten irti. Mitä kaikkea kuluttaminen oikeastaan pitää sisällään ja mitä eri tapoja on kuluttaa? Yleensä ajattelemme kuluttamista ja sijoittamista vain silloin, kun raha liikkuu, mutta tosiasiassa sanoihin sisältyy paljon muutakin. Kulutamme myös aikaamme sekä sijoitamme sosiaalisen pääomaan, sivistykseen ja hyvinvointiin pörssin sijaan.

Miten siis kuluttaa paremmin oli sitten kyseessä raha tai aika? Kirja ei, tietenkään, kerro valmiita vastauksia, vaan asioita joutuu miettimään ihan itse omaan elämäänsä ja toimintatapoihinsa peilaten. Mikä on minulle tärkeää, mihin olen valmis laittamaan aikaani tai rahaani? Mitä ovat omat arvoni ja elänkö niiden näköistä elämää, kulutanko niin kuin haluan vai performoinko elämääni muille? Mitkä asiat elämässäni ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja? Onko kestävää kulutusta olemassa ja jos on, niin milloin se on jokaisen ulottuvilla? Jos Thurénin kirjoitustyyli nappaa, niin suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, mutta jos pidät kuivemmasta tietokirjallisuudesta etkä siedä keskiluokkaista elämäntyylin esiintuomista, niin sitten ei kannata.


“On lohdullista, että kenenkään ei tarvise luopua tärkeimmistä asioista tavoitellakseen elämää, jonka tämä planeetta ja sen lajit kestävät. Sellaisia kuten ystävyys, rakkaus, nauru, tunteminen, itsensä toteuttaminen, toimijuus ja osallisuus,
haaveilu, kiitollisuus, muiden auttaminen ja autetuksi tuleminen.”


TEEMU KESKISARJA: KIRVES – TOIVO HARALD KOLJOSEN RIKOS JA RANGAISTUS (SILTALA 2015)
★★★★/★★★★
Kyllikki Saaren sekä Bodom-järven tapaukset tuntevat kaikki, mutta kyllä Toivo Harald Koljosenkin nimi olisi hyvä painaa mieleen varsinkin, jos true crime kiinnostaa ja/tai Satakunnassa viettää aikaansa. Pikkurikollisena tunnettu Koljonen laittoi Huittisissa 40-luvulla kerralla kirveellä kylmäksi kuusi ihmistä sen enempiä silmää räpäyttämättä tai tunnontuskia asiasta tuntematta. Teemu Keskisarjan kirjassa paneudutaan Koljosen aukkoja täynnä olevaan historiaan erilaisten asiakirjojen avulla ja koitetaan selvittää, mistä kaikki sai alkunsa. Miksi Koljonen päätyi tarttumaan kirveen varteen, mitkä olivat käänteen tekeviä hetkiä hänen elämässään? Mistä on peräisin pahuus, julmuus tai hulluus? Kaikkeen ei löydetä tai saada vastausta, tietenkään, mutta matka on mielenkiintoinen ja vetävästi kirjoitettu ilman, että millään asialla mässältäisiin. Kirja tarjoilee myös monia pieniä knoppeja ja itsekin opin mm. seinähullu-termin alkuperän sekä sain varmistuksen siitä, että idiootit ovat sangen vaarallisia yhteiskunnalle.