On kaksi tapaa elää

Kävelin luontopolulla 3- ja 5-vuotiaan kanssa. Tuli eteen sitten myöhäinen ja pullea mustikka, karvainen toukka, muurahaiskeko tai iso kivi pienempi huokaisi syvään wau, ooh tai onpa se hieno. Kun iso kivi sai osakseen ihastunutta huokailua isompi tokaisi hieman päivitellen miten pienemmän mielestä kaikki oli aina niin upeaa, jopa kivi, että onhan niitä nähty. En enää tarkalleen muista mitä vastasin, koska tilanne huvitti minua niin, mutta päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kuuntelijakin oli jo pian menossa kepukka kädessä tutkimaan seuraavaa mätästä (joka varmasti oli myös salaa erittäin ooh ja hieno).

Hetki palasi mieleeni, kun törmäsin taas usein kuultuun sitaattiin jota Albert Einsteinin sanomaksi väitetään:

On kaksi tapaa elää:
joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

Sama aihe pyöri mielessäni myös elokuussa, kun pyörin ympäri Helsinkiä kilometri toisensa jälkeen arkkitehtuuria, merta ja maisemia ihastellen. Kaikki näytti niin kauniilta ja ihmeelliseltä, että joka toisessa kulmassa oli kaivettava puhelin käteen kuvanottoa varten. Mutta kuinka kauan jaksaisi ihastella ympäristöään, jos muuttaisi Helsinkiin asumaan? Tai oikeastaan mitä vain uutta kaupunkia. Kestäisikö kuherruskuukausi sen kuukauden vai kaksi ennen kuin arki alkaisi tuntua arjelta eikä enää kohottaisi katsettaan kauniisiin yksityiskohtiin vanhoissa kivitaloissa tai puutarhat eivät enää houkuttelisi ihastelemaan, poikkeamaan reitiltä?

Ei tähänkään tietenkään ole mitään absoluuttista vastausta. Toinen ihastelee, toinen ei. Oli kuitenkin herättelevää miettiä asiaa – olenko minä se joka ihmettelee vai se joka ei. Vaikka oli harmillista todeta, että en todellakaan aina ole se ihmettelijä, vaan usein puurran arjessani eteenpäin laput täysin silmillä, niin olen silti luonteeltani pohjimmiltani se, joka pysähtyy kauniiden asioiden äärellä useammin kuin se, joka kiirehtii ohitse. Se, joka vieläkin bongaa kotikaupungistaan uusia kulmia, liikennevaloissa pönöttäessään kuikuilee taivaalla liitäviä lintuauroja ja tuijottaa lumoutuneena puista hiljalleen tuulen mukana leijailevia kultaisen keltaisia kolikoita pitäen niitä ihastuttavan ihmeellisenä.

On alkamassa synkin ja pimein vuodenaika, mutta jos jaksaa ihmetellä ja ihastella, niin ehkä siitäkin taas selvitään.

4 thoughts on “On kaksi tapaa elää

  1. Oon asunu Oulusa 14 vuotta ja kyllä mää vieläki ihastelen ja välillä jopa löydän uusia juttuja ihastella. Vuodenaikojen vaihtelu tuo esiin erilaisia puolia vaikka siitä samasta kaupungintalon vaahterasta. Haluan myös pitää kiinni kauneuden näkemisestä, koska se tuo elämään hyviä asioita ja pitää yllä vaaleanpunaisia linssejä. Noita linssejä todellakin tarvii, ku välillä elämä on melkosta paskassa tarpomista.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s