2+1 vielä ehdit! (Yle Areena)

Nothing Like a Dame (katseluaikaa jäljellä: 20 päivää)

Aivan ihastuttava dokumentti, jossa Maggie Smith, Joan Plowright, Eileen Atkins ja Judi Dench keskustelevat elokuvista ja taiteesta ylipäätänsä ja muistelevat menneitä. Ei ole mitään väliä ovatko näyttelijöiden työt sinulle tuttuja tai tiedätkö heidän urastaan yhtään mitään, sillä näiden rouvien juttujen parissa viihdyt varmasti ja jäät kaipaamaan vielä vähän lisää. Upeita uria, upeita naisia!

Adele One Night Only (katseluaikaa jäljellä: 10 päivää)

Avasin television ihan sattumalta, kun tämä oli menossa, mutta säästin ohjelman lopulta katsottavaksi myöhemmin ja ihan ajatuksen kanssa. Luvassa Oprahin haastattelu ihan järjettömän upeassa ruusutarhassa ja Adelen ensimmäinen konsertti vuosikausiin Griffithin observatorion äärellä auringonlaskun aikaan joka saa herkistymään, aikaan kokovartalokylmiksiä ja uskomaan taas rakkauteen. Jos pelkkä tv:stä katsominen tuntui tältä, niin en voi edes kuvitella miltä on tuntunut istua pienessä, tarkkaan valikoidussa yleisössä paikan päällä.

+

Pelastakaa mehiläiset (katseluaikaa jäljellä: yli kaksi vuotta)

Tämä nyt ei ihan uppoa ehdit vielä -kategoriaan, mutta tämä jatkaa aika hyvin edellisten dokumenttien luomaa hyvää fiilistä. Maailmaamme uhkaa tunnetusti pölyttäjien kato ja aiheeseen pureudutaan hyvin maanläheisesti Pelastaa mehiläiset -dokumentissa. Jimmy Doherty houkuttelee Peterborough’n asukkaat mukaan pörriäisten pelastustalkoisiin ja näemme erilaisia tapoja ja ajatuksia lisätä pölyttävien hyönteisten määrää. Kaksiosaisen dokumentin toisessa osassa nähdään miten tehdyt asiat toimivat ja kuinka vähällä voisi itsekin helpottaa pörriäisten elämää kaupunkiolosuhteissa. Hyvän mielen dokumentti pahan mielen aiheesta!

Vuosi ostamatta vaatteita?

Luin marraskuussa Laura Frimanin kirjan Tauko, jossa Friman kertoo vuoden kestäneestä projektistaan, minkä aikana hän ei ostanut lainkaan vaatteita – ei uutena, ei käytettynä, ei ollenkaan.

Kirja sai minut miettimään, että pystyisinkö samaan. Ajatuksena se tuntui heti älyttömän helpolta, että tottakai pystyisin, vuosihan on lopulta ihan naurettavan lyhyt aika. Sitten mietin asiaa pidemmälle ja aloin kyseenalaistamaan teon helppoutta. Ei vuosi ilman minkäänlaisia vaateostoksia olisi ehkä sittenkään ihan läpihuutojuttu. Mitäs sitten jos/kun jokin vaate hajoaisikin ja tilalle olisi oikeasti hankittava uusi? Kävin miettimään esimerkiksi omia talvihousujani, jotka olen ostanut lähemmäs 10 vuotta sitten Seppälän lastenosastolta ja jotka alkavat olla yhden reippaan kyykkäyksen päässä repeämisestä, sillä vartaloni on alkanut muistuttaa viime vuosina tikun sijasta päärynää. Jos ne ratkeaisivat kesken kylmimmän helmikuun, niin olisiko kohtalonani sitten vain palella tai kieltäytyä poistumasta kotoani ennen kuin pakkaset päättyisivät (ei lainkaan huono ajatus…). En ehkä voisi olla täysin ehdoton ostamattomuuteni kanssa, mutta voisin kiinnittää siihen vieläkin enemmän huomiota.

Antaisin itselleni luvan ostaa vaatekappaleita, joita oikeasti tarvitsen – olivat ne sitten korvaavat toppahousut, kun vanhoista aika jättää tai uusia alusvaatteita, kun vanhoista alkaa jo lähes kaikissa olla enemmän kuin jalkojen ja vyötärön mentävät reiät. Käytössäni on myös viimeisen kahden vuoden aikana revennyt jopa kolmet farkut, joten voisi olla aika ostaa yhdet mustat tilalle. Näitä (melko väistämättä) tulevia hankintoja tehdessä yritän myös parhaani mukaan ottaa huomioon niiden vastuullisuuden. Esimerkiksi mustia farkkuja olen ajattelut lähteä etsimään ensin Nudgesta ja kirpputoreilta, mutta jos housuilta paljon vaativaan kroppaani ei löydy niistä sopivia, niin en tiedä minne sitten suuntaisin, sillä haluan ehdottomasti sovittaa housut ennen niiden ostamista.

Se, että osaa erottaa oikean tarpeen haluamisesta on usein vaikeaa, sillä ihminen on kaikkein paras valehtelemaan silloin, kun hän valehtelee itselleen. Kun kohtaa vaaterekillä kauniin kuosin tai uskomattoman pehmeän neulepuseron on helppo keksiä lukemattomia syitä siihen miksi se vaate tulisi itselleen ostaa, miksi juuri sen tarvitsisi. Kun itsellään on lista valmiina tuotteista joita oikeasti tarvitsee on haluun perustuvia “tarpeita” helpompi jättää huomiotta.

Tällä hetkellä oma mahdollinen tarvelistani ensi vuodelle näyttäisi siis tältä:

  1. toppahousut
  2. alusvaatteita
  3. mustat farkut

Toki matkan varrella voi niitä oikeitakin tarpeita syntyä lisää, mutta lähtökohtaisesti aion pärjätä näillä hankinnoilla. Käyn myös jatkuvaa keskustelua taistelua pääni sisällä siitä, että antaisinko listalla paikan myös yhdelle villille kortille, jos jotain oikeasti vastustamatonta tulisikin eteen. Yksi vapaavalintainen villi kortti vuodessa antaisi luvan jollekin ns. turhalle hankinnalle, jolle olisi löydettävä niin painavat perusteet siitä, ettei mitään sen parempaa varmasti tulisi löytämään ja se tulisi 100% varmuudella käyttöön ettei sitä mitenkään voisi pitää kevyenä hankintapäätöksenä. En osaa vielä sanoa mihin päädyn tämän kanssa, mutta pyrin siihen, etten olisi liian ehdoton minkään suhteen elämässäni, joten voi olla, että villi kortti saattaa listalle myös päätyä.

Tulen varmasti palaamaan aiheen pariin tulevan vuoden aikana, joten seuraavaan kertaan!

Marraskuun luetut

LAURA FRIMAN: TAUKO (GUMMERUS 2021)
★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea toinen vaatteisiin liittyvä teos heti Anniina Nurmen Rakastan ja vihaan vaatteita -teoksen jälkeen varsinkin, kun Laura Frimanin Tauko oli niin eri maailmasta. Siinä missä Nurmi paneutua vaatteiden vastuullisuuteen ja alkuperään Friman oli sen äärellä mitä vaatteet meille oikeastaan merkitsevät. Sillä myönnettäköön, että vaatteet eivät suurimmalle osalle meistä ole vain kankaan palasia joilla suojaamme itsemme eri sääoloilta ja pidämme itsemme peitettyinä, vaan yhdistämme niihin erilaisia narratiiveja siitä keitä me olemme ja/tai haluaisimme olla. Mitä se kaunis neulepaita meistä kertoo muille tai juuri se oikealla tavalla huoleton t-paidan ja farkkujen yhdistelmä.

Frimanin teoksessa vaatteet eivät ole yksi vastuullisuuden taisteluareenoista, vaan tapa itseilmaisuun, minäkuvan rakentamiseen ja yksi keino siihen, että haluaako erottua vai kadota massaan. Vaatteet ovat jotain mitä himoita ja pyrkimys uudistaa itsensä jokaisen uuden vaatekappaleen äärellä. Miltä siis tuntuu evätä itseltään kaikki tämä ja hyväksyä jo olemassaoleva vaatekaappinsa sellaisena kuin se on ostamatta mitään uutta vaatetta kokonaiseen vuoteen? Saattaa kuulostaa helpolta, mutta jos asiaa ajattelee yhtään pidemmälle ja lukee Frimanin teoksen ymmärtää, että meidän kulutuskeskeisessä yhteiskunnassamme se on helpommin sanottu kuin tehty.

VANESSA SPRINGORA: SUOSTUMUS (WSOY 2021)
★★★/★★★★★
En tiedä haluanko oikeastaan kirjoittaa tästä kirjasta mitään, sillä se sai minut tuohtumaan niin moneen otteeseen. Springoran tositapahtumiin perustuva Suostumus tuntui erittäin vaikealta luettavalta, vaikka se olikin todella hyvin kirjoitettu ja jäsennelty kokonaisuus ja minulta suuttantui sen ohuudesta huolimatta kirjan parissa todella monta iltaa. Teos kertoo ajasta jolloin Springora oli nuori ja vanhempi mies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen – asia, joka oli yleisesti tiedossa, mutta kukaan ei siihen puuttunut, sillä kyseinen mies oli arvostettu kirjailija. Jopa Springoran oman äidin flegmaattisuus asian suhteen oli niin typerryttävää, että teki usein mieli lakata lukemasta. On uskomatonta, miten ihmiset sulkevat niin usein silmänsä tai katsovat pois, kun rikollisen asemassa on tunnettu henkilö tai arvostettu alansa ammattilainen ikään kuin se olisi jokin kaikelta suojeleva muuri, jota ei tohdita murtaa. Niin ulkomailla kuin Suomessakin, kun mm. ahdistelusyytteitä ja tuomioita saaneet ihmiset edelleen saavat ruutuaikaa ja uhrit hiljennetään. Uskomatonta.