Ehkä voisin kerrankin vain olla

Blogi on ollut hiljainen jo jonkin aikaa.

Sain työn ohessa suorittamani opinnot loppuun viime vuoden lopulla ja kuin taikaiskusta vapaapäiväni olivat taas vapaapäiviä koulupäivien sijaan eikä minua kirittänyt enää eteenpäin dedis toisensa perään. Vapaapäivien lomassa huomasin usein ajattelevani, että nyt tämä vapautunut aika pitää käyttää kirjoittamiseen ja hiljaisena jököttävään blogiin. Ajatus tuntui kuitenkin todella raskaalta, koska ei minulla ollut mitään intoa kirjoittamiseen. Annoin lopulta tilaa ajatukselle, ettei minun todellakaan pidä päivittää blogia tai tehdä mitään muutakaan sellaista vapaapäivinäni mitä en tahdo tehdä. Ehkä voisin kerrankin vain olla.

Ja niin olen vain ollut ja lojunut, ihmetellyt ja ajatellut. Yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää oikeasti, että minulla on aikaa – kaikkeen. Tämä joutilaisuus ja tilan tunne on myös herätellyt ajatuksia uusista opinnoista. Korkeakouluopinnoista. Olen tutkinut markkinoinnin, viestinnän ja jopa journalismin mahdollisuuksia. Käärinyt ajatuksiani sen ympärille, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi (en tiedä vieläkään), olisiko minusta täyspäiväiseksi opiskelijaksi (en todellakaan tiedä) ja olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, koska jokainen sillä silmällä silmäilemäni tutkinto on pelkkää päiväopiskelua hybridimallin sijaan (voi kunpa tietäisin vastauksen edes tähän).

Luotan siihen, että vielä jonain päivänä ajatukseni kirkastuvat ja tiedän mitä kohti suunnata, mutta sitä ennen aion vielä jatkaa vain olemisen harjoittelua.