Soittivat

Aurinko loistaa kirkkaana ikkunan takaa paljastaen talven keräämät pölyt ja liat. Luen toisen sohvalla Anni Kytömäen Margaritaa, sivut ovat virsikirjan hennot. Ajatus viipyilee teekupin reunoilta, sivuilla olevasta sodasta oikeaan sotaan.

Puhelin soi ja ruudulla lukee nimi, joka ei koskaan soita. Hetken mietin, että nyt on varmaan joku hätä. Sydän ehtii puristua kasaan sekunneissa ja ajatus lentää läheltä kauas ja taas lähelle, osumatta.

On löydetty kuolleena, soittivat. Hautajaiset sitten myöhemmin. Aja varovasti kotiin. Huomiseen.

Moni saa päivän aikana saman yllättävän soiton, joka keskeyttää päivän kulun. Ehkä jokin toinen harmi ei tunnukaan enää niin suurelta tai ajatus on pakko siirtää vielä hetkeksi sivuun. Ehkä unohdamme hetkeksi maailman kiehunnan, sodat – kaiken ja hätkähdämme, kun niistä muistutetaan. Liu’umme tilaan, jossa henkilökohtainen suru sekoittuu yhteiseen hätään, yksittäiset menetykset moninkertaisiin. Surun aikakausi.

Veivät koiran tänään piikille, sattumaa.
Ehkä menivät samaa matkaa, hän niin piti koirista.
Ehkä.

4 thoughts on “Soittivat

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s