Viime aikoina luettuja: Margarita ja Astrologiaa epäilijöille

Olen päättänyt tästä lähtien kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista pidin kaikkien lukemieni teosten sijaan. Varsinkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että liian moni luettu kirja jää potentiaalistaan kovin vajaaksi ja tuntuu ajanhukalta kirjoittaa lähinnä meh-tuntemuksia aiheuttavista teoksista tai varsinkaan niistä, joiden kannet sulkiessaan vain miettii miksei vain lakannut lukemasta, kun ei se lukukokemus siitä lopulta kuitenkaan parantunut.

Tässä siis viime aikoina muutama ilahduttanut ja kiinnostanut kirja:

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) tuntui olevan kaikkialla heti julkaisunsa jälkeen ja nyt kun lopulta sain teoksen itsekin luettua en enää ihmettele lainkaan miksi. Myönnän, että alku tuntui hieman nihkeältä luettavalta, mutta kun tarina ja henkilöt alkoivat paremmin hahmottua ei takaisin enää ollut kääntymistä.

Tarinan kertojina toimivat kylpylän hieroja Senni, metsiä tutkiva Antti sekä sotilas Mikko. Kirja tuntui samaan aikaan olevan todella herkkä, mutta samaan aikaan sen aiheet kuitenkin olivat erittäin kovia ja jopa raastavia. Kertojien tarinat linkittyivät toisiinsa hitaasti, mutta varmasti. Kaikki juonenkäänteet eivät tokikaan lukijalle tule yllätyksenä, mutta muutama puun takaa kiertävä yllätyskin myös löytyy, jota ainakaan tämä lukija ei arvannut etukäteen.

Koin myös, että kirjassa oli luonto erittäin vahvasti läsnä. Kun viime kesänä luin Delia Owensin Suon villin laulun, niin odotin siltä nimenomaan paljon kehuttua luontokuvausta ja luonnon läsnäoloa – joutuen lopulta pettymään kovin kohtalaiseen tarinaan, mutta niin kai usein liiaksi hypetettyjen kirjojen kanssa käy. Sain kuitenkin täyslaidallisen odottamaani luontoa lopulta Margaritan kanssa, kun luonto tuntui koko ajan olevan kuin yksi sen päähenkilöistä, mikä oli vähän outoa ottaen huomioon sen, että tässä teoksessa liikuttiin paljon enemmän kaupunkimaisemassa kuin Suon villissä laulussa. Yhtenä syynä on varmasti se, että Margaritassa luonto oli minulle paljon tutumpaa kotimaista laatua kuin rämeinen suoalue. Yhtä kaikki, kirjakaupassa tai kirjastossa suosittelen tässä(kin) tapauksessa tarttumaan ennemmin kotimaiseen luontokuvaukseen.

Janica Branderin Astrologiaa epäilijöille (Like kustannus 2022) on mielenkiintoinen läpileikkaus astrologian historiaan ja eri horoskooppimerkkien luonteenpiirteisiin. Uskon kirjan jollain tapaa kiinnostavan kaikkia, sillä meillä kaikillahan on jonkinlainen mielipide horoskoopeista, uskoi niihin sitten tai ei.

Taivaankappaleiden liikkeisiin ja tähtien asentoihin perustuvaa keskustelua pidetään useimmiten naisten hömppäjuttuina ja suuremmalle yleisölle se sellaisena varmasti näyttäytyykin iltapäivälehtien ympäripyöreinä horoskooppeina, joita joku vain liuhihnalta kirjailee, mutta kuten Branderin kirja paljastaa, ovat astrologian juuret sen verran kaukana modernin kahvipöydän horoskooppikeskusteluista, että se olisi jo aika valjastaa osaksi kulttuurihistoriaamme. Sillä kyllähän jo ne esseistä tunnetut antiikin roomalaisetkin astrologiaa harjoittivat eikä silloin tosiaankaan ollut kyse mistään naisten puuhastelusta.

En itse usko 100% mihinkään horoskooppiasioihin, sillä kuten kaikki ennustukset nekin ovat monesti itseään toteuttavia (kuten myös Branderin omakohtaiset kokemukset kertovat), mutta silti osaksi uskon ja miksen uskoisi, kun niin monet luonteenpiirteet osuvat kuitenkin kohdalleen – myös ne ei niin mairittelevat. Kirjan horoskooppiosiota olikin mielenkiintoista ja huvittavaa lukea, sillä tunnistin niistä monet ystäväni, tuttuni ja sukulaiseni. Uskon jopa bonganneeni erään eksäni, jonka syntymäpäivä ei koskaan minulle selvinnyt, sillä kuvaus osui häneen niin selkeästi. Se, että uskon horoskooppeihin ei kuitenkaan poista sitä faktaa ettenkö uskoisi myös tieteeseen. On hyvä muistaa, että astrologiakin voi olla vaarallista väärissä käsissä, jos sillä yritetään häivyttää tiede tai sen opeilla väitetään pystyvän ihmeisiin.

Vaikka suurimmaksi osaksi Astrologiaa epäilijöille olikin miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa, niin välillä sen iltapäivälehtityylimäiset latteudet ja eräänlainen asioiden toistuvuus tekivät sen lukukokemuksesta huonomman. Uskallan silti tätä suositella, varsinkin kaikille epäilijöille.

Pääsiäinen tuli ja meni

Pääsiäinen tuli ja meni. Minulla oli yhteensä viisi päivää vapaata, jotka katkesivat ärsyttävästi juuri sieltä keskimain yhden työpäivän verran. Ajattelin sen harmittavan enemmän, mutta onhan ne rahat laskujen kattamiseen joskus työnteolla tienattava.

Vapaapäivien aikana ehdin ja olin ehtimättä, osasin kerrankin uppoutua kiireettömyyteen – ainakin muutaman kerran. Tuijotin Yle Areenasta dokumentteja ja sarjoja sipsejä ja töhnämunia (ne dumlet ovat taivaallisen makuisia!) syöden. Luin yhden kehnon kirjan loppuun ja aloitin toista. Kaivoin pyörän pyöräkellarista, pyyhkäisin siitä pölyt ja kävin lyhyellä testiajolla talven jälkeen. Pyörä ja hiekattomat tiet rullasivat mukavasti, mutta oma pyöräilykuntoni oli niin heikko, että olin kotiin palatessa aivan poikki ja jouduin tapojeni vastaisesti ottamaan hissin. Hoivasin kevätkylvöjäni ja uskalsin vihdoinkin jättää ne ensimmäistä kertaa yöksi parvekkeelle – ensimmäisellä yrityksellä hiivin sittenkin nostamaan ne sisälle pimeyden laskeuduttua.

Ilmassa on tuoksunut usein keväältä. Sellaiselta pölyn ja sulavan, märän maan yhdistelmältä joka on vuoroin vähän ällöttävä ja vuoroin lupaus tulevasta lämmöstä. Kärpäset ja perhoset lentävät haparoiden ja leskenlehtiä ponnahtelee päivittäin lisää esiin. Parvekkeelle ostamani narsissitkin puhkesivat kukkaan juuri sopivasti pääsiäiseksi. Olen vuoronperään haaveillut vihreän vehreästä parvekkeesta ja murehtivnut jo valmiiksi kaiken vihreän kuivumista, jos karkaan pidemmäksi aikaa mökille tai muualle kasvukauden aikana. Yhä useammin ja useammin uppoudun haaveeseen siirtolapuutarhamökistä tai omasta pienestä tönöstä jossain, en tiedä missä. Sellaisesta paikasta, jossa tähän aikaan vuodesta ensimmäiset krookukset kukkisivat jo, jossain päin pihaa olisi muhkea vadelmapensas ja käynti pihaan pergolan alta. Haaveilu on ihanaa ja soisin ihmisten tekevän sitä useamminkin sen sijaan, että ravistaisivat haavekuvat pois mahdottomina, saavuttamattomina tai pöhköinä. Ei kaikkia haaveita tarvitse koskaan toteuttaa, joskus on vain mukavaa uppoutua niihin ja tehdä niistä jopa mahdottoman suuria, suorastaa huvitella niiden parissa.

Vapaapäivinä oli myös ihanasti tilaa ajatella, sitä kai kaipasinkin kaikkein eniten. Kun vapaita on useimmiten vain se yksi tai kaksi peräkkäin, niin niistä toinen menee asioiden hoitamiseen ja toinen olemiseen eikä sellaiselle tylsyyden mahdollistamalle ajattelulle niinkään jää tilaa. Seuraavaksi voisinkin siis haaveilla kolmen päivän viikonlopusta joka viikko.

Vuosi ostamatta vaatteita, osa 1

Ensimmäiset kolme kuukautta takana vaatteiden ostotaukoa. Miltä nyt tuntuu?

Tammikuu ja helmikuu olivat oikeastaan ajatustenkin tasolla kovin maltilliset, vaikka instagram osasikin tammikuussa kohdentaa kaikki vaatemainoksensa oikein ja ihastelin jos jonkinlaisia mekkoja ja lappuhaalareita. Ostohaluja kuitenkin kihelmöivät vain pari t-paitaa, jotka myös jäivät sille kihelmöinnin tasolle. Helmikuussa katsoin Spice Girls -dokumentin YleAreenasta ja sen äärellä hekumoin Spice Girlsien logolla varustetusta t-paidasta, mutta ostamatta sekin jäi. Haaste ei siis oikeastaan aiheuttanut ensimmäisinä kuukausinaan erityisiä tuntemuksia eikä edes tuntunut haasteelta. Mutta sitten…

Enpä olisi koskaan uskonut laittavani nettiin kuvaa haaroistani (only fans -tuotanto ei siis kiinnostele), mutta tässä sitä vaan ollaan. Helmikuun viimeisenä päivänä viimeiset täysin ehjät farkkuni sanoivat itsensä irti ja ratkesivat huarukasta. Tätä tapahtumaa tosin olin jo enemmän tai vähemmän odottanutkin tapahtuvaksi, sillä sama on käynyt jo kahdesti aiemmin nyt muutaman vuoden sisään – housuni vain ovat tulleet elämänkaarensa päähän. Kahdet hajoinneista housuista ovat olleet lähemmäs kymmenen vuoden ikäisiä (todellakin sitä parempaa Seppälää), mutta yhdet olivat vain muutaman vuoden ikäiset YourFACE:t, joiden kestävyys (kestämättömyys) otti hieman päähän. Hajonneiden farkkujen äärellä tulin sitten tulokseen, että ne tarvelistalla olevat mustat farkut on siis hankittava mahdollisimman pian.

Kävelin seuraavana päivänä aurinkoisessa säässä kirpputorille ja testasin kahdet kokoani about vastaavat mustat farkut, mutta kumpikaan ei istunut mitenkään päin hyvin. Takaisin päin talsiessani aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Olen laittanut mustat farkut tarvelistalleni, mutta tarvitsenko niitä oikeasti? Kyllähän ne toisivat helpotusta elämääni, sillä ne sopisivat kaikkien yläosieni kanssa yhteen ja ne olisivat minun tyyliseni. Ottaessani vaatehuoneeni tarkemman tarkastelun alaiseksi tulin kuitenkin tulokseen, että minulla on viisi hametta, kolmet ohuet kesähousut joihin saa kerroksia sukkahousuilla, 14(!) mekkoa sekä kahdet vähän risat, mutta edelleen käyttökelpoiset farkut. Lisäksi löytyy muutamat ulkoiluhousut sekä treenipöksyt, kotoilulegginsejä ja suhteelliset siistit kollarit, joten ei tässä ihan pebandeerus paljaana tarvitse juoksennella.

Tuntui todella vaikealta ymmärtää ja todella sisäistää, että minä en tarvitse mustia farkkuja, mutta minä haluaisin ne niiden helppouden vuoksi. Farkut hankkimalla kaikki nuo edellämainitut vaatehuoneessa säilytetyt alaosat ja mekot menettäisivät taas käyttöaikaansa ollen täysin mitään lisäarvoa tuottamatonta pääomaa. Rekillä roikkuessaan niistä on vain kulua, kun ne vievät tilaa ja niistä eroonpääseminen käytön sijaan tarkoittaisi vain vaivannäköä ja ajankulua sen sijaan, että ne tuottaisivat minulle lämpöä, suojaa tai hyvää oloa, jota ne päälle pukiessani tuntisin.

En päätynyt ostamaan uusia tai edes käytettyjä mustia farkkuja, sillä minä en tarvitse niitä. Tiedän myös, että olen melko varmasti tämän saman farkkupohdinnan äärellä viimeistään syksyllä, kun ilmat alkavat taas viiletä ja haluaisin vetää jalkaani jotain tukevampaa kuin sukkahousut ja kesähuitulahousut.

Vuoden 2022 aikana ostamani vaatteet: 0kpl
Haaste päivittyy kuukausittain instagramissani.