Uusi arki koittaa pian

Elokuussa olen viettänyt kesälomaa ja opetellut ettei minun pidä tehdä mitään. Mökillä ollessanikin saatoin aamiaisen äärellä ajatella, että pitää mennä poimimaan mustikoita ja heti sen perään sanoa ääneen itselleni ja mökin hiljaisille hirsille sinun ei tarvitse tehdä mitään, mutta voit mennä mustikkaan, jos haluat. Kotiin toin mukanani lopulta 1,5 litraa mustikoita. Olisin halunnut noukkia pulleita, sinisiä marjoja enemmänkin sillä metsä oli niitä täynnä, mutta sietämättömäksi käynyt helle ajoi minut pois metsästä jo puolen päivän aikaan.

Helle sen sijaan on määrittänyt minua enemmän sitä mitä voin lomalla tehdä. Kehoni sietää hellettä kovin kehnosti ja voin helposti pahoin, jos joudun olemaan pitkään helteisessä auringonpaahteessa. Niinä päivinä, kun uhmasin hellettä ulkoilemalla pidempään ja kävellen ympäri kaupunkia päädyinkin lopulta makaamaan sohvalla silmät ummessa kuin naiset niissä meemipohjien tauluissa, jotka viettävät victorian wife -kesää, nestettä ja suoloja tankaten. Monen pistävän aurinkoisen päivän vietinkin suurimman osan ajasta joko varjossa tai sisällä lukien – mikä on johtanut siihen, että tätä kirjoittaessani olen lukenut elokuussa jo kuusi kirjaa.

Ilman helteiden myötäistä vaikutustakin olisin silti saattanut tarttua kirjoihin alkuvuotta ahnaammin, sillä jossain ajatusteni perukoilla sykkii pieni pelko siitä etten enää pian ehdi lukea niin paljoa pelkästään huvin vuoksi. Uusi arki koittaa pian, sillä tämän viimeisen kesälomaviikon jälkeen en enää palaa töihin kuin viikoksi.

Hain alkuvuodesta ammattikorkeakouluihin vähän sellaisella kokeilenpa kepillä jäätä -tyylisellä mielellä ja vaikka tuntuikin siltä, etten osannut oikeastaan mitään pääsykokeissa ja joutuisin miettimään asioita vielä uudelleen opiskelupaikka osui kuitenkin kohdalle – kaksikin! Pelkällä todistusvalinnalla pääsin opiskelemaan markkinointia paikalliseen oppilaitokseen, mutta se oli viimeinen valintani eikä markkinointi suoraan sanottuna enää kiinnosta minua niin paljoa enkä jaksa uskoa, että pääsisin tekemään vain haluamaani oikeasti vihreää ja vastuullista markkinointia. Tiesin siis etten paikkaa ottaisi vastaan, vaikka se olisi ainoa vaihtoehtoni. Pääsykokeen jälkeen tie ensimmäiseen toiveeseeni jäi hyvin suurille varasijoille, mutta toiseen valintaani pääsin ja otin opiskelupaikan vastaan. Syyskuun alussa jään opintovapaalle visualistin työstä ja aloitan rakennetun ympäristön opinnot (hortonomi) Hämeen ammattikorkeakoulussa. En vielä tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan tai onko ala minulle oikea ja sopiva, mutta ainakin se kiinnostaa tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin myynti ja markkinointi – tosin moni kaverini on sanonut, että alahan on kuin minulle tehty, mutta tosiasiassahan kyseinen koulutus sisältää hyvin paljon muuta kuin pelkkää kasvien kanssa puuhastelua. Uskon kyllä itsekin suunnan olevan oikea ja toivon, että osaan edes vähän opiskella korkeakoulutasolla. Ensimmäiset lähipäivät ovat jo tällä viikolla ja vatsanpohjassa tuntuu jännityksen kipristyksiä. Hyvänlaisia, onneksi.

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva oli yksi kesäloman museokohteista

Opiskelun realiteetit paljastuvat minulle varmasti joko aivan yllättäen tai pehmeästi ponnahtaen tehden suunnitelmani ehkä mahdottomiksi, mutta toivon syvästi, että saisin sosiaaliselle elämälle varatun viikonlopun lisäksi jokaiselle viikolle raivattua myös yhden täysin opiskelusta vapaan arkipäivän. Vain minulle omistetun päivän, jolloin saisi luvan kanssa lojua, siivota kotia, lukea opintoihin liittymätöntä kirjallisuutta, kirjoittaa blogia, kirjeitä ja kortteja, katsella elokuvia ja dokumentteja sekä käydä (budjetin mukaan) kahvilassa ja ulkoiluttaa museokorttia omalla kylällä tai opiskelijakortin suomien matkalippualennusten turvin vaikka pää-Hesoissa asti. En halua näännyttää itseäni opintojen äärellä tai nähdä niistä painostavia unia (kuten olen jo alkanut nähdä työhönpaluusta), vaan haluan oppia uutta ilman, että olen burn outin äärellä valmistuttuani tai jättänyt sen vuoksi opinnot kokonaan kesken.

Seuraavaksi nautin lämpöä vielä hieman säteilevästä yrttivoipatongista (vaikka sen jälkeen mahani onkin pyöreä kuin pallo ja pitää korisevaa konserttia) ja pian sen jälkeen maalaan vielä viimeisen seinänpätkän, sillä olen lomani aikana myös vihdoin saanut ensimmäisenä koronakeväänä aloittamaani pintaremonttia eteenpäin.

Tavoitteellinen rentoutuminen

Luin tänään loppuun Eva Åkerbladin teoksen Huolenpitoja (S&S 2022). Se oli kaunis, mutta koukeroinen ja uskon siitä suurimman osan menneen minulta aivan täysin ohitse. En kuitenkaan laske sitä teokselle miinukseksi etten itse ymmärrä modernia runoutta (en oikeastaan tiedä ymmärränkö klassisempaakaan), joten en arvioi sitä sen enempää.

Kirjoitan siitä kuitenkin siksi, että sen aihepiiri koskettaa minua ja uskoakseni hyvin montaa muutakin ihmistä. Teoksessa kertoja matkustaa sanatorioon tarkoituksenaan rentoutua tavoitteellisesti.

Nykyaikana meistä moni, liiankin moni, yrittää samaa. Etsimme rentoutta ja lepoa niin tavoitteellisesti, että siitäkin tulee vain yksi suoritteista. Ängemme lomamme niin täyteen rentoutumisen tavoittelua ettemme oikeastaan rentoudu yhtään ja palaamme töihin entistä uupuneempina.

Mitä jos emme tavoittelisi rentoutta tai lepoa?

Mitä jos vain rentoutuisimme ja lepäisimme.

Antaisimme olla, nukkuisimme hieman pidempään, antautuisimme päiväunille kirjan levätessä rintamme päällä, uittaisimme jalkoja laiturilta vain maisemaa katsellen, antaisimme kehomme muovata muotonsa sohvaan ja kuulostelisimme mitä kehomme ja mielemme kaipaa. Tekisimme ja menisimme vain, jos itsestä siltä tuntuisi eikä siksi, että niin kuuluu tehdä. Kun meiltä loman jälkeen kysyttäisiin mitä lomallasi teit voisit leuka pystyssä sanoa ettet tehnyt mitään ja se oli i h a n a a.

“Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

– Eeva Åkerblad, Huolenpitoja (S&S, 2022)