Kevyt kevät

Muistan kevään parin vuoden takaa, jolloin istuin junassa kohti Helsinkiä ja radan varret olivat pakahduttavan valkoisena valkovuokoista. Olin samaan aikaan tosi surullinen ja toiveikas ja sain niistä auringon herättelemistä kukista paljon lohtua ja lisäiloa. Sinä keväänä tuntui muutenkin olevan valkovuokkoja ihan joka puolella, sellaisissakin paikoissa joissa niitä ei ollut aiemmin nähnyt – tai ehkä ei sitten vain ollut katsonut. Kävelyillä, junamatkoilla, autoillessa ja työmatkan varrella valkoiset kukkaryppäät loistivat kuin tuhannet tähdet ja pitivät minusta huolta; katso, täällä me ollaan ja niin olet sinäkin. Tänä keväänä lämpimät säät tulivat jotenkin niin yllättäen ja rytinällä, että olen jo viime päivinä kävelyilläni ollut silmämunat pitkällään valkovuokkoja tiirailemassa, mutta löytänyt vain valkoisia roskasilppuja (roskaajat roskiin!). Ajattelin, että ehkä on vielä tosiaan turhan aikaista, mutta tänään näin kun näinkin tuttuja kukkia tienpientareella. He ovat täällä taas ja minä myös, edelleen.

Nämä Anemone nemorosat on tosin kuvattu jo viime vuonna, sillä ne tämän vuotiset ensimmäiset näin 100km/h vauhdissa.

Valkovuokkojen lisäksi olen viime päivien aikana huomannut, että elämässä ehtii todella paljon enemmän, kun herää ja nousee ylös jo aamuviideltä. Siinä vaiheessa, kun kello lyö puolta päivää on ollut ylhäällä jo lähes yhden työpäivän verran ja alkaa olla sellainen olo, että josko kohta olisi päivällisen tai jopa iltateen aika. Ei, en todellakaan vietä mitään voittajan tuntia, vaan koitan totutella uuteen rytmiin ennen työ(harjoittelu)n alkua ensi kuussa, jossa pitää olla paikan päällä jo siihen aikaan, kun normaalisti kääntäisin vielä viimeisen (ja ehkä vielä yhden) kerran kylkeä peiton alla.

En myöskään ole käyttänyt lisääntynyttä aikaani hikiliikuntaan, meditointiin, joogaan, suuren romaanin kirjoittamiseen (ehkä pitäis!) tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen toimintaan, johon todelliset voittajan tunti -ihmiset aikaansa käyttäisivät. Olen lähinnä vain tehnyt sellaisia asioita, joita en ole aiemmin ehtinyt tehdä – kuten esimerkiksi lukenut viime _lokakuulta_ asti pinossa odottaneet Imaget sekä katsonut Verta, hikeä ja… -sarjan toisen kauden Verta, hikeä ja luksusta. Pidin ensimmäisestä kaudesta, mutta tämä toinen jätti jotenkin kylmäksi. Saatan ehkä sanailla aiheesta ja sarjasta vielä myöhemmin lisää, jos vain saan aikaiseksi.

Lisääntyneen ajan lisäksi olen myös ihastunut auringonnousuihin ja erityisesti siihen hetkeen, kun aamuaurinko kurvaa sisään olohuoneen ikkunoista värjäten kaiken oranssinkultaiseksi ja hohtavaksi. Hetki on taianomainen ja vielä tähän aikaan vuodesta aivan liian nopeasti ohitse, niin minun kuin varmasti myös ikkunan ääressä olevan peikonlehdenkin mielestä, kun aurinko jo pian kaartaa naapuritalon taa.

Minulla on käytössäni one line a day -päiväkirja, johon mahtuu kirjoittamaan muutaman rivin per vuosi ja kirjaa riittää viiden vuoden ajaksi. Illalla päivän mietteitä ja puuhia ylös kirjaillessaan onkin aina mukavaa vilkaista niitä edellisvuoden tunnelmia. Jos olen jotain niiltä riveiltä ja usein suunpieleen hiipivästä hymynkareesta huomannut, niin viime kevääseen verraten tämä kevät on ollut kevyt ja omannäköinen.

❀