2+1 vielä ehdit! (Yle Areena)

Nothing Like a Dame (katseluaikaa jäljellä: 20 päivää)

Aivan ihastuttava dokumentti, jossa Maggie Smith, Joan Plowright, Eileen Atkins ja Judi Dench keskustelevat elokuvista ja taiteesta ylipäätänsä ja muistelevat menneitä. Ei ole mitään väliä ovatko näyttelijöiden työt sinulle tuttuja tai tiedätkö heidän urastaan yhtään mitään, sillä näiden rouvien juttujen parissa viihdyt varmasti ja jäät kaipaamaan vielä vähän lisää. Upeita uria, upeita naisia!

Adele One Night Only (katseluaikaa jäljellä: 10 päivää)

Avasin television ihan sattumalta, kun tämä oli menossa, mutta säästin ohjelman lopulta katsottavaksi myöhemmin ja ihan ajatuksen kanssa. Luvassa Oprahin haastattelu ihan järjettömän upeassa ruusutarhassa ja Adelen ensimmäinen konsertti vuosikausiin Griffithin observatorion äärellä auringonlaskun aikaan joka saa herkistymään, aikaan kokovartalokylmiksiä ja uskomaan taas rakkauteen. Jos pelkkä tv:stä katsominen tuntui tältä, niin en voi edes kuvitella miltä on tuntunut istua pienessä, tarkkaan valikoidussa yleisössä paikan päällä.

+

Pelastakaa mehiläiset (katseluaikaa jäljellä: yli kaksi vuotta)

Tämä nyt ei ihan uppoa ehdit vielä -kategoriaan, mutta tämä jatkaa aika hyvin edellisten dokumenttien luomaa hyvää fiilistä. Maailmaamme uhkaa tunnetusti pölyttäjien kato ja aiheeseen pureudutaan hyvin maanläheisesti Pelastaa mehiläiset -dokumentissa. Jimmy Doherty houkuttelee Peterborough’n asukkaat mukaan pörriäisten pelastustalkoisiin ja näemme erilaisia tapoja ja ajatuksia lisätä pölyttävien hyönteisten määrää. Kaksiosaisen dokumentin toisessa osassa nähdään miten tehdyt asiat toimivat ja kuinka vähällä voisi itsekin helpottaa pörriäisten elämää kaupunkiolosuhteissa. Hyvän mielen dokumentti pahan mielen aiheesta!

Vuosi ostamatta vaatteita?

Luin marraskuussa Laura Frimanin kirjan Tauko, jossa Friman kertoo vuoden kestäneestä projektistaan, minkä aikana hän ei ostanut lainkaan vaatteita – ei uutena, ei käytettynä, ei ollenkaan.

Kirja sai minut miettimään, että pystyisinkö samaan. Ajatuksena se tuntui heti älyttömän helpolta, että tottakai pystyisin, vuosihan on lopulta ihan naurettavan lyhyt aika. Sitten mietin asiaa pidemmälle ja aloin kyseenalaistamaan teon helppoutta. Ei vuosi ilman minkäänlaisia vaateostoksia olisi ehkä sittenkään ihan läpihuutojuttu. Mitäs sitten jos/kun jokin vaate hajoaisikin ja tilalle olisi oikeasti hankittava uusi? Kävin miettimään esimerkiksi omia talvihousujani, jotka olen ostanut lähemmäs 10 vuotta sitten Seppälän lastenosastolta ja jotka alkavat olla yhden reippaan kyykkäyksen päässä repeämisestä, sillä vartaloni on alkanut muistuttaa viime vuosina tikun sijasta päärynää. Jos ne ratkeaisivat kesken kylmimmän helmikuun, niin olisiko kohtalonani sitten vain palella tai kieltäytyä poistumasta kotoani ennen kuin pakkaset päättyisivät (ei lainkaan huono ajatus…). En ehkä voisi olla täysin ehdoton ostamattomuuteni kanssa, mutta voisin kiinnittää siihen vieläkin enemmän huomiota.

Antaisin itselleni luvan ostaa vaatekappaleita, joita oikeasti tarvitsen – olivat ne sitten korvaavat toppahousut, kun vanhoista aika jättää tai uusia alusvaatteita, kun vanhoista alkaa jo lähes kaikissa olla enemmän kuin jalkojen ja vyötärön mentävät reiät. Käytössäni on myös viimeisen kahden vuoden aikana revennyt jopa kolmet farkut, joten voisi olla aika ostaa yhdet mustat tilalle. Näitä (melko väistämättä) tulevia hankintoja tehdessä yritän myös parhaani mukaan ottaa huomioon niiden vastuullisuuden. Esimerkiksi mustia farkkuja olen ajattelut lähteä etsimään ensin Nudgesta ja kirpputoreilta, mutta jos housuilta paljon vaativaan kroppaani ei löydy niistä sopivia, niin en tiedä minne sitten suuntaisin, sillä haluan ehdottomasti sovittaa housut ennen niiden ostamista.

Se, että osaa erottaa oikean tarpeen haluamisesta on usein vaikeaa, sillä ihminen on kaikkein paras valehtelemaan silloin, kun hän valehtelee itselleen. Kun kohtaa vaaterekillä kauniin kuosin tai uskomattoman pehmeän neulepuseron on helppo keksiä lukemattomia syitä siihen miksi se vaate tulisi itselleen ostaa, miksi juuri sen tarvitsisi. Kun itsellään on lista valmiina tuotteista joita oikeasti tarvitsee on haluun perustuvia “tarpeita” helpompi jättää huomiotta.

Tällä hetkellä oma mahdollinen tarvelistani ensi vuodelle näyttäisi siis tältä:

  1. toppahousut
  2. alusvaatteita
  3. mustat farkut

Toki matkan varrella voi niitä oikeitakin tarpeita syntyä lisää, mutta lähtökohtaisesti aion pärjätä näillä hankinnoilla. Käyn myös jatkuvaa keskustelua taistelua pääni sisällä siitä, että antaisinko listalla paikan myös yhdelle villille kortille, jos jotain oikeasti vastustamatonta tulisikin eteen. Yksi vapaavalintainen villi kortti vuodessa antaisi luvan jollekin ns. turhalle hankinnalle, jolle olisi löydettävä niin painavat perusteet siitä, ettei mitään sen parempaa varmasti tulisi löytämään ja se tulisi 100% varmuudella käyttöön ettei sitä mitenkään voisi pitää kevyenä hankintapäätöksenä. En osaa vielä sanoa mihin päädyn tämän kanssa, mutta pyrin siihen, etten olisi liian ehdoton minkään suhteen elämässäni, joten voi olla, että villi kortti saattaa listalle myös päätyä.

Tulen varmasti palaamaan aiheen pariin tulevan vuoden aikana, joten seuraavaan kertaan!

Marraskuun luetut

LAURA FRIMAN: TAUKO (GUMMERUS 2021)
★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea toinen vaatteisiin liittyvä teos heti Anniina Nurmen Rakastan ja vihaan vaatteita -teoksen jälkeen varsinkin, kun Laura Frimanin Tauko oli niin eri maailmasta. Siinä missä Nurmi paneutua vaatteiden vastuullisuuteen ja alkuperään Friman oli sen äärellä mitä vaatteet meille oikeastaan merkitsevät. Sillä myönnettäköön, että vaatteet eivät suurimmalle osalle meistä ole vain kankaan palasia joilla suojaamme itsemme eri sääoloilta ja pidämme itsemme peitettyinä, vaan yhdistämme niihin erilaisia narratiiveja siitä keitä me olemme ja/tai haluaisimme olla. Mitä se kaunis neulepaita meistä kertoo muille tai juuri se oikealla tavalla huoleton t-paidan ja farkkujen yhdistelmä.

Frimanin teoksessa vaatteet eivät ole yksi vastuullisuuden taisteluareenoista, vaan tapa itseilmaisuun, minäkuvan rakentamiseen ja yksi keino siihen, että haluaako erottua vai kadota massaan. Vaatteet ovat jotain mitä himoita ja pyrkimys uudistaa itsensä jokaisen uuden vaatekappaleen äärellä. Miltä siis tuntuu evätä itseltään kaikki tämä ja hyväksyä jo olemassaoleva vaatekaappinsa sellaisena kuin se on ostamatta mitään uutta vaatetta kokonaiseen vuoteen? Saattaa kuulostaa helpolta, mutta jos asiaa ajattelee yhtään pidemmälle ja lukee Frimanin teoksen ymmärtää, että meidän kulutuskeskeisessä yhteiskunnassamme se on helpommin sanottu kuin tehty.

VANESSA SPRINGORA: SUOSTUMUS (WSOY 2021)
★★★/★★★★★
En tiedä haluanko oikeastaan kirjoittaa tästä kirjasta mitään, sillä se sai minut tuohtumaan niin moneen otteeseen. Springoran tositapahtumiin perustuva Suostumus tuntui erittäin vaikealta luettavalta, vaikka se olikin todella hyvin kirjoitettu ja jäsennelty kokonaisuus ja minulta suuttantui sen ohuudesta huolimatta kirjan parissa todella monta iltaa. Teos kertoo ajasta jolloin Springora oli nuori ja vanhempi mies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen – asia, joka oli yleisesti tiedossa, mutta kukaan ei siihen puuttunut, sillä kyseinen mies oli arvostettu kirjailija. Jopa Springoran oman äidin flegmaattisuus asian suhteen oli niin typerryttävää, että teki usein mieli lakata lukemasta. On uskomatonta, miten ihmiset sulkevat niin usein silmänsä tai katsovat pois, kun rikollisen asemassa on tunnettu henkilö tai arvostettu alansa ammattilainen ikään kuin se olisi jokin kaikelta suojeleva muuri, jota ei tohdita murtaa. Niin ulkomailla kuin Suomessakin, kun mm. ahdistelusyytteitä ja tuomioita saaneet ihmiset edelleen saavat ruutuaikaa ja uhrit hiljennetään. Uskomatonta.

Lokakuun luetut

RIINA TANSKANEN: TYMPEÄT TYTÖT – AIKUISTUMISRIITTEJÄ (INTO KUSTANNUS 2021)
★★★★★/★★★★★
Jos et jo seuraa instagramissa @tympeattytot-tiliä, niin nyt olisi hyvä ellei jopa täydellinen aika aloittaa. Sieltä saat hyvää osviittaa siihen mitä Riina Tanskasen sarjakuvakirja Tympeät tytöt – aikuistumisriittejä sisältää.

Siinä missä instatilillä on yleensä pitkä kuvateksti yhden kuvan yhteydessä, niin itse kirja sisältää yhdeksän pidempää tarinaa tyttöydestä ja tyttönä kasvamisesta yhteiskunnan rakenteissa. Se herättelee vanhoja muistoja ja kokemuksia, jotka on jo itse lapsuudesta ja nuoruudesta unohtanut, sanoittaen niitä kollektiivisia tyttöyden kokemuksia ja saa ymmärtämään, että asiat ei olleet silloin ok eikä ne ole sitä nytkään. Koen, että tämä olisi aika hemmetin kova lisä yläasteen ja/tai viimeistään lukion pakollisena luettavien teosten listalle (jos sellaisia vielä on olemassa ja tällä voisi vaikka korvata sen ikuisen seittemän veljestä -teoksen pakkoluettamisen), sillä tämä antaa varmasti yhtä paljon ymmärrettävää muillekin nuorille sukupuolien edustajille kuin vain tytöille.

ANNIINA NURMI: RAKASTAN JA VIHAAN VAATTEITA (KUSTANTAMO S&S 2021)
★★★★/★★★★★

Tästä kirjasta lisää täällä.

MATT HAIG: KESKIYÖN KIRJASTO (AULA & CO 2020)
★★★★/★★★★★


“Olet ilmeisesti tajunnut,
että elämä voikin olla elämisen arvoista,
kunhan vain löytää oikean elämän elettäväksi.”


Luin syyskuussa jossittelevan Anna Karhusen kirjan Jos, jossa päähenkilö eli erilaisten mitä jos -päätöksien jälkeisiä elämiä. Matt Haigin Keskiyön kirjastossa on sama teema, mutta h i e m a n paremmin rakennettuna.

Nora päätyy tekemään itsemurhan kokiessaan elämänsä täysin turhana ja vääränlaisena, olevansa vain taakkana kaikille. Hän päätyy keskiyön kirjastoon, jossa jokainen teos kertoo uuden elämäntarinan, jos hän olisikin tehnyt elämässään jonkin toisen valinnan. Nora saa vierailla näissä eri elämissä ja jos jokin niistä tuntuisi hänestä juuri oikealta, hän saisi myös jäädä elämään sitä elämää kuoleman sijaan. Siinä missä Jos veti mutkia kovinkin suoraksi, Keskiyön kirjasto astuu hieman syvemmälle. Se avaa yksilön omien valintojen vaikutuksia myös ympäröiviin henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa. Se saa miettimään niitä asioita joita kadumme omassa elämässämme ja onko niitä oikeasti syytä edes katua ja onko se, mistä kaikkein eniten haaveilimme sittenkään se, mitä elämältä olisimme edes halunneet.

Mikä on se lopulta se elämä jossa Nora haluaisi jatkaa vai onko sellaista olemassakaan?

MERJA MÄHKÄ & UNNA LEHTIPUU: SIJOITTAJAKSI 7 PÄIVÄSSÄ (ALMA TALENT 2019)
★★★★/★★★★★

Olen nyt sijoittanut muutamia vuosia, mutta luin tämän ihan mielenkiinnosta ja oppiakseni ehkä jotain uutta niistä asioista, mitkä ovat minulle vielä epäselviä. Sijoittajaksi 7 päivässä ei lopulta tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta tietoa ja niitä asioita mitä olin siltä kaivannut ei ollut – vaikka monia asioita avattiin todella pitkälle, monet perustermit jäivät silti selittämättä. Ihan kiva ja kansantajuinen kirja luettavaksi jota voin suositella lämpimästi, jos sijoittaminen kiinnostaa, mutta googlettaminenkin toimii aivan hyvin ja löytää myös tarkemmin ne itse kaipaamansa vastaukset.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita (Kustantamo S&S 2021)


Jotta muotiteollisuus voi myydä enemmän, se haluaa tuottaa meissä tyytymättömyyttä itseemme:
se saa tuntemaan meidät vajavaisiksi, ja lääkkeeksi tähän meille tarjotaan uusia vaatteita,
joiden uskotellaan tekevän meistä jälleen ehjiä ja onnellisia.


Vaatealan vastuullisuus (vastuuttomuus) on aihe, joka on omassa kuplassa usein framilla, sillä olen itsekin työskennellyt pitkään vaatealalla ollen ennen juuri se tyyppi, joka kantoi kassikaupalla uutta trendirytkyä kotiin mitään sen suuremmin ajattelematta. Lopulta ymmärsin, että niillä ostoksilla yritin vain täyttää tyhjyyttä sisälläni siinä tietenkään onnistumatta ja sitten ymmärsin sen kuinka kestämätöntä toimintaa se on ja on ollut. En voi sanoa, että nykyäänkään ostaisin vaatteita pelkästään tarpeeseen, sillä nykyinen vaatevarastoni kestäisi varmaan loppuelämäni, jos fyysinen kokoni pysyisi samana, mutta onnistun silti suurimman osan ajasta blokkaamaan uuden ostamisen halun tunteet täysin turhina – välillä vanha tapa korjata surua ja tyhjyyttä ostamisella nostaa rumaa päätään, mutta onneksi nykyään erotan sen paremmin ja osaan etsiä juurisyitä toiminnalleni.

Kun kuulin, että Anniina Nurmi kirjoittaa vaatealasta kirjaa olin todella innoissani. Varasin teoksen kirjastosta heti kun se oli mahdollista ja nyt se on vihdoin myös luettu. Rakastan ja vihaan vaatteita teoksessaan Nurmi avaa vaatetuotannon ongelmia niin rakennetasolla kuin henkilökohtaisestikin. Kuinka helppoa on valmistaa itse vastuullisia vaatteita tai löytää niitä kaupasta? Mitä kaikkia mittareita edes käytetään mittaamaan vaatteen vastuullisuutta? Jos vaate on ekologinen, mutta täysin epäeettisesti valmistettu ihmisarvoa polkien tai toisin päin, onko se silloin lainkaan vastuullinen? Voiko vaatteita edes kategorisoida vastuullisiin ja vastuuttomiin, kun koko vaateteollisuus pyörii liikatuotannon periaatteella maailman täyttyessä vaatteista, joita kukaan ei välttämättä koskaan tule käyttämään?


Pienten vaatealan yritysten on kuitenkin hankala kilpailla järjestelmässä,
jonka kirjoittamattomat säännöt on rakennettu siten,
että se, joka myy eniten ja halvimmalla, menestyy parhaiten.


Nurmi ei kirjassaan paasaa tai syyllistä, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat (kuinka kammottavaa esimerkiksi on se, että Inditex tuotti vuonna 2018 50 tuotetta s e k u n n i s s a, eikä se edes ole kaikkein nopein tahti pikamuotimaailmassa). Kirja herättelee pohtimaan lukijan omaa kuluttajuuttaan ja saa katsomaan omaa vaatekaappiaan taas uusin silmin. Se opettaa näkemään viherpesun taakse ja tunnistamaan sitä sekä haastamaan mm. ne vanhat ja laiskat ajatukset siitä, että alle minimipalkka on silti ihan ok palkka siellä kaukana jossain, missä meidän vaatteemme tehdään (ei, ei se ole, vaan kertoo lähinnä riistosta) ja muistuttaa myös siitä, että meidän globaalissa pohjolassa tekemillämme valinnoilla voi olla ja onkin suuri vaikutus globaalissa etelässä.

Asioita voi myös kuitenkin muuttaa, niin omassa ajattelussaan ja käytöksessään, mutta myös luomalla painetta yritysten suuntaan. Jos aiot boikotoida yritystä, jonka toiminta ei mielestäsi ole vastuullista, niin kerro yritykselle syysi katoamisen sijaan ja vaadi parempaa. Ole se “vaikea” asiakas, mutta älä dumppaa kaikkea myyjän niskaan, vaan lähesty yritystä suoraan – viesti on aina voimakkaampi suoraan asiakkaalta kuin myyjän välittämänä, sen voin kertoa ihan kokemusasiantuntijan roolissa. Nurmi kysyi maaliskuussa 2021 Suomen Tekstiili ja Muoti Ry:n vastuullisuusryhmän kokouksessa tärkeimpiä tekijöitä, joiden takia yritykset panostavat vastuullisuuteen. Paine kuluttajilta oli toiseksi suurin syy, joten sillä on suuri merkitys mitä me kuluttajina vaadimme ja minne suuntaamme rahoinemme – varsinkin hyvin toimeentulevat ihmiset. Varattoman on ostettava vaate tarpeeseen sieltä, mihin hänellä on varaa, mutta varakkaan on hyvä miettiä onko hänen tarpeellista ostaa samanlainen vaate mitä häneltä löytyy jo kotoa yhdeksän (ja se on aivan eri keskustelu se, miksi työssä käyvällä ihmisellä ei tässä yhteiskunnassa ole välttämättä varaa ostaa vaatteita ja muita tuotteita kuin alennusmyynneistä) ja siksi näkisin vastuullisuuskeskustelun, niin vaatteiden kuin muidenkin kulutustuotteiden ja lomalentojen kohdalla olevan myös hyvin toimeentulevien ihmisten asia pelkkien yritysten ja rakenteiden syyttelyn sijaan. Ei vähävaraiset, tarpeeseensa ostavat ihmiset pidä pikamuotiketjuja pystyssä, vaan hyvin toimeentulevat ihmiset jotka ostavat koska haluavat.

En henkilökohtaisesti usko ostolakkoihin vaatteidenkaan suhteen, mutta uskon harkitsevampaan kuluttamiseen.

★★★★/★★★★★

On kaksi tapaa elää

Kävelin luontopolulla 3- ja 5-vuotiaan kanssa. Tuli eteen sitten myöhäinen ja pullea mustikka, karvainen toukka, muurahaiskeko tai iso kivi pienempi huokaisi syvään wau, ooh tai onpa se hieno. Kun iso kivi sai osakseen ihastunutta huokailua isompi tokaisi hieman päivitellen miten pienemmän mielestä kaikki oli aina niin upeaa, jopa kivi, että onhan niitä nähty. En enää tarkalleen muista mitä vastasin, koska tilanne huvitti minua niin, mutta päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kuuntelijakin oli jo pian menossa kepukka kädessä tutkimaan seuraavaa mätästä (joka varmasti oli myös salaa erittäin ooh ja hieno).

Hetki palasi mieleeni, kun törmäsin taas usein kuultuun sitaattiin jota Albert Einsteinin sanomaksi väitetään:

On kaksi tapaa elää:
joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

Sama aihe pyöri mielessäni myös elokuussa, kun pyörin ympäri Helsinkiä kilometri toisensa jälkeen arkkitehtuuria, merta ja maisemia ihastellen. Kaikki näytti niin kauniilta ja ihmeelliseltä, että joka toisessa kulmassa oli kaivettava puhelin käteen kuvanottoa varten. Mutta kuinka kauan jaksaisi ihastella ympäristöään, jos muuttaisi Helsinkiin asumaan? Tai oikeastaan mitä vain uutta kaupunkia. Kestäisikö kuherruskuukausi sen kuukauden vai kaksi ennen kuin arki alkaisi tuntua arjelta eikä enää kohottaisi katsettaan kauniisiin yksityiskohtiin vanhoissa kivitaloissa tai puutarhat eivät enää houkuttelisi ihastelemaan, poikkeamaan reitiltä?

Ei tähänkään tietenkään ole mitään absoluuttista vastausta. Toinen ihastelee, toinen ei. Oli kuitenkin herättelevää miettiä asiaa – olenko minä se joka ihmettelee vai se joka ei. Vaikka oli harmillista todeta, että en todellakaan aina ole se ihmettelijä, vaan usein puurran arjessani eteenpäin laput täysin silmillä, niin olen silti luonteeltani pohjimmiltani se, joka pysähtyy kauniiden asioiden äärellä useammin kuin se, joka kiirehtii ohitse. Se, joka vieläkin bongaa kotikaupungistaan uusia kulmia, liikennevaloissa pönöttäessään kuikuilee taivaalla liitäviä lintuauroja ja tuijottaa lumoutuneena puista hiljalleen tuulen mukana leijailevia kultaisen keltaisia kolikoita pitäen niitä ihastuttavan ihmeellisenä.

On alkamassa synkin ja pimein vuodenaika, mutta jos jaksaa ihmetellä ja ihastella, niin ehkä siitäkin taas selvitään.

Syyskuun luetut, osa 2

HELMI KEKKONEN: VIERAAT (SILTALA 2016)
★★★★★/★★★★★
En ole koskaan ennen lukenut Helmi Kekkosen teoksia, vaikka niistä olenkin kuullut maailman sivun verran suositteluja ja kehuja – ei vain ole tullut tarttuneeksi. Vieraat oli hyvä teos aloittaa tutustuminen, sillä se oli niin kaunis, hengästyttävä ja painostava kuin nouseva ukkonen ettei sitä olisi malttanut laskea iltaisin käsistään.

Vieraat on tarina illalliskutsuista, muttei se kerro niistä lainkaan. Se on vain kattaus, johon vieraat asettelevat omat elämänsä, kokemuksensa, tunteensa. Ihmiset, kohtalot, tutut ja vieraat, jännitteet, katseet ja sanomattomat sanat. Erillään, mutta saman kattojen tasalle nousevan maiseman äärellä. Pieniä hetkiä, jotka muuttavat kaiken suunnan. Kaikki on valmista vieraiden tulla.


Kuuntelen kaupungin ääniä ja mietin miten minun elämästäni tuli näin yksinäistä
ja silti sellaista mistä en mitään muuttaisi, mietin miksi en kaipaa ketään vierelleni, en enää.


OLGA KOKKO: MUNAMETSÄ (S&S 2019)
★★★/★★★★★
Olga Kokon Munametsä oli ristiriitainen lukukokemus, sillä parhaimmillaan se oli hauska ja oivaltava sekä juuri sopivan nasevasti feministinen. Samaan aikaan se oli kuitenkin sellaista mukahauskaa luettavaa kuin ei vain olisi osattu lopettaa vitsiä ajoissa eikä se vaan enää naurata.

Kirjan päähenkilö aloittaa uudessa työpaikassa, ärsyyntyy työkavereistaan, potee huijarisyndroomaa ja käy ahkerasti munametsällä. Hän myös pitää aiheesta blogia sekä youtube-kanavaa (ja varsinkin näihin youtube-juttuihin väsyin kaikkein eniten). En tiedä oliko hahmot tarkoituksella tosi karikatyyrimaisia, mutta ärsyttäviä ne kyllä olivat – mikään hahmoissa ei tuottanut yllätystä tai saanut pitämään heistä yhdestäkään. Pääsäännöllisesti tasapaksu teos muutamilla onnistumisilla.

MOOSES MENTULA: TOISET MEISTÄ (WSOY 2020)
★★★★/★★★★★
En tiennyt tästä kirjasta m i t ä ä n, mutta kansi houkutteli tarttumaan kirjaan ja takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta. Lopulta tämä tulikin luettua ihan muutamassa päivässä, kun tarina imaisi mukaansa.

Mooses Mentulan Toiset meistä kertoo syrjäytyneestä Tinosta, jonka arki muuttuu dramaattisesti, kun hän lakkaa tuijottamasta suoratoistona akvaariokuvaa tietokoneensa näytöltä ja alkaa kirjoittaa tarinoita. Tarinat imaisevat Tinon sisäänsä eikä lopulta enää ole varmuutta siitä mikä on todellista ja mikä on tarinaa. Todella mielenkiintoinen lukukokemus ja mukava yllätys, Mentulalta lukisin mielelläni muitakin teoksia.

Syyskuun luetut, osa 1

ANNA KARHUNEN: JOS (KOSMOS 2021)
★★★/★★★★★
Jokaisen meidän mielessä on varmasti käynyt joskus ajatus mitä jos? Anna Karhusen esikoisromaanissa ajatusta on venytetty neljään mitä jos -tarinaan, joissa päähenkilön erilaiset elämänpäätökset syntyvät ystävän vauvakutsuilla.

Kertojan elämän käännekohtia määrittävät pohdinnat siitä, että pitäisikö jäädä väkivaltaiseen parisuhteeseen, tehdä lapsi, pettää, vaihtaa työpaikkaa, erota, deittailla vai mitä ihmettä? Mitä jos teen niin ja näin, niin mitä sitten tapahtuu? Mitä jos olisinkin tehnyt jonkin toisen valinnan, niin olisinko juuri tässä juuri nyt? Jossittelu lienee kuulunut ihmisen ajatusmaailmaan siitä lähtien, kun elämä ei enää ollut pelkkää selviytymistä ja omille ajatuksille jäi aikaa. Tuntuu myös, että se olisi jonkinlainen nykyaikainen kansantauti ja elämää eletään jossitellen eteen- että taaksepäin. Joskus se on toki ihan hauska ajanviete, jos jossittelee vain hupsutteluksi ilman turhaa ja liiallista märehtimistä. Kirjan aiheeksikin se on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti tällä kertaa lopputulos oli kovin tasapaksu. Kirjaa luki yleisestä mielenkiinnosta eteenpäin, mutta siitä ei oikeastaan nauttinut eikä sen päähenkilöt, kertoja mukaanlukien, saaneet kiintymään itseensä millään lailla. Teksti oli paikoitellen hyvää, mutta suurimmaksi osaksi jotenkin todella tylsää ja mitäänsanomatonta. Kolmas tähti Saara Helkalan kuvituksista.

JULIA THURÉN: KAIKKI KULUTTAMISESTA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Jos olet lukenut Julia Thurénin blogia tai muutama vuosi sitten ilmestyneen Kaikki rahasta -kirjan, niin tiedät aika hyvin mitä tältä uudelta Kaikki kuluttamisesta -teokselta odottaa – tyylillisesti siis.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu läpileikkaus kuluttamisen historiasta, sen rakenteista (aina ne rakenteet!) ja tulevaisuudesta. Se on, kieltämättä, kovin keskiluokkaisesta näkökulmasta kirjoitettu, mutta mitä muuta voi odottaa keskiluokkaisen kirjailijan kynästä syntyneen? Kun kirjaa ei lue minkään luokan lasit silmillä, siitä saa kaikkein eniten irti. Mitä kaikkea kuluttaminen oikeastaan pitää sisällään ja mitä eri tapoja on kuluttaa? Yleensä ajattelemme kuluttamista ja sijoittamista vain silloin, kun raha liikkuu, mutta tosiasiassa sanoihin sisältyy paljon muutakin. Kulutamme myös aikaamme sekä sijoitamme sosiaalisen pääomaan, sivistykseen ja hyvinvointiin pörssin sijaan.

Miten siis kuluttaa paremmin oli sitten kyseessä raha tai aika? Kirja ei, tietenkään, kerro valmiita vastauksia, vaan asioita joutuu miettimään ihan itse omaan elämäänsä ja toimintatapoihinsa peilaten. Mikä on minulle tärkeää, mihin olen valmis laittamaan aikaani tai rahaani? Mitä ovat omat arvoni ja elänkö niiden näköistä elämää, kulutanko niin kuin haluan vai performoinko elämääni muille? Mitkä asiat elämässäni ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja? Onko kestävää kulutusta olemassa ja jos on, niin milloin se on jokaisen ulottuvilla? Jos Thurénin kirjoitustyyli nappaa, niin suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, mutta jos pidät kuivemmasta tietokirjallisuudesta etkä siedä keskiluokkaista elämäntyylin esiintuomista, niin sitten ei kannata.


“On lohdullista, että kenenkään ei tarvise luopua tärkeimmistä asioista tavoitellakseen elämää, jonka tämä planeetta ja sen lajit kestävät. Sellaisia kuten ystävyys, rakkaus, nauru, tunteminen, itsensä toteuttaminen, toimijuus ja osallisuus,
haaveilu, kiitollisuus, muiden auttaminen ja autetuksi tuleminen.”


TEEMU KESKISARJA: KIRVES – TOIVO HARALD KOLJOSEN RIKOS JA RANGAISTUS (SILTALA 2015)
★★★★/★★★★
Kyllikki Saaren sekä Bodom-järven tapaukset tuntevat kaikki, mutta kyllä Toivo Harald Koljosenkin nimi olisi hyvä painaa mieleen varsinkin, jos true crime kiinnostaa ja/tai Satakunnassa viettää aikaansa. Pikkurikollisena tunnettu Koljonen laittoi Huittisissa 40-luvulla kerralla kirveellä kylmäksi kuusi ihmistä sen enempiä silmää räpäyttämättä tai tunnontuskia asiasta tuntematta. Teemu Keskisarjan kirjassa paneudutaan Koljosen aukkoja täynnä olevaan historiaan erilaisten asiakirjojen avulla ja koitetaan selvittää, mistä kaikki sai alkunsa. Miksi Koljonen päätyi tarttumaan kirveen varteen, mitkä olivat käänteen tekeviä hetkiä hänen elämässään? Mistä on peräisin pahuus, julmuus tai hulluus? Kaikkeen ei löydetä tai saada vastausta, tietenkään, mutta matka on mielenkiintoinen ja vetävästi kirjoitettu ilman, että millään asialla mässältäisiin. Kirja tarjoilee myös monia pieniä knoppeja ja itsekin opin mm. seinähullu-termin alkuperän sekä sain varmistuksen siitä, että idiootit ovat sangen vaarallisia yhteiskunnalle.

Elokuun luetut

OTTESSA MOSHFEGH: VUOSI HORROKSESSA (2018 / AULA & CO 2020)
★★★/★★★★★


“Heti kun ihminen antaa periksi yleistyksille, hän luopuu oikeudestaan päättää itse”


Kirjan päähenkilö on verrattain tuore ja varakas perijär, jolla näennäisesti on kaikkea – viehättävä ulkonäkö, rahaa, paperit huippuyliopistosta sekä asunto Manhattanilla. Ainoa asia mitä hän kuitenkaan haluaa tehdä seuraavan vuoden ajan on olla lääkkeiden luomassa horroksessa, nukkua. Millään muulla ei ole väliä.

Päähenkilö hakeutuu psykiatrin juttusille (joka on joko huonoin tai nerokkain alansa ammattilainen, en oikein osannut päättää kumpi oli kyseessä), jonka avulla hän saa käsiinsä unilääkkeitä ja rauhoittavia joilla ylläpitää kaikesta muusta maailmasta erottuvaa unimaailmaansa. Olisi helppoa sanoa, että hän hakeutuu pillereiden luomaan illuusioon maailmasta siksi, että on vastikaan menettänyt molemmat vanhempansa tai että hänen suhteensa erääseen mieheen, Trevoriin, on kaikkea muuta kuin terve, mutta lopulta tuntuu kuitenkin siltä, että ne ovat hänelle lähes merkityksettömiä asioita. Ehkä joskus on vain todellakin irrottauduttava kaikesta ymmärtääkseen mitä ihan oikeasti on ja tarvitsee.

Kirja ihastuttaa ja se ärsyttää, henkilöhahmot ovat todella irrallisia (mutta mitä muuta ne voisivatkaan olla, kun ollaan kuitenkin h o r r o k s e s s a, jossa ajatukset eivät ole kovin kirkkaita) eikä lukija oikein tiedä missä mennään. Se ei liene tarkoituskaan, sillä eihän päähenkilökään tiedä kulmakioskin kahvikuppien, jäätelön ja rauhoittavien rytmittäessä elämää. Teos hyökkää ja hyväksyy, siinä ehkä vähän eksytään, mutta sitten taas löydetään jotakin siitä mikä on ehdottoman tärkeää ja mikä ei. Ehkä vuosi horroksessa tekisi yhdelle, jos toisellekin meistä ihan hyvää.


“Nyt menee hyvin, minä ajattelin. Tein vihdoinkin jotain todella merkityksellistä. Nukkuminen tuntui hyödylliseltä. Jokin oli selkiytymässä. Syvällä sydämessäni tiesin – ja siinä olikin varmaan kaikki mitä sydämeni siihen aikaan tiesi – että kun olisin nukkunut tarpeeksi, olisin taas kunnossa. Olisin uudistunut, uudestisyntynyt. [..] Entinen elämäni olisi pelkkää unta, ja voisin aloittaa kaiken alusta murehtimatta menneitä, vahvistuneena vuoden mittaisen levon ja rentoutuksen tuomasta auvosta ja seesteisyydestä.”


JENNY OFFILL: ILMASTOJA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★


“Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne joita lajien häviäminen harmittaa,
ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”


Pidin suunnattomasti Jenny Offillin esikoisesta Syvien pohdintojen jaosto, jonka hajanaiset ajatukset kietoutuivat toisiinsa ihastuttavasti ja kevyesti, kuin ylöspäin kiemurteleva savu itsekseen sammuneesta kynttilästä. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotin tältä uutukaiselta teokselta suuria – vielä kun aihekin on lähellä omaa sydäntä (ja ahdistusta). Offill kirjoittaa tässäkin samalla tyylillä, hajoittaen ajatukset ryppäiksi, jotka jotenkin sitten kietoutuvat toisiinsa ja kuljettavat juonta eteenpäin, mutta tällä kertaa samanlainen taika puuttui. Kaikki oli liian levällään, ihmiset onttoja ja tahdottomia, kuin sivuhenkilöitä kaikki tyynni.

Ei siis siinä, ettenkö silti olisi pitänyt tästä jollain tapaa, pidin kyllä. Osaahan Offill edelleen kirjoittaa ja aihe on ajankohtainen sekä tärkeä – miten pitää elämänhalua ja elämää ylipäätään yllä, kun maailmanloppu uhkaa ilmastokatastrofin muodossa? Miten vastata huolestuneiden kysymyksiin lohduttavasti, kun itseltäänkin alkaa usko ja jaksaminen loppua? Kuinka kasvattaa lapsi tässä maailmanlopun maailmassa, mistä löytää viimeinen turvallinen paikka ja mitä tehdä huumeista riippuvaisen veljen suhteen, kun toivo tuntuu olevan loppu jokaisen kohdalla?

Nopeasti luettu, ajatuksissa edelleen.


“Tulee aika, jolloin ihmiset ovat hulluina. Ja jos he näkevät jonkun, joka ei ole hullu,
he käyvät hänen kimppuunsa sanoen: “sinä olet hullu”, koska hän ei ole samanlainen kuin he itse.”


Mitä se on että menestyy?

Kuuden L:n ylioppilaita, start up -yrittäjiä alle 20-vuotiaina, osakekauppamiljonäärejä 30-vuotiaina, hienoja titteleitä, 80-tuntisia työviikkoja eikä pidettyä lomaa vuosikausiin. Alisuoriutujia A:n papereilla, harjoittelupaikkoja, määräaikaisia sopimuksia vajailla työtunneilla, pikaruokatyöntekijöitä, kaupan kassoja ja pidettyjä kesälomia.

Mikä lasketaan yhteiskunnassamme menestykseksi? Täsmääkö se sen kanssa, mitä ihminen, yksilö, kokee silloin kun juuri hän kokee menestyvänsä? Onko menestys aina jotakin mitä voi konkreettisesti osoittaa olevan olemassa kuten jokin titteli tai todistus vai voiko menestyksen tunne kummuta jostain muustakin?

Olen ollut kaikkein uupunein ja onnettomin silloin, kun olen ollut yhteiskunnan silmissä kaikkein menestynein. Oloni ei kuitenkaan koskaan ollut sellainen, että olisin saavuttanut jotakin tai että olisin erityisen menestynyt. Sen sijaan koin suuria menestyksen tunteita esimerkiksi viettäessäni alkusyksystä monta viikkoa putkeen elämää, jossa maanantait olivat vapaita ja sain mm. suunnitella valmiiksi tulevan viikkoni ruokalistoja, hoitaa kauppakäynnin aamupäivällä iltaruuhkien sijaan ja aloittaa uuden viikon rauhallisesti. Sillä menestyksen tunteella ei ollut mitään tekemistä työni kanssa, jota kohtaan en tunne minkäänlaista paloa (vaihdoin vähän pakon edessä duunia keväällä, mutta mielenkiinto uutta toimea kohtaan puuttuu) tai sen kanssa, kuinka paljon tienaan tai miten olen opinnoissani pärjännyt. Menestyksen tuntu tuli siitä, että aina sen yhden päivän ajan olin kaiken tasalla ja vapaa onnistuen luomaan siitä lähes koko viikon kantavan tunteen.

“Darling, I’ve told you several times before,

I have no dream job, I do not dream of labor.”

Olen usein miettinyt unelmaduuniani ja sen käsitettä ymmärtäen lopulta, ettei sitä ole olemassa. En unelmoi työstä, vaan unelmoin kaikesta sen ympärille jäävästä elämästä ja siitä, mitä se palkan muodossa mahdollistaa. Työ itsessään ei merkitse minulle menestystä eikä mikään titteli tee minua onnelliseksi. Suurimmat kokemukset menestyksestä minulle ovat ne jolloin saan toteuttaa itseäni olin sitten töissä tai vapaalla ja pidän tärkeänä sitä, että saan kokea vapaa-aikani vapaa-aikana ilman, että ajatukset tekemättömistä töistä tuntuvat epämiellyttävänä paineena takaraivossa ja että minulla on aikaa pysähtyä ihmettelemään ympäröivää maailmaa yksin tai yhdessä. Että minulla on vapaus viettää lomaa. En tahdo suurta kulmatoimistoa tai röyhkeää rannekelloa ranteeseen, kaipaan tilaa ja aikaa toteuttaa itseäni ja olla luova.

Minulle menestys ei tarkoita ympäripyöreitä päiviä tai pullistelevaa palkkapussia vaan sitä, että saan elää oman itseni näköistä ja arvoihini pohjaavaa elämää. Koska olen vasta jokin aika sitten päässyt kiinni tähän ajatukseen en ole vielä lähimainkaan perillä, mutta ainakin matka on jo alkanut.