Raparperipiirakka (G, L, Ve)

Bongasin tämän superhelpon ja kauniin raparperipiirakan ohjeen Luonnonkaunis-sivustolta ja olihan sitä vaan pakko kokeilla, kun kesän ekat rapaprperinvarret käteensä sai! Ohje oli tosiaan niin simppeli, että teen tätä varmasti toistekin erilaisilla täytteillä. Sen verran tosin reseptiä muutin, että käytin alkuperäisestä ohjeesta poiketen vehnäjauhojen sijaan vatsalle lempeämpiä, gluteenittomia kaurajauhoja. Mutta ilman suurempi jorinoita, tässä ohje yhteen kesän kauneimmista piiraista:

VEGAANINEN RAPARPERIPIIRAKKA

muutama raparperinvarsi
3 dl kasvimaitoa (käytin Alpron makeuttamatonta soijamaitoa)
1 dl rypsiöljyä tai sulaa margariinia (käytin Flora Culinessen juoksevaa kasviöljyvalmistetta)
1,5 dl sokeria
4,5 dl gluteenittomia kaurajauhoja
2 rkl perunajauhoa
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilijasokeria
ripaus suolaa

Myös vuoan voiteluun käytin Flora Culinessea ja piiras irtosi paremmin kuin koskaan!

Kukkakuvion saavuttamiseksi leikkaa varret vinottain suunnilleen saman suuruisiksi paloiksi. Pienempiä paloja voi käyttää lisäkoristeina.

Sekoita maito, valitsemasi öljy/rasva ja sokeri keskenään toiseen kulhoon ja toiseen kulhoon kuivat aineet. Lisää kuivat aineet vähitellen märkien sekaan. Itse käytin tässä apuna siivilää, jotta tuloksesta tulisi mahdollisimman sileä. Siivilä tosin poisti myös kaurajauhojen seassa olevat hiutaleet, joten lisäsin vähän lisää jauhoja silmämääräisesti. Sekoita kaikki aineet kunnolla sekaisin, mutta älä vatkaa.

Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan ja asettele raparperinpalat kukkakuvioiksi tai heitä vaan sekaan – ihan miten itse tykkäät! Paista 200 asteisessa uunissa n. 30-40 minuuttia, kunnes se on kypsynyt kauniisti. Muista tehdä myös hammastikkutesti piiraan keskeltä – piirakka on kypsä, kun tikkuun ei enää tartu taikinaa!

Maistuu hyvältä tuoreena, mutta vuorokausi jääkaapissa mehevöittää piirasta entisestään. Tarjoile vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa ja nautiskele silmät kiinni kesän mausta.

Toukokuun luetut

JUHANI KARILA: PIENEN HAUEN PYYDYSTYS (SILTALA 2019)
★★★★★/★★★★★
Olen vältellyt tästä kirjasta kirjoittamista, koska mitkään osaamani sanat eivät voi tätä kunnolla kuvailla. Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys nousi kirjagramin puolella varsinaiseksi klassikoksi ja se keräsi ihailevia kommentteja joka puolelta. Hieman epäileväisenä seurasin sen ympärillä pyörteilevää keskustelua ja hypeä, kunnes vihdoin uskaltauduin itsekin sen äärelle.

Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin h i e m a n skeptinen ja aloin jo epäillä, josko saan koko kirjaa luettua koskaan kokonaan. Silmien pyöräytystä myöhemmin olinkin sitten jo koukussa tähän kummalliseen, lapinlisää pursuilevaan tarinaan jossa metelit rymistelevät pihapiirissä, peijoonit istuutuvat auton takapenkille ja hattarat… noh, ei mennä niihin nyt. Oranssinpunaisina hehkuvien kansien sisään uppoaa tarina Elinasta, joka palaa joka kesä synnyinsijoilleen Lappiin pyydystämään suolammesta hauen. Tänä kesänä kaikki mahdollinen (ja mahdoton) menee kuitenkin pieleen, aika hauen pyydystämiseen käy vähiin ja tarina, menneisyys on kerittävä hiljalleen auki ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä kirja imaisee mukaansa kuin suonsilmä, se naurattaa ja saa uskomaan vaikka ja mihin – henkilökohtaisesti olen myös erittäin tyytyväinen etten lukenut tätä mökillä kesäisen myrskyn jälkeen.

SILVIA HOSSEINI: TIE, TOTUUS JA KUOLEMA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Esseekokoelmia on aina hirvittävän vaikeaa arvioida kokonaisuuksina, sillä jotkin esseet ovat aina vahvempia tai itselle mielenkiintoisempia kuin toiset. Luin kaksi vuotta sitten keväällä Hosseinin ensimmäisen kokoelman Pölyn ylistys ja kuullessani uuden Tie, totuus ja kuolema -kokoelman julkaisusta, oli se laitettava varaukseen samoin tein, kun se vain oli mahdollista paikallisen kirjaston sivuilla. Myönnän, etten muista Pölyn ylistyksestä enää paljoakaan, vain ne muutamat kohdat joista otin kuvan muistoksi puhelimeeni, mutta muistan kyllä pitäneeni siitä erittäin paljon.

Hosseinin teksti on sulavaa ja liukuu vaivatta eteenpäin. Se pohtii, vastaa ja lopuksi silti vielä vähän kyseenalaistaa. Esseiden parissa tuntuu helpolta pureutua niin ajankohtaisiin aiheisiin kuin historiaankin ja uskon sen johtuvan Hosseinin tekemästä, varmasti loputtomalta tuntuneesta tausta- ja ajatustyöstä tekstejään varten. Olisin halunnut antaa näille esseille huomattavasti enemmän aikaa, mutta kuuliaisena kansalaisena kokoelma oli palautettava ajallaan seuraavan lukijan käsiin. Luultavasti palaan tämän pariin vielä uudemmankin kerran (Pölyn ylistys houkuttaa myös taas!) oppiakseni ja muistaakseni taas lisää Iranista, kulttuureista ja Aurinkokuninkaan peräreiästä.

MELANIE CHOUKAS-BRADLEY: METSÄPOLKU – HYVINVOINTIA LUONNOSTA SHINRIN-YOKUN AVULLA (S&S 2018)
★★★/★★★★★
Tää oli jotenkin tosi söpö kirja! Sisällöltään tämä jäi suht usein muutenkin metsässä kulkevalle ihmiselle vain kahteen tähteen, mutta Lieke Van der Vorstin ihanat kuvitukset nostivat tämän kolmen tähden arvoiseksi. Kirjassa opastetaan läsnäoleviin metsävierailuihin – metsäkylpyihin niin yleisesti kuin jokaiseen vuodenaikaankin sopivasti. Se saa sinut ihastumaan lähiluontoon ja -metsiin taas uudestaan ja hakeutumaan niihin säännöllisesti; luonnossa vietetty aikahan todistetusti lisää hyvinvointiamme. Tää voisi olla aika kiva kirja siihen, että lasten kanssa tutustuu lähemmin ja ajan kanssa lähimetsiin eri vuodenaikoina.

STEPHEN KING: KEVEYS (2018 / TAMMI 2020)
★★/★★★★★
Olen joskus sanonut, että huonokin King on silti hyvä. No enpä tiie… Nappasin tämän, vähän päälle 100 sivuisen Stephen Kingin Keveys-teoksen palautettujen hyllystä ja vaikka aloitin sen lukemisen innolla, niin se into lässähti nopeasti ja sen kanssa kului lopulta monta päivää – kirjaan vain ei halunnut tarttua iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Kirjan lähtökohta on kieltämättä mielenkiintoinen, kun Scott Carey huomaa painonsa putoavan päivä päivältä nopeammassa tahdissa, mutta muhkean mahansa pysyvän saman kokoisena kuin ennenkin. Miehen täyttää keveyden tunne niin fyysisesti kuin henkisestikin ilman mitään sormella osoitettavaa syytä. Lääketieteellinen mysteeri. Noh, siihen se kiinnostavuus sitten jäikin – ainakin min kohdalla. Juoni oli läpeensä ennalta-arvattava alusta loppuun, joten lukijalle ei jäänyt oikeastaan mitään käteen. Kingin kyvyt ovat selkeästi mieleeni enemmän kauhun, jännityksen ja pitkien tarinoiden äärellä kuin lyhyiden ja noh, keveiden.

Huhtikuun luetut

KAZUO ISHIGURO: HAUDATTU JÄTTILÄINEN (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★

Tämä oli hieman erilainen Kazuo Ishiguron teos, johon olen tottunut! Erittäin sadunomainen lohikäärmeineen, peikkoineen ja muine hirviöineen muttei silti lapsellinen, vaan isojenkin asioiden äärellä viipyvä teos. Epämääräisenä kaiken yllä painava sumu vie ihmisiltä heidän muistinsa ja muistonsa. Beatrice ja Axl kuitenkin muistavat unohtaneensa ja päättävät lähteä tapaamaan poikaansa, jonka huomasivat unohtaneensa. Kuningas Arthurin jälkeisessä Englannissa pariskunnan matka on pitkä kulkea ja käy monien mutkien sekä vaarojen kautta. Selviääkö kaiken alleen unohtavan sumun aiheuttaja, pääsevätkö he koskaan tapaamaan poikaansa, jota he eivät kunnolla muista ja mitä kaikkea Beatrice ja Axl ovatkaan painaneet pois mielestään?

ANNE CATHRINE BOWMAN: AGATHE (2017 / GUMMERUS 2020)
★★/★★★★★

Koen, että Agathessa olisi ollut potentiaalia paljon suuremmaksikin teokseksi kuin se minun lukemanani jäi. Välillä pidin suunnattomasti tarinasta eläkkeelle aikovasta psykiatrista, sen kirvoittamista ajatuksista, kuvailuista ja yleisestä tunnelmasta, mutta sitten taas välillä tämä vain 120 sivun mittainen kirja tuntui niin pakonomaiselta puurtamiselta eteenpäin ja niin helppojen ratkaisujen valitsemiselta, että olisi tehnyt mieli jättää se kesken. Jokin kuitenkin esti niin tekemästä, jokin kiehtoi mieltä kuin Agathe psykiatria.

EMMI-LIIAN SJÖHOLM: PAPERILLA TOINEN (KOSMOS 2020)
★★★/★★★★★

Äitiys ei ole itseäni koskettava aihe, mutta silti nappasin tämän kehutun teoksen palautettujen hyllystä, kun sen siellä satuin näkemään. Pidin lyhyistä ja ytimekkäistä lauseista, jotka sanoivat sanojaan enemmän – sanojen väliin piirtyi kokonainen, kirkkaana näyttäytyvä maailma. Pidin äitiyden pohdinnasta, sen yhtäaikaisesta pelosta ja kaipuusta. Pidin Sjöholmin käyttämästä kielestä ja luinkin tämän vain muutamassa illassa ja aamussa. Sitten taas en pitänyt siitä miten seksi määritti kaiken, oli kaikki kaikessa – ehkä se oli kirjailijan ainoa osattu keino kertoa ja tuntea olevansa tärkeä ja haluttu, mutta kirja olisi lopulta ollut paljon mielenkiintoisempi ilman kaikkia hiuksista kiinni pitämisiä, panoja, suihinottoja ja ottamisia. Kaikki muu kirjassa kiinnosti, kirjailijan seksin harrastaminen ei. Keskustelin tästä myös instagramissa muutaman muun kirjan lukeneen kanssa, jotka kokivat teoksen samalla lailla.

Pionit ovat kärsivällisyysharjoitus

Ostin tiistaina pioneja ja ajattelin niiden avautuvan iltaan mennessä.

Illalla ennen nukkumaanmenoa katselin kevyesti avautuneita nuppuja ajatellen, että kyllä ne aamulla ovat avautuneet.

Aamulla terälehdet olivat taas hieman enemmän erillään toisistaan, joten kyllä ne illalla töistä palatessani varmasti olisivat jo auki.

Illalla päädyin taas ajattelemaan, että josko aamulla sitten.

Aamulla, että josko sitten illalla olisivat.

Ja kun torstai-ilta koitti ja saavuin kotiin oli odotukseni vihdoin ohitse.

Pioneja maljakkoon ostettaessa on hyväksyttävä se pieni ääni takaraivossa, että ehkä ne nuput eivät koskaan aukeakaan tai ehkä niistä avautuu vain yksi. Kuitenkin sen riskin aina ottaa, sillä avautuessaan pionit vain ovat niin hiton kauniita, että edes yksi avautunut pioni hyvittää kaikki ne sulkeutuneiksi nupuiksi jääneet. On hyvä myös tiedostaa jo ostovaiheessa, että valmiin kukinnon sävy poikkeaa huomattavasti nupun väristä. Näissäkin kuvissa on vain muutaman päivän ero, mutta väri on lähes kokonaan kaikonnut.

Pionit ovat kärsivällisyysharjoitus, niin maljakossa kuin kukkapenkissäkin. Istutuksen ja jakamisen jälkeisinä vuosina se jättää usein kukkimatta antaen odotuttaa kukkaloistoaan kesien yli. Pionin työntäessä pienet nuppunsa esiin tietää, että kukinnan odotuksesta tulee pitkä kukinta-ajan ollessa kuitenkin niin lyhyt. Viime kesänä odotin mökkipihan kukkapenkkien pionien kukkimista hartaudella nuppujen ollessa joka päivä hieman isommat, mutta lopulta ne eivät ehtineet kukkaan ennen lähtöäni. Lohdutin itseäni ostamassa kotona pioneja ruokapöydälle.

Viime päivinä olen haaveillut (taas) siirtolapuutarhamökistä ja mm. pionien istuttamisesta sen pihamaalle, sillä en usko kärsivällisyyttä koskaan olevan maailmassa liikaa.

Toiset keväät ovat parempia kuin toiset

Viime keväänä näihin aikoihin Suomi meni kiinni, kun taas tänä vuonna puhutaan varovaisesti ja kuiskaten sen avaamisesta.

Viime keväänä näihin aikoihin lähdin joka päivä pitkälle kävelylle, kun taas tänä vuonna olen maannut päiviä putkeen sohvalla Netflixiä tuijottaen.

Jokaista kevättä yhdistää kuitenkin se sisältä kumpuava odotus ensimmäisen leskenlehden, sinivuokon ja perhosen näkemisestä. Sellainen pulppuileva ajatus pimeän ja kylmän ajan väistymisestä kaikkein hauraimpien kömpiessä taas esiin piiloistaan. Viime keväänä ensimmäiset haparoivat siiven iskut ja herkät terälehdet tervehtivät maailmaa jo maaliskuussa täyttäen mieleni ilolla. Tänä vuonna odotus kesti huhtikuuhun asti eikä keltaisena hehkuneet väripilkut harmaata maata vasten tai edes perhosen vielä uraansa haeskeleva ensilento saaneetkaan tuttua ja odotettua kevätiloa palaamaan. Jatkoin ne nähdessäni matkaani pysähtymättä.

Kotimatkalla aurinko paistoi korkeammalta ja suloisen lämpimästi saaden minut kävelemään pidempää reittiä kotiin. Kirkon edustalla krookukset nousevat mustasta maasta kahdessa eri värissä, penkillä istuva nuori puhui puhelimeensa tulevasta kesästä, suunnitelmista, elämästä. Hän mietti kaikkea sitä mitä voisi olla ja on, minä sitä mitä ei ole. Ajattelin 2000-luvun alussa julkaistua Stellan kappaletta, jossa sanotaan toisien päivien olevan parempia kuin toiset ja on itsestä kiinni miten tämänkin kuvan värittää. Ajatteleeko sitä mitä ei ole vai sitä mitä voisi olla.

Edellisiltä vuosilta tuttu joutsenpariskunta lipuu lammen pinnalla ylväänä. Pian ne taas rakentavat pesän sen keskelle, niin kuin aina ennenkin. Tien piennar kylpee auringossa ja hehkuu kirkkaan keltaisten kukkien värissä, perhosia lepattelee edes takaisin. Pakotan itseni pysähtymään, katsomaan tätä uutta kevättä. Sen nousua harmaatakin harmaammasta maasta, sen kevyttä liitoa kukasta toiseen. Viereeni pysähtyy vanhempi mies, katseemme kohtaa, nyökkäämme sanomatta mitään ja tuijotamme hiljaisella hartaudella rinnakkain tätä aurinkoisen kevätpäivän näytelmää.

Vuodesta uuteen, keväästä toiseen. Aina yhtä uskomattomana, muuttumattomana ja kauniina.

Kyllä se taas tästä.

Maaliskuun luetut

SALLY ROONEY: NORMAALEJA IHMISIÄ (2018 / OTAVA 2020)
★★★★★/★★★★★
Voihan Connell ja Marianne! Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä -teoksesta pöhistiin kovasti edellisvuosina ja nyt kun vihdoin sain sen luettua itsekin en yhtään ihmettele miksi. Uskon myös, että kirjasta on sanottu kirjablogeissa, -arvosteluissa ja instagramissa jo kaikki mitä siitä voi sanoa minua paljon fiksumpien toimesta, joten en tiedä mitä siitä voisin vielä sanoa lisäksi.

Ehkä sen, että Rooney osaa kuvata inhimillisyyttä sen kaikissa sävyissään erittäin taitavasti. Luokkaerojen luomat valtasuhteet ihmisten välille. Ne muilta piilotetut katseet ja kosketukset, jotka viipyvät epävarmuuksina Connellin ja Mariannen ajatuksissa ja iholla. Miten käsinkosketeltavina tuntuvat kaikki ne hetket, kun he eivät vain saa sanotuksi sitä mitä oikeasti haluaisivat, vaan jäävät kiertämään kehää ja toisiaan. Laskevat katseensa ja kätensä, himmenevät loistaakseen taas uudelleen. Häpeästä ja häpeämättömyydestä kumpuavat teot ja niiden seuraukset. Usein taitavasti kirjoitetuissa kirjoissakin päähenkilötkin saattavat jäädä vain ohuiksi hahmoiksi omassa tarinassaan, mutta Rooney on kirjoittanut molemmat päähahmonsa niin vahvoiksi, että heidän voisi kuvitella olevan olemassa oikeasti kaikkine luonteenpiirteineen.

Vaikka kirjan lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi en ole silti uskaltanut katsoa siitä tehtyä sarjaa YLE Areenasta. Tosi moni teoksen lukenut on kehunut myös sarjaa, joten ehkä vielä jonain päivänä minäkin rohkaistun sen katsomaan.

MARISHA RASI-KOSKINEN: REC (KUSTANTAMO S&S 2020)
★★★★★/★★★★★
En ole pitkään aikaan, jos koskaan lukenut jotain yhtä pyörryttävää teosta kuin Marisha Rasi-Koskisen REC. En myöskään tiedä mitä siitä voisin tai edes osaisin kertoa ilman, että kerron liikaa (tai liian vähän, en tiedä). Haluaisin lukea tämän uudelleen ennen kuin sanoisin teoksesta yhtään m i t ä ä n, mutta kirjaston varausjärjestelmä on armoton ja sain kirjan luettua päivää ennen kuin se jo piti viedä seuraavan luettavaksi.

REC kertoo Lucasin ja Colen suhteesta toisiinsa sekä, ja ennen kaikkea, Nikistä. Se kertoo kaupungista itäisessä Euroopassa, se aloittaa tarinan alusta hetkellä johon se päättyy. Se kelaa eteen ja taakse, pysäyttää videokuvan ja rajaa jotakin olennaista pois kuvasta. Se kiertää loputonta kehää, se on Fibonaccin lukujono, Lorenzin yhtälö ja kultainen leikkaus. Se on peilikuva, se toinen, oikea vai vasen. Se on kaksi kerrosta täynnä huoneita ja saleja, galleria. REC on kuin pauselle laitettu VHS-kasetin kuva, jonka reunoilta yrittää päästä näkyviin jotakin, mutta siihen ei saa koskaan tarkennettua.

Jos etsit teosta joka jää mieleen pyörimään työntäen mielestä muun (esim. koronan), lue REC.

Olemmehan edelleen elossa

En ole koskaan aiemmin nähnyt jäätynyttä merta ja se näyttää vähän samalta kuin sulanakin – loputtomalta, mutta vähemmän uhkaavalta. Niin meret kuin muutkin syvät vedet pitävät aina sisällään jotain mitä emme tunne ennen kuin ne joskus kuivuvat pois paljastaen kaiken sen, mitä emme koskaan nähneet tai tunteneet muuten kuin arvaamattomina vilunväreinä iholla veden pinnalla kelluessamme.

En ole koskaan aiemmin kävellyt jäätyneen meren päällä. Jään päälle kinostuneeseen lumeen on kerääntynyt risteileviä polkuja ja kauempana kulkee ihmisiä kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä Suomenlahdessa. Ensimmäiset askeleet ovat jännittäviä eikä askeleiden kasvaessa voi olla miettimättä kuinka paksulti jäätä mahtaa olla jalkojeni ja sulan veden välissä. Kiveä vasten noussut ahtojää kertoo sitä olevan paksulti, joten voin lopulta vain nauttia poskia ja selkää lämmittävästä helmikuun auringosta.

Saila kirjoitti Kohtisuora-blogissaan siitä, miten vastaamme nykyään ettei mitään kuulu, vaikka kuitenkin kuuluu. On totta, että vaikka elämä on rajoittunut välille työpaikka – kauppa – koti (ja nykyisin itsellä aikalailla vain koti – kauppa), niin emme silti ole lakanneet elämästä, ajattelemasta, tuntemasta ja viestittelemästä toistemme kanssa. Joka päivä heräämme uuteen aamuun, ajattelemme asioita ja ehkä jopa haaveilemme jostakin uudesta. Tai siitä, että kyllä tämä joskus vielä helpottaa. Tai mietimme sitä, että onneksi emme vuosi sitten vielä tienneet kuinka kauan tässä menee – emme tiedä vieläkään, mutta nyt vuoden jälkeen se on helpompi hyväksyä kuin täysin kylmiltään.

Maailma ei ole pysähtynyt, me emme ole pysähtyneet. Koemme ja teemme edelleen asioita ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Jotkut niistä sykähdyttävät ja tuntuvat pidempään kuin toiset. Ehkä kävelemme ensimmäistä kertaa meren jäällä tai kokeilemme uutta reseptiä, parsimme ensimmäisen parimme villasukkia tai löydämme itsestämme jonkin uuden taidon. Tai ehkä vain otamme tämän ajan ja olemme tekemättä tai oppimatta mitään uutta ja yritämme vain selviytyä.

No mutta, mitä sitten oikeastaan kuuluu? Riippuu hyvin paljon kysyjästä, että onko vastaus sitä samaa vanhaa vai kaikki menee päin helvettiä. Lomautusta, netflixiä, ulkoilua ja haparoivaa uskoa valmistumiseen siitäkin huolimatta, että kaikki lähiopetus on peruttu/siirretty eikä opinnäytetöitä ole mahdollista suorittaa (koska esim. tapahtumia ei saa järjestää). Sitä, että kaikki elämässä tuntuu olevan tauolla, hengittämättä, odottaen jotakin tapahtuvaksi. Kuin hetki ennen valtavan myrskyn nousemista maailman ollessa luonnottoman tyyni ja hiljainen, vaikka samaan aikaan veri kohisee suonissa kuin ennenkin ja kaikki menee eteenpäin.

Tammikuussa opiskelin, tein töitä ja mielessäni kuohui. Helmikuussa kävin Helsingissä vaikkei sitä nyt (todellakaan), tai silloinkaan, suositella. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilassa (kissakahvilassa, pöytä varattiin etukäteen eikä sisään päässyt ilman varausta), seuraavana päivän seisoin ensimmäistä kertaa jäätyneen meren päällä ja siinä välissä makasin hotellihuoneessa tuijottamassa Netflixiä laskiaispullia syöden ja nukkuen. 24 tunnin ajan elin kuplassani jossain muualla ja jos maski ei olisi liimaantunut kosteana ja hileisenä kiinni kasvoihini kadulla kulkiessani kohti hotellia, olisin voinut ajatella kaiken olevan kuin ennenkin. Irtiotto korona-arjesta ei aina tarkoita juhlia ja ihmisjoukkoja, hiihtohissijonoja tai karaokea – joillekin se on vain läppärin kytkemistä televisioon jossain toisaalla, kun seinät kotona kaatuvat lopulta niskaan. Maaliskuu on mennyt vuoroin töissä, vuoroin lomautettuna: vuoroin aktiivisena, vuoroin sohvalla apaattisena.

Olen kaivannut kesää tunnistaessani ulkona märän mullan tuoksun, upottanut orvokin siemeniä multaan ja yrittänyt tehdä joka päivä edes yhden asian. Olen tuntenut, kokenut ja elänyt.

Edelleen, kaikesta huolimatta.

Aikuisten ystäväkirja

Kuinka pitkä olet: Suunnilleen 160 senttimetrin mitallani jään usein joukon lyhyimmäksi, mutta eipä se haittaa.

Silmien väri: Sinivihreäntummanharmahtavat. Vaikka min iirikset on vähän mitä väriä sattuu, niin pidän niistä silti ja oon aika usein myös saanut kuulla ettei silmiini katsoja ole koskaan nähnyt samansävyisiä silmiä.

Koulupolku: Esikoulu, ala-aste, yläaste, lukio, keskeytetyt tietojenkäsittelyn tradenomin opinnot, myynnin ammattitutkinto ja tällä hetkellä käynnissä liiketoiminnan tutkinto markkinointiviestinnän osaamisalalta (visualistin tutkinto).

Keskiarvo: Koulussa vai elämässä? Kouluissa oon aika tasaisesti keikkunut siellä 8 keskiarvossa, elämä ihan kiva seiskapuol.

Viihdyitkö koulussa: Kivointa taisi olla lukiossa, kaikki muu vähän meh. Nykyinen opiskelu olisi varmasti kivaa normaalioloissa, mutta jatkuva etäopiskelu vie motivaatiota ja intoa ihan tosissaan – varmasti aika yleisiä tuntemuksia tällä hetkellä. Lienee myös jo hälyttävää, että introvertti haluaa ihmisten ilmoille.

Lempiväri: Vihreä.

Onko sinulla sisaruksia: Yksi veli on.

Pidätkö sukulaisistasi: Sama kuin kysyisi pitääkö lapsista. Joistain pidän ja joistain en, joidenkin kanssa olen enemmän tekemisissä ja joidenkin kanssa en ollenkaan. En näe pakotteena suhteiden ylläpitämiseen sitä, että on sukua, jos ei halua olla tekemisissä tai pidä ihmisestä muuten.

Lempivuodenaika: Kevät ja kesä, ehdottomasti. Kävin viime viikonloppuna satamassa kävelemässä ja tuoksui ihan keväältä, vaikka vesi oli vielä paksulti jään peitossa. Auringonpaisteen lämmittämässä ilmassa vain oli sitä jotain.

Paras lukemasi kirja: Juha Kauppinen: Monimuotoisuus & Lionel Shiver: Poikani Kevin. Myös Tove Janssonin Kesäkirja ansaitsee erityismaininnan sekä juuri kesken oleva Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä – molemmat ovat täynnä tietynlaista inhimillisyyttä ja keskeneräisyyttä.

Paras näkemäsi elokuva: En oikein edes osaa vastata tähän, kun mun suosikkielokuvat on niin eri genreistä ja eri tyylisiä, etten voi valita sitä p a r a s t a. Siksi sanon vaan, että Jurassic Park, koska sen voin katsoa aina uudelleen ja uudelleen.

Lempiyhtyeesi: Kyllä se on ollut sieltä jostain teinistä asti Muse, joka vaan aina sielua sykähdyttää.

Mikä biisi soi nyt: Porcupine Tree – Feel so Low

Mitä rakastat: Sellaisia loputtoman leppeitä kesäpäiviä, jotka voi viettää yksin tai yhdessä toisen kanssa, ilman kiirettä, toiseen kietoutuen ja erillään puuhaten. Kauniita asioita ja pehmeää valoa. Villien niittykukkien keinumista tuulessa, kevyitä kosketuksia, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, sateen tuoksua ja heitä, jotka ovat sydämestäni paikkansa voittaneet.

Mitä inhoat: Pakkasta, jogurtissa olevia klönttejä, jatkuvan raastavaa väsymystä, pahansuopia ja jatkuvasti valittavia ihmisiä, koronaa ja ripsiäisiä.

Mitä odotat tällä hetkellä: Että tämä korona-aika joskus olisi ohitse. Että voisi istua junaan (tai mihin tahansa) ilman maskia, matkustaa ilman syyllisyydentuntoa edes Helsinkiin ja aivastaa kaupassa niin, ettei tarvitsisi sen jälkeen hävetä silmiä päästään. Että lumet sulaisivat hiljalleen pois ja kevään ensimmäiset leskenlehdet ponnistaisivat esiin. Että tämä elämä tuntuisi taas joltain muulta kuin sinnittelemiseltä ja selviämiseltä.

Harrastatko liikuntaa: En mitenkään säännöllisesti. Aina silloin tällöin käyn kävelemässä tai innostun juoksemisesta, pyöräilen tai luistelen. Etäkoulupäivinä olen tehnyt aina lyhyiden taukojen aikana kyykkyjä (tavallisia sekä askel-), mutta sen aktiivisemmaksi en ole yltynyt.

Soitatko mitään soitinta: Suutani vain nykyään, ala-asteikäisenä kosketinsoittimia lähinnä vain omaksi huviksi.

Mitä harrastuksia sinulla on: Lukeminen, viherkasvit ja sohvalla makaaminen.

Mikä kamera sinulla on: Olympuksen PEN Mini E-PM2, mutta vähän veikkaan, että kun saan tämän kirjoitettua, niiiiiin kaivan silti kuvat puhelimen uumenista.

Syötkö suklaata: Syön. Ennen olin maitosuklaan puolella, mutta viime vuonna siirryin hiljalleen tumman suklaan pariin. Eli jos ostan itse, niin tummaa, mutta lahjaksi saan useimmiten maito- tai valkosuklaata.

Suklaa vai salmiakki: SALMIAKKI. GIMME ALL YOU GOT.

Lempijäätelö: Sitruunalakritsi.

Suhteesi saunaan: Puulämmitteinen mökkisauna, kyllä kiitos. Sähkölämmitteinen perussauna ei lämmitä (pun intented) vaan saan usein siitä vain päänsäryn.

Paras paikka missä olet käynyt: Haha, varmaan Oulu tai Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha. Lontookin oli toki ihan kiva.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Matkustaminen ei ole oikein sellainen kaipuun kohde itselleni, joten en oikeastaan tiedä. Olen käynyt jonkin verran ulkomailla, mutten tunne mitään maata kohtaan erityistä halua.

Kadutko jotain: Jokainen katumuksen tunteita aiheuttanut asia tai ihminen on muokannut minusta sen mikä olen nyt, joten ehkä ne tunteet tulisi vain ottaa hetkinä, jotka kasvattivat.

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Haluaisin osata paremmin ottaa vastaan lempeyttä ja apua, näyttää etten ole aina niin vahva tai kova kuin miltä vaikutan.

Lempijuhlasi: Joulu tunnelmansa takia.

Välitätkö muiden mielipiteistä: Tottakai ja en! Välitän muiden mielipiteistä ja pidän niitä arvossa, mutta en välitä muiden mielipiteistä siitä miten minun tulisi elää omaa elämääni.

Mistä ostat vaatteesi: Kirppikseltä ja satunnaisesti myös uutena.

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Yritän olla tekemättä niin, mutta joskus kyllä!

Mistä haaveilet: Tätä kysyttiin miulta pari päivää sitten viimeksi ja taisin sanoa jotakin kodista vesistön rannalla ja omalla pihalla, kissasta ja siitä, että olisi onnellinen.

Mitä teet tänään: Tänään on vapaapäivä ja ajattelin viettää sen pääasiassa lukien ja rauhoittuen aloilleni.

Kiitos tästä haasteesta Suttastiina!

Miksi…

…makeimmat unet saa aamulla vasta 7 jälkeen? Vaikka olisi pyörinyt hereillä aamuviidestä asti, niin uni tupsahtaa silmäluomiin vasta silloin, kun kello soisi (ja vaikkei soisikaan). Mikä kumma taika tuossa kellonajassa on, että zetaa vedellään huoletta seiskasta kasiin ja sen jälkeen ollaan pihalla aivan kaikesta, vaikka aamuyöstä olisi ollut kumman virkeä.

…ihmiset on niin välinpitämättömiä? Tätä mietin, kun näin erään auton peruuttavan parkkipaikalla suoraan toisen auton takapuskuriin niin, että rytisi, mutta ajoi sitten vain äkkiä pois paikalta. Huoh. Olin sitten varmasti se pahimman luokan kyylä ja asioihin sekaantuja ajajan mielestä, kun sain ilmoitettua kolhitun auton kuskille kolhijan rekisterinumeron mahdollisten vaurioiden varalta – hän kyllä sitten taas kiitteli kovin. Min vanhan ja edesmenneen auton puskuria kolhittiin aikoinaan _kahdesti_ puolen vuoden sisällä parkkipaikalla ja olin itsekin silloin erittäin kiitollinen kolhijoiden tiedoista, koska eihän ne korjaamiset ja maalaukset todellakaan halpoja ole. Ihan vaan vinkkinä: aina joku kuitenkin näkee, joten kanna vastuu.

…eri putki- ja saneerausfirmojen tyypit käy usein kommentoimassa min putkiremontti-postauksia nimillä “Tuula” tai “Niina” kertoen, miten heilläkin on remppaa tulossa, miten se huolettaa, mutta varmasti menee sujuvasti hyvällä firmalla ja sitten linkkinä jonkin putkifirman nettisivut. Tuplahuoh, mikä markkinointikikka. Ihan tiedoksi vaan tuulat ja niinat, ne menee spämminä sivuun kaikki joko automaattisesti tai ihan min omin pikku kätösin.

…koulutehtävien aloittaminen on niin vaikeaa ja ankeaa ja ööääh, mutta sitten ne kuitenkin saa tehtyä yllättävän nopeasti ja ovat mielenkiintoisia, kun vain saa aloitettua? Miten se aloittaminen onkin aina niin vaikeaa ja prokrastinaatio niin helppoa. Sain tänään palautettua kaksi tehtävää, joiden dedis on sunnuntaina, ja fiilis on voittoisa, vaikkei niihin lopulta saanut kulutettua aikaa yhteensä kuin muutamia tunteja (joista suurin aika kului internetin syövereissä etsimässä tietoa ja materiaalia, kirjoittaminen kun sujuu yllättäen aika luonnostaan).

…inspiraation löytäminen blogin ylläpitämiseen on nykyään niin hemmetin pohjamudissa?

Tammikuun luetut

RIIKKA ALA-HARJA: EN SAAB (OTAVA 2019)
★★/★★★★★
Se oli ehkä (todellakin EHKÄ) viime vuoden kevättä tai kesää (ihan hyvin se on voinut olla myös talvea tai mitä tahansa muutakin), kun aamutelevisio oli päällä ja sivusilmällä kuuntelin Riikka Ala-Harjan haastattelua tästä kyseisestä kirjasta. En muista siitä haastattelusta enää (selkeästikään) mitään, mutta jostain syystä olin napannut kirjan luettavieni listalle ja se päätyi tämän vuoden ensimmäiseksi luetuksi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Olga ajaa satoja kilometrejä noutaakseen tietyltä korjaamolta ehjän turvavyön vanhaan Saabiinsa ja kohtaa perille päästyään muikkelin, johon Olga sitten iskee silmänsä. Muikkeli päätyy lähtemään Olgan mukaan kohti etelää ja siitä alkaa “pitelemätön maantieromaani“, joka oli mielestäni enemmän pidätelty. Olga palaa mietteissään entiseen suhteeseenta Pupunhampaan kanssa sekä siihen, mitä elämä oli Tšernobylin jälkeen ja tarina etenee nykyhetkessä ajettujen kilometrien mukana. En pidä kokonaan puhekielellä kirjoitetuista kirjoista, joten se söi hieman omaa lukukokemustani, mutta kesken ei voinut jättää, sillä olihan se pakko tietää, että onnistaako Olgaa muikkelin kanssa vai ei – siitäkin huolimatta, että molemmat hahmot olivat jäivät lopulta erittäin ohuiksi ja arvaamattomiksi.

CELESTE NG: OLISI JOTAIN KERROTTAVAA (2014 / GUMMERUS 2020)
★★★★/★★★★★
Tästä kirjasta olisi todellakin jotain kerrottavaa, mutta on tosi vaikea aloittaa ja olla kertomatta liikaa. Kirja tuntui alussa hieman tylsähköltä, enkä jaksanut keskittyä, mutta sitten jokin napsahti ja teos imaisi mukaansa.

Kirja sijoittuu 1970-luvulle kiinalaisamerikkalaiseen perheeseen, jonka keskimmäinen lapsi, Lydia, löytyy hukkuneena. Tapahtuma repii jo valmiiksi hajalla olevaa perhettä enemmän erilleen, paljastaa menneisyyden tapahtumia ja perheen keskinäisiä ja sisäisiä kamppailuita oman paikkansa löytämisestä niin perheen sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä tai kuka lopulta sai uimataidottoman Lydian soutuveneessä järvelle keskellä yötä? Vahva suositus!

CRISTINA SANDU: VESILEIKIT (OTAVA 2019)
★★★★/★★★★★
Bongailin tätä muutamaan kertaa #kirjagramista ja sitten lopulta palautettujen hyllystä, joten päätyi lainaan ja luettavaksi – tosin kansi on niin soma, että se olisi varmasti päätynyt mukaan ilman aikaisempia bongauksiakin!

Vesileikit kulkee kahdessa eri ajassa, menneessä ja nykyisessä kertoen kuuden tytön/naisen tarinan lyhyesti, mutta syvästi. Aivan kuin tärkeintä olisi kaikki se, joka jää sanojen ja rivien väliin. Tytöt kasvavat nimettömällä saarella jossakin päin itäistä Eurooppaa ja haaveilevat jostain muusta kuin elämästä siellä minne on naisten kohtalo jäädä ja miehet palaavat vain vierailemaan. Pois pääseminen ei tule olemaan helppoa, mutta jokaiseen mahdollisuuteen on tartuttava kuin kätensä pinnan alta anoen nostava hukkuva. Kirja on vain hieman yli 100 sivua pitkä ja tekstin ollessa kauniisti eteenpäin soljuvaa sen lukee nopeasti, mutta sitä jää miettimään vielä kannet kiinni painettuaan. Aivan ihastuttava!