Olemmehan edelleen elossa

En ole koskaan aiemmin nähnyt jäätynyttä merta ja se näyttää vähän samalta kuin sulanakin – loputtomalta, mutta vähemmän uhkaavalta. Niin meret kuin muutkin syvät vedet pitävät aina sisällään jotain mitä emme tunne ennen kuin ne joskus kuivuvat pois paljastaen kaiken sen, mitä emme koskaan nähneet tai tunteneet muuten kuin arvaamattomina vilunväreinä iholla veden pinnalla kelluessamme.

En ole koskaan aiemmin kävellyt jäätyneen meren päällä. Jään päälle kinostuneeseen lumeen on kerääntynyt risteileviä polkuja ja kauempana kulkee ihmisiä kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä Suomenlahdessa. Ensimmäiset askeleet ovat jännittäviä eikä askeleiden kasvaessa voi olla miettimättä kuinka paksulti jäätä mahtaa olla jalkojeni ja sulan veden välissä. Kiveä vasten noussut ahtojää kertoo sitä olevan paksulti, joten voin lopulta vain nauttia poskia ja selkää lämmittävästä helmikuun auringosta.

Saila kirjoitti Kohtisuora-blogissaan siitä, miten vastaamme nykyään ettei mitään kuulu, vaikka kuitenkin kuuluu. On totta, että vaikka elämä on rajoittunut välille työpaikka – kauppa – koti (ja nykyisin itsellä aikalailla vain koti – kauppa), niin emme silti ole lakanneet elämästä, ajattelemasta, tuntemasta ja viestittelemästä toistemme kanssa. Joka päivä heräämme uuteen aamuun, ajattelemme asioita ja ehkä jopa haaveilemme jostakin uudesta. Tai siitä, että kyllä tämä joskus vielä helpottaa. Tai mietimme sitä, että onneksi emme vuosi sitten vielä tienneet kuinka kauan tässä menee – emme tiedä vieläkään, mutta nyt vuoden jälkeen se on helpompi hyväksyä kuin täysin kylmiltään.

Maailma ei ole pysähtynyt, me emme ole pysähtyneet. Koemme ja teemme edelleen asioita ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Jotkut niistä sykähdyttävät ja tuntuvat pidempään kuin toiset. Ehkä kävelemme ensimmäistä kertaa meren jäällä tai kokeilemme uutta reseptiä, parsimme ensimmäisen parimme villasukkia tai löydämme itsestämme jonkin uuden taidon. Tai ehkä vain otamme tämän ajan ja olemme tekemättä tai oppimatta mitään uutta ja yritämme vain selviytyä.

No mutta, mitä sitten oikeastaan kuuluu? Riippuu hyvin paljon kysyjästä, että onko vastaus sitä samaa vanhaa vai kaikki menee päin helvettiä. Lomautusta, netflixiä, ulkoilua ja haparoivaa uskoa valmistumiseen siitäkin huolimatta, että kaikki lähiopetus on peruttu/siirretty eikä opinnäytetöitä ole mahdollista suorittaa (koska esim. tapahtumia ei saa järjestää). Sitä, että kaikki elämässä tuntuu olevan tauolla, hengittämättä, odottaen jotakin tapahtuvaksi. Kuin hetki ennen valtavan myrskyn nousemista maailman ollessa luonnottoman tyyni ja hiljainen, vaikka samaan aikaan veri kohisee suonissa kuin ennenkin ja kaikki menee eteenpäin.

Tammikuussa opiskelin, tein töitä ja mielessäni kuohui. Helmikuussa kävin Helsingissä vaikkei sitä nyt (todellakaan), tai silloinkaan, suositella. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilassa (kissakahvilassa, pöytä varattiin etukäteen eikä sisään päässyt ilman varausta), seuraavana päivän seisoin ensimmäistä kertaa jäätyneen meren päällä ja siinä välissä makasin hotellihuoneessa tuijottamassa Netflixiä laskiaispullia syöden ja nukkuen. 24 tunnin ajan elin kuplassani jossain muualla ja jos maski ei olisi liimaantunut kosteana ja hileisenä kiinni kasvoihini kadulla kulkiessani kohti hotellia, olisin voinut ajatella kaiken olevan kuin ennenkin. Irtiotto korona-arjesta ei aina tarkoita juhlia ja ihmisjoukkoja, hiihtohissijonoja tai karaokea – joillekin se on vain läppärin kytkemistä televisioon jossain toisaalla, kun seinät kotona kaatuvat lopulta niskaan. Maaliskuu on mennyt vuoroin töissä, vuoroin lomautettuna: vuoroin aktiivisena, vuoroin sohvalla apaattisena.

Olen kaivannut kesää tunnistaessani ulkona märän mullan tuoksun, upottanut orvokin siemeniä multaan ja yrittänyt tehdä joka päivä edes yhden asian. Olen tuntenut, kokenut ja elänyt.

Edelleen, kaikesta huolimatta.

Aikuisten ystäväkirja

Kuinka pitkä olet: Suunnilleen 160 senttimetrin mitallani jään usein joukon lyhyimmäksi, mutta eipä se haittaa.

Silmien väri: Sinivihreäntummanharmahtavat. Vaikka min iirikset on vähän mitä väriä sattuu, niin pidän niistä silti ja oon aika usein myös saanut kuulla ettei silmiini katsoja ole koskaan nähnyt samansävyisiä silmiä.

Koulupolku: Esikoulu, ala-aste, yläaste, lukio, keskeytetyt tietojenkäsittelyn tradenomin opinnot, myynnin ammattitutkinto ja tällä hetkellä käynnissä liiketoiminnan tutkinto markkinointiviestinnän osaamisalalta (visualistin tutkinto).

Keskiarvo: Koulussa vai elämässä? Kouluissa oon aika tasaisesti keikkunut siellä 8 keskiarvossa, elämä ihan kiva seiskapuol.

Viihdyitkö koulussa: Kivointa taisi olla lukiossa, kaikki muu vähän meh. Nykyinen opiskelu olisi varmasti kivaa normaalioloissa, mutta jatkuva etäopiskelu vie motivaatiota ja intoa ihan tosissaan – varmasti aika yleisiä tuntemuksia tällä hetkellä. Lienee myös jo hälyttävää, että introvertti haluaa ihmisten ilmoille.

Lempiväri: Vihreä.

Onko sinulla sisaruksia: Yksi veli on.

Pidätkö sukulaisistasi: Sama kuin kysyisi pitääkö lapsista. Joistain pidän ja joistain en, joidenkin kanssa olen enemmän tekemisissä ja joidenkin kanssa en ollenkaan. En näe pakotteena suhteiden ylläpitämiseen sitä, että on sukua, jos ei halua olla tekemisissä tai pidä ihmisestä muuten.

Lempivuodenaika: Kevät ja kesä, ehdottomasti. Kävin viime viikonloppuna satamassa kävelemässä ja tuoksui ihan keväältä, vaikka vesi oli vielä paksulti jään peitossa. Auringonpaisteen lämmittämässä ilmassa vain oli sitä jotain.

Paras lukemasi kirja: Juha Kauppinen: Monimuotoisuus & Lionel Shiver: Poikani Kevin. Myös Tove Janssonin Kesäkirja ansaitsee erityismaininnan sekä juuri kesken oleva Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä – molemmat ovat täynnä tietynlaista inhimillisyyttä ja keskeneräisyyttä.

Paras näkemäsi elokuva: En oikein edes osaa vastata tähän, kun mun suosikkielokuvat on niin eri genreistä ja eri tyylisiä, etten voi valita sitä p a r a s t a. Siksi sanon vaan, että Jurassic Park, koska sen voin katsoa aina uudelleen ja uudelleen.

Lempiyhtyeesi: Kyllä se on ollut sieltä jostain teinistä asti Muse, joka vaan aina sielua sykähdyttää.

Mikä biisi soi nyt: Porcupine Tree – Feel so Low

Mitä rakastat: Sellaisia loputtoman leppeitä kesäpäiviä, jotka voi viettää yksin tai yhdessä toisen kanssa, ilman kiirettä, toiseen kietoutuen ja erillään puuhaten. Kauniita asioita ja pehmeää valoa. Villien niittykukkien keinumista tuulessa, kevyitä kosketuksia, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, sateen tuoksua ja heitä, jotka ovat sydämestäni paikkansa voittaneet.

Mitä inhoat: Pakkasta, jogurtissa olevia klönttejä, jatkuvan raastavaa väsymystä, pahansuopia ja jatkuvasti valittavia ihmisiä, koronaa ja ripsiäisiä.

Mitä odotat tällä hetkellä: Että tämä korona-aika joskus olisi ohitse. Että voisi istua junaan (tai mihin tahansa) ilman maskia, matkustaa ilman syyllisyydentuntoa edes Helsinkiin ja aivastaa kaupassa niin, ettei tarvitsisi sen jälkeen hävetä silmiä päästään. Että lumet sulaisivat hiljalleen pois ja kevään ensimmäiset leskenlehdet ponnistaisivat esiin. Että tämä elämä tuntuisi taas joltain muulta kuin sinnittelemiseltä ja selviämiseltä.

Harrastatko liikuntaa: En mitenkään säännöllisesti. Aina silloin tällöin käyn kävelemässä tai innostun juoksemisesta, pyöräilen tai luistelen. Etäkoulupäivinä olen tehnyt aina lyhyiden taukojen aikana kyykkyjä (tavallisia sekä askel-), mutta sen aktiivisemmaksi en ole yltynyt.

Soitatko mitään soitinta: Suutani vain nykyään, ala-asteikäisenä kosketinsoittimia lähinnä vain omaksi huviksi.

Mitä harrastuksia sinulla on: Lukeminen, viherkasvit ja sohvalla makaaminen.

Mikä kamera sinulla on: Olympuksen PEN Mini E-PM2, mutta vähän veikkaan, että kun saan tämän kirjoitettua, niiiiiin kaivan silti kuvat puhelimen uumenista.

Syötkö suklaata: Syön. Ennen olin maitosuklaan puolella, mutta viime vuonna siirryin hiljalleen tumman suklaan pariin. Eli jos ostan itse, niin tummaa, mutta lahjaksi saan useimmiten maito- tai valkosuklaata.

Suklaa vai salmiakki: SALMIAKKI. GIMME ALL YOU GOT.

Lempijäätelö: Sitruunalakritsi.

Suhteesi saunaan: Puulämmitteinen mökkisauna, kyllä kiitos. Sähkölämmitteinen perussauna ei lämmitä (pun intented) vaan saan usein siitä vain päänsäryn.

Paras paikka missä olet käynyt: Haha, varmaan Oulu tai Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha. Lontookin oli toki ihan kiva.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Matkustaminen ei ole oikein sellainen kaipuun kohde itselleni, joten en oikeastaan tiedä. Olen käynyt jonkin verran ulkomailla, mutten tunne mitään maata kohtaan erityistä halua.

Kadutko jotain: Jokainen katumuksen tunteita aiheuttanut asia tai ihminen on muokannut minusta sen mikä olen nyt, joten ehkä ne tunteet tulisi vain ottaa hetkinä, jotka kasvattivat.

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Haluaisin osata paremmin ottaa vastaan lempeyttä ja apua, näyttää etten ole aina niin vahva tai kova kuin miltä vaikutan.

Lempijuhlasi: Joulu tunnelmansa takia.

Välitätkö muiden mielipiteistä: Tottakai ja en! Välitän muiden mielipiteistä ja pidän niitä arvossa, mutta en välitä muiden mielipiteistä siitä miten minun tulisi elää omaa elämääni.

Mistä ostat vaatteesi: Kirppikseltä ja satunnaisesti myös uutena.

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Yritän olla tekemättä niin, mutta joskus kyllä!

Mistä haaveilet: Tätä kysyttiin miulta pari päivää sitten viimeksi ja taisin sanoa jotakin kodista vesistön rannalla ja omalla pihalla, kissasta ja siitä, että olisi onnellinen.

Mitä teet tänään: Tänään on vapaapäivä ja ajattelin viettää sen pääasiassa lukien ja rauhoittuen aloilleni.

Kiitos tästä haasteesta Suttastiina!

Miksi…

…makeimmat unet saa aamulla vasta 7 jälkeen? Vaikka olisi pyörinyt hereillä aamuviidestä asti, niin uni tupsahtaa silmäluomiin vasta silloin, kun kello soisi (ja vaikkei soisikaan). Mikä kumma taika tuossa kellonajassa on, että zetaa vedellään huoletta seiskasta kasiin ja sen jälkeen ollaan pihalla aivan kaikesta, vaikka aamuyöstä olisi ollut kumman virkeä.

…ihmiset on niin välinpitämättömiä? Tätä mietin, kun näin erään auton peruuttavan parkkipaikalla suoraan toisen auton takapuskuriin niin, että rytisi, mutta ajoi sitten vain äkkiä pois paikalta. Huoh. Olin sitten varmasti se pahimman luokan kyylä ja asioihin sekaantuja ajajan mielestä, kun sain ilmoitettua kolhitun auton kuskille kolhijan rekisterinumeron mahdollisten vaurioiden varalta – hän kyllä sitten taas kiitteli kovin. Min vanhan ja edesmenneen auton puskuria kolhittiin aikoinaan _kahdesti_ puolen vuoden sisällä parkkipaikalla ja olin itsekin silloin erittäin kiitollinen kolhijoiden tiedoista, koska eihän ne korjaamiset ja maalaukset todellakaan halpoja ole. Ihan vaan vinkkinä: aina joku kuitenkin näkee, joten kanna vastuu.

…eri putki- ja saneerausfirmojen tyypit käy usein kommentoimassa min putkiremontti-postauksia nimillä “Tuula” tai “Niina” kertoen, miten heilläkin on remppaa tulossa, miten se huolettaa, mutta varmasti menee sujuvasti hyvällä firmalla ja sitten linkkinä jonkin putkifirman nettisivut. Tuplahuoh, mikä markkinointikikka. Ihan tiedoksi vaan tuulat ja niinat, ne menee spämminä sivuun kaikki joko automaattisesti tai ihan min omin pikku kätösin.

…koulutehtävien aloittaminen on niin vaikeaa ja ankeaa ja ööääh, mutta sitten ne kuitenkin saa tehtyä yllättävän nopeasti ja ovat mielenkiintoisia, kun vain saa aloitettua? Miten se aloittaminen onkin aina niin vaikeaa ja prokrastinaatio niin helppoa. Sain tänään palautettua kaksi tehtävää, joiden dedis on sunnuntaina, ja fiilis on voittoisa, vaikkei niihin lopulta saanut kulutettua aikaa yhteensä kuin muutamia tunteja (joista suurin aika kului internetin syövereissä etsimässä tietoa ja materiaalia, kirjoittaminen kun sujuu yllättäen aika luonnostaan).

…inspiraation löytäminen blogin ylläpitämiseen on nykyään niin hemmetin pohjamudissa?

Tammikuun luetut

RIIKKA ALA-HARJA: EN SAAB (OTAVA 2019)
★★/★★★★★
Se oli ehkä (todellakin EHKÄ) viime vuoden kevättä tai kesää (ihan hyvin se on voinut olla myös talvea tai mitä tahansa muutakin), kun aamutelevisio oli päällä ja sivusilmällä kuuntelin Riikka Ala-Harjan haastattelua tästä kyseisestä kirjasta. En muista siitä haastattelusta enää (selkeästikään) mitään, mutta jostain syystä olin napannut kirjan luettavieni listalle ja se päätyi tämän vuoden ensimmäiseksi luetuksi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Olga ajaa satoja kilometrejä noutaakseen tietyltä korjaamolta ehjän turvavyön vanhaan Saabiinsa ja kohtaa perille päästyään muikkelin, johon Olga sitten iskee silmänsä. Muikkeli päätyy lähtemään Olgan mukaan kohti etelää ja siitä alkaa “pitelemätön maantieromaani“, joka oli mielestäni enemmän pidätelty. Olga palaa mietteissään entiseen suhteeseenta Pupunhampaan kanssa sekä siihen, mitä elämä oli Tšernobylin jälkeen ja tarina etenee nykyhetkessä ajettujen kilometrien mukana. En pidä kokonaan puhekielellä kirjoitetuista kirjoista, joten se söi hieman omaa lukukokemustani, mutta kesken ei voinut jättää, sillä olihan se pakko tietää, että onnistaako Olgaa muikkelin kanssa vai ei – siitäkin huolimatta, että molemmat hahmot olivat jäivät lopulta erittäin ohuiksi ja arvaamattomiksi.

CELESTE NG: OLISI JOTAIN KERROTTAVAA (2014 / GUMMERUS 2020)
★★★★/★★★★★
Tästä kirjasta olisi todellakin jotain kerrottavaa, mutta on tosi vaikea aloittaa ja olla kertomatta liikaa. Kirja tuntui alussa hieman tylsähköltä, enkä jaksanut keskittyä, mutta sitten jokin napsahti ja teos imaisi mukaansa.

Kirja sijoittuu 1970-luvulle kiinalaisamerikkalaiseen perheeseen, jonka keskimmäinen lapsi, Lydia, löytyy hukkuneena. Tapahtuma repii jo valmiiksi hajalla olevaa perhettä enemmän erilleen, paljastaa menneisyyden tapahtumia ja perheen keskinäisiä ja sisäisiä kamppailuita oman paikkansa löytämisestä niin perheen sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä tai kuka lopulta sai uimataidottoman Lydian soutuveneessä järvelle keskellä yötä? Vahva suositus!

CRISTINA SANDU: VESILEIKIT (OTAVA 2019)
★★★★/★★★★★
Bongailin tätä muutamaan kertaa #kirjagramista ja sitten lopulta palautettujen hyllystä, joten päätyi lainaan ja luettavaksi – tosin kansi on niin soma, että se olisi varmasti päätynyt mukaan ilman aikaisempia bongauksiakin!

Vesileikit kulkee kahdessa eri ajassa, menneessä ja nykyisessä kertoen kuuden tytön/naisen tarinan lyhyesti, mutta syvästi. Aivan kuin tärkeintä olisi kaikki se, joka jää sanojen ja rivien väliin. Tytöt kasvavat nimettömällä saarella jossakin päin itäistä Eurooppaa ja haaveilevat jostain muusta kuin elämästä siellä minne on naisten kohtalo jäädä ja miehet palaavat vain vierailemaan. Pois pääseminen ei tule olemaan helppoa, mutta jokaiseen mahdollisuuteen on tartuttava kuin kätensä pinnan alta anoen nostava hukkuva. Kirja on vain hieman yli 100 sivua pitkä ja tekstin ollessa kauniisti eteenpäin soljuvaa sen lukee nopeasti, mutta sitä jää miettimään vielä kannet kiinni painettuaan. Aivan ihastuttava!

Tylsyyden ylistys

Hyvin harvoin tilastoissani näkyy millä hakusanalla tai – sanoilla tänne päädytään, mutta monesti ne on helppo päätellä siitä, että mitä postauksia päivän aikana on luettu. Mietin myös aina Eläinten vallankumouksesta kertovan postauksen ollessa luetuimpien (googlatuimpien) joukossa, että lienee jossakin äidinkielen tunnilla menossa esitelmän tekoa kyseisestä kirjasta.

Jokin aika sitten hakusanoihin oli tallentunut tällainen helmi:

20210103_133245

Ensinnäkin: toivottavasti hakija löysi edes jotain sisältöä elämäänsä, vaikka tänne ja tähän postaukseen hakusanoilla päätyikin. Toivottavasti sinulla menee hyvin ja jokin jo kiinnostaakin.

Toiseksi: miten samaan aikaan naurattavaa ja surullista, että noilla hakusanoilla päätyy minun blogiini.

Sillä sitähän tämä blogi hyvin usein on: elämättömyyden ja tylsyyden ylistys, jossa ei vaan tapahdu yhtään mitään jännittävää. Taattua häpeilemättömyyttä siitä, että elämä on arkista ja aina silloin tällöin hyvää. Isot ja jännittävät tapahtumat sekä draamat tapahtuvat jossain muualla, jonkun muun kommenttiosioissa. Täällä voi vain siemaista hieman lisää teetä ja ottaa paremman asennon sohvalla, sillä tänäänkään täällä ei ole tiedossa mitään mielenkiintoista tai mullistavaa.

Ihanan tylsää sunnuntaita kaikille!

Joulukuun luetut

20210103_132047

TARQUIN HALL: VISH PURI JA LEMMENKOMMANDOJEN TAPAUS (2013 / GUMMERUS 2015 )
★★★★/★★★★★

Ai että, Vish Puri on Intian oma Hercule Poirot! Hieman harmittaa, että Vish Puri -kirjoja on kirjoitettu vain neljä ja tämä Lemmenkommandojen tapaus oli nyt sitten viimeinen, enkä pääse enää mitä yksityisimmän etsivän mukaan Intian kuumille, mysteerien ja murhien täyttämille kaduille.

Tässä Vish Puri -sarjan viimeisessä osassa Puri päätyy selvittämään ensin nuoren miehen katoamista ennen tämän ja rakastettunsa hääpäivää, mutta tutkinta muuttuukin pian murhatutkimukseksi, kun miehen äiti löydetään kuolleena tulevan morsiamen isän ollessa pääepäilty. Samaan aikaan Purin äiti (aivan ihana hahmo!) ja vaimo selvittävät toista mysteeriä sivujuonena. Suosittelen Vish Puriin tutustumista kaikille, jotka pitävät Hercule Poirotista ja/tai neiti Marplesta.

ELIZABETH STROUT: KAIKKI ON MAHDOLLISTA (2017 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2019)
★★★★★/★★★★★

Luin heinäkuussa Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartonin ja pidin siitä kovasti. Kun bongasin Kaikki on mahdollista teoksen kirjaston palautettujen hyllystä, niin mukaanhan se oli napattava. En edes tiennyt sen olevan eräänlainen itsenäinen jatko-osa Lucy Bartonille joten kävipä tuuri, että ne tuli luettua juuri oikeassa järjestyksessä!

Kirja sijoittuu Lucy Bartonin lapsuuden maisemiin pieneen Amgashin kylään ja kertoo siellä asuvien ihmisten tarinaa. Ne linkittyvät joko jotenkin Lucyyn tai toisiinsa jokaisen luvun ollessa uusi näkökulma, uusi ihminen. Tarinat ovat surullisia, lohdullisia, rumia ja kauniita niin kuin ihmisten elämäntarinat ja jollain tapaa merkitykselliset hetket nyt yleensäkin ovat. Pienessä kaupungissa asuessa suuretkin asiat on helppo piilottaa, vaikka lopulta kaikki kuitenkin tietävät toisistaan kaiken. Vain häpeä on jokaisen oma henkilökohtainen kokemus. Vaikka kirja onkin erittäin hyvä, niin kyllä siitä myös himmeästi paistaa sellainen amerikkalaisuus ja sen unelma, jossa kaikki on mahdollista, jos vain yrittää tarpeeksi kovasti.

2021 mielessäin

“Mutta mitä odottaa vuodelta 2020 ja täysin uudelta vuosikymmeneltä?

Tuota samaa perusarkea, tietenkin, sekä jaksamista ja mielenkiintoa kohdata taas muutakin kuin oman kodin seinät. Käydä hakemassa selkäpiitä kipitteleviä väreitä livemusiikin parissa, silmäniloa ja virikkeitä museoista ja mielenkiintoisten elokuvien katsomaan menemistä heti eikä vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kahviloissa ja kirjastoissa kiertelyä, kaupunkivierailuita (jokin uusi kaupunkikohde!) ja kulttuuria. Pintaremontin valmiiksi saattamista hiljalleen ja tämän muutaman kuukauden vallalla olleen alavireen ja selittämättömän surun voittamista. Lämpiminä juotuja teekuppeja ja lempeitä päiviä itseä ja muita kohtaan. Rakkautta, rohkeutta ja rauhaa – niin sisäistä kuin yleismaailmallistakin. Musiikin palauttamista elämään nyt, kun sitä taas voi kotonakin kuunnella. Kirjoittamista blogiin, tiedostoon ja käsin, lukemista ruudulta, kirjojen sivuilta ja A4-tulosteilta. Niitä minä kaipaan ja tahdon tulevaan vuoteen, vuosikymmeneen.”

Nauretaanko kaikki yhdessä oikein suureen ääneen?

Tänä vuonna ehdin käydä keikalla kerran, kun Maustetytöt esiintyivät Lahden Sibeliustalossa helmikuussa. Virikkeitä sain museoista niinkin paljon, että kesällä kävin Sastamalassa Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa ja siinäpä se sitten. Joululahjaksi saadut elokuvaliput ehtivät vanheta ja elokuvissa en käynyt kertaakaan. Kirjastossa olen käynyt kyllä usein, mutta kahvilassa en muista istahtaneeni muutamaa kertaa useammin. En myöskään käynyt missään uudessa kaupungissa, vaan pitäydyin aika pienimuotoisesti Kouvola – Lahti – Helsinki -triangelissa. Ainoa poikkeus tästä taisi olla loppukesän vierailu Hämeenlinnassa Aulangon metsissä sekä uuden ruokapöydän nouto Tampereelta. Pintaremontti on edennyt hiljalleen, mutta muutama seinä vielä odottaa inspiraatiota. Alavire on vuoden aikana muuntunut ihan loputtomaksi uupumukseksi, kun herään yöuniltakin jo valmiiksi väsyneenä seuraavaan päivään. Kaikin puolin rankka vuosi taitaa vaatia verojaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sillä sitä tämä vuosi on tainnut olla kaikille, rankka, toisille vielä enemmän kuin toisille. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin päässyt nauttimaan kesästä mökillä ja aloittamaan uudet opinnot Helsingissä. Tämän eristäytymisen vuoden hengen vastaisesti olen myös onnistunut tutustumaan muutamaan vanhaan tuttavuuteen paremmin, mutta myös kaivannut ihmisseuraa enemmän kuin koskaan ennen. Vaikka uupuneelle koteihin eristäytyminen tuntuu usein hyvältä ratkaisulta, niin kyllä se kontaktittomuus alkoi jossain vaiheessa tuntua – sen huomasi myös muista esimerkiksi niinä päivinä, kun vielä saimme käydä koulussa paikan päällä. Toisten, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo muutenkin kuin ruutujen toisella puolella oli kaikin puolin inspiroivaa ja päivien lounashetket olivat pulppuilevia ja kuplivia. Ehkä ensi vuosi olisi taas erilainen, vapaampi ja sosiaalisempi – muutenkin kuin somen välityksellä.

Mutta mitä vuodelta 2021 tohtisi odottaa? Onko tulossa mitään parempaa, tuoko rokote pelastuksen? Ensi vuodelta odotan edelleen sitä tavallista arkea, mitä se sitten ikinä onkaan, hieman enemmän kulttuurisia rientoja sekä sitä, että pääsisin edes välillä opintopäivinä käymään Helsingissä zoomin sijaan. Odotan valmistuvani vuoden lopussa sekä sitä, että pääsisi hieman laajemmalti taas tutkimaan Suomen kartastoa muutenkin kuin google mapsin kautta. Toivon työpaikkani säilyvän sekä ensi vuoden olevan kaikin puolin helpompi ja kevyempi kantaa.

DSC04163

Kohti uutta ja tuntematonta vuotta 2021, olkoon se teille kaikille astetta lempeämpi vuosi kulkea. ❤

Milloin viimeksi?

Ihan siitä ilosta, että sormieni alla hurisee (tai siis nimenomaan ei hurise vaan on täysin äänetön!) uusi läppäri jonka glögintäytteistä näppäimistöä ei tarvitse hakata ihan hiki päässä, niin päätin itsekin täytellä tämän jonkin aikaa blogeissa kiertäneen kyselyn.

Käynyt juoksulenkillä
Veeeeeekkaisin, että tossa keväällä otin viimeeksi juoksuaskelia ihan huvin vuoksi. On aika kausittaista tuo minun juoksemiseni ja useimmiten ne sijoittuvat just joko kevääseen tai syksyyn – tänä syksynä intoa pinkomiseen tosin ei ole löytynyt.

Värjännyt hiukset
Heh, viimeksi vuonna 2015 on väriä näytetty tälle kuontalolle, eli täysin omalla maantienharmaalla mennään. Välillä tosin tekisi mieli värjätä taas tummiksi, mutta sitten muistaa ettei kuitenkaan jaksa sitä tyvikasvun määrää. Myös vaaleat raidat esimerkiksi savivärjäyksellä kiinnosteli, että saisi omaa väriä hieman kirkastettua, mutta ei vain ole saanut tarpeeksi inspistä siihen(kään).

Käynyt kasvohoidossa
Herkempiä saattaa se tieto järkyttää etten ole koskaan käynyt minkäänlaisessa kasvohoidossa. Joskus olen harkinnut, mutta sitten taas nautin ehkä enemmän pienimuotoisesta kotispa’sta. Toki ammattilaisen käsissä saisi varmasti isompia ihmeitä aikaan kuin vain kotona hinkkaamalla ja hölväämällä.

Tehnyt itse puristettua mehua
Kattilassa olen kyllä monena vuotena keitellyt mehua niin viinimarjoista kuin raparperistakin, mutta että puristettua. Sitruunoista tulee usein puristettua mehut lisättäväksi milloin mihinkin, mutta viimeisimmästä itse puristetusta appelsiinimehusta lienee jo vuosia ellei jopa vuosikymmen.

Käynyt teatterissa
Koska tämä perkeleen korona on tänä vuonna rapauttanut vähän kaikkea kulttuuritoimintaa, niin edellinen teatterikäynti on viime vuodelta! Kävimme joulukuussa Turun kaupunginteatterissa katsomassa Amélien ja se oli ihana.

Käynyt kuntosalilla
Hahah, varmaan joskus yläaste- tai lukioaikana, kun oli liikuntatunnilla pakko. Inhoan kuntosaleja ja siellä hinkuttamista erittäin syvästi.

Matkustanut junalla
Viime kuussa tuli taas piipahdettua junalla Helsingissä, kun oli läsnäolopakollinen päivä koulua. Nythän loppuvuoden läsnäolopakolliset päivät on peruttu ja muut siirretty kokonaan zoomiin, joten tuskin tulee enää tänä vuonna junaan hypättyä. Saa nähdä, pääseekö vielä alkuvuodestakaan junailemaan.

Luistellut
Jäällä taisin käydä viimeeksi vuonna 2015 ja rullaluistimilla olen ollut viimeksi keväällä 2017. Kovin vähäistä on ollut ottaen huomioon, että lähestulkoon asuin luistimineni jäällä kaikki lapsuuteni talvet sekä harrastin usean vuoden aktiivisesti roller derbyä luistellen sen ajan muutaman kerran viikossa rulliksilla. Tänä talvena on sieluun hiipinyt eräänlainen ikävä jäälle, mutta taitaa ulkojäämahikset jäädä aika ohuiksi.

Ollut yksin yön omassa kodissa
No tuota, kun yksin tätä kotiaan asuttaa, niin aika lailla 99% öistä tulee nukuttua yksin – kuten myös viime yönä.

Yöpynyt hotellissa
Hmm, tätä piti ihan miettiä, koska olen viime vuodet aika lailla viettänyt reissuyöni Forenomin majoituspalveluissa, joita ei kai teknisesti ottaen lueta hotelleiksi? Edellinen hotellikerta lienee siis melkein tasan kaksi vuotta sitten, kun olin Kuopiossa työreissulla ja firman piikkiin paikallisessa Sokos Hotellissa.

Lentänyt
Phuuh, siitä se vasta aikaa onkin! Joskus 2000-jotain (jestas en yhtään muista minä vuonna, mutta veikkaan aikaväliä 2006-2008) käytiin kaverin kanssa pidennetyllä viikonloppureissulla Lontoossa. Enää ei tulisi mieleenkään tehdä noin saatika nukkua neljästä yöstä kahta lentokentällä, mutta nuorena sitä jaksoi eikä ilmastoasiat vielä kamalasti painaneet, huh huh.

Pukeutunut uimapukuun/bikineihin
Olen sillä lailla estynyt ihminen, että en kauheesti käy rannalla muuten kuin lukemassa, joten bikineissä minut lienee viimeeksi nähty joskus 2010-luvun alussa. Tykkään hirveesti siis kahlata ja sitä harrastan paljonkin, mutta uiminen on jotenkin vierasta hommaa ja aurinkoakaan en jaksa ottaa, joten varjopaikat rannoillakin on enemmän mieleeni.

Kätellyt
Ei mikään käsitystä. Tosi harvoin tulee muutenkin käteltyä ja nyt koronan aikana ei enää sitäkään vähää. Ehkö viime vuonna tai jopa sitä edellisenä?

Nukahtanut jonkun viereen
Nyt kyllä pätkii muisti niin lahjakkaasti etten muista oliko se viime vai sitä edellisellä viikolla, jestas.

Käynyt leffassa
Siis viime vuonna, ihan hirveetä! Mut nyt en muista, että onko viimeeksi nähty leffa The shall not grow old (joka on kyllä enemmän dokumentti) vai The Hole in the Ground (joka oli ihan paska). Molemmat kävin katsomassa Kino Iiriksessä, joka on maailman sympaattisin pikku teatteri. Meinasin käydä siellä katsomassa pari viikkoa sitten Toven, mutta aikataulutuksellisista syistä se jäi sittenkin välistä.

Ryhmäliikuntatunnilla
Tänä syksynä kävin riepottelemassa rankaani kertaalleen joogatunnilla, sitä ennen en muista milloin olisin viimeeksi käynyt. En kuntosalien lisäksi myöskään nauti ryhmäliikunnasta.

Käyttänyt kynsilakkaa
Joskus viime vuonna sitä on viimeeksi tullut sudittua, kuten tässä postauksessa mainitsin. Edes varpaankynsiin ei ole lakkakerroksia eksynyt.

Käynyt viihteellä
Mikä lasketaan viihteeksi, haha? Ravintolassa on tullut käytyä syömässä muutamaankin otteeseen tämän vuoden aikana, mutta viimeeksi olen tainnut olla bibiksissä helmikuussa, kun työpaikallani vietettiin koko talon yhteisiä “pikkujouluja”. Jos puhutaan semmosesta päissään-viihteellä, niin kaksi vuotta sitten lokakuussa olin viettämässä tyttöin kanssa viini-iltaa (ja seuraavana päivänä oli treffit, joissa olin tietenkin ihan superfreesinä.) Sen jälkeen en olekaan juonut kuin puolikkaan lasin kuoharia saman vuoden joulukuussa.

Puhaltanut synttärikakun kynttilät
Kirjaimellisesti joskus lapsena, mutta synttäreitäni vietin viimeksi eilen (ei, en vitsaile, vaan täytin oikeasti eilen vuosia).

Syönyt hampurilaisen
Toissa viikolla mussutin Burger Kingin jonkun halloumiburgerin – maku oli hyvä ja vatsakivut varmat, mutta joskus vaan tekee niin paljon mieli roskaista vehnäpullaa ettei voi vastustaa.

Woltannut
En koskaan! Foodorankin kautta tilannut vain kerran toimituksen kotiovelle.

Tämän kyselyn bongasin ainakin Netan, Suttastiinan ja Iitun blogista, käykää tsekkaamassa!

Marraskuun luetut

ANTTI HOLMA: KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI) (OTAVA 2020)
★★/★★★★★

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin, arvostelun voi lukea täältä.

KAROLINA RAMQVIST: KARHUNAINEN (2019 / GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★

Tähän kirjaan en olisi varmaan tarttunut, ellei se olisi ollut marraskuun lukupiiri-kirjana (jee, olen mukana lukupiirissä!), mutta sekin on yksi lukupiirien hyvistä puolista, että tulee tartuttua teoksiin, joita ei muutoin lukisi.

Teos sisälsi proosaa, historiaa ja autofiktiivistä päiväkirjamaisuutta ollen välillä mielenkiintoinen ja välillä todella puuduttava tarttuen loputtomiin yksityiskohtiin. Kirjassa liikuttiin monilla eri tasoilla ja kirjailijan oma elämä asettui usein yhteen historiallisen päähenkilön Margurite de la Rocquen kanssa, joka hylättiin 1500-luvulla autiolle saarelle. Kirjaa sävytti väsymys monessa kerroksessa ja yhtenä kantavana teemana myös äitiys, joka oli selkeämpi synnyttäneille lukijoille. Hyvin saman oloinen kuin Mia Kankimäen “Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin“, mutta feministisemmällä asenteella.

20201201_094132

ELINA JOKINEN: PÄIVÄ, JONA STELLA JULMALA TULI HULLUKSI (TUUMA 2020)
★★★★/★★★★★

Bongasin tämän kirjaston uutuuksien hyllystä ja nimi kutsui lainaamaan. Yllätyin todella iloisesti, sillä tämä oli ihan huikea! Kirjan päähenkilö on Stella, mutta tarina etenee myös muiden kertojien voimien sen ollessa myös eräänlainen sukupolvitarina. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo siitä, miten Stella Julmalalla todellakin naksahtaa ja mitkä syyt ajavat nuoren perheen äidin käpertymään hulluuden syliin. Kerronta etenee hyvin ja teksti on kaunista ja tuoretta, tekee mieli lukea vielä yksi luku ja ehkä vielä toinenkin.

Tällä teoksella on myös eräänlainen sisarkirja Säröjen kauneus, joka odottaa vielä lukemista, sillä sain tietää sen olemassaolosta vasta, kun tämä oli jo puolessa välissä.

TOVE JANSSON: MUUMILAAKSON MARRASKUU (1970 / WSOY 2008, 21. PAINOS)
★★★★/★★★★★

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollut.” Vaikka olen lukenut aikoinaan kaikki Muumi-sarjakuvat, niin kirjoihin en ole jostain syystä koskenut. Aika taisi vihdoin olla kypsä ja päätin lukea Muumilaakson marraskuun.

Se oli ihana! Melankolinen, suloinen, synkkä, kaunis ja pehmyt kuin vasta satanut lumipeite. Kun kuka mistäkin omasta henkilökohtaisesta syystään Hemuli, Tuhto-homssu, Vilijonkka, Ruttuvaari ja Mymmeli saapuvat Muumilaaksoon, he huomaavatkin muumiperheen olevan poissa. Sekalainen joukko jää asuttamaan muumitaloa, kohtaamaan omat kipupisteensä ja oppivat jokainen jotakin uutta – paitsi Mymmeli, tietty, joka pyrkii vain mukavuuteen. Tove janssonmaiseen tyyliin mukana myös liuta pieniä elämänohjeita, kuten ettei asioita kannata päästää kasvamaan liian suuriksi.

Marraskuisia mietteitä

parvekkeella

Marraskuu tuntuu kuluneen yhtä nopeasti kuin sitä edeltävätkin kuukaudet. Pää on tuntunut toisina päivinä raskaalta ja toisina ajatus on juossut virkeästi – olen päätynyt muutaman minuutin varoajalla suoraan suihkusta zoomiin unohtaessani koko koulutuspäivän ja taas toisaalta saanut palautettua kymmensivuisia esitelmiä ennen määräaikojen umpeutumista. Aamuisin on normaalia vaikeampaa nousta lämpimästä sängystä edes torkutuksien hiljennyttyä ja iltaisin tahtoisi kääriytyä peittoon jo ennen kahdeksaa. Marras.

Aloitin eilen lukemaan ensimmäistä kertaa Tove Janssonin “Muumilaakson marraskuuta“. Se on niin melankolinen, kaunis ja herkkä, mutta silti naurattavan hupaisa kirja kaikkine kommervenkkeineen, että en tiedä miten päin olisin ollut sitä lukiessani. Olisi tehnyt pitkästä aikaa mieli lukea jotakin yhdellä istumalla, mutta ehkä tuota on hyvä kuitenkin säästellä edes toisen illan verran.

Olen kaivannut eräänlaista tylsistymistä, jonka koen olevan edellytyksenä sille, että saisin tänne jotakin kirjoitettua, sillä kirjallinen luovuuteni kumpuaa aina tylsyydestä. Silloin minulla on aikaa jäsennellä ajatuksia ja taikoa niitä esiin. Olen myös tosissani kaivannut uutta läppäriä, koska näppäimistö tuntuu edelleen vuoden alussa tapahtuneen, glögiin liittyvän surkean sattumuksen vuoksi tahmealta kirjoitettavalta ja esimerkiksi e-kirjaimia tulee kerrallaan joko ei yhtään tai kuusi. Ei siis ole myöskään ihme, ettei koulujuttujen jälkeen jaksa naputella tänne enää mitään oikoluvun viedessä ihan silmittömästi aikaa.

Tänään minulla on viides vapaapäivä (töistä) putkeen ja ajattelin paahtaa uunissa punajuuria, porkkanoita ja vuohenjuustoa. Söin syyskuussa Kasvisravintola Brindavanissa lounaalla tosi herkullisia punajuuripyöryköitä ja heti perään seuraavana päivänä Loft33:ssa paahdettuja punajuurilohkoja kalan keralla ja olen siitä asti miettinyt, että miksen syö useammin tätä superterveellistä ja hyvää juuresta?! Nyt vihdoin päätin ostaa sitä kotiin asti.

Ruoka-aikaa odotellessa taidan keitellä päivän kolmannen kupillisen teetä. Mitä teidän marraskuuhunne kuuluu?