Ajattomuudesta

Jokin aika sitten ennustettiin päivälle ukkosta, joten vetäisin töihin lähtiessä muutamien laitteiden piuhat irti pistorasioista. Tuskinpa ne näin kerrostaloasunnossa poksuisivat edes rankkojen ukkoskuurojen aikana, mutta tämä tapa elää minussa vahvasti, niin ukkosella kuin yön yli reissuille lähtiessäkin. Illalla sänkyyn asettuessani huomasin, etten ollut muistanut laittaa yöpöydällä sijaitsevan sarastus-/lukuvalon johtoa takaisin paikoilleen, mutten myöskään jaksanut enää nousta sängystä. Luonnonvalo riitti lukemiseen eikä kännykkää tarvinut ladata, joten jatkojohto jäi kiinnittämättä ollen sitä edelleen.

Huomasin meinaan, että yöunestani tuli rennompaa. Heräilen usein öisin ja kurkkaan yöpöydällä näkyvää kellotaulua aloittaen heti päässäni sen stressaavan kelan, että ehdin vielä nukkua sen ja sen verran ennen herätystä, jolloin uudelleen nukahtamisesta tulee vaikeampaa ja laskutoimitus vain osoittaa vääjäämättä vähentyvät tunnit ja minuutit. Kun heräsin pimennysverhojen luomaan pimeyteen kellon ollessa kytkemättömänä sähkövirtaan en kerrankin tiennyt mitä kello oli ja saatoin vain kääntää kylkeä – siinä kohtaa on oikeasti ihan sama riittääkö unelle aikaa enää viisi minuuttia tai viisi tuntia, koska olet siitä autuaan tietämätön.

Elän arkena vahvasti kellon määrittämää elämää kuten varmasti moni muukin työtä tekevä ja varsinkin he, jotka tekevät laillani työtä monessa eri rytmissä aamu-, väli- ja iltavuoroineen ja olen huomannut kellon myös määräävän vapaapäivieni rytmiä turhan usein (lue: aina). Rutiinit ovat tietenkin hyvästä ja varsinkin lapsiperheissä on tärkeää, että esimerkiksi ruoka-ajat pysyvät samoina ja hallittuina, mutta tällaisessä yhden ihmisen taloudessa niillä ei ole paljonkaan väliä. Olen usein päätynyt vapaapäivinä tilanteisiin, että olen nälkäinen, mutta koska kellotaulu ei vielä näytä ruoka-aikaa saatan vain närkkiä jotain pientä ja olla siten täysin nuutunut ja huonolla tuulella silloin, kun sitä ruokaa olisi kellon mukaan soveliasta alkaa vääntämään. Olenkin päättänyt nyt taistella tästä tavasta irti etten olisi niin kellon ja sen määräämien aikataulujen orja vapaapäivinäni, jolloin oikeasti saisin elää miten mielelleni ja keholleni parhaiten sopii.

Ja se on kuulkaas tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää odotella nälkäisenä sopivaa aikaa valmistaa päivällinen tai kurkkia kellosta, että ehtisikö tässä vielä lukea muutaman luvun ennen kuin on käytävä nukkumaan. Kyllä kehoni kertoo kelloa tarkemmin sen milloin minun on aika syödä tai sulkea silmäni sen sijaan, että suorittaisin vapaitani jonkun muun määräämässä rytmissä. Kun illat taas pimenevät eikä luonnonvalo enää riitä lukuvaloksi, on lukuvalo kellotauluineen taas kytkettävä kiinni, mutta olen päättänyt kääntää sen kelmeästi hohtavan kellotaulun seinään päin valon sammutettuani. Rentouttavammat yöunet tulivat jäädäkseen.

Kuva viime kesän retkeltä Ankkapurhan kulttuuripuistoon.

Heinäkuun luetut

SUVI VAARLA: WESTEND (WSOY 2019)
★★★★/★★★★★
Oon aina miettinyt sukupolviromaaneja joinain sellaisina itselleni kaukaisina asioina, joita min isovanhemmat ja vanhemmat saattoivat lukea. Kun luin Suvi Vaarlan Westendin ymmärsin vihdoin mitä sukupolviromaani tarkoittaa. Westend on todellakin mun sukupolven romaani. Kirjan päähenkilö Elina on itseäni muutaman vuoden vanhempi (joten min isoveli saisi tästä varmaan vielä napakamman otteen kuin minä), joka aikuisena pohtii sitä mistä kaikesta hänen perheensä 90-luvun laman aikana selvisi ja mistä ei sekä avaa minkälainen ilmapiiri kasvatti kokonaisen sukupolven. Kirjassa kulkee rinnakkan Elinan lapsuus ja aikuisuus vuodesta 1984 lähelle 2010-lukua asti, mutta ei mitenkään sekavasti vaan keskittyen, eteenpäin soljuen ja kuljettaen, selittäen ja avaten.

En luonnollisestikaan muista 80-luvun nousukautta ja melko hatarasti myös 90-luvun alun, mutta kirja palautti monia asioita mieleen. Aloitin koulun vuonna 1993 ja muistan hämärästi aikakauden puheet siitä, että onko koulua mihin mennä, onko opettajia ja sitten ne pilkotut pyyhekumit. Piti olla säästeliäs ja reipas (olin kyl lapsena kaikkea muuta kuin reipas, kunnes “reipastuin”). Ala-asteella sentään sai vielä uusia kirjoja ensimmäisillä luokilla, mutta mitä isommille luokille siirtyi, niin sitä varmemmin sai useaan kertaan kierrätetyn, repaleisen ja sotkuisen kirjan. Westendissä Elinan yrittäjäperhe saa ja menettää nopeasti kaiken, mutta siihen en löytänyt perus duunariperheen kasvattina samaistumispintaa. Ymmärsin toki, ettei meillä ollut paljoa rahaa ja mm. veljen vaatteet kiersivät käytössä minulle, mutta emme olleet aivan köyhiäkään. Myönnän toki, että kaikki se lapsuudessa kuultu ja koettu rahojen vähyys on varmasti vaikuttanut siihen, että minusta on kasvanut säästeliäs ja vastuullinen rahankäyttäjä – suorastaan pakonomainen säästäjä. Uskon, että Vaarlan Westend puhuttelee jollain tapaa kaikkia yli 30-vuotiaita.

Se kertoo sukupolvesta, joka ei uskalla kiintyä liikaa,
koska kaikki mikä ihmiselle annetaan,
voidaan ottaa pois.

JANI TOIVOLA: MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN (SILTALA 2016)
★★★★/★★★★★
&
JANI TOIVOLA: KIRJA TYTÖLLENI (WSOY 2018)
★★★★/★★★★★
Luin tosiaan kesäkuussa Jani Toivolan Rakkaudesta-teoksen ja nyt heti perään heinäkuussa hänen aiemmat kirjansa Musta tulee isona valkoinen ja Kirja tytölleni. Toivola on todella taitava kirjoittamaan ja erityisesti sanoittamaan eri asioita ja tunteita jolloin hänen tekstiensä lukukokemuksista tulee myös itseä herätteliviä ja uusia ajatusmalleja. Valkoisena cis-hetero naisena on myös valtavan hienoa ja avartavaa lukea mustan homomiehen aitoja ja oikeita kokemuksia maasta, jossa itse elää hyvinkin etuoikeutettua elämää ilman, että ulkoinen habitukseni luo sen suurempia ennakkoluuloja minua kohtaan.

On todella vaikeaa erotella näitä kahta kirjaa toisistaan, sillä ne punoutuvat omassa mielessäni niin tiukasti yhteen luettuani ne lähes peräkkäin. Ensimmäisessä kirjassa Toivola avaa omaa elämäänsä ja kasvukertomustaan ja toisessa kirjassa sitä on helppo peilata siihen, miten elämä kietoutuukin pienen tyttären ympärille nostaen välillä niitä ihan samoja kasvukipuja esiin. Vaikka pidänkin Toivolan tyylistä kirjoittaa todella paljon, niin kolme kirjaa aika lailla peräkkäin oli lopulta kuitenkin liikaa. Kirjoissa toistuvat niin vahvasti samat teemat ja myös samat asiat, että välillä tuli olo siitä, että tiedän tämän jo, kerro jotain uutta. Jos kirjojen lukemisen välissä olisi ollut vuosi tai kaksikin, niin fiilis olisi varmasti ollut aivan erilainen, mutta näin nopeasti luettuna toistoa tuli liikaa.

SUVI AUVINEN: KALTAINEN VALMISTE (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Mietin todella pitkään tässä ruudun edessä, että mitä osaisin Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -teoksesta sanoa. En tiedä osaanko vieläkään sanoa mitään. Tälle teokselle olisi pitänyt antaa enemmän aikaa, päivä jokaiselle erilliselle tekstilleen, jolloin sen kaiken olisi (ehkä) ehtinyt sisäistää ja pohtia ennen kuin jo tuuttaa lisää asiaa aivoihinsa, mutta ahmaisin kaikki osiot kahdessa päivässä, koska en vain osannut lopettaa lukemista.

Välillä olin samalla aaltopituudella Auvisen kanssa, välillä aivan eri mieltä ja sitten taas nyökkäilin. Otin lukiessani tekstistä kuvia ja lähetin eteenpäin, että näinhän se juurikin menee. Teos jakautuu yhdeksään eri aihealueeseen, jotka kuitenkin linkittyvät jollain tapaa yhdeksi. Yhteen nivoutuvat niin pulut, anarkismi kuin muumitkin, mutta ennen kaikkea läsnä ovat toivo ja rakkaus – uskoa unohtamatta. Oma suosikkini kantaa juurikin otsikkoa Toivosta, sillä se on yksi suurimmista tätä elämää eteen päin vievistä voimista. Vahva lukukokemus, jolle suosittelen antamaan oikeasti aikaa (tai tekemään tosi kattavat muistiinpanot lukiessaan!)

SAARA TURUNEN: JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA (TAMMI 2021)
★★/★★★★★
Odotin innolla Saara Turusen uutta teosta Järjettömiä asioita, sillä pidin todella paljon hänen aiemmasta teoksestaan Sivuhenkilö ja olin kuullut tästä paljon hyvää. Valitettavasti tämä jäi jonnekin Rakkaudenhirviön tasolle, enkä pitänyt tästä juuri lainkaan ja luin kirjan vähän väkisin loppuun.

Ei siinä etteikö Turunen oli todella hyvä kirjoittaja, sillä sitä hän kyllä on. Tämä kevyen autofiktiivinen teos vain on verrattavissa todella tylsän päiväkirjan lukemiseen eikä siitä saa oikeastaan mitään irti. Päähenkilö ei osaa päästää irti parisuhteestaan espanjassa asuvaan mieheen, vaikka vaikuttaa siinä onnettomalta ja puristaa miehen otteeseensa vasta, kun joku toinen tämän mielellään ottaisi rakkaakseen. Se suomalaisuuden kuvaus mikä onnistui Rakkaudenhirviössä hyvin ei löydä maaliaan tässä uudessa teoksessa – läpi paistaa jonkinlainen jatkuva tyytymättömyys kotimaahan ja sen ihmisiin. Tyytymättömyys omaan itseensä. Ja kyllä, teoksessa on hyviä pohdintoja ja häilymistä järjen ja tunteiden välimaastossa, niistä järjettömistä asioista joissa välillä on kaikkein eniten järkeä, mutta se kaikki jää sen tyytymättömän väninän alle, joka olisi oikeasti hyvä jättää sinne jonnekin yksityisten päiväkirjasivujen väliin.

Sanon aina ajatelleeni, että rakkaus ratkaisisi kaikki ongelmat,
mutta vasta myöhemmin ymmärsin, ettei rakkaus ole näistä asioista erillinen.

Ette kai te vaan autolla ole liikenteessä?

Kävimme sunnuntaina kasvattamassa nälkää Myllypuron luontopolulla, jonka jälkeen suuntasimme paikalliseen ravintolaan syömään ja kävelykadulle jäätelöille (oli muuten nyt vasta se kesän eka jäätelökioskitötterö!).

Asiaa tässä hetken itsekseni pähkäiltyäni päätin kirjoittaa ylös ajatukseni siitä mitä fiiliksiä ensimmäiset viisi minuuttia ravintolassa herättivät. Kun meidät ohjattiin pöytään, niin käsiimme tietenkin ojennettiin ruokalistat, koska olimme kertoneet tulleemme syömään. Sen jälkeen tarjoilija kiinnitti huomiomme pöydällä lepäävään drinkkilistaan käyden sen lävitse, hehkuttaen muutaman drinkin maasta taivaisiin ja todeten ette kai te vaan autolla ole liikenteessä ja kumpis se onkaan kuskina, että toinen voi vapaasti juoda. Kun kiitimme infosta ja kerroimme juovamme vettä ja limonadia hän paneutui pyytämättä kanssamme ruokalistaan nostaen listalta muutaman suussa sulavan, lihaisan annoksen sekä suositteli vielä listan ulkopuolelta talon erikoisburgeria maittavine pekoneineen ja pihveineen. Pöydässä vallitsi hetken hiljaisuus, kunnes kiitimme uudelleen infosta ja tarjoilija poistui.

Ihan normaalin kuuloista, eikö? Että on normaalia tyrkyttää asiakkaalle drinkkejä sunnuntaina hetki jälkeen puolenpäivän ja suositella pelkkiä liha-annoksia? Että ainoa syy jättää drinkit ottamatta on se, että olisi kuskina? Kun ei itse juo alkoholia (tai syö lihaa) ja seurana on alkoholiongelmien kanssa paininut tyyppi, niin voin sanoa, että tuntui todella vaivaannuttavalta kuunnella sitä alkoholin (ja lihan) mainostusta. Ei todellakaan se fiilis minkä haluaisi saada, kun pitkästä aikaa uskaltautuu ravintolaan syömään. Instagramissa @darravapaa käsitteli asiaa myös toissapäivänä ja siellä nousi esiin samanmoinen tarina saman ketjun ravintolasta, joten luultavaa on, että kyseinen alkoholia tyrkyttävä tyyli on ihan yleinen käytäntö ketjun ravintoloissa.

Mitä tarjoilija sitten olisi voinut tehdä toisin? Kertoa drinkkilistan olemassaolosta, jos sellainen vaikka aperitiivina tai jälkiruokana maistuisi, mutta mainita myös limonadia löytyvän ja jos ruokalistaan on käsketty asiakkaiden kanssa paneutumaan, niin voisi suositella liharuoan lisäksi myös kasvisruokaa. “Tästä meiltä löytyy drinkkilista, mutta limuja löytyy myös runsaasti. Listalta suosittelisin ruokaa x (liharuoka) ja jos liha ei ole se oma juttu, niin ruoka x (kasvisruoka) on myös yksi asiakkaidemme suosikeista”. Pieni muutos, suuri vaikutus. Alkoholittomuus tai kasvissyönti ei ole mitään marginaalissa elävien ikuisten kuskien ja paljasjalkaisten hippien hommaa, vaan jotain mikä kannattaa oikeasti huomioida asiakkaita (ja ihan vaan ihmisiä) kohdatessa.

Onko sulle tyrkytetty alkoholia tarjoilijan toimesta ravintolassa?

LUE MYÖS:
Alkoholista

Kerroksia

Istun iltaisin parvekkeen kynnyksellä vilvoittelemassa ennen nukkumaanmenoa kunnes tulee kylmä – voitteko kuvitella maailmaa, jossa suomalaiselle tulee kylmä lämpötilan edelleen hipoessa +25°C astetta – ja lämpimiin lakanoihin on suloista kääriytyä nukkumaan. Istuessani siinä hiljaa tuijottelen taivaalle, sen eri kerroksiin. Hieman alempana lentävät nykivät sudenkorennot ja ylempänä sulokkaasti liitelevät pääskyt. Mietin mikseivät kerrokset kohtaa, miksei pienempi joudu syödyksi. Ovatko sudenkorennot liian suuria suupaloja pääskyillä vai maistuvatko ne pahalta. Kukkakärpäset ovat löytäneet parvekkeelleni ja yksi niistä laskeutuu varpaalleni.

*

Sain jokin aika sitten eräältä tuttavalta viestin. Hän kyseli vanhan blogini perään, josko olisi mahdollista, että avaisin sen taas julkiseksi, että hän saisi erään tietyn mieleenpainuneen tekstin itselleen. Lähetin lopulta tekstin kuvineen hänelle word-tiedostona, sillä blogi jääkööt edelleen kätköihin. Päädyin kuitenkin mielenkiinnosta lukemaan lähes ja yli 10 vuotta vanhoja tekstejäni bloggeriin ja ihastelin sitä tapaa jolla tuo nuorempi minäni oli osannut olla avoin, jaksanut kuvata paljon niin kameralla kuin sanallisestikin ja kirjoittanut asioita auki. Sanoittanut tuntemuksiaan pitkästi tai sitten vaan käynyt heittämässä jonkun pienen vitsin kuin ei tässä mitään. Verkkokalvoilleni lävähti kuvia ihmisistä, menoista, tekemisistä, tutuista ja jo tuntemattomista joihin yhteys on aikaa sitten katkennut tai joihin se luotu kaiken jälkeen uudelleen.

*

Ostin viiden vuoden päiväkirjan, one line a day -tyylisen. Siihen mahtuu vain muutama rivi per päivä, viisi vuotta samalle sivulle. Kirjoitan siihen iltaisin asioita joita tein tai tunsin päivän aikana. Että tuntui mukavalta, kun kaveri kutsui privaattiin elokuvanäytökseen (vaikken mukaan muiden menojen takia päässytkään) tai että tunsin mustasukkaisuuden pistoja, ikävää, iloa ja väsymystä. Kävin aamulla kävelyllä tai istuin illalla parvekkeella miettien pääskyjä ja korentoja. Jotain sellaista mikä juurruttaa siihen päivään, jonka sitten vielä muistaa vuoden tai viiden vuoden päästä – tai sitten ei. Vähän niin kuin salasanojen taakse kätketyt blogipostaukset joista osasta saa kiinni täydellisesti ja osaa ei muista ollenkaan.

3+1 ekotekoa arjessani

Jo huhtikuussa Ihme Ituhippi haastoi instagramissaan miettimään kolmea oman elämän ekotekoa. Ajattelin, että aiheesta voisi syntyä ihan blogipostauksen verran tekstiä, joten siirsin vastaamisen tänne ja näköjään haudoin ajatuksiani asian suhteen muutaman kuukauden verran. Onneksi aihe on ajankohtainen edelleen ja jatkossakin.

1. Mikä on ollut vaikutukseltaan kaikkein merkittävin valinta, jonka sä olet tehnyt? ⁠
Ehdottomasti kasvisruoka! En siis ole vegaani tai edes kasvissyöjä (syön kananmunia, kalaa ja juustoja sekä rakastan sour cream -sipsejä), mutta suurimman osan ajasta pyrin syömään vegaanista ruokaa. Ajattelin joskus sen olevan ihan todella vaikeaa, kituliasta ja ihan vaan ärsyttävää kikkailua, mutta kun ymmärsin etten oikeastaan joudu luopumaan mistään muusta kuin eläimiin kohdistuvasta riistosta, niin kaikesta tuli ihan tosi paljon helpompaa. Voin edelleen syödä lempiruokiani vain vaihtamalla muutaman ainesosan. Kasvispullat ja -makkarat ovat aivan yhtä hyviä kuin lihalliset versiot – niiden oikeasti hyvien löytämiseksi vain saattaa joutua käyttämään vaivaa ja maistamaan montaa, omaan suuhun sopimatonta versiota ensin – eikä niiden syömisen jälkeen ole raskas olo fyysisesti tai henkisesti. Nykyajan vegaani tai kasvissyöjä ei todellakaan ole mikään pelkkää salaattia ja porkkanaa puputtava hippi, vaikka sellainen kuvasto lienee joissain piireissä vielä voimissaan, vaan lähes kaiken voi saada nykyään vegaanisena tai vähintäänkin kasvisversiona – jopa ne kananmunatkin, vaikken olekaan vielä uskaltautunut kokeilemaan.

2. Mikä on ollut sulle kaikkein helpoin muutos arjen tavoissa?
Noh, tähänkin vastaus olisi ollut tuo ruoan muuttaminen kasvispainotteiseksi, mutta ettei mene liian toisteiseksi, niin sanotaan vaikka kierrätys, vaikkei sitä ehkä muutokseksi lasketakaan. Mun lapsuudenkodissani kierrätettiin ahkerasti, joten sain hyvät valmiudet jatkaa kierrättämistä myös asuessani omillani. Meidän taloyhtiö teki tästä myös astetta helpompaa, kun talon roskakatoksessa voi nykyään kierrättää myös muovit (eikä niitä tarvitse enää kuljetella pitkin kyliä, jota tekemään voin myöntää olleeni todella laiska, joten ehkä tää lasketaan sittenkin muutokseksi, hah!) lasin, pahvin, biojätteen ja metallin lisäksi. Asun myös aika lailla rivakan kiven nakkauksen päässä jäteasemasta, joten miulle on tosi helppoa ja nopeaa päästä eroon myös vaikeammin kierrätettävistä jätteistä. Tossa paikallisella asemalla alkoi tänä kesänä vihdoinkin myös poistotekstiilien keräys, jonne voi viedä kaikki käyttökelvottomat, mutta puhtaat lakanat, pyyhkeet, vaatteet ja muut tekstiilit. Tietenkään en voi kuluttajana lopulta tietää mihin kierrätykseen viemäni jätteet lopulta päätyvät (tää MOT:n paljastama keissi muovinkierrätyksestä oli aika kylmäävä), mutta pitää vaan uskoa, että ei ne kaikki ainakaan päädy poltettavaksi.

3. Mikä on ollut sulle kaikkein vaikein ekoteko?
Vaivan näkeminen ja se on sitä edelleen! Just joku muovin kärrääminen keräyspisteelle, joka ei osu sun reitille muuten koskaan tai bussin/junareitin etsiminen, kun helpompi on vaan hurauttaa autolla. Jos toi jäteasema ei tosiaan olisi tossa ihan vieressä, niin mm. rikkonainen, ikivanha kahvinkeitin ja palaneet loisteputket törröttäis ihan varmasti vieläkin tuolla komerossa odottamassa ihmettä, joka ei vaan koskaan tapahtuis. Nykyään jaksan jo hieman paremmin nähdä asioiden eteen vaivaa esimerkiksi etsimällä tiettyjä asioita käytettynä uutena ostamisen sijaan ja suunnittella asioita etukäteen hieman paremmin, mutta ei minusta pyhimystä saa tässä(kään) asiassa. Oon myös aloittanut korjaamaan asioita ahkerammin enkä vaan laiskana odota, että asiat korjaantuis itsekseen tai ostaisin uutta tilalle. Viimeksi liimasin lenkkarista irronneen pohjan takaisin ja hyvin kestää edelleen, uutta ei siis tarvittu ja pikaliimatuubi maksoi alle neljä euroa.

+ oma lisäykseni kysymyspatteristoon:

Missä voisin vielä parantaa?
Just tota omaa viitseliäisyyttä ja sen pienen lisävaivan näkemistä, ettei mun laiskuuden vuoksi menisi turhaan rajallisia luonnonvaroja hukkaan. Oon tänä vuonna koittanut keskittyä myös siihen, etten esimerkiksi lutraisi vettä menemään ihan niin holtittomasti ja opetellut pakastamaan kaiken, minkä tiedän etten ehdi ennen pilaantumista syödä. Näistä “aarteista” onkin välillä ollut hupaisaa koittaa vähäisillä kokin taidoillaan kehitellä jokin edes hiukan hyvältä maistuva hävikkiruoka. Myönnän myös, että min kodin puhdistusaineet voisi pikkuhiljaa tuoda 2020-luvulle ja etsiä purkkien tyhjennyttyä niille jonkin ekologisemman vaihtoehdon. En vaan vielä tiedä, että lähtisinkö koittamaan näitä somia Pirkan tuotteita vai Saaren Taika Siivoussaippuaa kanssa. Luultavasti laiskuuksissani päädyn Pirkkaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä!

Mitkä on sun elämän kolme ekotekoa?

Kesäkuun luetut

DELIA OWENS: SUON VILLI LAULU (2018 / WSOY 2020)
★★★/★★★★★
Yksin suolla lapsuudesta asti asunut tyttö, rakkaus ja pikkukaupunkia ravisteleva murha. Miten kutkuttava juoni ja kuinka ylistäviä arvioita kirjan kantta myöten! Tämän kirjan oletuksena jo lähtökohtaisesti oli se, että tulet lukemaan jotakin ällistyttävää, upeaa ja ennen kokematonta. No jaa.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, juoni vetävä ja luontoa kuvattu kovin kauniisti, ei siinä mitään. Samaan aikaan kirja oli myös toisteinen, lattea sekä paikoitellen jopa tylsä ja ennalta-arvattava. Tarina ei missään vaiheessa imaissut mukaansa ja välillä toivoi sen jo päättyvän. Ei todellakaan puolen vuoden kirjastojonon arvoinen teos, mutta ihan kiva seiskapuol silti.

KOKO HUBARA: BECHI (OTAVA 2021)
★★★★/★★★★★
Kun kirjasto lähestyi viestillä, että lainani erääntyy ihan just tunsin lievää pakokauhua, sillä olin vasta aloittelemassa Koko Hubaran Bechiä (sen siitä saa, kun kolme mielenkiintoa herättänyttä kirjaa lävähtää yhtä aikaa lainattavaksi varausjonon painaessa niskassa) ja pelkäsin, etten ehdi sitä lukea. Luuloni oli lopulta väärä, sillä teoksen luki lopulta yhden päivän aikana ja silti ehti katsoa myös parin pelin verran futista – Bechi vain imaisi mukaansa! Ideaalissa maailmassa olisin ehtinyt pitää tätä lukemisen jälkeen käsissäni kauemmin kuin päivän, että olisin ehtinyt paneutua pariin kohtaan vielä uudelleen, sillä kirjasta jäi varmasti vielä jotain huomaamatta, ymmärtämättä!

Shoshanan ja Bechin, äidin ja tyttären, toisiinsa kietoutuvat tarinat olivat todella taidokkaasti kudottu yhteen – kuin kasassa olisi lopulta ollut vain yksi elämä, joka oli vain keriytynyt auki toistuvaksi taas uuden sukupolven elettäväksi. Bechin ja Shoshanan samanlaisuuteen pinoutuva erilaisuus, kaikki se keskinäinen kipu ja taistelu, kaipuu jostakin ja johonkin, jota ei oikein kumpikaan osaa toisesta sormella osoittaa. Sukupolvien kuilut ja niiden silti vääjäämätön mataluus, samojen muistojen erilaisuus ja perimän paino – toiseus tässä maassa, kirjailijaäidin perinnössä, toistuvissa traumoissa. Ihailin lukiessani sitä tapaa, jolla Hubara hivutti Shoshanan ja Bechin samankaltaisuutta sivujen sisään samalla, kun hahmot pyrkivät olemaan ja esittämään itsensä, toisensa, niin erilaisina. Erittäin vahva esikoisteos, suosittelen!

JANI TOIVOLA: RAKKAUDESTA (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Myös Jani Toivolan Rakkaudesta koki saman pikaluvun kohtalon, kun päädyin lukemaan puolet kirjasta torstai-iltana, kun vääjäämätön palautus häämötti perjantaiaamusta. Rakkaudesta on esimmäinen teos, jonka luin Toivolan kirjoista ja sen perusteella haluan tarttua todellakin myös aiempiin.

Aion myös kirjoittaa tästä erillisen tekstin, koska kirja ja sen herättämät tunteet sen todellakin ansaitsee. Linkkaan tekstin tähän sitten myöhemmin, pahoittelut teaserista, haha!

AINO KALLAS: REIGIN PAPPI (1926 / OTAVA 1995)
★★★/★★★★★
&
AINO KALLAS: BARBARA VON TISENHUSEN (1923 / OTAVA 1995)
★★★/★★★★★
Niputan nyt säälimättä ja tylysti Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin yhteen nippuun, kun nyt sattuivat samojen kansienkin välissä olemaan. Sudenmorsiamen luin viimeksi viime vuonna, joten siihen nyt tällä kertaa puutu sen suuremmin. Teemahan näissä kolmessa on tosiaan sama: intohimoinen, kuolemaan johtava rakkaus.

Reigin papissa Paavali Lempelius “karkotetaan” vaimonsa Catharinan kanssa piskuiseen ja pakanaiseen Reigiin. Saman katon alle saapuu myöhemmin myös Jonas Kempe papinapulaiseksi, mutta päätyykiin lähinnä viekoittelemaan daemonin lailla Catharinaa (tai no, kumpikin siinä taisi vähän silmää vinkkailla). Vähän jo edellisessä kappaleessa spoilasin kuinka tässä (ja kahdessa muussakin tarinassa) lopulta käy, sillä ennen ei otettu uskon ja avioliiton asioita kovin kevyesti. Barbara von Tisenhusenissa taas on perheen kunnia koetuksella, kun aatelissyntyinen nuori nainen rakastuu palavasti alempisäätyiseen kirjanpitäjään. Ei otettu perheen kunniaakaan ennen kevyin ottein, sillä henkihän se lähtee tässäkin tarinassa. Ja siis ennen kuin kaikki te huudatte spoiler alert!!!, niin nää kaikki käy kyllä esiin jo ihan kirjan takakannesta.

Tekstilaji näissä kahdessa on kovin raamatullistempoinen, mutta silti kaunis. Hieman vanhahtavaa ja kovin uskonnollistakin, mutta eipä näitä nyt ihan eilen olekaan kirjoitettu. Ei modernin lukemiston ystäville, jos näin voisi sanoa.

SILJA VUORIKURU: AINO KALLAS. MAAILMAN SYDÄMESSÄ (SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA 2017)
★★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea Kallaksen tuotantoa samaan aikaan, kun luki hänen elämäkertaansa (ei se varmaan kovin monen muun mielestä olisi ollut mielenkiintoista, mutta minua Aino Kallas nyt vaan tuppaa kiinnostamaan), jossa näidenkin tekstien syntymistä puitiin.

En ole kovinkaan montaa (jos yhtään?) elämäkertaa elämäni aikana lukenut, joten siihen nähden en voi verrata oliko tämä laitos hyvin tehty lajinsa edustajana, mutta ihan yleisesti ottaen pidin kovasti! Luin viime kesänä Aino Kallaksen päiväkirjat, joten olin jo jonkinlaisella taakilla asioista, mutta Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran luettuani tiedän nyt vielä enemmän. Teos oli erittäin kattava, selkeälukuinen ja hemmetin kiinnostava. Sain myös kulutettua mukavasti aikaa Google Mapsissa tutkiessani Ainon vanhoja kotikulmia ja -osoitteita Helsingissä. Sanon tästä aika lailla samalla lailla kuin Kallaksen päiväkirjoistakin viime vuonnaJos Aino Kallas ihmisenä kiinnostaa, niin suosittelen kyllä lukemaan. Muuten on varmaan aika joutavan päiväistä lukemistoa, haha.

Voin myös paljastaa, että kaksi kesäkuussa luetuista kirjoista päätyi myös omaan kirjahyllyyni!

Muutama sana juhannuksesta

Juhannus oli hyvä ja teki hyvää, vaikka sen vietto typistyikin alkuperäisestä kolmesta vapaapäivästä vain kahdeksi.

Keskikesän juhla ei ole ollut minulle oikeastaan koskaan sen erityisempi kuin tavallinen viikonloppu muuten kuin, että silloin ostaa vähän parempaa ja runsaammin ruokaa. Ei ole ollut mökkiperinnettä kavereiden tai edes suvun kesken ja juhannusta on vietetty välillä mökillä ja välillä kotona sen suuremmin suunnittelematta. On maalattu kodin seiniä, saunottu mökillä tai oltu vaan välillä kirjojen sivuja lehteillen.

Tänä vuonna vietin monen vuoden tauon jälkeen osaksi sosiaalisen juhannuksen, kun kokoonnuimme perjantaina parin kaverin kesken yhteisen ruokapöydän ääreen syömään itsemme ymmyrkäisiksi. Pannulla paistuivat sulassa sovussa chorizot, kasvismakkarat ja tankoparsatkin uuden satokauden perunoiden keikuttaessa kiehuvan kattilan kantta. Raparperipiirakka kypsyi tuoksuvaiseksi ja vaniljajäätelö suli samettisena suuhun. Polkat maistuivat makeilta sipsien murustuessa rinnuksille eikä yksikään kaivannut promillepitoisia juomia, sillä jutut ja tarinat sinkoilivat edes takaisin kellon rientäessä niin, että illan viipyilevä hämärtyminen meidät lopulta yllätti.

Lauantain omistin tälle ajatuksieni jättömaalle eli blogille. Karsin ja viilasin tag-viidakkoa (sori siis, jos readerinne täyttyi vanhoista postauksistani) ja otin tarkemmin ylös aiheita joista kirjoittaa ettei tämä muutu pelkäksi kirjablogiksi – vaikkei sekään toki huono vaihtoehto olisi. Olen huomannut, että menneen, raskaampaakin raskaan vuoden aikana ihon alle keräytynyt kaiken kattava nihkeys vähän kaikkea kohtaan on hiljalleen alkanut väistyä ja sormeni kaipaavat jo kipeästi takaisin tanssimaan näppäimistöllä. Vielä kun sen saman kaipuun saisi tanssahtelemaan e-portfolion pariin, niin olisin kovin tyytyväinen ja loppuvuoden valmistuminen taas teoreettisesti hieman lähempänä. Blogin parissa klikkailun ja kikkailun lisäksi uppouduin myös selailemaan kasaantuneita aikakauslehtiä ja kirjojen sivuja kelloon katsomatta.

Kiireettömyys tuntui suunnattomalta lahjalta ja luksukselta, vesimeloni norui leualle, ukkosrintama nousi luoden sadepisaroiden välistä kurkkivien auringonsäteiden kanssa sateenkaaria kevyen, parvekelasien välistä puhaltelevan tuulen heilutellessa ovea peittävää verhoa.

Niin oli hyvä.

Raparperipiirakka (G, L, Ve)

Bongasin tämän superhelpon ja kauniin raparperipiirakan ohjeen Luonnonkaunis-sivustolta ja olihan sitä vaan pakko kokeilla, kun kesän ekat rapaprperinvarret käteensä sai! Ohje oli tosiaan niin simppeli, että teen tätä varmasti toistekin erilaisilla täytteillä. Sen verran tosin reseptiä muutin, että käytin alkuperäisestä ohjeesta poiketen vehnäjauhojen sijaan vatsalle lempeämpiä, gluteenittomia kaurajauhoja. Mutta ilman suurempi jorinoita, tässä ohje yhteen kesän kauneimmista piiraista:

VEGAANINEN RAPARPERIPIIRAKKA

muutama raparperinvarsi
3 dl kasvimaitoa (käytin Alpron makeuttamatonta soijamaitoa)
1 dl rypsiöljyä tai sulaa margariinia (käytin Flora Culinessen juoksevaa kasviöljyvalmistetta)
1,5 dl sokeria
4,5 dl gluteenittomia kaurajauhoja
2 rkl perunajauhoa
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilijasokeria
ripaus suolaa

Myös vuoan voiteluun käytin Flora Culinessea ja piiras irtosi paremmin kuin koskaan!

Kukkakuvion saavuttamiseksi leikkaa varret vinottain suunnilleen saman suuruisiksi paloiksi. Pienempiä paloja voi käyttää lisäkoristeina.

Sekoita maito, valitsemasi öljy/rasva ja sokeri keskenään toiseen kulhoon ja toiseen kulhoon kuivat aineet. Lisää kuivat aineet vähitellen märkien sekaan. Itse käytin tässä apuna siivilää, jotta tuloksesta tulisi mahdollisimman sileä. Siivilä tosin poisti myös kaurajauhojen seassa olevat hiutaleet, joten lisäsin vähän lisää jauhoja silmämääräisesti. Sekoita kaikki aineet kunnolla sekaisin, mutta älä vatkaa.

Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan ja asettele raparperinpalat kukkakuvioiksi tai heitä vaan sekaan – ihan miten itse tykkäät! Paista 200 asteisessa uunissa n. 30-40 minuuttia, kunnes se on kypsynyt kauniisti. Muista tehdä myös hammastikkutesti piiraan keskeltä – piirakka on kypsä, kun tikkuun ei enää tartu taikinaa!

Maistuu hyvältä tuoreena, mutta vuorokausi jääkaapissa mehevöittää piirasta entisestään. Tarjoile vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa ja nautiskele silmät kiinni kesän mausta.

Toukokuun luetut

JUHANI KARILA: PIENEN HAUEN PYYDYSTYS (SILTALA 2019)
★★★★★/★★★★★
Olen vältellyt tästä kirjasta kirjoittamista, koska mitkään osaamani sanat eivät voi tätä kunnolla kuvailla. Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys nousi kirjagramin puolella varsinaiseksi klassikoksi ja se keräsi ihailevia kommentteja joka puolelta. Hieman epäileväisenä seurasin sen ympärillä pyörteilevää keskustelua ja hypeä, kunnes vihdoin uskaltauduin itsekin sen äärelle.

Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin h i e m a n skeptinen ja aloin jo epäillä, josko saan koko kirjaa luettua koskaan kokonaan. Silmien pyöräytystä myöhemmin olinkin sitten jo koukussa tähän kummalliseen, lapinlisää pursuilevaan tarinaan jossa metelit rymistelevät pihapiirissä, peijoonit istuutuvat auton takapenkille ja hattarat… noh, ei mennä niihin nyt. Oranssinpunaisina hehkuvien kansien sisään uppoaa tarina Elinasta, joka palaa joka kesä synnyinsijoilleen Lappiin pyydystämään suolammesta hauen. Tänä kesänä kaikki mahdollinen (ja mahdoton) menee kuitenkin pieleen, aika hauen pyydystämiseen käy vähiin ja tarina, menneisyys on kerittävä hiljalleen auki ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä kirja imaisee mukaansa kuin suonsilmä, se naurattaa ja saa uskomaan vaikka ja mihin – henkilökohtaisesti olen myös erittäin tyytyväinen etten lukenut tätä mökillä kesäisen myrskyn jälkeen.

SILVIA HOSSEINI: TIE, TOTUUS JA KUOLEMA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Esseekokoelmia on aina hirvittävän vaikeaa arvioida kokonaisuuksina, sillä jotkin esseet ovat aina vahvempia tai itselle mielenkiintoisempia kuin toiset. Luin kaksi vuotta sitten keväällä Hosseinin ensimmäisen kokoelman Pölyn ylistys ja kuullessani uuden Tie, totuus ja kuolema -kokoelman julkaisusta, oli se laitettava varaukseen samoin tein, kun se vain oli mahdollista paikallisen kirjaston sivuilla. Myönnän, etten muista Pölyn ylistyksestä enää paljoakaan, vain ne muutamat kohdat joista otin kuvan muistoksi puhelimeeni, mutta muistan kyllä pitäneeni siitä erittäin paljon.

Hosseinin teksti on sulavaa ja liukuu vaivatta eteenpäin. Se pohtii, vastaa ja lopuksi silti vielä vähän kyseenalaistaa. Esseiden parissa tuntuu helpolta pureutua niin ajankohtaisiin aiheisiin kuin historiaankin ja uskon sen johtuvan Hosseinin tekemästä, varmasti loputtomalta tuntuneesta tausta- ja ajatustyöstä tekstejään varten. Olisin halunnut antaa näille esseille huomattavasti enemmän aikaa, mutta kuuliaisena kansalaisena kokoelma oli palautettava ajallaan seuraavan lukijan käsiin. Luultavasti palaan tämän pariin vielä uudemmankin kerran (Pölyn ylistys houkuttaa myös taas!) oppiakseni ja muistaakseni taas lisää Iranista, kulttuureista ja Aurinkokuninkaan peräreiästä.

MELANIE CHOUKAS-BRADLEY: METSÄPOLKU – HYVINVOINTIA LUONNOSTA SHINRIN-YOKUN AVULLA (S&S 2018)
★★★/★★★★★
Tää oli jotenkin tosi söpö kirja! Sisällöltään tämä jäi suht usein muutenkin metsässä kulkevalle ihmiselle vain kahteen tähteen, mutta Lieke Van der Vorstin ihanat kuvitukset nostivat tämän kolmen tähden arvoiseksi. Kirjassa opastetaan läsnäoleviin metsävierailuihin – metsäkylpyihin niin yleisesti kuin jokaiseen vuodenaikaankin sopivasti. Se saa sinut ihastumaan lähiluontoon ja -metsiin taas uudestaan ja hakeutumaan niihin säännöllisesti; luonnossa vietetty aikahan todistetusti lisää hyvinvointiamme. Tää voisi olla aika kiva kirja siihen, että lasten kanssa tutustuu lähemmin ja ajan kanssa lähimetsiin eri vuodenaikoina.

STEPHEN KING: KEVEYS (2018 / TAMMI 2020)
★★/★★★★★
Olen joskus sanonut, että huonokin King on silti hyvä. No enpä tiie… Nappasin tämän, vähän päälle 100 sivuisen Stephen Kingin Keveys-teoksen palautettujen hyllystä ja vaikka aloitin sen lukemisen innolla, niin se into lässähti nopeasti ja sen kanssa kului lopulta monta päivää – kirjaan vain ei halunnut tarttua iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Kirjan lähtökohta on kieltämättä mielenkiintoinen, kun Scott Carey huomaa painonsa putoavan päivä päivältä nopeammassa tahdissa, mutta muhkean mahansa pysyvän saman kokoisena kuin ennenkin. Miehen täyttää keveyden tunne niin fyysisesti kuin henkisestikin ilman mitään sormella osoitettavaa syytä. Lääketieteellinen mysteeri. Noh, siihen se kiinnostavuus sitten jäikin – ainakin min kohdalla. Juoni oli läpeensä ennalta-arvattava alusta loppuun, joten lukijalle ei jäänyt oikeastaan mitään käteen. Kingin kyvyt ovat selkeästi mieleeni enemmän kauhun, jännityksen ja pitkien tarinoiden äärellä kuin lyhyiden ja noh, keveiden.

Huhtikuun luetut

KAZUO ISHIGURO: HAUDATTU JÄTTILÄINEN (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★

Tämä oli hieman erilainen Kazuo Ishiguron teos, johon olen tottunut! Erittäin sadunomainen lohikäärmeineen, peikkoineen ja muine hirviöineen muttei silti lapsellinen, vaan isojenkin asioiden äärellä viipyvä teos. Epämääräisenä kaiken yllä painava sumu vie ihmisiltä heidän muistinsa ja muistonsa. Beatrice ja Axl kuitenkin muistavat unohtaneensa ja päättävät lähteä tapaamaan poikaansa, jonka huomasivat unohtaneensa. Kuningas Arthurin jälkeisessä Englannissa pariskunnan matka on pitkä kulkea ja käy monien mutkien sekä vaarojen kautta. Selviääkö kaiken alleen unohtavan sumun aiheuttaja, pääsevätkö he koskaan tapaamaan poikaansa, jota he eivät kunnolla muista ja mitä kaikkea Beatrice ja Axl ovatkaan painaneet pois mielestään?

ANNE CATHRINE BOWMAN: AGATHE (2017 / GUMMERUS 2020)
★★/★★★★★

Koen, että Agathessa olisi ollut potentiaalia paljon suuremmaksikin teokseksi kuin se minun lukemanani jäi. Välillä pidin suunnattomasti tarinasta eläkkeelle aikovasta psykiatrista, sen kirvoittamista ajatuksista, kuvailuista ja yleisestä tunnelmasta, mutta sitten taas välillä tämä vain 120 sivun mittainen kirja tuntui niin pakonomaiselta puurtamiselta eteenpäin ja niin helppojen ratkaisujen valitsemiselta, että olisi tehnyt mieli jättää se kesken. Jokin kuitenkin esti niin tekemästä, jokin kiehtoi mieltä kuin Agathe psykiatria.

EMMI-LIIAN SJÖHOLM: PAPERILLA TOINEN (KOSMOS 2020)
★★★/★★★★★

Äitiys ei ole itseäni koskettava aihe, mutta silti nappasin tämän kehutun teoksen palautettujen hyllystä, kun sen siellä satuin näkemään. Pidin lyhyistä ja ytimekkäistä lauseista, jotka sanoivat sanojaan enemmän – sanojen väliin piirtyi kokonainen, kirkkaana näyttäytyvä maailma. Pidin äitiyden pohdinnasta, sen yhtäaikaisesta pelosta ja kaipuusta. Pidin Sjöholmin käyttämästä kielestä ja luinkin tämän vain muutamassa illassa ja aamussa. Sitten taas en pitänyt siitä miten seksi määritti kaiken, oli kaikki kaikessa – ehkä se oli kirjailijan ainoa osattu keino kertoa ja tuntea olevansa tärkeä ja haluttu, mutta kirja olisi lopulta ollut paljon mielenkiintoisempi ilman kaikkia hiuksista kiinni pitämisiä, panoja, suihinottoja ja ottamisia. Kaikki muu kirjassa kiinnosti, kirjailijan seksin harrastaminen ei. Keskustelin tästä myös instagramissa muutaman muun kirjan lukeneen kanssa, jotka kokivat teoksen samalla lailla.