Marraskuisia mietteitä

parvekkeella

Marraskuu tuntuu kuluneen yhtä nopeasti kuin sitä edeltävätkin kuukaudet. Pää on tuntunut toisina päivinä raskaalta ja toisina ajatus on juossut virkeästi – olen päätynyt muutaman minuutin varoajalla suoraan suihkusta zoomiin unohtaessani koko koulutuspäivän ja taas toisaalta saanut palautettua kymmensivuisia esitelmiä ennen määräaikojen umpeutumista. Aamuisin on normaalia vaikeampaa nousta lämpimästä sängystä edes torkutuksien hiljennyttyä ja iltaisin tahtoisi kääriytyä peittoon jo ennen kahdeksaa. Marras.

Aloitin eilen lukemaan ensimmäistä kertaa Tove Janssonin “Muumilaakson marraskuuta“. Se on niin melankolinen, kaunis ja herkkä, mutta silti naurattavan hupaisa kirja kaikkine kommervenkkeineen, että en tiedä miten päin olisin ollut sitä lukiessani. Olisi tehnyt pitkästä aikaa mieli lukea jotakin yhdellä istumalla, mutta ehkä tuota on hyvä kuitenkin säästellä edes toisen illan verran.

Olen kaivannut eräänlaista tylsistymistä, jonka koen olevan edellytyksenä sille, että saisin tänne jotakin kirjoitettua, sillä kirjallinen luovuuteni kumpuaa aina tylsyydestä. Silloin minulla on aikaa jäsennellä ajatuksia ja taikoa niitä esiin. Olen myös tosissani kaivannut uutta läppäriä, koska näppäimistö tuntuu edelleen vuoden alussa tapahtuneen, glögiin liittyvän surkean sattumuksen vuoksi tahmealta kirjoitettavalta ja esimerkiksi e-kirjaimia tulee kerrallaan joko ei yhtään tai kuusi. Ei siis ole myöskään ihme, ettei koulujuttujen jälkeen jaksa naputella tänne enää mitään oikoluvun viedessä ihan silmittömästi aikaa.

Tänään minulla on viides vapaapäivä (töistä) putkeen ja ajattelin paahtaa uunissa punajuuria, porkkanoita ja vuohenjuustoa. Söin syyskuussa Kasvisravintola Brindavanissa lounaalla tosi herkullisia punajuuripyöryköitä ja heti perään seuraavana päivänä Loft33:ssa paahdettuja punajuurilohkoja kalan keralla ja olen siitä asti miettinyt, että miksen syö useammin tätä superterveellistä ja hyvää juuresta?! Nyt vihdoin päätin ostaa sitä kotiin asti.

Ruoka-aikaa odotellessa taidan keitellä päivän kolmannen kupillisen teetä. Mitä teidän marraskuuhunne kuuluu?

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

holm

Elämän tarkimmin varjeltu salaisuus on, että ketään ei kiinnosta.


Vuosikausia sitten Antti Holma esittäytyi minulle sinisessä kauluspaidassa ja huvitutti siinä sivussa Suomen kansaa Kissi Vähä-Hiilarina. Siitä lähtien Antti Holmalla on ollut suuri viihteellinen arvo elämässäni oli sitten kyse Sande ja Suvi-Tuuli -videoista, Radio Sodomasta, insta live -lähetyksistä tai Auta Antti! -podcastista. Siksi minusta tuntuu hieman väärältä ja jopa hävettävältä sanoa, että en oikeastaan pitänyt hänen “Kaikki elämästä(ni)” (Otava 2020) teoksestaan.

Moni on kirjaa kehunut lähes kilpaa ja erityisesti äänikirjana mitä en ihmettele lainkaan, sillä itsekin mieluusti kuuntelisin vaikka viikon vanhaa kauppalistaa Holman lukemana ja antaisin sille viikosta toiseen täydet viisi tähteä. Holman ääni on käynyt minulle vuosien aikana myös sen verran tutuksi, että kuulin hänen äänensä päässäni kirjaa lukiessani. En kuitenkan itse yllättäen hyppääkään mukaan kehujien kuoroon, sillä kirja oli lopulta äärimmäisen tylsä ja genreltään juuri sellainen kolmikymppisen hesalaisen (vaikka toki Holma ei enää Helsingissä asukaan) ympäriinsä haahuileva autofiktiivinen teos, joihin olen jo viime vuosina ehtinyt kyllästyä.

Siinä on myös haittapuolensa, että on seurannut Holman tekemisiä vuodesta toiseen, sillä olin jo niin monet asiat kuullut tai lukenut ennestään jo muualta. Auta Antti! -podcastissa sekä instaliveissä on käyty läpi häpeät sekä kirja-arvioissa kiitosta saaneet nerokkaat huomiot ihmiseläimistä ja jopa kaapista ulos tulemisenkin olin jo lukenut aiemmin Saara Turusen Sivuhenkilöstä (jota en toki Holman vuoksi lukenut, mutta kyllähän sen tunnisti kenestä se kohtaus kertoi). Kirja ei sinällään antanut minulle mitään uutta ja miten se olisi toisaalta voinutkaan antaa? Antti Holma on ihmisenä luonut Antti Holma -nimisen hahmon, jonka kautta hän antaa hyvin rajatun kuvan itsestään – hän kertoo näennäisesti paljon, mutta kaikki langat ovat tiukasti hänen käsissään. Kun joutuu jatkuvasti kuratoimaan sitä mitä itsestään luomalleen hahmolle antaa ei annettavaa lopulta ole kovin paljoa. Vaikka tiedän paljon Antti Holmasta en oikeasti tiedä mitään Antti Holmasta.

En myöskään käsitä miten niin monelta on voinut mennä niin täydellisesti ohi Holman jopa hieman misogynistinen tapa kirjoittaa naisista. Naiset ovat nautoja ja hanhia tai muuten vain elämässään vääriä valintoja tehneitä synnyttäjiä – paitsi silloin kun heistä on hänelle jotakin hyötyä. Mietin, että olisinko minäkään näihin kiinnittänyt huomiota äänikirjaa kuunnellessani, vaikka ne aika räikeästi tekstistä nousivat itse luettaessa esiin. Mietin myös sitä, että millä tapaa ne olisi otettu vastaan jonkun muun kuin Holman suusta/kynästä?


En sinut tavatessani tiennyt, mitä rakkaus voisi olla, minulla ei ollut sille mitään konseptia, paitsi heteroiden epäilyttävästä maailmasta.


Mutta ei niin huonoa etteikö jotain hyvääkin. Kirjan viimeinen, New York -nimeä kantava osuus oli erittäin todella äärimmäisen kaunis ja myös jotain uutta paatuneelle Holmanistillekin. Tapa, jolla Holma kuvaa tapaamistaan miehensä kanssa ja heidän välistä rakkauttaan on äärettömän puhdas ja vilpitön. Vaikka se onkin kaikkea sitä vastaan mitä mieltä Holma on ennen ulostuloissaan ollut rakkaudesta ja sen kaikkivoipaisesta hyvästä voimasta, niin se annettakoon anteeksi. Jos siis myös lukiessasi tätä kirjaa koet välillä turhautumisen tunteita tai et oikein jaksaisi enää sivuakaan niitä perseitä, kyrpiä ja nautoja, niin malta vielä hetki. Kaikki hyvä on vielä edessä.

Oletko jo lukenut Antti Holman Kaikki elämästä(ni) teoksen ja jos, niin mitä tykkäsit? Ja ennen kaikkea, luitko sen itse vai lukiko Holma sen sinulle?

Lokakuun luetut

IMG_20201104_115351_581

AYÒBÁMI ADÉBÉYÒ: ÄLÄ MENE POIS (ATENA 2018)
★★★★★/★★★★★
Aviopari Yejide ja Akin toivoisivat saavansa lapsen ja Yejiden anoppi ei oikeastaan mitään muuta toivokaan tai lähinnä odotakaan. Kun lasta ei kaikesta huolimatta kuulu, niin anoppi tuo taloon uuden vaimon lapsentekijäksi. Tarina etenee niin Yejiden kuin Akininkin kertomana ja mitä pidemmälle lukee, niin sitä tiivimpiä ja raaempia saa tietää avio-onnen säilyttämisen nimissä tehtyjen petoksien olevan.

Tarina sijoittuu Nigeriaan ja sen henkilöiden elämässä sekoittuu upealla tavalla perinteet ja moderni elämä. Vaikka kirjan päähenkilöt eivät kannata vanhoja perinteitä tai usko taikamenoihin, niin silti he päätyvät tavalla tai toisella myös niiden äärelle. Harmillisesti suurin osa Afrikkaan sijoittuvista kirjoista (ja elokuvista!) joita olen lukenut on länsimaisten ihmisten kirjoittamia, joten mielikuvani vaikkapa Nigeriasta on erittäin ahdas ja länsimaalainen. Tuntui siksi erittäin raikkaalta lukea oikeasti nigerialaisen kirjoittama kirja ja päästä sitä kautta tutustumaan esimerkiksi maan tapahtumiin (joista minulla ei todellakaan ole mitään oikeaa käsitystä). Suosittelen vahvasti tarttumaan tähän, jos vain saatte tämän käsiinne.

TONI MORRISON: LUOJA LASTA AUTTAKOON (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★
Tuntuu jotenkin työläältä ajatukselta sanoa, että en pitänyt tästä teoksesta, sillä kyseessä on kuitenkin nobelistin kirjoittama teos ja Toni Morrisonia pidetään jonkin sortin nerona kirjoittamisen suhteen. Eikä siinä, teos oli todella taitavasti kirjoitettu ja kaikin puolin eheä, mutta minä vain en pitänyt siitä.

En jaksanut innostua kirjasta kuin muutaman luvun kerrallaan enkä tuntenut suurta paloa siihen tarttumiseen, joten alle 200 sivun teoksen lukemiseen meni yllättävän kauan aikaa. Jokin siinä vain tökki juonellisesti tai sisällöllisesti. En oikein edes tiedä mitä juonesta kertoisin – jonkinlainen kasvutarina lapsuuden vääryyksien korjaamisesta, suhteista ja niiden särkymisistä, elämän karikoissa luovimisesta. Kertojia on muutamia ja välillä punaiset langat vain jäävät heilumaan tuulen mukana ilman sen suurempia tarkoituksia sitten kuitenkaan. Ehkä jokin toinen Morrison olisi enemmän mieleeni, sillä vaikka tämä kirja nyt tökkikin ja pahasti, niin tekstillisesti se kyllä iski.

3+1 tapaa pysyä lämpimänä

Vaikka tätä tietoista elämää on tällä avaruudessa kiertävällä kivilohkareella tullut vietettyä jo yli 30 vuotta, niin aina sitä vaan oppii uutta, jos vain on sille tiedolle avoin. Tottakai nämä seuraavat asiat ovat joillekin aivan päivänselviä jo alakouluikäisistä asti, mutta meillä toisilla menee se kolkkent vuotta hyhmässä elämistä ennen kuin tajuaa, että ei se paleleminen oikeasti kannata.

Veikkaisin, että tämä elämänlaatuani hurjasti parantanut oppi ja hoksaus iski tajuntaani jostakin Mielirohdon Jennan instastoorista tossa alkusyksyllä, jossa todettiin jotain siihen suuntaan, ettei niitä paksuimpia neuleita ja takkeja kannata hillota kaapissa odottamassa niitä oikeita pakkasia, sillä jos hyhmä pääsee uimaan liiveihin jo syyskuussa, niin ei siinä enää untuvatakki tammikuussa oikeesti auta verenkierron ollessa jo pelkkää jäähileslushieta.

Siitäpä tämä ikuinen palelija saikin sitten tehtyä päätöksen, että olkoon tämä vuosi 2020 sitten minkälaista kuraa tahansa vielä vuoden lopussakin, niin ainakaan en enää suostuisi palelemaan pätkän vertaa. Enkä muuten ole palellutkaan ja nyt kerron, miten se on ollut mahdollista.

porkkana-inkiväärikeitto lämmittää mukavasti viileässä syyssäässä ja ne jääkaappiin nahistuneet porkkanat muuttuvat kuin itsestään hävikistä herkuksi.

Yksi tärkeimmistä asioista on varmasti ollut se, että SYÖN TARPEEKSI JA OIKEIN. Olen aina ollut hieman huono tai no ennemmin laiska syömään ja se unohtuu varsinkin vapaapäivinä ihan tosi helposti välillä kokonaan aamupalan jälkeen. Myös mun työeväät on usein olleet vaan joku banaani, salaatti, jogurtti tai smoothie, vaikka työpäivä kestäisi sen seitsemän tuntia tai ylikin. Siis kuinka typerältä se kuulostaa, kun sen näin ylös kirjoittaa! Joitakin aikoja sitten tutustuin paremmin ayurvedan maailmaan ja omaan kehotyyppiini, jolle juurikin huonointa mahdollista tarjottavaa ovat kaikki kylmät salaatit ja smoothiet, kun helposti paleleva vata-kehotyyppini kaipaisi nimenomaan kypsennettyjä ja lämpimiä ruokia. Tänä syksynä otin opiksi myös työeväsrintamalla ja olenkin nauttinut lounaiksi lämpimiä keittoja sekä ihan kotona tehtyä ruokaa pitäen hedelmät ja näkkärit vain nopeina lisävälipaloina. Ennen palelin töissä ihan jatkuvasti (ihme!!), mutta arvatenkin tilanne on nyt vahvasti eri.

Sen lisäksi, että lämpöä tulee nyt ihan eri tavalla oman kroppani tuottamana, niin pidän huolen siitä, että se myös pysyy minun käytettäväni eikä karkaa harakoille PUKEUTUMALLA KUNNOLLA. Siinä missä ennen saatoin pyöräillä pelkissä ohuissa farkuissa töihin muutaman asteen lämpötiloissa sääriluut jäässä, koska eI vIeLä VoI oTtAa NiItÄ pAkSuMpIa VaAtTeItA KäYtTöÖn EtTeI sItTeN tAlVeN tUlLeSsA pAlElE, niin hyväksyin sen, että minulla on kylmä NYT ja todellakin voin pukea niitä lämpimämpiä päälle ja puenkin. Tuntuu huomattavasti mukavammalta harrastaa köyhän spinningiä, kun kylmä ei kangista jäseniä jo ensimmäisessä alamäessä eikä perille päästyä tarvitse hieroa puolta tuntia reisien verenkiertoa toimimaan tai pelätä punoittavien korvalehtien irtoamista. Poutaisina päivinä nakkaan paksujen sukkahousujen tai housujen päälle ohuet, tuulta pitävät ulkoiluhousut ja sadepäivinä paksummat, vettä hieman hylkivät byysat ja kehrään nautinnosta, kun ei palele. Korvien suojaksi kietaisen ihan itse viime syksynä neulomani merinovillaisen pannan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
muistathan pesemisen sijaan tuulettaa villaiset vaatteesi aina käytön jälkeen ja antaa niiden käyttöjen välillä levätä viikattuina hyllyllä henkaroinnin sijaan.

Ja merinovillasta pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli OIKEISIIN MATERIAALEIHIN ja oikeaan lempivaatteeseeni. Luonnonmateriaalit villoineen ja silkkeineen ovat täydellisiä pitämään kehosi lämpimänä tai viileänä kumpaan lopputulokseen sitten haluatkaan päätyä ja niihin oikeasti kannattaa näillä leveysasteilla panostaa. Toki voit kerrostaa itseäsi myös polyesterillä, mutta huomaat pian palelevasi kaikkialta muualta, mutta kainaloidesi olevan aivan hiessä. Itse haaveilen merinovillaisesta aluskerrastosta (morjens, keski-ikä täällä soittelee) ja rahatilanteen salliessa aion todellakin sellaisen ostaa, mutta tällä hetkellä käärin pääni lisäksi vain jalkani merinovillan suloiseen syleilyyn. Vaikka kuinka toitottaisin pitkin kyliä jonkin toisen vaatekappaleen olevan suosikkini, niin tosiasiassa suosikkipaikkaa sillä rintamalla syämmessäin pitelee Voguen merinovillaiset mustat ja ohuet sukat, joita omistankin neljä paria! Voin valehtelematta sanoa, että varpaani eivät ole pysyneet näin lämpiminä sitten varmaan sen, kun olin pieni beebels. Jos kuulut heihin, joiden varpaat ovat kroonisesti jäässä joulusta juhannukseen, niin panosta hyviin merinovillaisiin sukkiin! Niiden lisäksi käytän myös villaisia pohjallisia kengissä, joita voin myös erittäin lämpimästi (pun intended) suositella.

Myös se, että ANTAA ITSENSÄ LEVÄTÄ vaikuttaa vahvasti siihen, miten ympäröivää maailmaa kokee kehollaan ja väsyneenä kaikki ikävät tuntemukset kuten paleleminen vievät helposti vallan. Vaikka kuinka dedikset painaisivat päälle ja tuntuisi siltä, että aikaa ei vain ole millekään, niin juuri silloin on tärkeää ottaa itselleen edes pieni hetki siellä ja toinen täällä. Keittää kuppi teetä tai kahvia ihan ajatuksella ja nauttia se rauhassa, istahtaa hetkeksi jalkakylvyn ääreen, käydä happihyppelyllä ilman sen suurempia päämääriä tai vain hetkeksi sulkea silmät ja hengitellä syvään ruokatauon tärkeyttä unohtamatta. Ihminen ei ole kone, vaikka siihen tämä maailma tuntuukin pyrkivän, joten omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta on muistettava pitää huolta.

Näin marraskuussa voi toki olla hieman aikaista juhlia sitä, että määpäs en oo vielä palellu yhtään nännäsnää, mutta uskon oikeasti vakaasti, että näillä pienen pienillä toimenpiteillä en myöskään palele sitten, kun lämpömittarin elohopea valuu kaksilukuisten pakkasasteiden puolelle.

Mistä saan energiaa juuri nyt?

IMG_20200929_102028_917

Luin viime viikolla Villiviini-blogista (suosittelen vahvasti ottamaan blogin seurantaan, sillä Maria osaa kirjoittaa niin kauniisti ja sykähdyttävästi!) tekstin Mistä saan energiaa juuri nyt? ja se inspiroi mua miettimään omia energianlähteitäni tänä alkavana syksynä, kun työputket ovat venyneet 10 päivän mittaisiksi, opinnot alkaneet (joo, alotin ihan oikean opiskelun) ja kaikki tuntuu välillä vaan tosi mähmäiseltä hämärän syödessä päiviä jatkuvasti lyhyemmiksi.

*

Oon viime aikoina jotenkin päässyt sisään ruoanlaittoon, jota en ole ennen sen enempiä jaksanut harrastaa, kun on täytynyt tehdä itselleen valmiiksi monen päivän ruoka kerrallaan töissä lämmitettäväksi yhden annoksen sijaan. Soija-makaronilaatikkoon kyllästyttyäni päätin kokeilla kinkutonta kinkkukiusausta soijarouheella, perunalla, porkkanalla ja juustoisella kermalla höystettynä ja siitä tulikin ihan tosi hyvää! Oon myös rakastunut persikoihin syöden niitä sellaisenaan ja sekä pilkottuna jogurtin sekaan. Se, että syön kunnolla kunnollista ruokaa terveellisillä välipaloilla on saanut aikaan sen, että tekee paljon vähemmän mieli napostella ja närkkiä esimerkiksi sipsejä tai jotain makeaa ja energia pysyy paljon paremmin yllä, vaikka puuhaa ja tekemistä onkin pienelle kylälle jaettavaksi.

*

Ties kuinka pitkään aikaan olen saanut myös unirytmini vakiinnutettua aika hyvin ja alankin pilkkiä siinä yhdeksän aikaan sellaisella tarmolla, että sängyssä olisi jo hyvä olla unen tullessa noin kymmenen aikaan. Vaikka tässä nyt tosiaan on vähän kaikkea menossa, niin uni on silti kaikeksi yllätykseksi edelleen joka ilta tullut suht samaan aikaan. Toki heräilen stresseissäni ennen herätyskelloa ja satunnaisesti pitkin yötä, kun alakerran beebels päättää pitää omia konserttejaan suden hetkellä.

20200923_084443

Yhä useammin olen myös jättänyt tarttumatta puhelimeen ja someen. Olen somen kieroista sormista pitänyt pausseja ennenkin ja pyristellyt siitä eroon, mutta nyt vasta koen siinä joten kuten onnistuneeni. Katselin jokin aika sitten Netflixistä Valvontakapitalismin vaarat -dokumentin (kannattaa katsoa!) ja se antoi mukavaa lisäpontta jatkuvan sometsekkailun kitkemiseksi. Ennen avasin somen heti silmien jälkeen tokana aamulla, mutta nyt olen päättänyt kurkata instaa vasta aamiaisen jälkeen. Myönnän, että pari ensimmäistä aamua olivat v a i k e a t, mutta nyt koko luuri saattaa unohtua helposti kokonaan niin, että etsin sitä käsiini vasta lähtiessäni töihin. Se vapauttaa oikeasti ihan hemmetisti aikaa ja energiaa, kun ei tuijota ruutua kolmea tuntia päivässä tai tuuttaa päätään heti ekana aamulla täyteen muiden elämää tai uutisia Trumpista ja koronasta, vaan saa ihan rauhassa itse päättää oman aamuisen mielialansa. Sen ajan minkä ennen käytin aamulla instan selaamiseen käytän nyt päiväkirjan kirjoittamiseen ja omien ajatusten läpikäymiseen.

*

Ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen olen käynyt myös ryhmäliikuntatunnilla, kun ilmoittauduin kaksi päivää kestävälle joogan alkeiskurssille. Se ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin (kaipasin enemmän sellaista konkreettista apua liikkeisiin ja niiden oikein tekemiseen, enkä mitään kyllä keho sitten kertoo -liibalaabaa, kun minun kehoni ei todellakaan kerro, vaan vedän niin antaumuksella liikkuvine nivelineni ettei siinä voi hyvä heilua! täysii tai ei ollenkaan -ihmisenä en tiedä milloin, miten ja missä liikkeiden pitäisi tuntua niin etten riko itseäni) ja skippasinkin sitten toisen päivän, kun ohjeiden mukaisesti kuuntelin kehoani ja edellispäivästä kipeytynyttä niskaani. Sain ensimmäisestä päivästä kuitenkin irti hengitysharjoitteen ja ymmärryksen siitä, että olen sen verran malttamaton luonne, että kunnolla ohjattu jooga silloin tällöin tekisi minulle oikeasti ihan tosi hyvää. Toki myös joogan sijaan valittu todellinen vapaa-aika teki hyvää tällä kertaa.

Mistä te saatte just nyt energiaa?

Syyskuun luetut

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO KALLAS: ELÄMÄNI PÄIVÄKIRJAT 1897-1916 & 1917-1931 (OTAVA)
★★★★/★★★★★ & ★★/★★★★★
Olipahan savotta, sen minä vaan sanon. Aino Kallaksen päiväkirjat alkavat siltä main, kun hän on n. 19-vuotias ja seuraavat hänen elämäänsä 34 vuoden ajan. Ensimmäisessä kirjassa eletään mukana nuoruusvuosina eli niitä aikoja kun kaikki tunteet tunnetaan täydellä teholla, koetaan ensimmäisiä rakkauden tunteita ja sydänsärkyjä, opetellaan elämistä ja ollaan vähän hukassa joka asian suhteen. Löytyy myös aviomies ja syntyy liuta lapsia, sekä edessä on muutto Viroon. Toisessa osassa elämä on kovin vakiintunutta, vaikka suhde Eino Leinoon keikuttaakin auvoista arkea ankaralla kädellä. On sotaa ja valtapeliä sekä loputtomia päivälliskutsuja ynnä muita edustustilaisuuksia käytävänä.

Tunnistin monissa kohdin Kallaksen tekstejä itseni. Vaikka elämämme ovat kovinkin erilaiset kaikin puolin, niin moni asia tuntui siltä kuin olisin itse voinut kirjoittaa täsmälleen samoin. Luontaiset taipumuksemme ja kaipuumme tuntuivat kovin samansuuntaisilta. Pidin ensimmäisestä osasta paljon, sillä se oli enemmän päiväkirjamaista pohdintaa (vaikkakin usein koin itseni jonkin sortin tirkistelijäksi ja pahantekijäksi toisen päiväkirjaa lukiessani!), tunteiden paloa ja kiinnostavia tapahtumia. Jälkimmäisen kirjan vuodet olivat suoraan sanottuna tylsiä – ja kovin tylsinä Aino ne koki itsekin! Diplomaatin vaimon elämä Lontoossa ei ollut kovinkaan mielenkiintoista ja aiheutti hänelle paljon tylsämielisiä hetkiä (joka sitten myös näkyy päiväkirjamerkinnöissä lähinnä listoina kutsuvieraista). Jos Aino Kallas ihmisenä kiinnostaa, niin suosittelen kyllä lukemaan. Muuten on varmaan aika joutavan päiväistä lukemistoa, haha.

ANNI BLOMQVIST: TIE MYRSKYLUODOLLE, LUOTO MERESSÄ & MAIJA (GUMMERUS)
★★/★★★★★, ★★/★★★★★, ★★★/★★★★★
Kirjan kansien välissä on tosiaan “rakastetun saaristolaissarjan” kolme ensimmäistä osaa ja voin sanoa, että niiden lukeminen oli sellaisen työn ja tuskan takana, että jäivät omalla kohdallani (ainakin hetkeksi) myös sen viimeisiksi osiksi. Maijan sisäinen elämä on niin ohutta, että ihan itkettää, sitten onkin aika mennä naimisiin ja tehdä pitkä liuta vauvoja. Siinäpä se sitten. Elämä on karua ja kovaa, ainaista työtä ja surkeutta. Todella latteita tekeleitä, mutta kolmannessa osassa sentään oli jo äksöniä (sen vuoksi kolmas tähti).

TAINA LATVALA: VENETSIALAISET (OTAVA 2018)
★★★/★★★★★
Kolme sisarusta, joilla on kaikilla sama isä, viettävät venetsialaisia perheen vanhalla mökillä – viimeistä kertaa. Vaikka kirjan tunnelma olikin tiivis ja välillä tuntui, ettei lukemista vain voi lopettaa (paitsi silloin, kun yritti lukea junassa maski naamalla, jonka seurauksena maski nousi koko ajan yläripsiin asti), niin silti se oli jotenkin lattea. Vaikka siltä odotti koko ajan ihan tosi paljon, niin lopulta käteen jäi hyvin vähän, jos mitään. Sisarten suhteet ja elämäntarinat punoutuivat yhteen ja sitten taas erilleen, eikä ryhmän dynamiikka oikein tuntunut toimivan yhteen. Kirjan kiinnostavin hahmo oli isä, joka jäi etäiseksi niin lukijalle kuin lopulta tyttärillekiin. Nopea- ja helppolukuinen teos, joka sopii niin laiskan letkeisiin kesähetkiin kuin syyssateen riepomiin päiviin.

Viime aikoina

On tullut kirjoitettua kaikkea muuta paitsi blogitekstejä kuten päiväkirjaa, kortteja, lyhyitä kirjeitä, muistiinpanoja ja ostoslistoja.

Myin keväällä työpöytäni tarpeettomana, mutta nyt ruokapöydän ääressä äheltäessäni kaipaan sellaista taas elämääni.

Olen käynyt pää-Hesoissa kahdesti ja hikoillut junissa maskini takana unohtaen aina aluksi hengittää.

Todennut myös, että maskin kanssa on mahdotonta lukea junassa niiden ollessa aina liian isoja päähäni nähden ja niiden noustessa yläluomiin asti katsoessani alas. On tulleet maisemat tutuiksi.

Hajonnut ja taas kasannut itseni vain hajotakseni uudestaan tämän uuden wordpress-editorin kanssa, koska en saa edes tekstejä tasattua reunoihin [saisinko tukiopetusta aiheesta “miksi justify-nappi ei toimi?”] tai oikeastaan mitään muutakaan tehtyä ilman taistelua.

Stressannut kaikkea niin paljon, että olen kirjaimellisesti pudottanut hiuksia kuin karvanlähtöaikainen koira. Olenko jo tarpeeksi iäkäs aloittamaan Priorin extran syömisen ihan vaan varuilta ja saisiko siitä mahdollisesti kelakorvausta?

Samaan aikaan kuitenkin ollut jotenkin ihmeen tyyni ja zen ja aikaan saava.

Mutta myös yli viikon ajan ihan hemmetin kiukkuinen syystä, jota en itsekään oikein tiennyt [onneksi en silloin yrittänyt tehdä uusia blogipostauksia!]

Kaivannut työpöydän lisäksi myös uutta kannettavaa tämän hitaan ja jo hieman käynnistyessään traktorilta kuulostavan koneen tilalle.

Laitttanut sormet ja varpaat ristiin, että tämä postaus tulee lopulta tasattuna ja kuva oikealla paikallaan ulos.

Zero Waste syyskuu

Vielä ehtii mukaan viettämään Zero Waste syyskuuta eli kokeilemaan ja oppimaan uusia ekologisia tapoja vähentää omaa hiilijalanjälkeään pienin askelin sekä huomaamaan arjessaan asioita joissa on vielä skarpattavaa sekä myös niitä, joissa on jo ihan tosi kartalla (ja joista voi sitten taputtaa itseään olalle).

Syyskuun teemaviikkoihin kuuluvat

1.KIELTÄYTYMINEN
Tämä ei tarkoita kieltäytymistä kaikista elämän iloista vaan kaikesta sellaisesta turhasta krääsäpaskasta, jota meille tarjotaan useimmiten ilmaiseksi ja jonka tulemme vain muutaman hetken päästä heittämään roskiin täytenä jätteenä. Kieltäydy siis vastaanottamassa ylimääräisiä servettejä, pillejä, erityisesti vaalien aikaan jaettavia flyereita, pinssejä, rintanappeja tai kyniä sekä kaikkea sellaista millä et oikeasti tee mitään.

2. KARSINTA
Ei, tämä ei tarkoita, että karsi elämästäsi ja kodistasi kaikki KonMarittaen ja elä vain kaiku nurkissa naristen vaan sitä, että mieti ostamiasi tuotteita ja karsi pois kaikki ne, jotka eivät ole tarpeellisia. Tarvitko oikeasti uuden t-paidan tai sen bloggarien mainostaman uuden kasvovoiteen, jonka tehosta omalle iholle et voi olla varma? Karsi ostojen määrää ja pidennä jo omistamiesi asioiden käyttöikää – oli kyseessä sitten vaatteen huolto (et ehkä tarvitse uutta neuletta, jos vain poistat vanhasta nypyt) tai tiskiaineen määrä (jospa pienempi tippa riittäisi).

3. UUDELLEENKÄYTTÖ
Sen lisäksi, että tuotteita tulisi käyttää hankinnan jälkeen useamman kuin kerran, niin uudelleen käytöllä on myös toinenkin tarkoitus – sen sijaan, että heität jotain suoraan roskiin, kun se on tullut varsinaisen käyttötarkoituksensa päähän mieti, että mitä muuta sillä voisi vielä tehdä. Kulahtaneista t-paidoista saa oivia siivousrättejä ennen jätteeksi muuttumista (eikä niitä rättejä tarvi erikseen ostaa!), polvista ratkenneet housut muuntuvat helposti shortseiksi ja vanhat hammas- ja tiskiharjat kannattaa hyödyntää virallisen tehtävänsä jälkeen vielä muussa siivouksessa. Tässä miettimisessä vain oma mielikuvitus on rajana!

4. KIERRÄTYS JA KOMPOSTOINTI
Kierrättäminen onkin varmasti sellainen asia, jota jokaisessa kodissa jo ainakin jollain tasolla nykään harrastetaan, sillä se tehdään kerrostaloasujille kovin helpoksi. Roskakatoksista kun nykyään löytyy yhä useammin omat keräysastiansa lasille, metallille, biojätteelle, muoville, kartongille ja paperille energiajätettä unohtamatta. Vaatteiden helpoin kierrättämistapa on uudelleen myynti, mutta niitä voi (ja pitää!) myös kierrättää, jos ne vain ovat siihen soveltuvassa kunnossa. Nykyään Suomessakin on jo monia toimijoita, jotka tekstiiliä keräävät uudelleenkäyttöä varten, joten niitä on aivan turhaa tunkea jätteenä poltettavaksi. Kompostointi lienee enemmän tuttua omakotitaloasujille, kun kerrostalossa biojäte kerätään vain erikseen, mutta kumpaakin kannattaa harrastaa. Plantagenin sivuilla tosin törmäsin Bokashi-menetelmään, jonka avulla myös kerrostaloasuja pääsisi kompostoimaan. Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta silti samalla ehkä hieman liian villiltä omaan keittiöön.

Vaikka tämä tosiaan on Zero Waste syyskuu ja kuuta on mennyt jo ensimmäinen kieltäytymisen viikko, niin väliäkö sen? Näitä voi treenata ja miettiä milloin vaan kuukaudesta tai viikonpäivästä riippumatta. Kampanjan nimeä ei myöskään kannata säikähtää, sillä kukaan meistä ei oikeasti pysty elämään täysin jätteetöntä elämää, vaikka kuinka yrittäisi (ehkä joku luolassa elävä ja täysin erakoitunut askeetikko pystyisi?). Siitä ei siis kannata ottaa liian isoa tavoitetta itselleen ja luovuttaa ennen kuin on edes aloittanut, koska tässä ei vaan valitettavasti pääse suorittamaan 100% onnistumisella – jopa kaikkein edistyneimmät nollahukkaajat saavat aikaan purkillisen jätettä (joka sekin on itselle jo aivan täysin utopistinen saavutus).

Missä teemaviikkojen aiheissa sulla olisi vielä skarpattavaa tai missä oot jo ihan huippuhyvä?

Elokuun luetut

ANDRÉ ACIMAN: KUTSU MINUA NIMELLÄSI (2007 / TAMMI 2019)
★★★/★★★★★
Katsoin tämän elokuvana Call me by your name keväällä ja pidin sen luomasta tunnelmasta kovasti. Sen takia odotinkin tältä kansien välistä löytyvältä samaiselta rakkaustarinalta samaa sykähdyttävyyttä ja Italialaista hellettä. Valitettavasti niin ei kuitenkaan käynyt. Maisemat, helle ja kaupunkikuvaus olivat kyllä oikein oivia, mutta minusta Elion ja Oliverin välit tuntuivat teennäisiltä ja jäykiltä. Myös kaikki kirjan muutkin dialogit koin vaikeasti lähestyttävilksi, vaikka elokuvissa ne olivat erittäin onnistuneet. Jos olisin lukenut kirjan ensin, niin en olisi katsonut sen perusteella  elokuvaa.

EEVA KOLU: KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT (GUMMERUS 2020)
★★★★★/★★★★★
Olen seurannut Kolun kirjoittamia blogeja jo ties kuinka monta vuotta ja tavallaan odottanut vain hetkeä, jolloin hän kirjoittaisi kirjan. En kuitenkaan ole oikeastaan koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut hänen elämästään tai sen tapahtumista (siloteltuja tai ei), vaan olen lukenut hänen tekstejään vain niiden tekstien vuoksi. Lukisin varmaan tarinan myllynkivien jauhamista siemenistäkin, jos joku siitä osaisi taitavasti kirjoittaa. Kolun kirja on kaikille heille (meille) kirjoitettu teos, jotka olemme aina korkeintaan vain vähän väsyneitä, kun yritämme olla kaikkea kaikille ja vedämme itsemme piippuun samalla, kun väännämme itseämme kymmenelle eri mutkalle samaan aikaan – kun siis kyllähän se hei tän tän ja tän jälkeen helpottaa (not). Kuulun erittäin vahvasti kirjan kohderyhmään ja siksi se kolisikin vähän liian kovasti – se ei saanut minua itkemään, kuten kuulemma monet muut, mutta nauramaan kyllä ja huokaamaan syvään niissä kohdin, kun tunnistin omia uupumukseni syitä (ei se 99 leposyke turhasta nääs synny) ja typeriä tapoja, joilla sitä ylläpidän. Kolisee varmasti niille, jotka tunnistavat itsessään Kolun kertomia tapoja ja tuntemuksia, mutta tuskin muille.

ARTO PAASILINNA: JÄNIKSEN VUOSI (1975)
★★★★/★★★★★
Tämänkin olin nähnyt ensin elokuvaversiona, joskus vuosia ja taas vuosia sitten ja muistelin sen olleen hirvittävän synkkä, apea ja surullinen teos Vatasesta ja hänen pelastamastaan jäniksestä, jotka sitten sompailevat pitkin Suomea. Yllätyinkin siis iloisesti, kun kirja paljastuikin varsin humoristiseksi teokseksi eikä loppukaan ollut niin surullinen kuin olin ollut muistavinani! Toki tarinassa oli ne synkätkin hetkensä, joista ei kovin hyvä mieli jäänyt (tapaukset korpin ja karhun kanssa), mutta loppupelein jäätiin kuitenkin enemmän positiivisen puolelle.

AINO KALLAS: SUDENMORSIAN (1928 / OTAVA 2014)
★★★★/★★★★★
Kaunis ja lumoava tarina Aalosta, Priidik metsävahdin vaimosta, joka muuttuu juhannusyönä ihmissudeksi ja elää siitä lähtien kaksoiselämää kodin ja metsän välillä. Nykykieleen verrattaen 1920-luvun suomenkieli on hieman vierasta, mutta melko lempeää ja hitaampi tempoista luettavaa, mutta lopulta oikein miellyttävää – kuin pitkä runo! Kirja on omalla tavallaan myös rakkaustarina, sillä sen kerrotaan usein viittaavan Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteeseen, jonka aikana Aino oli naimisissa Oskar Kallaksen kanssa. Avioliiton ulkopuolinen suhde kesti neljän vuotta ja aiheutti suuria riitoja Kallaksien kesken – kaikki tämä on nähtävissä kirjan juonessa, vaikkei se varmasti kokonaan suhteeseen perustukaan.

 

Kynsihuoltoa koronan aikaan

20200826_154349_kop

Nyt, kun koronan “innoittamana” pesemme käsiämme joka käänteessä ja niiden käänteiden välissä hölväämme käsidesillä joka toisessa mutkassa, niin kädet ja kynnet ovat todella kovilla. Haluaisinkin sen takia vinkata eräästä kaksikosta, jota olen käyttänyt kohta vuoden ja niiden asioista käteni kynsineen ovat erittäin hyvässä kunnossa. Meinasin kirjoittaa näistä jo viime talvena, mutta se jäi kaikessa hässäkässä tekemättä, mutta nyt niiden teho on ainakin toden teolla testattu!

Aina syksyisin miun kynsistä tulee pelkkää liuskoittuvaa haperoa, jolloin kynnet katkeilevat ennen kuin ne edes oikeastaan edes ehtivät kasvaa kovinkaan paljoa ja käsien iho kuivahtaa hilseileviksi korpuiksi heti, kun ilma vähänkin kylmenee. Myös työnkuvani on yhtä painajaista käsilleni. Sen takia kokeilenkin tiuhaan uusia käsirasvoja ja voiteita, jotta saisin kärsiville käsilleni apua. Viime syksynä ostin ensimmäisen oman tuubin Dr. Hauschkan käsivoidetta (olin sitä joskus aiemmin testannut muutaman kerran jonkun muun tuubista) ja päätin, ettei tarvitse enää muita kokeillakaan. Samalla kertaa ostin testiin myös Dr. Hauschkan Neem kynsiöljykynän, sillä tuotteen helppous kiinnosti. Käsirasvasta on nyt menossa toinen tuubi, mutta viime syksynä hankittu kynsiöljykynä on edelleen toiminnassa, kiitos vaihdettavan pään!

20200826_154738_kopRasvaa levittelen käsiin aina muistaessani, sillä se hoitaa sen verran kunnolla ettei tarvitse jokaisen käsipesun jälkeen lisäillä. Se on todella riittoisaa, pieni herneen kokoinen nökäre voidetta riittää pitkälle ja se imeytyy oikeasti nopeasti! Aina kevyesti harmittaa, kun luvataan nopeaa imeytymistä, mutta kädet ovatkin mähmäiset vielä puolenkin tunnin päästä. Kynsiöljykynää käyttelen muutamina iltoina viikossa ennen kuin käyn sänkyyn lukemaan kirjaa. Koska siinä on annosteleva kärki, jolla öljyä levitetään, niin turhaa sotkua ei synny ja aine saa imeytyä rauhassa kynsiin lukiessani. Kuinka helppoa ja vaivatonta kynsienhoitoa!

Voin myös kertoa, että en ole myöskään viime talven jälkeen käyttänyt kynsilakkaa, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni miun kynnet on niin hyvässä kunnossa etten halua niitä kynsilakalla peittää tai edes suojata. Kynnet ovat myös huomattavasti vahvemmassa kunnossa kuin ennen ja tottumattomana olenkin saanut monia haavoja omista kynsistäni, kun ne eivät enää annakaan myöten niin kuin ennen. Ehkä näihin joskus tottuu, haha. Myös yhtenä kynsien hyvinvointia lisäävänä tekijänä on varmasti se, että sijoitin laadukkaaseen lasiviilaan, jolla n. kerran viikossa lyhentelen kynsiäni sopivampaan mittaan saksien tai kynsileikkurin sijaan.

ps. kattokaa kuinka villisti mökin samettiruusut kukkii tänä vuonna tuossa taustalla, ihan mielettömät puskat joilla on korkeutta yli puoli metriä! huh huh, ihan uskomattomia epeleitä!