Kaikki selviää sitten aikanaan

Kampusalueen kukkaniityt olivat vielä syyskuussa voimissaan

Olen ollut nyt opintovapaalla vähän päälle kuukauden ja opintojen parissa hieman pidempään. Nyt on pienen hengähdystauon vuoro ennen seuraavaa opintokokonaisuutta, kun viime perjantaina alkoi viikon syysloma.

Opinnot tuovat omanlaistansa kiirettä ja tekemistä päiviin, stressiäkin, kun tehtävien palautuspäivämäärät seuraavat vääjäämättä toisiaan nopealla sykkeellä, mutta silti eräs asia loistaa poissaolollaan ja se on väsymys. Minua ei enää jatkuvasti väsytä.

Syön joka päivä hyvin, ehdin ulkoilla ja tavata muita ihmisiä. Nukahdan iltaisin enkä jää vatvomaan tekemättömiä töitä ja jos sattumalta heräänkin yöllä kesken unien en jää unettomana tuijottamaan kattoa. Aamuisin tunnen jopa välillä saaneeni nukkua tarpeeksi. Sydämeni ei enää laukkaa täydellä teholla heti, jos joku vain mainitseekin sanan työ. Kotona on siistiä eikä epämääräisiä kasoja synny sinne, tänne ja tuonne. Ehdin lukea joka ilta ennen nukkumaanmenoa, jos vain haluan. Olen jopa uskaltautunut miettimään jonkin harrastuksen aloittamista.

Muistini saattaa vielä välillä vähän käydä hitaalla, mutta palaudun nykyään nopeammin eikä pinnani katkeaminen ole enää niin ärhäkkää. Tiesinhän minä, että työni uuvutti minua, mutta nyt kun on ottanut reilun askeleen pois päin tajuaa, että kuinka paljon se oikeasti minusta ja minua vei.

Kun luovutin kulkukorttini tunsin keveyttä enkä ole hetkeäkään kaivannut takaisin. Kun lähdin opiskelemaan en vielä tai vieläkään tiedä varmasti onko ala minulle sellaisenaan se oikea, mutta olen varmasti itselleni ikuisesti kiitollinen, että lähdin. Kaikki muu selviää sitten aikanaan.

Uusi arki koittaa pian

Elokuussa olen viettänyt kesälomaa ja opetellut ettei minun pidä tehdä mitään. Mökillä ollessanikin saatoin aamiaisen äärellä ajatella, että pitää mennä poimimaan mustikoita ja heti sen perään sanoa ääneen itselleni ja mökin hiljaisille hirsille sinun ei tarvitse tehdä mitään, mutta voit mennä mustikkaan, jos haluat. Kotiin toin mukanani lopulta 1,5 litraa mustikoita. Olisin halunnut noukkia pulleita, sinisiä marjoja enemmänkin sillä metsä oli niitä täynnä, mutta sietämättömäksi käynyt helle ajoi minut pois metsästä jo puolen päivän aikaan.

Helle sen sijaan on määrittänyt minua enemmän sitä mitä voin lomalla tehdä. Kehoni sietää hellettä kovin kehnosti ja voin helposti pahoin, jos joudun olemaan pitkään helteisessä auringonpaahteessa. Niinä päivinä, kun uhmasin hellettä ulkoilemalla pidempään ja kävellen ympäri kaupunkia päädyinkin lopulta makaamaan sohvalla silmät ummessa kuin naiset niissä meemipohjien tauluissa, jotka viettävät victorian wife -kesää, nestettä ja suoloja tankaten. Monen pistävän aurinkoisen päivän vietinkin suurimman osan ajasta joko varjossa tai sisällä lukien – mikä on johtanut siihen, että tätä kirjoittaessani olen lukenut elokuussa jo kuusi kirjaa.

Ilman helteiden myötäistä vaikutustakin olisin silti saattanut tarttua kirjoihin alkuvuotta ahnaammin, sillä jossain ajatusteni perukoilla sykkii pieni pelko siitä etten enää pian ehdi lukea niin paljoa pelkästään huvin vuoksi. Uusi arki koittaa pian, sillä tämän viimeisen kesälomaviikon jälkeen en enää palaa töihin kuin viikoksi.

Hain alkuvuodesta ammattikorkeakouluihin vähän sellaisella kokeilenpa kepillä jäätä -tyylisellä mielellä ja vaikka tuntuikin siltä, etten osannut oikeastaan mitään pääsykokeissa ja joutuisin miettimään asioita vielä uudelleen opiskelupaikka osui kuitenkin kohdalle – kaksikin! Pelkällä todistusvalinnalla pääsin opiskelemaan markkinointia paikalliseen oppilaitokseen, mutta se oli viimeinen valintani eikä markkinointi suoraan sanottuna enää kiinnosta minua niin paljoa enkä jaksa uskoa, että pääsisin tekemään vain haluamaani oikeasti vihreää ja vastuullista markkinointia. Tiesin siis etten paikkaa ottaisi vastaan, vaikka se olisi ainoa vaihtoehtoni. Pääsykokeen jälkeen tie ensimmäiseen toiveeseeni jäi hyvin suurille varasijoille, mutta toiseen valintaani pääsin ja otin opiskelupaikan vastaan. Syyskuun alussa jään opintovapaalle visualistin työstä ja aloitan rakennetun ympäristön opinnot (hortonomi) Hämeen ammattikorkeakoulussa. En vielä tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan tai onko ala minulle oikea ja sopiva, mutta ainakin se kiinnostaa tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin myynti ja markkinointi – tosin moni kaverini on sanonut, että alahan on kuin minulle tehty, mutta tosiasiassahan kyseinen koulutus sisältää hyvin paljon muuta kuin pelkkää kasvien kanssa puuhastelua. Uskon kyllä itsekin suunnan olevan oikea ja toivon, että osaan edes vähän opiskella korkeakoulutasolla. Ensimmäiset lähipäivät ovat jo tällä viikolla ja vatsanpohjassa tuntuu jännityksen kipristyksiä. Hyvänlaisia, onneksi.

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva oli yksi kesäloman museokohteista

Opiskelun realiteetit paljastuvat minulle varmasti joko aivan yllättäen tai pehmeästi ponnahtaen tehden suunnitelmani ehkä mahdottomiksi, mutta toivon syvästi, että saisin sosiaaliselle elämälle varatun viikonlopun lisäksi jokaiselle viikolle raivattua myös yhden täysin opiskelusta vapaan arkipäivän. Vain minulle omistetun päivän, jolloin saisi luvan kanssa lojua, siivota kotia, lukea opintoihin liittymätöntä kirjallisuutta, kirjoittaa blogia, kirjeitä ja kortteja, katsella elokuvia ja dokumentteja sekä käydä (budjetin mukaan) kahvilassa ja ulkoiluttaa museokorttia omalla kylällä tai opiskelijakortin suomien matkalippualennusten turvin vaikka pää-Hesoissa asti. En halua näännyttää itseäni opintojen äärellä tai nähdä niistä painostavia unia (kuten olen jo alkanut nähdä työhönpaluusta), vaan haluan oppia uutta ilman, että olen burn outin äärellä valmistuttuani tai jättänyt sen vuoksi opinnot kokonaan kesken.

Seuraavaksi nautin lämpöä vielä hieman säteilevästä yrttivoipatongista (vaikka sen jälkeen mahani onkin pyöreä kuin pallo ja pitää korisevaa konserttia) ja pian sen jälkeen maalaan vielä viimeisen seinänpätkän, sillä olen lomani aikana myös vihdoin saanut ensimmäisenä koronakeväänä aloittamaani pintaremonttia eteenpäin.

Pääsiäinen tuli ja meni

Pääsiäinen tuli ja meni. Minulla oli yhteensä viisi päivää vapaata, jotka katkesivat ärsyttävästi juuri sieltä keskimain yhden työpäivän verran. Ajattelin sen harmittavan enemmän, mutta onhan ne rahat laskujen kattamiseen joskus työnteolla tienattava.

Vapaapäivien aikana ehdin ja olin ehtimättä, osasin kerrankin uppoutua kiireettömyyteen – ainakin muutaman kerran. Tuijotin Yle Areenasta dokumentteja ja sarjoja sipsejä ja töhnämunia (ne dumlet ovat taivaallisen makuisia!) syöden. Luin yhden kehnon kirjan loppuun ja aloitin toista. Kaivoin pyörän pyöräkellarista, pyyhkäisin siitä pölyt ja kävin lyhyellä testiajolla talven jälkeen. Pyörä ja hiekattomat tiet rullasivat mukavasti, mutta oma pyöräilykuntoni oli niin heikko, että olin kotiin palatessa aivan poikki ja jouduin tapojeni vastaisesti ottamaan hissin. Hoivasin kevätkylvöjäni ja uskalsin vihdoinkin jättää ne ensimmäistä kertaa yöksi parvekkeelle – ensimmäisellä yrityksellä hiivin sittenkin nostamaan ne sisälle pimeyden laskeuduttua.

Ilmassa on tuoksunut usein keväältä. Sellaiselta pölyn ja sulavan, märän maan yhdistelmältä joka on vuoroin vähän ällöttävä ja vuoroin lupaus tulevasta lämmöstä. Kärpäset ja perhoset lentävät haparoiden ja leskenlehtiä ponnahtelee päivittäin lisää esiin. Parvekkeelle ostamani narsissitkin puhkesivat kukkaan juuri sopivasti pääsiäiseksi. Olen vuoronperään haaveillut vihreän vehreästä parvekkeesta ja murehtivnut jo valmiiksi kaiken vihreän kuivumista, jos karkaan pidemmäksi aikaa mökille tai muualle kasvukauden aikana. Yhä useammin ja useammin uppoudun haaveeseen siirtolapuutarhamökistä tai omasta pienestä tönöstä jossain, en tiedä missä. Sellaisesta paikasta, jossa tähän aikaan vuodesta ensimmäiset krookukset kukkisivat jo, jossain päin pihaa olisi muhkea vadelmapensas ja käynti pihaan pergolan alta. Haaveilu on ihanaa ja soisin ihmisten tekevän sitä useamminkin sen sijaan, että ravistaisivat haavekuvat pois mahdottomina, saavuttamattomina tai pöhköinä. Ei kaikkia haaveita tarvitse koskaan toteuttaa, joskus on vain mukavaa uppoutua niihin ja tehdä niistä jopa mahdottoman suuria, suorastaa huvitella niiden parissa.

Vapaapäivinä oli myös ihanasti tilaa ajatella, sitä kai kaipasinkin kaikkein eniten. Kun vapaita on useimmiten vain se yksi tai kaksi peräkkäin, niin niistä toinen menee asioiden hoitamiseen ja toinen olemiseen eikä sellaiselle tylsyyden mahdollistamalle ajattelulle niinkään jää tilaa. Seuraavaksi voisinkin siis haaveilla kolmen päivän viikonlopusta joka viikko.

Soittivat

Aurinko loistaa kirkkaana ikkunan takaa paljastaen talven keräämät pölyt ja liat. Luen toisen sohvalla Anni Kytömäen Margaritaa, sivut ovat virsikirjan hennot. Ajatus viipyilee teekupin reunoilta, sivuilla olevasta sodasta oikeaan sotaan.

Puhelin soi ja ruudulla lukee nimi, joka ei koskaan soita. Hetken mietin, että nyt on varmaan joku hätä. Sydän ehtii puristua kasaan sekunneissa ja ajatus lentää läheltä kauas ja taas lähelle, osumatta.

On löydetty kuolleena, soittivat. Hautajaiset sitten myöhemmin. Aja varovasti kotiin. Huomiseen.

Moni saa päivän aikana saman yllättävän soiton, joka keskeyttää päivän kulun. Ehkä jokin toinen harmi ei tunnukaan enää niin suurelta tai ajatus on pakko siirtää vielä hetkeksi sivuun. Ehkä unohdamme hetkeksi maailman kiehunnan, sodat – kaiken ja hätkähdämme, kun niistä muistutetaan. Liu’umme tilaan, jossa henkilökohtainen suru sekoittuu yhteiseen hätään, yksittäiset menetykset moninkertaisiin. Surun aikakausi.

Veivät koiran tänään piikille, sattumaa.
Ehkä menivät samaa matkaa, hän niin piti koirista.
Ehkä.

Ehkä voisin kerrankin vain olla

Blogi on ollut hiljainen jo jonkin aikaa.

Sain työn ohessa suorittamani opinnot loppuun viime vuoden lopulla ja kuin taikaiskusta vapaapäiväni olivat taas vapaapäiviä koulupäivien sijaan eikä minua kirittänyt enää eteenpäin dedis toisensa perään. Vapaapäivien lomassa huomasin usein ajattelevani, että nyt tämä vapautunut aika pitää käyttää kirjoittamiseen ja hiljaisena jököttävään blogiin. Ajatus tuntui kuitenkin todella raskaalta, koska ei minulla ollut mitään intoa kirjoittamiseen. Annoin lopulta tilaa ajatukselle, ettei minun todellakaan pidä päivittää blogia tai tehdä mitään muutakaan sellaista vapaapäivinäni mitä en tahdo tehdä. Ehkä voisin kerrankin vain olla.

Ja niin olen vain ollut ja lojunut, ihmetellyt ja ajatellut. Yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää oikeasti, että minulla on aikaa – kaikkeen. Tämä joutilaisuus ja tilan tunne on myös herätellyt ajatuksia uusista opinnoista. Korkeakouluopinnoista. Olen tutkinut markkinoinnin, viestinnän ja jopa journalismin mahdollisuuksia. Käärinyt ajatuksiani sen ympärille, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi (en tiedä vieläkään), olisiko minusta täyspäiväiseksi opiskelijaksi (en todellakaan tiedä) ja olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, koska jokainen sillä silmällä silmäilemäni tutkinto on pelkkää päiväopiskelua hybridimallin sijaan (voi kunpa tietäisin vastauksen edes tähän).

Luotan siihen, että vielä jonain päivänä ajatukseni kirkastuvat ja tiedän mitä kohti suunnata, mutta sitä ennen aion vielä jatkaa vain olemisen harjoittelua.

On kaksi tapaa elää

Kävelin luontopolulla 3- ja 5-vuotiaan kanssa. Tuli eteen sitten myöhäinen ja pullea mustikka, karvainen toukka, muurahaiskeko tai iso kivi pienempi huokaisi syvään wau, ooh tai onpa se hieno. Kun iso kivi sai osakseen ihastunutta huokailua isompi tokaisi hieman päivitellen miten pienemmän mielestä kaikki oli aina niin upeaa, jopa kivi, että onhan niitä nähty. En enää tarkalleen muista mitä vastasin, koska tilanne huvitti minua niin, mutta päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kuuntelijakin oli jo pian menossa kepukka kädessä tutkimaan seuraavaa mätästä (joka varmasti oli myös salaa erittäin ooh ja hieno).

Hetki palasi mieleeni, kun törmäsin taas usein kuultuun sitaattiin jota Albert Einsteinin sanomaksi väitetään:

On kaksi tapaa elää:
joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

Sama aihe pyöri mielessäni myös elokuussa, kun pyörin ympäri Helsinkiä kilometri toisensa jälkeen arkkitehtuuria, merta ja maisemia ihastellen. Kaikki näytti niin kauniilta ja ihmeelliseltä, että joka toisessa kulmassa oli kaivettava puhelin käteen kuvanottoa varten. Mutta kuinka kauan jaksaisi ihastella ympäristöään, jos muuttaisi Helsinkiin asumaan? Tai oikeastaan mitä vain uutta kaupunkia. Kestäisikö kuherruskuukausi sen kuukauden vai kaksi ennen kuin arki alkaisi tuntua arjelta eikä enää kohottaisi katsettaan kauniisiin yksityiskohtiin vanhoissa kivitaloissa tai puutarhat eivät enää houkuttelisi ihastelemaan, poikkeamaan reitiltä?

Ei tähänkään tietenkään ole mitään absoluuttista vastausta. Toinen ihastelee, toinen ei. Oli kuitenkin herättelevää miettiä asiaa – olenko minä se joka ihmettelee vai se joka ei. Vaikka oli harmillista todeta, että en todellakaan aina ole se ihmettelijä, vaan usein puurran arjessani eteenpäin laput täysin silmillä, niin olen silti luonteeltani pohjimmiltani se, joka pysähtyy kauniiden asioiden äärellä useammin kuin se, joka kiirehtii ohitse. Se, joka vieläkin bongaa kotikaupungistaan uusia kulmia, liikennevaloissa pönöttäessään kuikuilee taivaalla liitäviä lintuauroja ja tuijottaa lumoutuneena puista hiljalleen tuulen mukana leijailevia kultaisen keltaisia kolikoita pitäen niitä ihastuttavan ihmeellisenä.

On alkamassa synkin ja pimein vuodenaika, mutta jos jaksaa ihmetellä ja ihastella, niin ehkä siitäkin taas selvitään.

Kerroksia

Istun iltaisin parvekkeen kynnyksellä vilvoittelemassa ennen nukkumaanmenoa kunnes tulee kylmä – voitteko kuvitella maailmaa, jossa suomalaiselle tulee kylmä lämpötilan edelleen hipoessa +25°C astetta – ja lämpimiin lakanoihin on suloista kääriytyä nukkumaan. Istuessani siinä hiljaa tuijottelen taivaalle, sen eri kerroksiin. Hieman alempana lentävät nykivät sudenkorennot ja ylempänä sulokkaasti liitelevät pääskyt. Mietin mikseivät kerrokset kohtaa, miksei pienempi joudu syödyksi. Ovatko sudenkorennot liian suuria suupaloja pääskyillä vai maistuvatko ne pahalta. Kukkakärpäset ovat löytäneet parvekkeelleni ja yksi niistä laskeutuu varpaalleni.

*

Sain jokin aika sitten eräältä tuttavalta viestin. Hän kyseli vanhan blogini perään, josko olisi mahdollista, että avaisin sen taas julkiseksi, että hän saisi erään tietyn mieleenpainuneen tekstin itselleen. Lähetin lopulta tekstin kuvineen hänelle word-tiedostona, sillä blogi jääkööt edelleen kätköihin. Päädyin kuitenkin mielenkiinnosta lukemaan lähes ja yli 10 vuotta vanhoja tekstejäni bloggeriin ja ihastelin sitä tapaa jolla tuo nuorempi minäni oli osannut olla avoin, jaksanut kuvata paljon niin kameralla kuin sanallisestikin ja kirjoittanut asioita auki. Sanoittanut tuntemuksiaan pitkästi tai sitten vaan käynyt heittämässä jonkun pienen vitsin kuin ei tässä mitään. Verkkokalvoilleni lävähti kuvia ihmisistä, menoista, tekemisistä, tutuista ja jo tuntemattomista joihin yhteys on aikaa sitten katkennut tai joihin se luotu kaiken jälkeen uudelleen.

*

Ostin viiden vuoden päiväkirjan, one line a day -tyylisen. Siihen mahtuu vain muutama rivi per päivä, viisi vuotta samalle sivulle. Kirjoitan siihen iltaisin asioita joita tein tai tunsin päivän aikana. Että tuntui mukavalta, kun kaveri kutsui privaattiin elokuvanäytökseen (vaikken mukaan muiden menojen takia päässytkään) tai että tunsin mustasukkaisuuden pistoja, ikävää, iloa ja väsymystä. Kävin aamulla kävelyllä tai istuin illalla parvekkeella miettien pääskyjä ja korentoja. Jotain sellaista mikä juurruttaa siihen päivään, jonka sitten vielä muistaa vuoden tai viiden vuoden päästä – tai sitten ei. Vähän niin kuin salasanojen taakse kätketyt blogipostaukset joista osasta saa kiinni täydellisesti ja osaa ei muista ollenkaan.

Pionit ovat kärsivällisyysharjoitus

Ostin tiistaina pioneja ja ajattelin niiden avautuvan iltaan mennessä.

Illalla ennen nukkumaanmenoa katselin kevyesti avautuneita nuppuja ajatellen, että kyllä ne aamulla ovat avautuneet.

Aamulla terälehdet olivat taas hieman enemmän erillään toisistaan, joten kyllä ne illalla töistä palatessani varmasti olisivat jo auki.

Illalla päädyin taas ajattelemaan, että josko aamulla sitten.

Aamulla, että josko sitten illalla olisivat.

Ja kun torstai-ilta koitti ja saavuin kotiin oli odotukseni vihdoin ohitse.

Pioneja maljakkoon ostettaessa on hyväksyttävä se pieni ääni takaraivossa, että ehkä ne nuput eivät koskaan aukeakaan tai ehkä niistä avautuu vain yksi. Kuitenkin sen riskin aina ottaa, sillä avautuessaan pionit vain ovat niin hiton kauniita, että edes yksi avautunut pioni hyvittää kaikki ne sulkeutuneiksi nupuiksi jääneet. On hyvä myös tiedostaa jo ostovaiheessa, että valmiin kukinnon sävy poikkeaa huomattavasti nupun väristä. Näissäkin kuvissa on vain muutaman päivän ero, mutta väri on lähes kokonaan kaikonnut.

Pionit ovat kärsivällisyysharjoitus, niin maljakossa kuin kukkapenkissäkin. Istutuksen ja jakamisen jälkeisinä vuosina se jättää usein kukkimatta antaen odotuttaa kukkaloistoaan kesien yli. Pionin työntäessä pienet nuppunsa esiin tietää, että kukinnan odotuksesta tulee pitkä kukinta-ajan ollessa kuitenkin niin lyhyt. Viime kesänä odotin mökkipihan kukkapenkkien pionien kukkimista hartaudella nuppujen ollessa joka päivä hieman isommat, mutta lopulta ne eivät ehtineet kukkaan ennen lähtöäni. Lohdutin itseäni ostamassa kotona pioneja ruokapöydälle.

Viime päivinä olen haaveillut (taas) siirtolapuutarhamökistä ja mm. pionien istuttamisesta sen pihamaalle, sillä en usko kärsivällisyyttä koskaan olevan maailmassa liikaa.

Toiset keväät ovat parempia kuin toiset

Viime keväänä näihin aikoihin Suomi meni kiinni, kun taas tänä vuonna puhutaan varovaisesti ja kuiskaten sen avaamisesta.

Viime keväänä näihin aikoihin lähdin joka päivä pitkälle kävelylle, kun taas tänä vuonna olen maannut päiviä putkeen sohvalla Netflixiä tuijottaen.

Jokaista kevättä yhdistää kuitenkin se sisältä kumpuava odotus ensimmäisen leskenlehden, sinivuokon ja perhosen näkemisestä. Sellainen pulppuileva ajatus pimeän ja kylmän ajan väistymisestä kaikkein hauraimpien kömpiessä taas esiin piiloistaan. Viime keväänä ensimmäiset haparoivat siiven iskut ja herkät terälehdet tervehtivät maailmaa jo maaliskuussa täyttäen mieleni ilolla. Tänä vuonna odotus kesti huhtikuuhun asti eikä keltaisena hehkuneet väripilkut harmaata maata vasten tai edes perhosen vielä uraansa haeskeleva ensilento saaneetkaan tuttua ja odotettua kevätiloa palaamaan. Jatkoin ne nähdessäni matkaani pysähtymättä.

Kotimatkalla aurinko paistoi korkeammalta ja suloisen lämpimästi saaden minut kävelemään pidempää reittiä kotiin. Kirkon edustalla krookukset nousevat mustasta maasta kahdessa eri värissä, penkillä istuva nuori puhui puhelimeensa tulevasta kesästä, suunnitelmista, elämästä. Hän mietti kaikkea sitä mitä voisi olla ja on, minä sitä mitä ei ole. Ajattelin 2000-luvun alussa julkaistua Stellan kappaletta, jossa sanotaan toisien päivien olevan parempia kuin toiset ja on itsestä kiinni miten tämänkin kuvan värittää. Ajatteleeko sitä mitä ei ole vai sitä mitä voisi olla.

Edellisiltä vuosilta tuttu joutsenpariskunta lipuu lammen pinnalla ylväänä. Pian ne taas rakentavat pesän sen keskelle, niin kuin aina ennenkin. Tien piennar kylpee auringossa ja hehkuu kirkkaan keltaisten kukkien värissä, perhosia lepattelee edes takaisin. Pakotan itseni pysähtymään, katsomaan tätä uutta kevättä. Sen nousua harmaatakin harmaammasta maasta, sen kevyttä liitoa kukasta toiseen. Viereeni pysähtyy vanhempi mies, katseemme kohtaa, nyökkäämme sanomatta mitään ja tuijotamme hiljaisella hartaudella rinnakkain tätä aurinkoisen kevätpäivän näytelmää.

Vuodesta uuteen, keväästä toiseen. Aina yhtä uskomattomana, muuttumattomana ja kauniina.

Kyllä se taas tästä.

Olemmehan edelleen elossa

En ole koskaan aiemmin nähnyt jäätynyttä merta ja se näyttää vähän samalta kuin sulanakin – loputtomalta, mutta vähemmän uhkaavalta. Niin meret kuin muutkin syvät vedet pitävät aina sisällään jotain mitä emme tunne ennen kuin ne joskus kuivuvat pois paljastaen kaiken sen, mitä emme koskaan nähneet tai tunteneet muuten kuin arvaamattomina vilunväreinä iholla veden pinnalla kelluessamme.

En ole koskaan aiemmin kävellyt jäätyneen meren päällä. Jään päälle kinostuneeseen lumeen on kerääntynyt risteileviä polkuja ja kauempana kulkee ihmisiä kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä Suomenlahdessa. Ensimmäiset askeleet ovat jännittäviä eikä askeleiden kasvaessa voi olla miettimättä kuinka paksulti jäätä mahtaa olla jalkojeni ja sulan veden välissä. Kiveä vasten noussut ahtojää kertoo sitä olevan paksulti, joten voin lopulta vain nauttia poskia ja selkää lämmittävästä helmikuun auringosta.

Saila kirjoitti Kohtisuora-blogissaan siitä, miten vastaamme nykyään ettei mitään kuulu, vaikka kuitenkin kuuluu. On totta, että vaikka elämä on rajoittunut välille työpaikka – kauppa – koti (ja nykyisin itsellä aikalailla vain koti – kauppa), niin emme silti ole lakanneet elämästä, ajattelemasta, tuntemasta ja viestittelemästä toistemme kanssa. Joka päivä heräämme uuteen aamuun, ajattelemme asioita ja ehkä jopa haaveilemme jostakin uudesta. Tai siitä, että kyllä tämä joskus vielä helpottaa. Tai mietimme sitä, että onneksi emme vuosi sitten vielä tienneet kuinka kauan tässä menee – emme tiedä vieläkään, mutta nyt vuoden jälkeen se on helpompi hyväksyä kuin täysin kylmiltään.

Maailma ei ole pysähtynyt, me emme ole pysähtyneet. Koemme ja teemme edelleen asioita ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Jotkut niistä sykähdyttävät ja tuntuvat pidempään kuin toiset. Ehkä kävelemme ensimmäistä kertaa meren jäällä tai kokeilemme uutta reseptiä, parsimme ensimmäisen parimme villasukkia tai löydämme itsestämme jonkin uuden taidon. Tai ehkä vain otamme tämän ajan ja olemme tekemättä tai oppimatta mitään uutta ja yritämme vain selviytyä.

No mutta, mitä sitten oikeastaan kuuluu? Riippuu hyvin paljon kysyjästä, että onko vastaus sitä samaa vanhaa vai kaikki menee päin helvettiä. Lomautusta, netflixiä, ulkoilua ja haparoivaa uskoa valmistumiseen siitäkin huolimatta, että kaikki lähiopetus on peruttu/siirretty eikä opinnäytetöitä ole mahdollista suorittaa (koska esim. tapahtumia ei saa järjestää). Sitä, että kaikki elämässä tuntuu olevan tauolla, hengittämättä, odottaen jotakin tapahtuvaksi. Kuin hetki ennen valtavan myrskyn nousemista maailman ollessa luonnottoman tyyni ja hiljainen, vaikka samaan aikaan veri kohisee suonissa kuin ennenkin ja kaikki menee eteenpäin.

Tammikuussa opiskelin, tein töitä ja mielessäni kuohui. Helmikuussa kävin Helsingissä vaikkei sitä nyt (todellakaan), tai silloinkaan, suositella. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilassa (kissakahvilassa, pöytä varattiin etukäteen eikä sisään päässyt ilman varausta), seuraavana päivän seisoin ensimmäistä kertaa jäätyneen meren päällä ja siinä välissä makasin hotellihuoneessa tuijottamassa Netflixiä laskiaispullia syöden ja nukkuen. 24 tunnin ajan elin kuplassani jossain muualla ja jos maski ei olisi liimaantunut kosteana ja hileisenä kiinni kasvoihini kadulla kulkiessani kohti hotellia, olisin voinut ajatella kaiken olevan kuin ennenkin. Irtiotto korona-arjesta ei aina tarkoita juhlia ja ihmisjoukkoja, hiihtohissijonoja tai karaokea – joillekin se on vain läppärin kytkemistä televisioon jossain toisaalla, kun seinät kotona kaatuvat lopulta niskaan. Maaliskuu on mennyt vuoroin töissä, vuoroin lomautettuna: vuoroin aktiivisena, vuoroin sohvalla apaattisena.

Olen kaivannut kesää tunnistaessani ulkona märän mullan tuoksun, upottanut orvokin siemeniä multaan ja yrittänyt tehdä joka päivä edes yhden asian. Olen tuntenut, kokenut ja elänyt.

Edelleen, kaikesta huolimatta.