Taantumisia

20200424_105344

Eeva Kolu kirjoitti Uusi Muusa -blogiinsa koronan aiheuttamasta taantumisesta ja tunnistin siitä myös itseni. Vaikka elokuvien saralla olen jättänyt kaikkien tuttujen lohtuelokuvien katsomisen kokonaan pois ja valitsen vain ennennäkemättömiä rainoja, niin muuten olen kyllä aivan taantumuksen tiellä.

Ensimmäinen koskaan omistamani CD-levy oli Madonnan kokoelma-albumi Something to remember enkä ole ajatellut koko levyä vuosikausiin, kymmeniin. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt itseni sen ääreltä (ja miettimästä miksi muistan edelleen biisien sanat kuin vettä vaan, mutten muista mitään oikeasti relevanttia vaikkapa viime vuodesta). Eipä siinä, sehän on ihan hemmetin hyvä albumi ajalta ennen renkutus-Madonnaa ja vähän harmittaa, että se on päässyt niin pitkäksi aikaa unohtumaan. En tosin tiedä onko sen kuunteleminen aikoinaan ollut kovin kehittävää pienelle tyttöselle, mutten usko että siitä on ollut sen suurempaa haittaa kuin BSB:n eroottissävytteisistä musiikkivideoistakaan – lienee ne enemmän hyvää musiikkimakuni kehitykselle tehneet kuin ikätoverien rallittamat Smurffi-levyt. Paljon kuunteluaikaa ovat saaneet mm. myös nuoruuden suosikit Rilo Kiley, Editors ja Death Cab for Cutie.

Toisena taantumisen merkin olen löytänyt lautaseltani. Lapsena suosikkiruokaani oli rakettispagetti ja jauhelihapullat runsaalla ketsupilla. Ihan samanlaista pöperöä ei löydy nykyään ruokavaliosta, kun pasta on syötävä gluteenittomana ja lihankin olen vaihtanut kasvisversioihin, mutta voin sanoa makaronipedillä makaavien kasvispullien olleen erittäin suloista syötävää, tottakai järkyttävällä määrällä ketsuppia höystettynä. Tätäkään ruoka-annosta en ole syönyt luoja yksin tietää milloin viimeksi, joten en tiedä mistä se päähäni pälkähti tässä kriisikevään keskellä. Uskomattomia ovat selviytymisen keinot ja ajatuspolut, joista ne löytyvät.

Oletko sinä huomannut itsessäsi taantumisen merkkejä?

Uudesta rytmistä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
huhtikuussa säätila heitti häränpyllyä ja saatiin luminen aprillipila muutamaksi päiväksi.

Monen muun ihmisen tavoin olen saanut viime aikoina päättää täysin oman elämäni rytmin. Ei ole mitään pakollisia vastuutoimia hoidettavana, ei tapaamisia tai mitään sellaista asiaa, jota en voisi kotisohvalta käsin hoitaa (paitsi kauppareissu, sillä en halua terveenä ja kauppaan kykenevänä henkilönä turhaan rasittaa tilauspalvelua). Kaikki tämä vapaus laittaa helposti pään, unirytmin ja koko elämän sekaisin, mutta kaikeksi onneksi sain itselleni yllättävän nopeasti toimivan rutiinin aikaan, sillä rutiinit ovat se asia, jotka minun pääni pitävät kasassa.

En vello sängyssäni pitkään aamuisin muuten kuin silloin, kun nukun yllättäen 10 tuntia heräämättä putkeen (uskomatonta, mutta totta!) tai herään aamuyöstä miettimään universumia sitä kuitenkaan ymmärtämättä ja torkun sitten sen vuoksi vähän myöhempään. Syön aamiaisen koneen ääressä, sitten ulkoilen, jos on hyvä sää ja teen lihaskuntoa (säästä huolimatta). Lounaaksi nautin jotain pientä, muutaman palan leipää tai itse leivottua kanelipullaa. Lueskelen sohvalla lehtiä tai kirjaa, selailen blogeja, kirjoitan tai vain ihmettelen. Valmistan päivällisen, jonka nautin yleensä neljän ja viiden välillä, katselen syödessäni sarjoja (viime aikoina Frendejä) tai elokuvaa, joiden parissa saatan istua iltaa iltapalaan asti, jos en keksi muuta tekemistä. Kahdeksan maissa laitan Auta Antti -podcastin pyörimään ja joogaan. Sänkyyn pyrin siirtymään viimeistään yhdeksältä ja unta haen kymmenen maissa.

20200401_121433

Päiviin toki kuuluu myös monia tyhjiä hetkiä, jolloin vain tuijotan seinää, ikkunasta ulos tai seisoskelen parvekkeen ovenraossa teekuppi kädessäni katsellen leikkipaikalla leikkiviä lapsia vanhempineen. Siivoan, pesen pyykkiä, astioita ja itseäni kuten ennenkin. Ajattelen paljon asioita, välillä myös ääneen, että muistaisin minulla vielä olevan ääni. En soittele normaalia enempää ihmisille tai osallistu videon välityksellä viini-iltoihin, sillä en tee niitä asioita muutenkaan siinä määrin, että niitä olisi jotenkin suuresti ikävä. Viestit ja kuvat kulkevat kyllä niin kuin ennenkin

Mitä pidemmälle sosiaalinen eristäytyminen on edennet, sitä varmemmin olen laittanut puhelimeni älä häiritse -tilaan jo heti aamupäivästä. Jos ennen sinkoilin ajatuksesta toiseen eikä piiputtava kännykkä ainakaan keskittymistä auttanut, niin nykyään olen löytänyt lähes täydellisen keskittymisen tilan, jolloin en todellakaan kaipaa häiriöitä. Ei ole mitään ärsyttävämpää silloin kun koittaa hioa jo valmiiksi vaikeaa ajatusta sopivaksi lauseeksi, kuin puhelimen kymmenes piuaus kahden minuutin sisään. Pidän minulle viestittävistä ihmisistä kovin, tottakai, mutta en halua olla koko ajan tavoitettavissa edes silloin, kun olen koko ajan tavoitettavissa. Palaan viesteihin sitten, kun nostan taas puhelimen omasta halustani käteen.

20200404_171544_kop

Pelottavinta tässä kaikessa on se, että voisin tottua tähän elämään liian nopeasti ja olen jo hieman tottunutkin. Jos saisin tähän lisättyä hieman sosiaalista kanssakäymistä sen fyysisemmässä muodossa pelkkien viestien sijaan, kahvilakäyntejä ja museoissa lorvailua sekä tapahtumia, voisin sanoa eläväni täysin itseni näköistä elämää.

Kaikesta huolimatta tulee kevät

20200328_082232

Toissapäivänä allekirjoitin varmasti monen muun suomalaisen tavoin lomautusilmoituksen ja eilen kävin tekemässä viimeisen asiakaspalveluvuoroni. Edessä on vielä myymälän kevätunille asettamisvuoro, jonka olen toivonut tehtäväksi siten, ettei myymälä olisi enää avoin asiakkaille.

Fiilis oli lomautustiedon tullessa levollinen, sillä sen oli odottanut tulevaksi jo paljon aimmin eikä enää tarvitsisi olla kontaktissa vieraiden ihmisten kanssa, jotka eivät välitä hallituksen ja/tai THL:n suosituksista pysytellä kotosalla ja käydä kylillä hoitamassa vain ne pakolliset kauppa- ja apteekkiasiat. Samaan aikaan tunnelma on myös erittäin epätietoinen ja pelokas, koska ei tietenkään ole mitään takuita siitä, että työpaikka kaiken tämän jälkeen vielä olisi tallella odottamassa tai josko on itse jo viruksen kantaja, sillä meillä(kin) kävi asiakkaina Helsingistä tulleita mökkiläisiä, jotka oikein asialla kehuskelivat. Olo on ollut kuin typeryyden etulinjassa työskentelisi. Vaikka mieluusti kävisinkin aivan normaalisi töissä, niin silti olen joka hetki kiitollinen siitä, että pääsin pois – vaikkakin sitten lomautettuna vailla varmuutta tulevaisuudesta. Nyt vain toivon terveyttä (niin kehon kuin mielenkin!) linnoittautuessani yksinäisyyteen ja pelkkiin metsävierailuihin vähintään kahden viikon ajaksi.

Nyt aika todellakin tuntuu olevan vain muovailuvahaa, jota on joko loputtomasti tai aivan liian vähän. Kaikesta huolimatta kevät kuitenkin tulee ensimmäisten leskenlehtien, sinivuokkojen ja perhosten(!) muodossa. Pysytään turvassa sekä terveinä ja koitetaan välillä ajatella muutakin kuin vallitsevaa maailmantilaa!