Minä en ole äiti, mutten myöskään lapseton

Tätä kirjoitusta aloittaessani minulla oli kesken Minja Koskelan briljantti Ennen kaikkea Feministi -teos, jota tahtoisin suositella koko maailman luettavaksi – myös ja eritoten miesten iltalukemistoon. Edellisenä iltana luin luvun Lapsettomuudesta ja äitiydestä ja se(kin) sai ajatuskelani erittäin liikkeelle. Kuten Minja, minäkään en ole äiti, mutten myöskään lapseton – minä vain olen.

On erittäin turhauttavaa, että minut lokeroidaan synnyttämättömänä naisena nimenomaan lapsettomaksi, kun en itse koe, että elämästäni puuttuisi mitään, vaikken ole pullauttanut lasta ulos alaruumiistani. Vielä turhauttavampaa on se lokerointi, että nainen, kohdullinen ihminen, on aina joko äiti, lapseton tai vapaaehtoisesti lapseton. Milloinkaan hän ei vain ole olemassa itsenään. Jos minua nyt ylemmältä, patriarkaattiselta tasolta kuvailtaisiin, niin olisin nuori, naimaton ja lapseton nainen. Niin kauan kunnes avioidun ja/tai saan lapsen joudun kantamaan itsessäni –ton liitteitä, vaikken itse edelleenkään koe kyseisiä asioita välttämättömiksi omassa elämässäni. Pärjään aivan hyvin itsekin, mutta patriarkaatin mielestä olen erittäin puutteellinen ja sen vuoksi usein myös sen rakenteiden kannalta vaarallinen.

Monet pitävät synnyttämättömiä naisia monesti itsekkäinä (jännä, ettei lapsia siittämättömät miehet koe samassa suhteessa syyllistämistä) ja saavat moitteita siitä, että valitsevat ennemmin uran ja/tai omat mielitekonsa kuin lapsien saamisen. Mielestäni on aivan yhtä itsekästä myös synnyttää lapsia, sillä useimmiten*, ainakin täällä meidän hyvinvointivaltiossamme, lapsia saadaan ja yritetään saada koska niitä itse halutaan. Miten se eroaa siitä, että toinen ei halua lasta, eikä sitä täten edes yritä saada kuin että toinen lapsen tahtoo ja sitten parhaansa mukaan yrittää sen saada? Miksi toiset ovat enemmän oikeutettuja “olemaan itsekkäitä”? Toki vanhemmat kokevat pyyteetöntä rakkautta jälkikasvuaan kohtaan ja unohtavat usein epäitsekkäästi itsensä siinä sivussa, mutta täytyy muistaa, että useimmiten* lapsi on kuitenkin saanut alkunsa aikuisen omasta tahdosta eikä lapsen toiveesta tulla syntyneeksi.

Ja ei, en inhoa lapsia sen enempää kuin muitakaan ihmisiä, vaikka monesti synnyttämättömät naiset korvamerkitäänkin nopeasti lapsia vihaaviksi ihmisiksi. Myönnän, etten useimmiten pidä tuntemattomista lapsista, mutta en useimmiten myöskään pidä tuntemattomista aikuisistakaan. En koe tarvetta ilmeillä tai leikittää lapsia julkisissa tiloissa, vaikka ilmeisesti pitäisi, jos joku tuntematon tenava tulee yllättäen roikkumaan housunlahkeesta. Samalla tavalla en myöskään koe tarvetta viihdyttää tuntematonta aikuista, jos minua ei se kiinnosta. Kohteliaasti kommentoin ja hymyilen, niin aikuiselle kuin lapsellekin, mutta se saa riittää. Tuttujen lasten ja aikuisten kanssa asia on aivan eri. Kummipoitsuni ja siskonsa saavat kiipeillä minussa kuin apinat puussa ja kaverien muksujen kanssa voin kyllä leikkiä ja ilveillä menemään, mutta vieraat lapset ovat minulle vieraita ihmisiä siinä missä vieraat aikuisetkin – heille ollaan kohteliaita sopivissa rajoissa.

Tuntuu aina jotenkin absurdilta edes yleisesti kysyä, että pitääkö joku lapsista, sillä lapsetkin ovat omia persooniaan pienestä pitäen eikä heitä täten edes voi laittaa yhteen isoon lokeroon joista joko pitää tai ei pidä. Pitäisikö sitten jatkossa kysellä ihmisiltä myös, että pitävätkö he aikuisista?

Ni että, pidättekö te ihmisistä, pienistä tai isoista ja jos ette ole elämässänne synnyttäneet, niin koetteko olevanne sen vuoksi lapsettomia vai vain olevanne olemassa?

 

*tietenkään näin ei ole esimerkiksi raiskaustapauksissa, lapsivaimoissa, insestissä ynnä muissa tilanteissa, joissa toinen ei ole halukas yhdyntään, saati siitä seuraavaan mahdolliseen raskauteen eli kirjoitan tässä yhteydessä heistä, joilla on selkeä toive raskaudesta ja lapsesta kumppaninsa kanssa.

 

Advertisements
Minä en ole äiti, mutten myöskään lapseton

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (+arvonta)

20190528_100735_kop

***ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!***

Miltä tuntuu samalla hetkellä saada ja menettää kaikki? Siihen aiheeseen pureutuu Tom Malmquistin teos Joka hetki olemme yhä elossa.

Kirja lienee monille tuttu ainakin nimenä, sillä se pyyhki muilla kirjoilla lattiaa ilmestyessään suomeksi vuonna 2017 (idän hitaimpana pääsin tämänkin pariin vasta nyt, kun sen joulun tienoilla kaupasta bongasin edulliseen hintaan). Kirja on autofiktiivinen teos sen perustuessa tositapahtumiin.

Tomin avovaimo on viimeisillään raskaana, kun hänen vointinsa romahtaa ja hän joutuu sairaalavuoteen omaksi, syvään nukutukseen. Tyttövauva, Livia, syntyy keisarileikkauksella suoraan keskoskaappiin. Tom jää kulkemaan sairaalaan käytäviä kahden elämänsä naisen välillä, kuolemaa tekevän ja uutta elämää aloittelevan välillä. Lopulta sairaalasta palaa kotiin vain isä ja tytär. Alkaa uusi elämä isänä, huoltajana, byrokratian rattaiden välissä sekä poikana omalle sairaalle isälleen. Maailma ei pysähdy odottamaan tai anna edes hetken hengähdystaukoa suuren surun keskellä

Kirja toimii kuin yhtenä suurena dialogina hahmojen välillä. Se on täynnä keskusteluja, puhetta, sekä perhe- ja ystävyyssiteitä. Kirjassa tehdään hyvin vähän mitään ja juoni etenee erilaisin keskusteluin, hyppien menneisyyden ja nykyisyyden väliä. Aluksi se tuntui vaikealta seurata, hengästytti ja tuntui siltä, että kirja olisi ehkä jätettävä kesken. Jokin sai kuitenkin jatkamaan lukemista ja asiat selkiytyivät, kirjan rytmiin upposi herkemmin.

Vaikka kirja käsittelee suuria suruja aiheuttavia asioita ja on selkeästi ollut osa Malmquistin omaa terapeuttista prosessia, se ei kuitenkaan jää mälväämään surun keskelle. Surulla ei mässäillä eikä sitä hierota vasten lukijan naamaa. Suru vain on jotain, mikä on läsnä, fakta, josta ei pääse yli eikä ympäri. Se vie voimat, vaikka samalla pitäisi olla kaikki maailman energia annettavana pienelle ihmisenalulle. Surullakin tuntuu olevan rajansa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Joka hetki olemme yhä elossa jäi omalla kohdallani hieman pettymykseksi. Kun kirjaa on hypetetty muutaman vuoden ajan, sitä sanotaan koskettavaksi, ettei se jättäisi ketään kylmäksi ja kirjan kansissakin arviot kertovat sen lyövän kanveesiin ja että sen luki yhdellä hengenvedolla, niin odotin huomattavasti enemmän. Goodreadsin puolellakin annoin vain kaksi tähteä viidestä, sillä lukukokemus jäi minun kohdallani tasolle meh.

Sen vuoksi en usko palaavani sen pariin enää uudelleen, joten ajattelinkin laittaa hyvän kiertämään ja arpoa sen jollekin teistä lukijoista! Ehkä kirja löytää paremman ja itseään arvostavamman kodin jostakin toisaalta. Osallistua voit kommentoimalla tätä postausta (jätäthän myös sähköpostiosoitteesi, että saan sinuun mahdollisen voiton osuessa yhteyden) kertomalla oletko tätä kyseistä kirjaa lukenut ja millä perusteella yleensäkin kirjoihin tartut. Osallistumisaikaa on 2.6. klo 21.00 asti (eli ensi sunnuntai-iltaan). Voittajalle ilmoitan henkilökohtaisesti sähköpostilla.

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (+arvonta)

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

IMG_20190508_200307_721

“Karu ja ankara luonto piirtää ääriviivoja paikasta, joka hohkaa entistä aikaa. Venäläisten asuttama Pyramidenin kylä Huippuvuorilla oli neuvostoaikainen onnela, jossa tehtiin töitä, tanssittiin ja rakastuttiin. Nyt kylä on hiljainen, lähes autio. Talven lähestyessä viimeinen turistilaiva lähtee, ja jäljelle jää vain kourallinen ihmisiä vartioimaan kylää. Heidän joukossaan on ensikertalainen, suomalainen Kriril, joka on tullut äärimmäiseen pohjoiseen menneisyytensä ajamana. Vuosikymmenten takaa palaavat kaipauksen suolaamat muistot, mutta yhtä liki tulevat tyhjentyneiden rakennusten kätkemä menetys. Vaikka tilaa on paljon, elinpiiri kylmyyden, pimeän ja lumen keskellä on ahdas.”

Bongasin Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä teoksen ensin Kustantamo S&S:n instagramissa ja sitten hetken päästä kirjaston uutuudet-hyllystä jättäen sen sinne useasti. Sitten eräänä kertana vain nostin sen mukaani sen kummempia miettimättä. Takakannenkin luin vasta kotona, sitten taas uudelleen kirjaa aloittaessani ja vielä kolmannen kerran kirjan jo ollessa kesken – niin että mistä tämä nyt oikein siis kertoikaan?

Yksinäisyydestä, lauman kaipuusta, vapaudesta elää ja tehdä valintoja sekä syvimmät ytimetkin jäädyttävästä kylmyydestä. Rakkaudesta, jääkarhuista, utopioista ja häpeästä. Siitä, mitä on elää kahden kansalaisuuden välillä, kuulumatta kunnolla oikein kumpaankaan.

Rauanjoen teksti on maalailevaa ja niin kuvaavaa, että Pyramiden ja pureva kylmyys esittäytyvät elävästi myös lämpimässä vuoteessa pää pehmoisella tyynyllä leväten. Tekstin ollessa erityisen kaunista, se ei kuitenkaan ollut pikkusievää tai poikkileikkaavaa, mutkia suoriksi laittavaa sorttia, johon moni nykyajan kirjailija tai suomentaja helposti sortuu. Teksti oli kuitenkin sellaista, että ainakin minun oli aina hetken verran kasattava itseäni saadakseni taas rytmistä ja oikeasta mielentilasta kiinni. Vain yhden luvun kerrallaan lukeminen ei siis olisi tullut kysymykseenkään, mutta toisaalta, en olisi halunnutkaan lukea kirjaa niin lyhyissä pätkissä. Toisaalta en myöskään olisi mitenkään voinut lukea sitä kerralla putkeen. Vaikka teos oli koukuttava, niin silti se pakotti pitämään myös taukoja.

Kirjan luettuani oli pakko siirtyä myös googlen pariin, sillä sivistykseni ei todellakaan kantanut Huippuvuorille Pyramideniin asti. Ensimmäisistä toki tiesin ja nyt siis jälkimmäisestäkin. Faktaa ja fiktiota, maagista realismia, sisältävät kirjat viehättävät varmasti monia ja kun kirjassa manittujen lentokoneiden numerotkin täsmäävät aitoihin, niin lienee syytä antaa tunnustusta kirjailijalle tehdystä taustatyöstä.

Lenin-setä ei asu enää täällä ei ole mielestäni saanut niin paljon huomiota mediassa kuin se ansaitsisi, enkä ole nähnyt sen kansitaiteenkaan vilahtelevan yhtä usein somessa, kuin kauniimpikantisten teosten. Älkää antako kuitenkaan sen huijata itseänne (kuten Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on huijannut, ei se oikeasti ole niin hyvä, sen kansi on vain tosi hyvää instagrammatskua. kyllä, olen sen lukenut, eli ei ollut mututuntuma vaan mielipide.) vaan tarttukaa tähän rohkeasti, jos jossakin törmäätte.

Kirja saa myös miettimään, että kestäisikö oma pää puolta vuotta sisäelimiä jäädyttävää pakkasta neljän muun ihmisen seurassa ja vain satunnaisin kontaktein ulkomaailmaan? Vaikka erakkoelämästä välillä haaveileekin, niin tuollaisessa erakoitumisessa mieleni hajoaisi varmaan jo vajaassa kuukaudessa pirstaleiksi ja olisin valmis palaamaan maitojunalla kotiin heti ensimmäisen mahdollisuuden osuessa kohdalle. Ehkä jossain lämpimässä kohteessa kestäisin.

Onko Lenin-setä ei asu enää täällä tuttu tai mitä siun pääkoppa sanoisi puolen vuoden pakkasessa erakoitumisesta?

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

Lukuhaaste vuodelle 2019

En jaksa ottaa osaa tietynlaisiin valmiiksi määriteltyihin lukuhaasteisiin, koska minua ei huvita etsiä kirjoja joiden nimissä on jotain tiettyä, enkä pidä siitä, että on luettava jokin tiettyä aihepiiriä oleva kirja vain siksi, että haasteen!!!1 saisi kunnialla suoritettua loppuun. Siksi päätin vain henkilökohtaisesti haastaa itseni lukemaan 52 kirjaa, kirjan viikossa, tänä kuluvana herran vuonna 2019.

Mutta ei. Sitten tajusin, että olen tänä vuonna päättänyt lukea vihdoinkin Sinuhe egyptiläisen. Lähemmäs 1000 sivua ja noin kilo paperia kansien välissä. Viikossa!? Salli miun nauraa, ei tule tapahtumaan mitenkään päin. En ehdi, ehei, hahhah, juuh tuota. Hivutetaanpa hieman tavoitetta alemmas.

Haastoin siis itseni lukemaan 45 kirjaa vuonna 2019. Se antaa hieman pelivaraa ja aikaa nitkutella Sinuhea eteenpäin muutamankin viikon ajan. Toki ymmärrän lukemiseni realiteetit ja saatan välillä lukaista läpi muutamankin ohuenlaisen kirjan viikossa, mutta tiedän jo nyt myös senkin, että tulee aikoja jolloin tihrustan läpi yhden ohuen kirjan kahdessa viikossa.

goodreads

Olen ollut sitä koulukuntaa, joka kirjoittaa ylös kalenteriin listaa kirjoista, joita haluaisi lukea ja se on ollut hurjan kätevää aina silloin, kun kalenteri on ollut mukana kirjastoreissuilla. Eli ihan hemmetin harvoin. Sitten on sormi suussa koittanut miettiä, että mitähän sitä pitikään lainata ja päätyy lainailemaan mitä sattuu palautettujen ja uutuuskirjojen hyllyistä, etenemättä lainkaan lukulistallaan. Usein myös kiinnostavan kirjan nimi on unohtunut jo siinä vaiheessa, kun vihdoin saa kynän käteensä.

Tänä vuonna tähän tulee muutos sillä otin vuodenvaihteessa käyttööni palvelun josta olen kuullut useinkin, mutta tiennyt erittäin vähän – Goodreads! Sinne voi kätevästi listata mitä kirjoja haluaa lukea, mitkä kirjat ovat kesken ja mitkä on lukenut. Kun vielä hoksasin, että siitähän on myös puhelinaplikaatio niin tadaa – oma lukulista kulkee aina mukana! Kiinnostavaan kirjaan törmätessään voi vain äkkiä näpytellä sen sovellukseen ja lisätä listalleen, eikä se pääse enää unohtumaan. Tein tietoisen päätöksen siitä, etten lisää sinne (vielä) mitään aiemmin luettuja kirjoja sekoittamaan pakkaa, joten lukulistani näyttää tässä vaiheessa siltä, että olisin vasta oppinut lukemaan (tuon kuvakaappauksen jälkeen sinne on onneksi jo sentään ilmestynyt pari luettua kirjaa). Ja jos alkaa näyttää siltä, että 45 kirjaa tulee täyteen jo reilusti ennen joulukuuta, niin muutan vain tavoitteen alkuperäiseen 52 kirjaan.

Oletko sie asettanut itsellesi lukuhaastetta tänä vuonna tai käytätkö Goodreadsia apuna pysyäksesi kärryillä lukemistasi kirjoista? Jos käytät, niin käy ihmeessä lisäämässä miut toveriksesi (löydyn tällä samalla smagardi nimellä), sillä minuu kiinnostaa aina mitä muut lukevat!

Lukuhaaste vuodelle 2019

Antti Tapani

En ole koskaan aiemmin lukenut elämäkertoja tai sen suuremmin koskaan popittanut menemään Antti Tuiskun tuotantoa, joten en tiedä miksi aikoinaan laitoin juuri Antti Tapanin kirjastossa varaukseen. Jonossa taisin olla jollain nelikymmen sijalla, joten aikaa meni hetki ennen kuin kirjan sain lunastettua.

Hahmona Tuisku on kuitenkin aina ollut hieman kiinnostava, sellainen positiivinen pohjois-Suomalainen, jonka hymy ei tunnu ikinä hyytyvän eikä hyvä tahto loppuvan. Hahmo, joka onnistuneesti on pitänyt henkilökohtaisen elämänsä itsellään, eikä ole joutunut iltapäivälööppien riepottelemaksi. Hahmo, josta jokaisella suomalaisella tuntuu olevan mielipide, vaikkei olisi artistiin millään lailla tutustunut.

Ihmiselle, joka tiesi oikeastaan vain sen, että Antti Tuisku on osallistunut Idolsiin ja tehnyt muutama vuosi sitten näyttävän paluun Peto on irti -biisin myötä, kirja oli täynnä uutta informaatiota. Ja siis ihan lähtien siitä, kuinka he-le-ve-tin monta levyä Anatude oikein on edes julkaissut (oma mihinkään perustumaton arvaukseni olisi ollut viisi, mut niitä on h i e m a n enemmän). En kuitenkaan kokenut minkäänlaisena ongelmana, etten ole kuulunut henkilön faneihin, sillä kirja ei ollut mitenkään fanitukseen perustuva. Se oli meinaan ihan hemmetin hyvä (ja suoraan puhuttu) tarina siitä, miten omien unelmien eteen töitä tekemällä voi päästä aika hemmetin pitkälle – jopa täällä viiden miljoonan ihmisen Suomessa – ja Antti Tuisku on siitä todella hyvä esimerkki. Niitä töitä pitää vaan tehdä ihan helvetisti.

IMG_20181129_124001_909

Kirjassa käydään läpi Tuiskun lapsuutta ja nuoruutta, ääneen pääsevät myös vanhemmat ja sisko. Nuoresta pojanklopista asti toistuu sama mantra – Antti on aina ollut ahkera, päämääriinsä pyrkivä ja tekevä ihminen. Kun hän jotain päättää, niin sehän tapahtuu. Mitään ei kuitenkaan saa eteen kannettuna ja Antti oppikin jo nuorena taistelemaan tiensä kohti asioita, joita haluaa – olkoot sitten kyseessä kesätyö tai pääsy Idolsiin. Se matka, työmäärä ja intohimo, selkeä päämäärä sekä oman pään pitäminen ja itselleen rehellisenä pysyminen on tehnyt Antti Tapanista sen Antti Tuiskun, jonka meistä jokainen luulee tuntevansa. Se matka on sisältänyt suuria nousuja ja nopeita laskuja, väkivaltaa, sairauksia ja suuria huolia. Ne ovat opettaneet nauttimaan menestyksestä, mutta myös pelkäämään sen menettämistä. Se työmäärä on ollut luokattoman suuri, että katsojista tyhjentyneet teatterisalit ovat muuttuneet täysiksi areenoiksi. Suorastaan kadehdin sitä intohimoa, jonka avulla tämä kaikki on tehty, miten se päämäärä on pidetty niin selkeänä mielessä. Sitä, kuinka omasta unelmasta on tehty totta omia arvoja unohtamatta tai pelkän rahan takii.

Kirjan luettuani sujahdin Spotifyyn kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita ja on pakko sanoa, että kyllä nämä kaksi uusinta levyä ovat ne, joihin korvani kiinnittyivät. Niistä kuultaa läpi se, että nyt vasta Tuisku tekee sitä, mitä hän on halunnut ja yrittänyt tehdä jo vuosia ennen niiden ilmestymistä, mutta häneltä on puuttunut vain oikeanlainen tuki ja työryhmä. On vain ollut odotettava, että milloin peto pääsee oikeasti irti. Genrenä Tuiskun tuotanto ei ole minulle sitä ominta, mutta ei pidä koskaan sanoa ei koskaan – mielen pitäminen avoinna uusille asioille ei koskaan ole keneltäkään pois.

Loppuun haluan lainata vielä pätkän liittyen siihen, mikä on Tuiskun ympärillä pyörinyt Idols-ajoista asti. Että onks se, eiks se oo, onhan se, ai ei oo? Mitä väliä?

Mitä tulee siihen seksuaalisuuteen, niin mua on kritisoitu siitä, etten ota seksuaaliseen suuntautumiseeni kantaa ja toimi jonkin sortin roolimallina. Siitä mie olen eri mieltä. Päinvastoin, miehän olen roolimalli sille, ettei vunna 2018 tällaisia asioita tarvitsisi enää edes miettiä. Tavallaan mie olen myös elävä todiste siitä, ettei niillä ole väliä. – – – Ei nämä asiat ole aina niin vakavia. Mie haluan kannustaa kaikkia olemaan just sitä mitä ovat. Ei kenenkään tarvitse määritellä itseään mihinkään lokeroon.

Aamen.

Antti Tapani

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

IMG_20180818_140533_059

Jos en olisi jo aiemmin tänä vuonna lukenut Rytisalon Lempiä, Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto olisi mennyt heittämällä vuoden parhaaksi luetuksi teokseksi. Nyt se pääsi jaetulle ykkössijalle.

En yleensä lainaa mitään pikalainojen hyllystä, koska silloin lukuaikaa on maksimissaan vain viikko, mutta jostain syystä päätin Syvien pohdintojen jaoston siitä napata mukaani. Tiedossa oli muutama vapaapäivä, eikä ohuen kirjan lukemiseen menisi kauaa. Lainan suoritettuani päätin vapaan lauantain kunniaksi poiketa korkkaamaan sen kahvilaan makean herkun ja teen ohella.

Päädyin lukemaan kirjasta sillä istumalla puolet, sillä en vain malttanut lopettaa lukemista! Välillä piti napata kuvia tekstinpätkistä itselleen muistiin ja lähettää kaverille saatteeksi, että lue tämä kirja än yy tee heti nyt. Kahvilasta kotiin päästyäni luin kirjan yhdellä istumalla loppuun.

Syvien pohdintojen jaosto kertoo vaimosta ja miehestä. Rakastumisesta, yhteen kasvamisesta, tytöstä jos toisestakin, kasvukivuista ja vääjäämättömänä kaiken taustalla häilyvästä erosta. Miten kaikki alkoi ja mitä tapahtui, että näin pääsi käymään? Kirjan teksti on kaunista, soljuvaa ja juuri sopivan erilaista mihin olen itse tottunut. Se ei päästä lukijaansa helpolla, muttei myöskään vaadi liikaa. Syvien pohdintojen jaosto liikuttaa, koskettaa, naurattaa ja saa ajattelemaan myös omia valintojaan.

Jos tämän kirjan jossain näet, niin suosittelen vahvasti nappaamaan mukaan ja lukemaan – luet sen varmasti lähes yhdellä kerralla lävitse.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Petina Gappah: Muistojen kirja

IMG_20180811_102051_213

Tänä kesänä olen yhä uudelleen ja uudelleen suunnannut askeleni kohti kirjaston uutuudet-hyllyä. Välillä sieltä ei löydy muistelmia kummempia, mutta aina silloin tällöin silmiin osuu jotakin mielenkiintoiselta vaikuttavaa, kaunis kansi tai jo somessa hehkutettu teos. Tällä kertaa silmiin osui jotakin mielenkiintoista.

“Muistojen kirja on hurja romaani kuolemansellissä tuomiotaan odottavasta albiinonaisesta, kaoottisesta maasta, elämänmittaisesta toiseudesta ja yllätyksellisestä väärinkäsityksien sarjasta.”

Memory istuu sellissä naisten vankilassa ja kirjoittaa elämäänsä auki aina lapsuudesta siihen päivään, kun hänet tuomittiin valkoisen miehen murhasta kuolemaan. Hän kertoo kuolleesta veljestään ja siskostaan, lapsuudestaan, joka oli niin erilainen kuin muiden lasten ja siitä miten hänen vanhempansa myivät hänet Lloydille, valkoiselle miehelle, hänen ollessaan yhdeksänvuotias.

Mikä kuitenkaan lopulta on totta ja mikä ei? Kuinka paljon voimme luottaa lapsen sanaan, lapsen muistoihin? Mitä on oikeasti tapahtunut, mikä oli vain kuvitelmaa ja tosiaan – mikä mahtoi sittenkin olla vain unta? Muistojen kirja ei välttämättä nappaa pauloihinsa vielä ensimmäisten lukujen aikana, mutta jokin taika siinä on. Lukemista vain on jatkettava ja kun elämän mittaiset solmut alkavat loppua kohden löyhästi avautua, on kirjaa enää mahdotonta laskea käsistään.

Suosittelen!

Petina Gappah: Muistojen kirja