Tavoitteellinen rentoutuminen

Luin tänään loppuun Eva Åkerbladin teoksen Huolenpitoja (S&S 2022). Se oli kaunis, mutta koukeroinen ja uskon siitä suurimman osan menneen minulta aivan täysin ohitse. En kuitenkaan laske sitä teokselle miinukseksi etten itse ymmärrä modernia runoutta (en oikeastaan tiedä ymmärränkö klassisempaakaan), joten en arvioi sitä sen enempää.

Kirjoitan siitä kuitenkin siksi, että sen aihepiiri koskettaa minua ja uskoakseni hyvin montaa muutakin ihmistä. Teoksessa kertoja matkustaa sanatorioon tarkoituksenaan rentoutua tavoitteellisesti.

Nykyaikana meistä moni, liiankin moni, yrittää samaa. Etsimme rentoutta ja lepoa niin tavoitteellisesti, että siitäkin tulee vain yksi suoritteista. Ängemme lomamme niin täyteen rentoutumisen tavoittelua ettemme oikeastaan rentoudu yhtään ja palaamme töihin entistä uupuneempina.

Mitä jos emme tavoittelisi rentoutta tai lepoa?

Mitä jos vain rentoutuisimme ja lepäisimme.

Antaisimme olla, nukkuisimme hieman pidempään, antautuisimme päiväunille kirjan levätessä rintamme päällä, uittaisimme jalkoja laiturilta vain maisemaa katsellen, antaisimme kehomme muovata muotonsa sohvaan ja kuulostelisimme mitä kehomme ja mielemme kaipaa. Tekisimme ja menisimme vain, jos itsestä siltä tuntuisi eikä siksi, että niin kuuluu tehdä. Kun meiltä loman jälkeen kysyttäisiin mitä lomallasi teit voisit leuka pystyssä sanoa ettet tehnyt mitään ja se oli i h a n a a.

“Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

– Eeva Åkerblad, Huolenpitoja (S&S, 2022)

Viime aikoina luettuja: Margarita ja Astrologiaa epäilijöille

Olen päättänyt tästä lähtien kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista pidin kaikkien lukemieni teosten sijaan. Varsinkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että liian moni luettu kirja jää potentiaalistaan kovin vajaaksi ja tuntuu ajanhukalta kirjoittaa lähinnä meh-tuntemuksia aiheuttavista teoksista tai varsinkaan niistä, joiden kannet sulkiessaan vain miettii miksei vain lakannut lukemasta, kun ei se lukukokemus siitä lopulta kuitenkaan parantunut.

Tässä siis viime aikoina muutama ilahduttanut ja kiinnostanut kirja:

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) tuntui olevan kaikkialla heti julkaisunsa jälkeen ja nyt kun lopulta sain teoksen itsekin luettua en enää ihmettele lainkaan miksi. Myönnän, että alku tuntui hieman nihkeältä luettavalta, mutta kun tarina ja henkilöt alkoivat paremmin hahmottua ei takaisin enää ollut kääntymistä.

Tarinan kertojina toimivat kylpylän hieroja Senni, metsiä tutkiva Antti sekä sotilas Mikko. Kirja tuntui samaan aikaan olevan todella herkkä, mutta samaan aikaan sen aiheet kuitenkin olivat erittäin kovia ja jopa raastavia. Kertojien tarinat linkittyivät toisiinsa hitaasti, mutta varmasti. Kaikki juonenkäänteet eivät tokikaan lukijalle tule yllätyksenä, mutta muutama puun takaa kiertävä yllätyskin myös löytyy, jota ainakaan tämä lukija ei arvannut etukäteen.

Koin myös, että kirjassa oli luonto erittäin vahvasti läsnä. Kun viime kesänä luin Delia Owensin Suon villin laulun, niin odotin siltä nimenomaan paljon kehuttua luontokuvausta ja luonnon läsnäoloa – joutuen lopulta pettymään kovin kohtalaiseen tarinaan, mutta niin kai usein liiaksi hypetettyjen kirjojen kanssa käy. Sain kuitenkin täyslaidallisen odottamaani luontoa lopulta Margaritan kanssa, kun luonto tuntui koko ajan olevan kuin yksi sen päähenkilöistä, mikä oli vähän outoa ottaen huomioon sen, että tässä teoksessa liikuttiin paljon enemmän kaupunkimaisemassa kuin Suon villissä laulussa. Yhtenä syynä on varmasti se, että Margaritassa luonto oli minulle paljon tutumpaa kotimaista laatua kuin rämeinen suoalue. Yhtä kaikki, kirjakaupassa tai kirjastossa suosittelen tässä(kin) tapauksessa tarttumaan ennemmin kotimaiseen luontokuvaukseen.

Janica Branderin Astrologiaa epäilijöille (Like kustannus 2022) on mielenkiintoinen läpileikkaus astrologian historiaan ja eri horoskooppimerkkien luonteenpiirteisiin. Uskon kirjan jollain tapaa kiinnostavan kaikkia, sillä meillä kaikillahan on jonkinlainen mielipide horoskoopeista, uskoi niihin sitten tai ei.

Taivaankappaleiden liikkeisiin ja tähtien asentoihin perustuvaa keskustelua pidetään useimmiten naisten hömppäjuttuina ja suuremmalle yleisölle se sellaisena varmasti näyttäytyykin iltapäivälehtien ympäripyöreinä horoskooppeina, joita joku vain liuhihnalta kirjailee, mutta kuten Branderin kirja paljastaa, ovat astrologian juuret sen verran kaukana modernin kahvipöydän horoskooppikeskusteluista, että se olisi jo aika valjastaa osaksi kulttuurihistoriaamme. Sillä kyllähän jo ne esseistä tunnetut antiikin roomalaisetkin astrologiaa harjoittivat eikä silloin tosiaankaan ollut kyse mistään naisten puuhastelusta.

En itse usko 100% mihinkään horoskooppiasioihin, sillä kuten kaikki ennustukset nekin ovat monesti itseään toteuttavia (kuten myös Branderin omakohtaiset kokemukset kertovat), mutta silti osaksi uskon ja miksen uskoisi, kun niin monet luonteenpiirteet osuvat kuitenkin kohdalleen – myös ne ei niin mairittelevat. Kirjan horoskooppiosiota olikin mielenkiintoista ja huvittavaa lukea, sillä tunnistin niistä monet ystäväni, tuttuni ja sukulaiseni. Uskon jopa bonganneeni erään eksäni, jonka syntymäpäivä ei koskaan minulle selvinnyt, sillä kuvaus osui häneen niin selkeästi. Se, että uskon horoskooppeihin ei kuitenkaan poista sitä faktaa ettenkö uskoisi myös tieteeseen. On hyvä muistaa, että astrologiakin voi olla vaarallista väärissä käsissä, jos sillä yritetään häivyttää tiede tai sen opeilla väitetään pystyvän ihmeisiin.

Vaikka suurimmaksi osaksi Astrologiaa epäilijöille olikin miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa, niin välillä sen iltapäivälehtityylimäiset latteudet ja eräänlainen asioiden toistuvuus tekivät sen lukukokemuksesta huonomman. Uskallan silti tätä suositella, varsinkin kaikille epäilijöille.

Joulukuun luetut

JUHA KAUPPINEN: HERÄÄMISIÄ (SILTALA 2021)
★★★★/★★★★★
Olin ennakkoon ajatellut, että kyseessä on enemmänkin Juha Kauppisen oma herääminen luonnonsuojelijaksa ja luonnosta kirjoittajaksi, mutta kirja keskittyikin enemmän luonnonsuojelun historiaan Suomessa. En näe sitä tosin kirjan heikkoutena, vaan kirja oli todella mielenkiintoinen! Sen lukeminen oli myös yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä se valoi uskoa siihen, että aina löytyy valmiuksia nousta yhtenä rintamana luonnon puolesta, mutta sitten taas sen ymmärryksen, että raha ratkaisee kaiken ja kellä on sitä eniten, voittaa. Ja jos ei voita, niin saa siitä tuntuvat korvaukset (tämä on asia, joka minua vaivasi kirjaa lukiessa kaikkein eniten, että jos et saa tahtoasi läpi sen suhteen, että saisit tuhota luontoa, saat siitä korvauksia – PVO sai 40 miljoonan euron korvaukset siitä, ettei saanut padota Iijokea).

Suosittelen tätä lämpimästi sekä myös Kauppisen edellistä teosta Monimuotoisuus.

KATRI NAUKARI: YHDEN PUUN TUHO (WSOY 2021)
★★★★/★★★★★


Se, millä ympäröimme itsemme, vaikuttaa käyttäytymiseemme.
Tuhoa edistävän estetiikan vaaliminen on juhlavaan asuun naamioitunutta itsetuhoa. Jos pidämme arvokkaana vain uutta, kiiltävää ja täydellistä, saamme elää kertakäyttöisen tavaran ja roskan täyttämässä maailmassa. Vanhan, pitkäikäisen, kuluneen ja korjattavan tavaran arvon palauttaminen on yksi tärkeimmistä suunnanmuutoksista, joihin meidän täytyy kyetä.


Todella mielenkiintoinen faktan ja fiktion välimaastossa seikkaileva teos, jossa päähenkilö pohtii ihmisten viehätystä tuhoon. Me tiedämme paremmasta, meillä on teknologiaa, mutta silti me vain olemme kaiken edessä toimettomia tai jatkamme elämäämme ja kuluttamista samaan tapaan kuin ennenkin. Mistä se johtuu? Miten hankkia terveellä pohjalla oleva luontosuhde aikuisena, jos sellaista ei ole koskaan aiemmin ollut? Suosittelen tämän lukemista todella lämpimästi.

ANNA SOUDAKOVA: MITÄ MÄNNYT NÄKEVÄT (ATENA 2020)
★★★★★/★★★★★
Millaista on kasvaa maailmassa, jossa vanhempiesi ja sukulaistesi kerrotaan olevan isänmaan vihollisia ja täten vangittava ja se vaikuttaa kaikkeen mitä yrität elämässäsi tehdä isänmaan vihollisen lapsena? Tämä on ollut todellisuus todella monelle itänaapurimme kasvatille 1900-luvulla eikä sitä sopisi koskaan unohtaa niin, että naapurimme sen onnistuisi tulevilta sukupolviltaan salaamaan tai kääntämään meidän syyksemme. Soudakovan esikoisromaani perustuu hänen oman isoisänsä elämäntarinaan aina lapsuudesta Leningradissa eläkepäiviin turkulaisessa lähiössä. Tekstiä lukiessa meinasi nousta pala kurkkuun muutamaankin kertaan, sillä teksti oli taidokkaasti kirjoitettu ja asian tärkeys kirjoittajalle lävisti tekstin useassa kohdassa.

OYINKAN BRAITHWAITE : SISARENI, SARJAMURHAAJA (2018, WSOY 2020)
★★★/★★★★★
Ayoola, sarjamurhaaja & Korede, mahdollistaja – siinä oikeastaan tiivistettynä kirjan juoni. Toisen, kuvankauniin siskon kumppanit tapaavat päätyä kuolleiksi kuka mitenkin ja toinen sisko auttaa hoitamaan vastentahtoisesti jälkipyykin ja -siivouksen. Vai auttaako lopulta enää, kun Ayoola käykin suhteeseen Koreden ihaileman miehen kanssa?

Kirjaa oli kovasti kehuttu ja se on saanut hyviä arvosteluja mm. Goodreadsissa, mutta minut teos jätti odottamaan enemmän. Kaikki oli niin pintapuolista ja nopeaa (vaikkakin pidin paljon lyhyistä luvuista) ettei edes hahmoihin oikein päässyt tutustumaan – asioita vain tapahtui ja hahmot nyt vain tekivät asioita ilman, että niihin olisi ollut jokin syy. Vaikkei kirja omiin suosikkeihini nousekaan, niin hyvä lukukokemus silti.

Marraskuun luetut

LAURA FRIMAN: TAUKO (GUMMERUS 2021)
★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea toinen vaatteisiin liittyvä teos heti Anniina Nurmen Rakastan ja vihaan vaatteita -teoksen jälkeen varsinkin, kun Laura Frimanin Tauko oli niin eri maailmasta. Siinä missä Nurmi paneutua vaatteiden vastuullisuuteen ja alkuperään Friman oli sen äärellä mitä vaatteet meille oikeastaan merkitsevät. Sillä myönnettäköön, että vaatteet eivät suurimmalle osalle meistä ole vain kankaan palasia joilla suojaamme itsemme eri sääoloilta ja pidämme itsemme peitettyinä, vaan yhdistämme niihin erilaisia narratiiveja siitä keitä me olemme ja/tai haluaisimme olla. Mitä se kaunis neulepaita meistä kertoo muille tai juuri se oikealla tavalla huoleton t-paidan ja farkkujen yhdistelmä.

Frimanin teoksessa vaatteet eivät ole yksi vastuullisuuden taisteluareenoista, vaan tapa itseilmaisuun, minäkuvan rakentamiseen ja yksi keino siihen, että haluaako erottua vai kadota massaan. Vaatteet ovat jotain mitä himoita ja pyrkimys uudistaa itsensä jokaisen uuden vaatekappaleen äärellä. Miltä siis tuntuu evätä itseltään kaikki tämä ja hyväksyä jo olemassaoleva vaatekaappinsa sellaisena kuin se on ostamatta mitään uutta vaatetta kokonaiseen vuoteen? Saattaa kuulostaa helpolta, mutta jos asiaa ajattelee yhtään pidemmälle ja lukee Frimanin teoksen ymmärtää, että meidän kulutuskeskeisessä yhteiskunnassamme se on helpommin sanottu kuin tehty.

VANESSA SPRINGORA: SUOSTUMUS (WSOY 2021)
★★★/★★★★★
En tiedä haluanko oikeastaan kirjoittaa tästä kirjasta mitään, sillä se sai minut tuohtumaan niin moneen otteeseen. Springoran tositapahtumiin perustuva Suostumus tuntui erittäin vaikealta luettavalta, vaikka se olikin todella hyvin kirjoitettu ja jäsennelty kokonaisuus ja minulta suuttantui sen ohuudesta huolimatta kirjan parissa todella monta iltaa. Teos kertoo ajasta jolloin Springora oli nuori ja vanhempi mies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen – asia, joka oli yleisesti tiedossa, mutta kukaan ei siihen puuttunut, sillä kyseinen mies oli arvostettu kirjailija. Jopa Springoran oman äidin flegmaattisuus asian suhteen oli niin typerryttävää, että teki usein mieli lakata lukemasta. On uskomatonta, miten ihmiset sulkevat niin usein silmänsä tai katsovat pois, kun rikollisen asemassa on tunnettu henkilö tai arvostettu alansa ammattilainen ikään kuin se olisi jokin kaikelta suojeleva muuri, jota ei tohdita murtaa. Niin ulkomailla kuin Suomessakin, kun mm. ahdistelusyytteitä ja tuomioita saaneet ihmiset edelleen saavat ruutuaikaa ja uhrit hiljennetään. Uskomatonta.

Lokakuun luetut

RIINA TANSKANEN: TYMPEÄT TYTÖT – AIKUISTUMISRIITTEJÄ (INTO KUSTANNUS 2021)
★★★★★/★★★★★
Jos et jo seuraa instagramissa @tympeattytot-tiliä, niin nyt olisi hyvä ellei jopa täydellinen aika aloittaa. Sieltä saat hyvää osviittaa siihen mitä Riina Tanskasen sarjakuvakirja Tympeät tytöt – aikuistumisriittejä sisältää.

Siinä missä instatilillä on yleensä pitkä kuvateksti yhden kuvan yhteydessä, niin itse kirja sisältää yhdeksän pidempää tarinaa tyttöydestä ja tyttönä kasvamisesta yhteiskunnan rakenteissa. Se herättelee vanhoja muistoja ja kokemuksia, jotka on jo itse lapsuudesta ja nuoruudesta unohtanut, sanoittaen niitä kollektiivisia tyttöyden kokemuksia ja saa ymmärtämään, että asiat ei olleet silloin ok eikä ne ole sitä nytkään. Koen, että tämä olisi aika hemmetin kova lisä yläasteen ja/tai viimeistään lukion pakollisena luettavien teosten listalle (jos sellaisia vielä on olemassa ja tällä voisi vaikka korvata sen ikuisen seittemän veljestä -teoksen pakkoluettamisen), sillä tämä antaa varmasti yhtä paljon ymmärrettävää muillekin nuorille sukupuolien edustajille kuin vain tytöille.

ANNIINA NURMI: RAKASTAN JA VIHAAN VAATTEITA (KUSTANTAMO S&S 2021)
★★★★/★★★★★

Tästä kirjasta lisää täällä.

MATT HAIG: KESKIYÖN KIRJASTO (AULA & CO 2020)
★★★★/★★★★★


“Olet ilmeisesti tajunnut,
että elämä voikin olla elämisen arvoista,
kunhan vain löytää oikean elämän elettäväksi.”


Luin syyskuussa jossittelevan Anna Karhusen kirjan Jos, jossa päähenkilö eli erilaisten mitä jos -päätöksien jälkeisiä elämiä. Matt Haigin Keskiyön kirjastossa on sama teema, mutta h i e m a n paremmin rakennettuna.

Nora päätyy tekemään itsemurhan kokiessaan elämänsä täysin turhana ja vääränlaisena, olevansa vain taakkana kaikille. Hän päätyy keskiyön kirjastoon, jossa jokainen teos kertoo uuden elämäntarinan, jos hän olisikin tehnyt elämässään jonkin toisen valinnan. Nora saa vierailla näissä eri elämissä ja jos jokin niistä tuntuisi hänestä juuri oikealta, hän saisi myös jäädä elämään sitä elämää kuoleman sijaan. Siinä missä Jos veti mutkia kovinkin suoraksi, Keskiyön kirjasto astuu hieman syvemmälle. Se avaa yksilön omien valintojen vaikutuksia myös ympäröiviin henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa. Se saa miettimään niitä asioita joita kadumme omassa elämässämme ja onko niitä oikeasti syytä edes katua ja onko se, mistä kaikkein eniten haaveilimme sittenkään se, mitä elämältä olisimme edes halunneet.

Mikä on se lopulta se elämä jossa Nora haluaisi jatkaa vai onko sellaista olemassakaan?

MERJA MÄHKÄ & UNNA LEHTIPUU: SIJOITTAJAKSI 7 PÄIVÄSSÄ (ALMA TALENT 2019)
★★★★/★★★★★

Olen nyt sijoittanut muutamia vuosia, mutta luin tämän ihan mielenkiinnosta ja oppiakseni ehkä jotain uutta niistä asioista, mitkä ovat minulle vielä epäselviä. Sijoittajaksi 7 päivässä ei lopulta tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta tietoa ja niitä asioita mitä olin siltä kaivannut ei ollut – vaikka monia asioita avattiin todella pitkälle, monet perustermit jäivät silti selittämättä. Ihan kiva ja kansantajuinen kirja luettavaksi jota voin suositella lämpimästi, jos sijoittaminen kiinnostaa, mutta googlettaminenkin toimii aivan hyvin ja löytää myös tarkemmin ne itse kaipaamansa vastaukset.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita (Kustantamo S&S 2021)


Jotta muotiteollisuus voi myydä enemmän, se haluaa tuottaa meissä tyytymättömyyttä itseemme:
se saa tuntemaan meidät vajavaisiksi, ja lääkkeeksi tähän meille tarjotaan uusia vaatteita,
joiden uskotellaan tekevän meistä jälleen ehjiä ja onnellisia.


Vaatealan vastuullisuus (vastuuttomuus) on aihe, joka on omassa kuplassa usein framilla, sillä olen itsekin työskennellyt pitkään vaatealalla ollen ennen juuri se tyyppi, joka kantoi kassikaupalla uutta trendirytkyä kotiin mitään sen suuremmin ajattelematta. Lopulta ymmärsin, että niillä ostoksilla yritin vain täyttää tyhjyyttä sisälläni siinä tietenkään onnistumatta ja sitten ymmärsin sen kuinka kestämätöntä toimintaa se on ja on ollut. En voi sanoa, että nykyäänkään ostaisin vaatteita pelkästään tarpeeseen, sillä nykyinen vaatevarastoni kestäisi varmaan loppuelämäni, jos fyysinen kokoni pysyisi samana, mutta onnistun silti suurimman osan ajasta blokkaamaan uuden ostamisen halun tunteet täysin turhina – välillä vanha tapa korjata surua ja tyhjyyttä ostamisella nostaa rumaa päätään, mutta onneksi nykyään erotan sen paremmin ja osaan etsiä juurisyitä toiminnalleni.

Kun kuulin, että Anniina Nurmi kirjoittaa vaatealasta kirjaa olin todella innoissani. Varasin teoksen kirjastosta heti kun se oli mahdollista ja nyt se on vihdoin myös luettu. Rakastan ja vihaan vaatteita teoksessaan Nurmi avaa vaatetuotannon ongelmia niin rakennetasolla kuin henkilökohtaisestikin. Kuinka helppoa on valmistaa itse vastuullisia vaatteita tai löytää niitä kaupasta? Mitä kaikkia mittareita edes käytetään mittaamaan vaatteen vastuullisuutta? Jos vaate on ekologinen, mutta täysin epäeettisesti valmistettu ihmisarvoa polkien tai toisin päin, onko se silloin lainkaan vastuullinen? Voiko vaatteita edes kategorisoida vastuullisiin ja vastuuttomiin, kun koko vaateteollisuus pyörii liikatuotannon periaatteella maailman täyttyessä vaatteista, joita kukaan ei välttämättä koskaan tule käyttämään?


Pienten vaatealan yritysten on kuitenkin hankala kilpailla järjestelmässä,
jonka kirjoittamattomat säännöt on rakennettu siten,
että se, joka myy eniten ja halvimmalla, menestyy parhaiten.


Nurmi ei kirjassaan paasaa tai syyllistä, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat (kuinka kammottavaa esimerkiksi on se, että Inditex tuotti vuonna 2018 50 tuotetta s e k u n n i s s a, eikä se edes ole kaikkein nopein tahti pikamuotimaailmassa). Kirja herättelee pohtimaan lukijan omaa kuluttajuuttaan ja saa katsomaan omaa vaatekaappiaan taas uusin silmin. Se opettaa näkemään viherpesun taakse ja tunnistamaan sitä sekä haastamaan mm. ne vanhat ja laiskat ajatukset siitä, että alle minimipalkka on silti ihan ok palkka siellä kaukana jossain, missä meidän vaatteemme tehdään (ei, ei se ole, vaan kertoo lähinnä riistosta) ja muistuttaa myös siitä, että meidän globaalissa pohjolassa tekemillämme valinnoilla voi olla ja onkin suuri vaikutus globaalissa etelässä.

Asioita voi myös kuitenkin muuttaa, niin omassa ajattelussaan ja käytöksessään, mutta myös luomalla painetta yritysten suuntaan. Jos aiot boikotoida yritystä, jonka toiminta ei mielestäsi ole vastuullista, niin kerro yritykselle syysi katoamisen sijaan ja vaadi parempaa. Ole se “vaikea” asiakas, mutta älä dumppaa kaikkea myyjän niskaan, vaan lähesty yritystä suoraan – viesti on aina voimakkaampi suoraan asiakkaalta kuin myyjän välittämänä, sen voin kertoa ihan kokemusasiantuntijan roolissa. Nurmi kysyi maaliskuussa 2021 Suomen Tekstiili ja Muoti Ry:n vastuullisuusryhmän kokouksessa tärkeimpiä tekijöitä, joiden takia yritykset panostavat vastuullisuuteen. Paine kuluttajilta oli toiseksi suurin syy, joten sillä on suuri merkitys mitä me kuluttajina vaadimme ja minne suuntaamme rahoinemme – varsinkin hyvin toimeentulevat ihmiset. Varattoman on ostettava vaate tarpeeseen sieltä, mihin hänellä on varaa, mutta varakkaan on hyvä miettiä onko hänen tarpeellista ostaa samanlainen vaate mitä häneltä löytyy jo kotoa yhdeksän (ja se on aivan eri keskustelu se, miksi työssä käyvällä ihmisellä ei tässä yhteiskunnassa ole välttämättä varaa ostaa vaatteita ja muita tuotteita kuin alennusmyynneistä) ja siksi näkisin vastuullisuuskeskustelun, niin vaatteiden kuin muidenkin kulutustuotteiden ja lomalentojen kohdalla olevan myös hyvin toimeentulevien ihmisten asia pelkkien yritysten ja rakenteiden syyttelyn sijaan. Ei vähävaraiset, tarpeeseensa ostavat ihmiset pidä pikamuotiketjuja pystyssä, vaan hyvin toimeentulevat ihmiset jotka ostavat koska haluavat.

En henkilökohtaisesti usko ostolakkoihin vaatteidenkaan suhteen, mutta uskon harkitsevampaan kuluttamiseen.

★★★★/★★★★★

Syyskuun luetut, osa 2

HELMI KEKKONEN: VIERAAT (SILTALA 2016)
★★★★★/★★★★★
En ole koskaan ennen lukenut Helmi Kekkosen teoksia, vaikka niistä olenkin kuullut maailman sivun verran suositteluja ja kehuja – ei vain ole tullut tarttuneeksi. Vieraat oli hyvä teos aloittaa tutustuminen, sillä se oli niin kaunis, hengästyttävä ja painostava kuin nouseva ukkonen ettei sitä olisi malttanut laskea iltaisin käsistään.

Vieraat on tarina illalliskutsuista, muttei se kerro niistä lainkaan. Se on vain kattaus, johon vieraat asettelevat omat elämänsä, kokemuksensa, tunteensa. Ihmiset, kohtalot, tutut ja vieraat, jännitteet, katseet ja sanomattomat sanat. Erillään, mutta saman kattojen tasalle nousevan maiseman äärellä. Pieniä hetkiä, jotka muuttavat kaiken suunnan. Kaikki on valmista vieraiden tulla.


Kuuntelen kaupungin ääniä ja mietin miten minun elämästäni tuli näin yksinäistä
ja silti sellaista mistä en mitään muuttaisi, mietin miksi en kaipaa ketään vierelleni, en enää.


OLGA KOKKO: MUNAMETSÄ (S&S 2019)
★★★/★★★★★
Olga Kokon Munametsä oli ristiriitainen lukukokemus, sillä parhaimmillaan se oli hauska ja oivaltava sekä juuri sopivan nasevasti feministinen. Samaan aikaan se oli kuitenkin sellaista mukahauskaa luettavaa kuin ei vain olisi osattu lopettaa vitsiä ajoissa eikä se vaan enää naurata.

Kirjan päähenkilö aloittaa uudessa työpaikassa, ärsyyntyy työkavereistaan, potee huijarisyndroomaa ja käy ahkerasti munametsällä. Hän myös pitää aiheesta blogia sekä youtube-kanavaa (ja varsinkin näihin youtube-juttuihin väsyin kaikkein eniten). En tiedä oliko hahmot tarkoituksella tosi karikatyyrimaisia, mutta ärsyttäviä ne kyllä olivat – mikään hahmoissa ei tuottanut yllätystä tai saanut pitämään heistä yhdestäkään. Pääsäännöllisesti tasapaksu teos muutamilla onnistumisilla.

MOOSES MENTULA: TOISET MEISTÄ (WSOY 2020)
★★★★/★★★★★
En tiennyt tästä kirjasta m i t ä ä n, mutta kansi houkutteli tarttumaan kirjaan ja takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta. Lopulta tämä tulikin luettua ihan muutamassa päivässä, kun tarina imaisi mukaansa.

Mooses Mentulan Toiset meistä kertoo syrjäytyneestä Tinosta, jonka arki muuttuu dramaattisesti, kun hän lakkaa tuijottamasta suoratoistona akvaariokuvaa tietokoneensa näytöltä ja alkaa kirjoittaa tarinoita. Tarinat imaisevat Tinon sisäänsä eikä lopulta enää ole varmuutta siitä mikä on todellista ja mikä on tarinaa. Todella mielenkiintoinen lukukokemus ja mukava yllätys, Mentulalta lukisin mielelläni muitakin teoksia.

Syyskuun luetut, osa 1

ANNA KARHUNEN: JOS (KOSMOS 2021)
★★★/★★★★★
Jokaisen meidän mielessä on varmasti käynyt joskus ajatus mitä jos? Anna Karhusen esikoisromaanissa ajatusta on venytetty neljään mitä jos -tarinaan, joissa päähenkilön erilaiset elämänpäätökset syntyvät ystävän vauvakutsuilla.

Kertojan elämän käännekohtia määrittävät pohdinnat siitä, että pitäisikö jäädä väkivaltaiseen parisuhteeseen, tehdä lapsi, pettää, vaihtaa työpaikkaa, erota, deittailla vai mitä ihmettä? Mitä jos teen niin ja näin, niin mitä sitten tapahtuu? Mitä jos olisinkin tehnyt jonkin toisen valinnan, niin olisinko juuri tässä juuri nyt? Jossittelu lienee kuulunut ihmisen ajatusmaailmaan siitä lähtien, kun elämä ei enää ollut pelkkää selviytymistä ja omille ajatuksille jäi aikaa. Tuntuu myös, että se olisi jonkinlainen nykyaikainen kansantauti ja elämää eletään jossitellen eteen- että taaksepäin. Joskus se on toki ihan hauska ajanviete, jos jossittelee vain hupsutteluksi ilman turhaa ja liiallista märehtimistä. Kirjan aiheeksikin se on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti tällä kertaa lopputulos oli kovin tasapaksu. Kirjaa luki yleisestä mielenkiinnosta eteenpäin, mutta siitä ei oikeastaan nauttinut eikä sen päähenkilöt, kertoja mukaanlukien, saaneet kiintymään itseensä millään lailla. Teksti oli paikoitellen hyvää, mutta suurimmaksi osaksi jotenkin todella tylsää ja mitäänsanomatonta. Kolmas tähti Saara Helkalan kuvituksista.

JULIA THURÉN: KAIKKI KULUTTAMISESTA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Jos olet lukenut Julia Thurénin blogia tai muutama vuosi sitten ilmestyneen Kaikki rahasta -kirjan, niin tiedät aika hyvin mitä tältä uudelta Kaikki kuluttamisesta -teokselta odottaa – tyylillisesti siis.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu läpileikkaus kuluttamisen historiasta, sen rakenteista (aina ne rakenteet!) ja tulevaisuudesta. Se on, kieltämättä, kovin keskiluokkaisesta näkökulmasta kirjoitettu, mutta mitä muuta voi odottaa keskiluokkaisen kirjailijan kynästä syntyneen? Kun kirjaa ei lue minkään luokan lasit silmillä, siitä saa kaikkein eniten irti. Mitä kaikkea kuluttaminen oikeastaan pitää sisällään ja mitä eri tapoja on kuluttaa? Yleensä ajattelemme kuluttamista ja sijoittamista vain silloin, kun raha liikkuu, mutta tosiasiassa sanoihin sisältyy paljon muutakin. Kulutamme myös aikaamme sekä sijoitamme sosiaalisen pääomaan, sivistykseen ja hyvinvointiin pörssin sijaan.

Miten siis kuluttaa paremmin oli sitten kyseessä raha tai aika? Kirja ei, tietenkään, kerro valmiita vastauksia, vaan asioita joutuu miettimään ihan itse omaan elämäänsä ja toimintatapoihinsa peilaten. Mikä on minulle tärkeää, mihin olen valmis laittamaan aikaani tai rahaani? Mitä ovat omat arvoni ja elänkö niiden näköistä elämää, kulutanko niin kuin haluan vai performoinko elämääni muille? Mitkä asiat elämässäni ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja? Onko kestävää kulutusta olemassa ja jos on, niin milloin se on jokaisen ulottuvilla? Jos Thurénin kirjoitustyyli nappaa, niin suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, mutta jos pidät kuivemmasta tietokirjallisuudesta etkä siedä keskiluokkaista elämäntyylin esiintuomista, niin sitten ei kannata.


“On lohdullista, että kenenkään ei tarvise luopua tärkeimmistä asioista tavoitellakseen elämää, jonka tämä planeetta ja sen lajit kestävät. Sellaisia kuten ystävyys, rakkaus, nauru, tunteminen, itsensä toteuttaminen, toimijuus ja osallisuus,
haaveilu, kiitollisuus, muiden auttaminen ja autetuksi tuleminen.”


TEEMU KESKISARJA: KIRVES – TOIVO HARALD KOLJOSEN RIKOS JA RANGAISTUS (SILTALA 2015)
★★★★/★★★★
Kyllikki Saaren sekä Bodom-järven tapaukset tuntevat kaikki, mutta kyllä Toivo Harald Koljosenkin nimi olisi hyvä painaa mieleen varsinkin, jos true crime kiinnostaa ja/tai Satakunnassa viettää aikaansa. Pikkurikollisena tunnettu Koljonen laittoi Huittisissa 40-luvulla kerralla kirveellä kylmäksi kuusi ihmistä sen enempiä silmää räpäyttämättä tai tunnontuskia asiasta tuntematta. Teemu Keskisarjan kirjassa paneudutaan Koljosen aukkoja täynnä olevaan historiaan erilaisten asiakirjojen avulla ja koitetaan selvittää, mistä kaikki sai alkunsa. Miksi Koljonen päätyi tarttumaan kirveen varteen, mitkä olivat käänteen tekeviä hetkiä hänen elämässään? Mistä on peräisin pahuus, julmuus tai hulluus? Kaikkeen ei löydetä tai saada vastausta, tietenkään, mutta matka on mielenkiintoinen ja vetävästi kirjoitettu ilman, että millään asialla mässältäisiin. Kirja tarjoilee myös monia pieniä knoppeja ja itsekin opin mm. seinähullu-termin alkuperän sekä sain varmistuksen siitä, että idiootit ovat sangen vaarallisia yhteiskunnalle.

Elokuun luetut

OTTESSA MOSHFEGH: VUOSI HORROKSESSA (2018 / AULA & CO 2020)
★★★/★★★★★


“Heti kun ihminen antaa periksi yleistyksille, hän luopuu oikeudestaan päättää itse”


Kirjan päähenkilö on verrattain tuore ja varakas perijär, jolla näennäisesti on kaikkea – viehättävä ulkonäkö, rahaa, paperit huippuyliopistosta sekä asunto Manhattanilla. Ainoa asia mitä hän kuitenkaan haluaa tehdä seuraavan vuoden ajan on olla lääkkeiden luomassa horroksessa, nukkua. Millään muulla ei ole väliä.

Päähenkilö hakeutuu psykiatrin juttusille (joka on joko huonoin tai nerokkain alansa ammattilainen, en oikein osannut päättää kumpi oli kyseessä), jonka avulla hän saa käsiinsä unilääkkeitä ja rauhoittavia joilla ylläpitää kaikesta muusta maailmasta erottuvaa unimaailmaansa. Olisi helppoa sanoa, että hän hakeutuu pillereiden luomaan illuusioon maailmasta siksi, että on vastikaan menettänyt molemmat vanhempansa tai että hänen suhteensa erääseen mieheen, Trevoriin, on kaikkea muuta kuin terve, mutta lopulta tuntuu kuitenkin siltä, että ne ovat hänelle lähes merkityksettömiä asioita. Ehkä joskus on vain todellakin irrottauduttava kaikesta ymmärtääkseen mitä ihan oikeasti on ja tarvitsee.

Kirja ihastuttaa ja se ärsyttää, henkilöhahmot ovat todella irrallisia (mutta mitä muuta ne voisivatkaan olla, kun ollaan kuitenkin h o r r o k s e s s a, jossa ajatukset eivät ole kovin kirkkaita) eikä lukija oikein tiedä missä mennään. Se ei liene tarkoituskaan, sillä eihän päähenkilökään tiedä kulmakioskin kahvikuppien, jäätelön ja rauhoittavien rytmittäessä elämää. Teos hyökkää ja hyväksyy, siinä ehkä vähän eksytään, mutta sitten taas löydetään jotakin siitä mikä on ehdottoman tärkeää ja mikä ei. Ehkä vuosi horroksessa tekisi yhdelle, jos toisellekin meistä ihan hyvää.


“Nyt menee hyvin, minä ajattelin. Tein vihdoinkin jotain todella merkityksellistä. Nukkuminen tuntui hyödylliseltä. Jokin oli selkiytymässä. Syvällä sydämessäni tiesin – ja siinä olikin varmaan kaikki mitä sydämeni siihen aikaan tiesi – että kun olisin nukkunut tarpeeksi, olisin taas kunnossa. Olisin uudistunut, uudestisyntynyt. [..] Entinen elämäni olisi pelkkää unta, ja voisin aloittaa kaiken alusta murehtimatta menneitä, vahvistuneena vuoden mittaisen levon ja rentoutuksen tuomasta auvosta ja seesteisyydestä.”


JENNY OFFILL: ILMASTOJA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★


“Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne joita lajien häviäminen harmittaa,
ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”


Pidin suunnattomasti Jenny Offillin esikoisesta Syvien pohdintojen jaosto, jonka hajanaiset ajatukset kietoutuivat toisiinsa ihastuttavasti ja kevyesti, kuin ylöspäin kiemurteleva savu itsekseen sammuneesta kynttilästä. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotin tältä uutukaiselta teokselta suuria – vielä kun aihekin on lähellä omaa sydäntä (ja ahdistusta). Offill kirjoittaa tässäkin samalla tyylillä, hajoittaen ajatukset ryppäiksi, jotka jotenkin sitten kietoutuvat toisiinsa ja kuljettavat juonta eteenpäin, mutta tällä kertaa samanlainen taika puuttui. Kaikki oli liian levällään, ihmiset onttoja ja tahdottomia, kuin sivuhenkilöitä kaikki tyynni.

Ei siis siinä, ettenkö silti olisi pitänyt tästä jollain tapaa, pidin kyllä. Osaahan Offill edelleen kirjoittaa ja aihe on ajankohtainen sekä tärkeä – miten pitää elämänhalua ja elämää ylipäätään yllä, kun maailmanloppu uhkaa ilmastokatastrofin muodossa? Miten vastata huolestuneiden kysymyksiin lohduttavasti, kun itseltäänkin alkaa usko ja jaksaminen loppua? Kuinka kasvattaa lapsi tässä maailmanlopun maailmassa, mistä löytää viimeinen turvallinen paikka ja mitä tehdä huumeista riippuvaisen veljen suhteen, kun toivo tuntuu olevan loppu jokaisen kohdalla?

Nopeasti luettu, ajatuksissa edelleen.


“Tulee aika, jolloin ihmiset ovat hulluina. Ja jos he näkevät jonkun, joka ei ole hullu,
he käyvät hänen kimppuunsa sanoen: “sinä olet hullu”, koska hän ei ole samanlainen kuin he itse.”


Elämäni kirjojen mukaan

Olin ajatellut kirjoittaa loppuun ihan muita tekstejä, mutta työnteko ja kouluhommien viimeistely ovat viime aikoina rajoittaneet niin vapaa-aikaa kuin ihan yleisestikin aikaa kasata ajatuksiaan ymmärrettäväksi tekstiksi asti. Sen sijaan päätin tehdä tällaisen hupailun, jonka olen jo joskus aiemmin tehnyt vanhan blogialustan puolella, mutta bongasin nyt uudelleen tehtäväksi Suttastiinan blogista. Miten siis oma, viime vuosina erittäin tyhjäksi myyty ja lahjoitettu kirjahyllyni kuvailisi minua? Jotenkin näin:

1. Mies vai nainen? post-alfa (Paperi T)

2. Millainen olet? Hobitti (J.R.R. Tolkien)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of Mystery and Imagination (Edgar Allan Poe)

4. Kuinka voit? Korkeintaan vähän väsynyt (Eeva Kolu)

5. Kuvaile asuinpaikkaasi: Sissäällämpiävvää*

6. Mihin haluaisit matkustaa? Joulua pakoon (John Grisham)

7. Paras ystäväsi: Nukkumatti (Lars Kepler)

8. Lempivärisi: Krokotiilin keltaiset silmät (Katherine Pancol)

9. Millainen sää on nyt? Valo pilkkoo pimeää (Pekka Kytömäki)

10. Paras vuorokaudenaika: Kesäkirja (Tove Jansson)

11. Mitä pelkäät? Kaiken käsikirja (Esko Valtaoja)

12. Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, mikä sen nimi olisi? Enimmäkseen harmiton (Douglas Adams)

13. Millainen parisuhteesi on? Erittäin salaisia juttuja (Barbro Lindgren)

14. Päivän mietelause: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vihdoinkin eroon ajattelusta! (Hannes Stein)

16. Miten haluaisit kuolla? Rakkaudesta (Jani Toivola)

Löytyykö hyllystä samoja teoksia ja mitä sun kirjahyllysi kertoo sinusta?

*Sissäällämpiävvää on Huittisten kotiseutuyhdistys ry:n ja Huittisten seudun kansalaisopiston Huittisten kotiseutupiirin kasaama kokoelmateos ja sen tekstit ovat lähtöisin usean eri kirjoittajan kynästä.