Elokuun luetut

OTTESSA MOSHFEGH: VUOSI HORROKSESSA (2018 / AULA & CO 2020)
★★★/★★★★★


“Heti kun ihminen antaa periksi yleistyksille, hän luopuu oikeudestaan päättää itse”


Kirjan päähenkilö on verrattain tuore ja varakas perijär, jolla näennäisesti on kaikkea – viehättävä ulkonäkö, rahaa, paperit huippuyliopistosta sekä asunto Manhattanilla. Ainoa asia mitä hän kuitenkaan haluaa tehdä seuraavan vuoden ajan on olla lääkkeiden luomassa horroksessa, nukkua. Millään muulla ei ole väliä.

Päähenkilö hakeutuu psykiatrin juttusille (joka on joko huonoin tai nerokkain alansa ammattilainen, en oikein osannut päättää kumpi oli kyseessä), jonka avulla hän saa käsiinsä unilääkkeitä ja rauhoittavia joilla ylläpitää kaikesta muusta maailmasta erottuvaa unimaailmaansa. Olisi helppoa sanoa, että hän hakeutuu pillereiden luomaan illuusioon maailmasta siksi, että on vastikaan menettänyt molemmat vanhempansa tai että hänen suhteensa erääseen mieheen, Trevoriin, on kaikkea muuta kuin terve, mutta lopulta tuntuu kuitenkin siltä, että ne ovat hänelle lähes merkityksettömiä asioita. Ehkä joskus on vain todellakin irrottauduttava kaikesta ymmärtääkseen mitä ihan oikeasti on ja tarvitsee.

Kirja ihastuttaa ja se ärsyttää, henkilöhahmot ovat todella irrallisia (mutta mitä muuta ne voisivatkaan olla, kun ollaan kuitenkin h o r r o k s e s s a, jossa ajatukset eivät ole kovin kirkkaita) eikä lukija oikein tiedä missä mennään. Se ei liene tarkoituskaan, sillä eihän päähenkilökään tiedä kulmakioskin kahvikuppien, jäätelön ja rauhoittavien rytmittäessä elämää. Teos hyökkää ja hyväksyy, siinä ehkä vähän eksytään, mutta sitten taas löydetään jotakin siitä mikä on ehdottoman tärkeää ja mikä ei. Ehkä vuosi horroksessa tekisi yhdelle, jos toisellekin meistä ihan hyvää.


“Nyt menee hyvin, minä ajattelin. Tein vihdoinkin jotain todella merkityksellistä. Nukkuminen tuntui hyödylliseltä. Jokin oli selkiytymässä. Syvällä sydämessäni tiesin – ja siinä olikin varmaan kaikki mitä sydämeni siihen aikaan tiesi – että kun olisin nukkunut tarpeeksi, olisin taas kunnossa. Olisin uudistunut, uudestisyntynyt. [..] Entinen elämäni olisi pelkkää unta, ja voisin aloittaa kaiken alusta murehtimatta menneitä, vahvistuneena vuoden mittaisen levon ja rentoutuksen tuomasta auvosta ja seesteisyydestä.”


JENNY OFFILL: ILMASTOJA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★


“Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne joita lajien häviäminen harmittaa,
ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”


Pidin suunnattomasti Jenny Offillin esikoisesta Syvien pohdintojen jaosto, jonka hajanaiset ajatukset kietoutuivat toisiinsa ihastuttavasti ja kevyesti, kuin ylöspäin kiemurteleva savu itsekseen sammuneesta kynttilästä. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotin tältä uutukaiselta teokselta suuria – vielä kun aihekin on lähellä omaa sydäntä (ja ahdistusta). Offill kirjoittaa tässäkin samalla tyylillä, hajoittaen ajatukset ryppäiksi, jotka jotenkin sitten kietoutuvat toisiinsa ja kuljettavat juonta eteenpäin, mutta tällä kertaa samanlainen taika puuttui. Kaikki oli liian levällään, ihmiset onttoja ja tahdottomia, kuin sivuhenkilöitä kaikki tyynni.

Ei siis siinä, ettenkö silti olisi pitänyt tästä jollain tapaa, pidin kyllä. Osaahan Offill edelleen kirjoittaa ja aihe on ajankohtainen sekä tärkeä – miten pitää elämänhalua ja elämää ylipäätään yllä, kun maailmanloppu uhkaa ilmastokatastrofin muodossa? Miten vastata huolestuneiden kysymyksiin lohduttavasti, kun itseltäänkin alkaa usko ja jaksaminen loppua? Kuinka kasvattaa lapsi tässä maailmanlopun maailmassa, mistä löytää viimeinen turvallinen paikka ja mitä tehdä huumeista riippuvaisen veljen suhteen, kun toivo tuntuu olevan loppu jokaisen kohdalla?

Nopeasti luettu, ajatuksissa edelleen.


“Tulee aika, jolloin ihmiset ovat hulluina. Ja jos he näkevät jonkun, joka ei ole hullu,
he käyvät hänen kimppuunsa sanoen: “sinä olet hullu”, koska hän ei ole samanlainen kuin he itse.”


Elämäni kirjojen mukaan

Olin ajatellut kirjoittaa loppuun ihan muita tekstejä, mutta työnteko ja kouluhommien viimeistely ovat viime aikoina rajoittaneet niin vapaa-aikaa kuin ihan yleisestikin aikaa kasata ajatuksiaan ymmärrettäväksi tekstiksi asti. Sen sijaan päätin tehdä tällaisen hupailun, jonka olen jo joskus aiemmin tehnyt vanhan blogialustan puolella, mutta bongasin nyt uudelleen tehtäväksi Suttastiinan blogista. Miten siis oma, viime vuosina erittäin tyhjäksi myyty ja lahjoitettu kirjahyllyni kuvailisi minua? Jotenkin näin:

1. Mies vai nainen? post-alfa (Paperi T)

2. Millainen olet? Hobitti (J.R.R. Tolkien)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of Mystery and Imagination (Edgar Allan Poe)

4. Kuinka voit? Korkeintaan vähän väsynyt (Eeva Kolu)

5. Kuvaile asuinpaikkaasi: Sissäällämpiävvää*

6. Mihin haluaisit matkustaa? Joulua pakoon (John Grisham)

7. Paras ystäväsi: Nukkumatti (Lars Kepler)

8. Lempivärisi: Krokotiilin keltaiset silmät (Katherine Pancol)

9. Millainen sää on nyt? Valo pilkkoo pimeää (Pekka Kytömäki)

10. Paras vuorokaudenaika: Kesäkirja (Tove Jansson)

11. Mitä pelkäät? Kaiken käsikirja (Esko Valtaoja)

12. Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, mikä sen nimi olisi? Enimmäkseen harmiton (Douglas Adams)

13. Millainen parisuhteesi on? Erittäin salaisia juttuja (Barbro Lindgren)

14. Päivän mietelause: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vihdoinkin eroon ajattelusta! (Hannes Stein)

16. Miten haluaisit kuolla? Rakkaudesta (Jani Toivola)

Löytyykö hyllystä samoja teoksia ja mitä sun kirjahyllysi kertoo sinusta?

*Sissäällämpiävvää on Huittisten kotiseutuyhdistys ry:n ja Huittisten seudun kansalaisopiston Huittisten kotiseutupiirin kasaama kokoelmateos ja sen tekstit ovat lähtöisin usean eri kirjoittajan kynästä.

Heinäkuun luetut

SUVI VAARLA: WESTEND (WSOY 2019)
★★★★/★★★★★
Oon aina miettinyt sukupolviromaaneja joinain sellaisina itselleni kaukaisina asioina, joita min isovanhemmat ja vanhemmat saattoivat lukea. Kun luin Suvi Vaarlan Westendin ymmärsin vihdoin mitä sukupolviromaani tarkoittaa. Westend on todellakin mun sukupolven romaani. Kirjan päähenkilö Elina on itseäni muutaman vuoden vanhempi (joten min isoveli saisi tästä varmaan vielä napakamman otteen kuin minä), joka aikuisena pohtii sitä mistä kaikesta hänen perheensä 90-luvun laman aikana selvisi ja mistä ei sekä avaa minkälainen ilmapiiri kasvatti kokonaisen sukupolven. Kirjassa kulkee rinnakkan Elinan lapsuus ja aikuisuus vuodesta 1984 lähelle 2010-lukua asti, mutta ei mitenkään sekavasti vaan keskittyen, eteenpäin soljuen ja kuljettaen, selittäen ja avaten.

En luonnollisestikaan muista 80-luvun nousukautta ja melko hatarasti myös 90-luvun alun, mutta kirja palautti monia asioita mieleen. Aloitin koulun vuonna 1993 ja muistan hämärästi aikakauden puheet siitä, että onko koulua mihin mennä, onko opettajia ja sitten ne pilkotut pyyhekumit. Piti olla säästeliäs ja reipas (olin kyl lapsena kaikkea muuta kuin reipas, kunnes “reipastuin”). Ala-asteella sentään sai vielä uusia kirjoja ensimmäisillä luokilla, mutta mitä isommille luokille siirtyi, niin sitä varmemmin sai useaan kertaan kierrätetyn, repaleisen ja sotkuisen kirjan. Westendissä Elinan yrittäjäperhe saa ja menettää nopeasti kaiken, mutta siihen en löytänyt perus duunariperheen kasvattina samaistumispintaa. Ymmärsin toki, ettei meillä ollut paljoa rahaa ja mm. veljen vaatteet kiersivät käytössä minulle, mutta emme olleet aivan köyhiäkään. Myönnän toki, että kaikki se lapsuudessa kuultu ja koettu rahojen vähyys on varmasti vaikuttanut siihen, että minusta on kasvanut säästeliäs ja vastuullinen rahankäyttäjä – suorastaan pakonomainen säästäjä. Uskon, että Vaarlan Westend puhuttelee jollain tapaa kaikkia yli 30-vuotiaita.

Se kertoo sukupolvesta, joka ei uskalla kiintyä liikaa,
koska kaikki mikä ihmiselle annetaan,
voidaan ottaa pois.

JANI TOIVOLA: MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN (SILTALA 2016)
★★★★/★★★★★
&
JANI TOIVOLA: KIRJA TYTÖLLENI (WSOY 2018)
★★★★/★★★★★
Luin tosiaan kesäkuussa Jani Toivolan Rakkaudesta-teoksen ja nyt heti perään heinäkuussa hänen aiemmat kirjansa Musta tulee isona valkoinen ja Kirja tytölleni. Toivola on todella taitava kirjoittamaan ja erityisesti sanoittamaan eri asioita ja tunteita jolloin hänen tekstiensä lukukokemuksista tulee myös itseä herätteliviä ja uusia ajatusmalleja. Valkoisena cis-hetero naisena on myös valtavan hienoa ja avartavaa lukea mustan homomiehen aitoja ja oikeita kokemuksia maasta, jossa itse elää hyvinkin etuoikeutettua elämää ilman, että ulkoinen habitukseni luo sen suurempia ennakkoluuloja minua kohtaan.

On todella vaikeaa erotella näitä kahta kirjaa toisistaan, sillä ne punoutuvat omassa mielessäni niin tiukasti yhteen luettuani ne lähes peräkkäin. Ensimmäisessä kirjassa Toivola avaa omaa elämäänsä ja kasvukertomustaan ja toisessa kirjassa sitä on helppo peilata siihen, miten elämä kietoutuukin pienen tyttären ympärille nostaen välillä niitä ihan samoja kasvukipuja esiin. Vaikka pidänkin Toivolan tyylistä kirjoittaa todella paljon, niin kolme kirjaa aika lailla peräkkäin oli lopulta kuitenkin liikaa. Kirjoissa toistuvat niin vahvasti samat teemat ja myös samat asiat, että välillä tuli olo siitä, että tiedän tämän jo, kerro jotain uutta. Jos kirjojen lukemisen välissä olisi ollut vuosi tai kaksikin, niin fiilis olisi varmasti ollut aivan erilainen, mutta näin nopeasti luettuna toistoa tuli liikaa.

SUVI AUVINEN: KALTAINEN VALMISTE (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Mietin todella pitkään tässä ruudun edessä, että mitä osaisin Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -teoksesta sanoa. En tiedä osaanko vieläkään sanoa mitään. Tälle teokselle olisi pitänyt antaa enemmän aikaa, päivä jokaiselle erilliselle tekstilleen, jolloin sen kaiken olisi (ehkä) ehtinyt sisäistää ja pohtia ennen kuin jo tuuttaa lisää asiaa aivoihinsa, mutta ahmaisin kaikki osiot kahdessa päivässä, koska en vain osannut lopettaa lukemista.

Välillä olin samalla aaltopituudella Auvisen kanssa, välillä aivan eri mieltä ja sitten taas nyökkäilin. Otin lukiessani tekstistä kuvia ja lähetin eteenpäin, että näinhän se juurikin menee. Teos jakautuu yhdeksään eri aihealueeseen, jotka kuitenkin linkittyvät jollain tapaa yhdeksi. Yhteen nivoutuvat niin pulut, anarkismi kuin muumitkin, mutta ennen kaikkea läsnä ovat toivo ja rakkaus – uskoa unohtamatta. Oma suosikkini kantaa juurikin otsikkoa Toivosta, sillä se on yksi suurimmista tätä elämää eteen päin vievistä voimista. Vahva lukukokemus, jolle suosittelen antamaan oikeasti aikaa (tai tekemään tosi kattavat muistiinpanot lukiessaan!)

SAARA TURUNEN: JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA (TAMMI 2021)
★★/★★★★★
Odotin innolla Saara Turusen uutta teosta Järjettömiä asioita, sillä pidin todella paljon hänen aiemmasta teoksestaan Sivuhenkilö ja olin kuullut tästä paljon hyvää. Valitettavasti tämä jäi jonnekin Rakkaudenhirviön tasolle, enkä pitänyt tästä juuri lainkaan ja luin kirjan vähän väkisin loppuun.

Ei siinä etteikö Turunen oli todella hyvä kirjoittaja, sillä sitä hän kyllä on. Tämä kevyen autofiktiivinen teos vain on verrattavissa todella tylsän päiväkirjan lukemiseen eikä siitä saa oikeastaan mitään irti. Päähenkilö ei osaa päästää irti parisuhteestaan espanjassa asuvaan mieheen, vaikka vaikuttaa siinä onnettomalta ja puristaa miehen otteeseensa vasta, kun joku toinen tämän mielellään ottaisi rakkaakseen. Se suomalaisuuden kuvaus mikä onnistui Rakkaudenhirviössä hyvin ei löydä maaliaan tässä uudessa teoksessa – läpi paistaa jonkinlainen jatkuva tyytymättömyys kotimaahan ja sen ihmisiin. Tyytymättömyys omaan itseensä. Ja kyllä, teoksessa on hyviä pohdintoja ja häilymistä järjen ja tunteiden välimaastossa, niistä järjettömistä asioista joissa välillä on kaikkein eniten järkeä, mutta se kaikki jää sen tyytymättömän väninän alle, joka olisi oikeasti hyvä jättää sinne jonnekin yksityisten päiväkirjasivujen väliin.

Sanon aina ajatelleeni, että rakkaus ratkaisisi kaikki ongelmat,
mutta vasta myöhemmin ymmärsin, ettei rakkaus ole näistä asioista erillinen.

Kesäkuun luetut

DELIA OWENS: SUON VILLI LAULU (2018 / WSOY 2020)
★★★/★★★★★
Yksin suolla lapsuudesta asti asunut tyttö, rakkaus ja pikkukaupunkia ravisteleva murha. Miten kutkuttava juoni ja kuinka ylistäviä arvioita kirjan kantta myöten! Tämän kirjan oletuksena jo lähtökohtaisesti oli se, että tulet lukemaan jotakin ällistyttävää, upeaa ja ennen kokematonta. No jaa.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, juoni vetävä ja luontoa kuvattu kovin kauniisti, ei siinä mitään. Samaan aikaan kirja oli myös toisteinen, lattea sekä paikoitellen jopa tylsä ja ennalta-arvattava. Tarina ei missään vaiheessa imaissut mukaansa ja välillä toivoi sen jo päättyvän. Ei todellakaan puolen vuoden kirjastojonon arvoinen teos, mutta ihan kiva seiskapuol silti.

KOKO HUBARA: BECHI (OTAVA 2021)
★★★★/★★★★★
Kun kirjasto lähestyi viestillä, että lainani erääntyy ihan just tunsin lievää pakokauhua, sillä olin vasta aloittelemassa Koko Hubaran Bechiä (sen siitä saa, kun kolme mielenkiintoa herättänyttä kirjaa lävähtää yhtä aikaa lainattavaksi varausjonon painaessa niskassa) ja pelkäsin, etten ehdi sitä lukea. Luuloni oli lopulta väärä, sillä teoksen luki lopulta yhden päivän aikana ja silti ehti katsoa myös parin pelin verran futista – Bechi vain imaisi mukaansa! Ideaalissa maailmassa olisin ehtinyt pitää tätä lukemisen jälkeen käsissäni kauemmin kuin päivän, että olisin ehtinyt paneutua pariin kohtaan vielä uudelleen, sillä kirjasta jäi varmasti vielä jotain huomaamatta, ymmärtämättä!

Shoshanan ja Bechin, äidin ja tyttären, toisiinsa kietoutuvat tarinat olivat todella taidokkaasti kudottu yhteen – kuin kasassa olisi lopulta ollut vain yksi elämä, joka oli vain keriytynyt auki toistuvaksi taas uuden sukupolven elettäväksi. Bechin ja Shoshanan samanlaisuuteen pinoutuva erilaisuus, kaikki se keskinäinen kipu ja taistelu, kaipuu jostakin ja johonkin, jota ei oikein kumpikaan osaa toisesta sormella osoittaa. Sukupolvien kuilut ja niiden silti vääjäämätön mataluus, samojen muistojen erilaisuus ja perimän paino – toiseus tässä maassa, kirjailijaäidin perinnössä, toistuvissa traumoissa. Ihailin lukiessani sitä tapaa, jolla Hubara hivutti Shoshanan ja Bechin samankaltaisuutta sivujen sisään samalla, kun hahmot pyrkivät olemaan ja esittämään itsensä, toisensa, niin erilaisina. Erittäin vahva esikoisteos, suosittelen!

JANI TOIVOLA: RAKKAUDESTA (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Myös Jani Toivolan Rakkaudesta koki saman pikaluvun kohtalon, kun päädyin lukemaan puolet kirjasta torstai-iltana, kun vääjäämätön palautus häämötti perjantaiaamusta. Rakkaudesta on esimmäinen teos, jonka luin Toivolan kirjoista ja sen perusteella haluan tarttua todellakin myös aiempiin.

Aion myös kirjoittaa tästä erillisen tekstin, koska kirja ja sen herättämät tunteet sen todellakin ansaitsee. Linkkaan tekstin tähän sitten myöhemmin, pahoittelut teaserista, haha!

AINO KALLAS: REIGIN PAPPI (1926 / OTAVA 1995)
★★★/★★★★★
&
AINO KALLAS: BARBARA VON TISENHUSEN (1923 / OTAVA 1995)
★★★/★★★★★
Niputan nyt säälimättä ja tylysti Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin yhteen nippuun, kun nyt sattuivat samojen kansienkin välissä olemaan. Sudenmorsiamen luin viimeksi viime vuonna, joten siihen nyt tällä kertaa puutu sen suuremmin. Teemahan näissä kolmessa on tosiaan sama: intohimoinen, kuolemaan johtava rakkaus.

Reigin papissa Paavali Lempelius “karkotetaan” vaimonsa Catharinan kanssa piskuiseen ja pakanaiseen Reigiin. Saman katon alle saapuu myöhemmin myös Jonas Kempe papinapulaiseksi, mutta päätyykiin lähinnä viekoittelemaan daemonin lailla Catharinaa (tai no, kumpikin siinä taisi vähän silmää vinkkailla). Vähän jo edellisessä kappaleessa spoilasin kuinka tässä (ja kahdessa muussakin tarinassa) lopulta käy, sillä ennen ei otettu uskon ja avioliiton asioita kovin kevyesti. Barbara von Tisenhusenissa taas on perheen kunnia koetuksella, kun aatelissyntyinen nuori nainen rakastuu palavasti alempisäätyiseen kirjanpitäjään. Ei otettu perheen kunniaakaan ennen kevyin ottein, sillä henkihän se lähtee tässäkin tarinassa. Ja siis ennen kuin kaikki te huudatte spoiler alert!!!, niin nää kaikki käy kyllä esiin jo ihan kirjan takakannesta.

Tekstilaji näissä kahdessa on kovin raamatullistempoinen, mutta silti kaunis. Hieman vanhahtavaa ja kovin uskonnollistakin, mutta eipä näitä nyt ihan eilen olekaan kirjoitettu. Ei modernin lukemiston ystäville, jos näin voisi sanoa.

SILJA VUORIKURU: AINO KALLAS. MAAILMAN SYDÄMESSÄ (SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA 2017)
★★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea Kallaksen tuotantoa samaan aikaan, kun luki hänen elämäkertaansa (ei se varmaan kovin monen muun mielestä olisi ollut mielenkiintoista, mutta minua Aino Kallas nyt vaan tuppaa kiinnostamaan), jossa näidenkin tekstien syntymistä puitiin.

En ole kovinkaan montaa (jos yhtään?) elämäkertaa elämäni aikana lukenut, joten siihen nähden en voi verrata oliko tämä laitos hyvin tehty lajinsa edustajana, mutta ihan yleisesti ottaen pidin kovasti! Luin viime kesänä Aino Kallaksen päiväkirjat, joten olin jo jonkinlaisella taakilla asioista, mutta Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran luettuani tiedän nyt vielä enemmän. Teos oli erittäin kattava, selkeälukuinen ja hemmetin kiinnostava. Sain myös kulutettua mukavasti aikaa Google Mapsissa tutkiessani Ainon vanhoja kotikulmia ja -osoitteita Helsingissä. Sanon tästä aika lailla samalla lailla kuin Kallaksen päiväkirjoistakin viime vuonnaJos Aino Kallas ihmisenä kiinnostaa, niin suosittelen kyllä lukemaan. Muuten on varmaan aika joutavan päiväistä lukemistoa, haha.

Voin myös paljastaa, että kaksi kesäkuussa luetuista kirjoista päätyi myös omaan kirjahyllyyni!

Toukokuun luetut

JUHANI KARILA: PIENEN HAUEN PYYDYSTYS (SILTALA 2019)
★★★★★/★★★★★
Olen vältellyt tästä kirjasta kirjoittamista, koska mitkään osaamani sanat eivät voi tätä kunnolla kuvailla. Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys nousi kirjagramin puolella varsinaiseksi klassikoksi ja se keräsi ihailevia kommentteja joka puolelta. Hieman epäileväisenä seurasin sen ympärillä pyörteilevää keskustelua ja hypeä, kunnes vihdoin uskaltauduin itsekin sen äärelle.

Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin h i e m a n skeptinen ja aloin jo epäillä, josko saan koko kirjaa luettua koskaan kokonaan. Silmien pyöräytystä myöhemmin olinkin sitten jo koukussa tähän kummalliseen, lapinlisää pursuilevaan tarinaan jossa metelit rymistelevät pihapiirissä, peijoonit istuutuvat auton takapenkille ja hattarat… noh, ei mennä niihin nyt. Oranssinpunaisina hehkuvien kansien sisään uppoaa tarina Elinasta, joka palaa joka kesä synnyinsijoilleen Lappiin pyydystämään suolammesta hauen. Tänä kesänä kaikki mahdollinen (ja mahdoton) menee kuitenkin pieleen, aika hauen pyydystämiseen käy vähiin ja tarina, menneisyys on kerittävä hiljalleen auki ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä kirja imaisee mukaansa kuin suonsilmä, se naurattaa ja saa uskomaan vaikka ja mihin – henkilökohtaisesti olen myös erittäin tyytyväinen etten lukenut tätä mökillä kesäisen myrskyn jälkeen.

SILVIA HOSSEINI: TIE, TOTUUS JA KUOLEMA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Esseekokoelmia on aina hirvittävän vaikeaa arvioida kokonaisuuksina, sillä jotkin esseet ovat aina vahvempia tai itselle mielenkiintoisempia kuin toiset. Luin kaksi vuotta sitten keväällä Hosseinin ensimmäisen kokoelman Pölyn ylistys ja kuullessani uuden Tie, totuus ja kuolema -kokoelman julkaisusta, oli se laitettava varaukseen samoin tein, kun se vain oli mahdollista paikallisen kirjaston sivuilla. Myönnän, etten muista Pölyn ylistyksestä enää paljoakaan, vain ne muutamat kohdat joista otin kuvan muistoksi puhelimeeni, mutta muistan kyllä pitäneeni siitä erittäin paljon.

Hosseinin teksti on sulavaa ja liukuu vaivatta eteenpäin. Se pohtii, vastaa ja lopuksi silti vielä vähän kyseenalaistaa. Esseiden parissa tuntuu helpolta pureutua niin ajankohtaisiin aiheisiin kuin historiaankin ja uskon sen johtuvan Hosseinin tekemästä, varmasti loputtomalta tuntuneesta tausta- ja ajatustyöstä tekstejään varten. Olisin halunnut antaa näille esseille huomattavasti enemmän aikaa, mutta kuuliaisena kansalaisena kokoelma oli palautettava ajallaan seuraavan lukijan käsiin. Luultavasti palaan tämän pariin vielä uudemmankin kerran (Pölyn ylistys houkuttaa myös taas!) oppiakseni ja muistaakseni taas lisää Iranista, kulttuureista ja Aurinkokuninkaan peräreiästä.

MELANIE CHOUKAS-BRADLEY: METSÄPOLKU – HYVINVOINTIA LUONNOSTA SHINRIN-YOKUN AVULLA (S&S 2018)
★★★/★★★★★
Tää oli jotenkin tosi söpö kirja! Sisällöltään tämä jäi suht usein muutenkin metsässä kulkevalle ihmiselle vain kahteen tähteen, mutta Lieke Van der Vorstin ihanat kuvitukset nostivat tämän kolmen tähden arvoiseksi. Kirjassa opastetaan läsnäoleviin metsävierailuihin – metsäkylpyihin niin yleisesti kuin jokaiseen vuodenaikaankin sopivasti. Se saa sinut ihastumaan lähiluontoon ja -metsiin taas uudestaan ja hakeutumaan niihin säännöllisesti; luonnossa vietetty aikahan todistetusti lisää hyvinvointiamme. Tää voisi olla aika kiva kirja siihen, että lasten kanssa tutustuu lähemmin ja ajan kanssa lähimetsiin eri vuodenaikoina.

STEPHEN KING: KEVEYS (2018 / TAMMI 2020)
★★/★★★★★
Olen joskus sanonut, että huonokin King on silti hyvä. No enpä tiie… Nappasin tämän, vähän päälle 100 sivuisen Stephen Kingin Keveys-teoksen palautettujen hyllystä ja vaikka aloitin sen lukemisen innolla, niin se into lässähti nopeasti ja sen kanssa kului lopulta monta päivää – kirjaan vain ei halunnut tarttua iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Kirjan lähtökohta on kieltämättä mielenkiintoinen, kun Scott Carey huomaa painonsa putoavan päivä päivältä nopeammassa tahdissa, mutta muhkean mahansa pysyvän saman kokoisena kuin ennenkin. Miehen täyttää keveyden tunne niin fyysisesti kuin henkisestikin ilman mitään sormella osoitettavaa syytä. Lääketieteellinen mysteeri. Noh, siihen se kiinnostavuus sitten jäikin – ainakin min kohdalla. Juoni oli läpeensä ennalta-arvattava alusta loppuun, joten lukijalle ei jäänyt oikeastaan mitään käteen. Kingin kyvyt ovat selkeästi mieleeni enemmän kauhun, jännityksen ja pitkien tarinoiden äärellä kuin lyhyiden ja noh, keveiden.

Huhtikuun luetut

KAZUO ISHIGURO: HAUDATTU JÄTTILÄINEN (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★

Tämä oli hieman erilainen Kazuo Ishiguron teos, johon olen tottunut! Erittäin sadunomainen lohikäärmeineen, peikkoineen ja muine hirviöineen muttei silti lapsellinen, vaan isojenkin asioiden äärellä viipyvä teos. Epämääräisenä kaiken yllä painava sumu vie ihmisiltä heidän muistinsa ja muistonsa. Beatrice ja Axl kuitenkin muistavat unohtaneensa ja päättävät lähteä tapaamaan poikaansa, jonka huomasivat unohtaneensa. Kuningas Arthurin jälkeisessä Englannissa pariskunnan matka on pitkä kulkea ja käy monien mutkien sekä vaarojen kautta. Selviääkö kaiken alleen unohtavan sumun aiheuttaja, pääsevätkö he koskaan tapaamaan poikaansa, jota he eivät kunnolla muista ja mitä kaikkea Beatrice ja Axl ovatkaan painaneet pois mielestään?

ANNE CATHRINE BOWMAN: AGATHE (2017 / GUMMERUS 2020)
★★/★★★★★

Koen, että Agathessa olisi ollut potentiaalia paljon suuremmaksikin teokseksi kuin se minun lukemanani jäi. Välillä pidin suunnattomasti tarinasta eläkkeelle aikovasta psykiatrista, sen kirvoittamista ajatuksista, kuvailuista ja yleisestä tunnelmasta, mutta sitten taas välillä tämä vain 120 sivun mittainen kirja tuntui niin pakonomaiselta puurtamiselta eteenpäin ja niin helppojen ratkaisujen valitsemiselta, että olisi tehnyt mieli jättää se kesken. Jokin kuitenkin esti niin tekemästä, jokin kiehtoi mieltä kuin Agathe psykiatria.

EMMI-LIIAN SJÖHOLM: PAPERILLA TOINEN (KOSMOS 2020)
★★★/★★★★★

Äitiys ei ole itseäni koskettava aihe, mutta silti nappasin tämän kehutun teoksen palautettujen hyllystä, kun sen siellä satuin näkemään. Pidin lyhyistä ja ytimekkäistä lauseista, jotka sanoivat sanojaan enemmän – sanojen väliin piirtyi kokonainen, kirkkaana näyttäytyvä maailma. Pidin äitiyden pohdinnasta, sen yhtäaikaisesta pelosta ja kaipuusta. Pidin Sjöholmin käyttämästä kielestä ja luinkin tämän vain muutamassa illassa ja aamussa. Sitten taas en pitänyt siitä miten seksi määritti kaiken, oli kaikki kaikessa – ehkä se oli kirjailijan ainoa osattu keino kertoa ja tuntea olevansa tärkeä ja haluttu, mutta kirja olisi lopulta ollut paljon mielenkiintoisempi ilman kaikkia hiuksista kiinni pitämisiä, panoja, suihinottoja ja ottamisia. Kaikki muu kirjassa kiinnosti, kirjailijan seksin harrastaminen ei. Keskustelin tästä myös instagramissa muutaman muun kirjan lukeneen kanssa, jotka kokivat teoksen samalla lailla.

Maaliskuun luetut

SALLY ROONEY: NORMAALEJA IHMISIÄ (2018 / OTAVA 2020)
★★★★★/★★★★★
Voihan Connell ja Marianne! Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä -teoksesta pöhistiin kovasti edellisvuosina ja nyt kun vihdoin sain sen luettua itsekin en yhtään ihmettele miksi. Uskon myös, että kirjasta on sanottu kirjablogeissa, -arvosteluissa ja instagramissa jo kaikki mitä siitä voi sanoa minua paljon fiksumpien toimesta, joten en tiedä mitä siitä voisin vielä sanoa lisäksi.

Ehkä sen, että Rooney osaa kuvata inhimillisyyttä sen kaikissa sävyissään erittäin taitavasti. Luokkaerojen luomat valtasuhteet ihmisten välille. Ne muilta piilotetut katseet ja kosketukset, jotka viipyvät epävarmuuksina Connellin ja Mariannen ajatuksissa ja iholla. Miten käsinkosketeltavina tuntuvat kaikki ne hetket, kun he eivät vain saa sanotuksi sitä mitä oikeasti haluaisivat, vaan jäävät kiertämään kehää ja toisiaan. Laskevat katseensa ja kätensä, himmenevät loistaakseen taas uudelleen. Häpeästä ja häpeämättömyydestä kumpuavat teot ja niiden seuraukset. Usein taitavasti kirjoitetuissa kirjoissakin päähenkilötkin saattavat jäädä vain ohuiksi hahmoiksi omassa tarinassaan, mutta Rooney on kirjoittanut molemmat päähahmonsa niin vahvoiksi, että heidän voisi kuvitella olevan olemassa oikeasti kaikkine luonteenpiirteineen.

Vaikka kirjan lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi en ole silti uskaltanut katsoa siitä tehtyä sarjaa YLE Areenasta. Tosi moni teoksen lukenut on kehunut myös sarjaa, joten ehkä vielä jonain päivänä minäkin rohkaistun sen katsomaan.

MARISHA RASI-KOSKINEN: REC (KUSTANTAMO S&S 2020)
★★★★★/★★★★★
En ole pitkään aikaan, jos koskaan lukenut jotain yhtä pyörryttävää teosta kuin Marisha Rasi-Koskisen REC. En myöskään tiedä mitä siitä voisin tai edes osaisin kertoa ilman, että kerron liikaa (tai liian vähän, en tiedä). Haluaisin lukea tämän uudelleen ennen kuin sanoisin teoksesta yhtään m i t ä ä n, mutta kirjaston varausjärjestelmä on armoton ja sain kirjan luettua päivää ennen kuin se jo piti viedä seuraavan luettavaksi.

REC kertoo Lucasin ja Colen suhteesta toisiinsa sekä, ja ennen kaikkea, Nikistä. Se kertoo kaupungista itäisessä Euroopassa, se aloittaa tarinan alusta hetkellä johon se päättyy. Se kelaa eteen ja taakse, pysäyttää videokuvan ja rajaa jotakin olennaista pois kuvasta. Se kiertää loputonta kehää, se on Fibonaccin lukujono, Lorenzin yhtälö ja kultainen leikkaus. Se on peilikuva, se toinen, oikea vai vasen. Se on kaksi kerrosta täynnä huoneita ja saleja, galleria. REC on kuin pauselle laitettu VHS-kasetin kuva, jonka reunoilta yrittää päästä näkyviin jotakin, mutta siihen ei saa koskaan tarkennettua.

Jos etsit teosta joka jää mieleen pyörimään työntäen mielestä muun (esim. koronan), lue REC.

Tammikuun luetut

RIIKKA ALA-HARJA: EN SAAB (OTAVA 2019)
★★/★★★★★
Se oli ehkä (todellakin EHKÄ) viime vuoden kevättä tai kesää (ihan hyvin se on voinut olla myös talvea tai mitä tahansa muutakin), kun aamutelevisio oli päällä ja sivusilmällä kuuntelin Riikka Ala-Harjan haastattelua tästä kyseisestä kirjasta. En muista siitä haastattelusta enää (selkeästikään) mitään, mutta jostain syystä olin napannut kirjan luettavieni listalle ja se päätyi tämän vuoden ensimmäiseksi luetuksi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Olga ajaa satoja kilometrejä noutaakseen tietyltä korjaamolta ehjän turvavyön vanhaan Saabiinsa ja kohtaa perille päästyään muikkelin, johon Olga sitten iskee silmänsä. Muikkeli päätyy lähtemään Olgan mukaan kohti etelää ja siitä alkaa “pitelemätön maantieromaani“, joka oli mielestäni enemmän pidätelty. Olga palaa mietteissään entiseen suhteeseenta Pupunhampaan kanssa sekä siihen, mitä elämä oli Tšernobylin jälkeen ja tarina etenee nykyhetkessä ajettujen kilometrien mukana. En pidä kokonaan puhekielellä kirjoitetuista kirjoista, joten se söi hieman omaa lukukokemustani, mutta kesken ei voinut jättää, sillä olihan se pakko tietää, että onnistaako Olgaa muikkelin kanssa vai ei – siitäkin huolimatta, että molemmat hahmot olivat jäivät lopulta erittäin ohuiksi ja arvaamattomiksi.

CELESTE NG: OLISI JOTAIN KERROTTAVAA (2014 / GUMMERUS 2020)
★★★★/★★★★★
Tästä kirjasta olisi todellakin jotain kerrottavaa, mutta on tosi vaikea aloittaa ja olla kertomatta liikaa. Kirja tuntui alussa hieman tylsähköltä, enkä jaksanut keskittyä, mutta sitten jokin napsahti ja teos imaisi mukaansa.

Kirja sijoittuu 1970-luvulle kiinalaisamerikkalaiseen perheeseen, jonka keskimmäinen lapsi, Lydia, löytyy hukkuneena. Tapahtuma repii jo valmiiksi hajalla olevaa perhettä enemmän erilleen, paljastaa menneisyyden tapahtumia ja perheen keskinäisiä ja sisäisiä kamppailuita oman paikkansa löytämisestä niin perheen sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä tai kuka lopulta sai uimataidottoman Lydian soutuveneessä järvelle keskellä yötä? Vahva suositus!

CRISTINA SANDU: VESILEIKIT (OTAVA 2019)
★★★★/★★★★★
Bongailin tätä muutamaan kertaa #kirjagramista ja sitten lopulta palautettujen hyllystä, joten päätyi lainaan ja luettavaksi – tosin kansi on niin soma, että se olisi varmasti päätynyt mukaan ilman aikaisempia bongauksiakin!

Vesileikit kulkee kahdessa eri ajassa, menneessä ja nykyisessä kertoen kuuden tytön/naisen tarinan lyhyesti, mutta syvästi. Aivan kuin tärkeintä olisi kaikki se, joka jää sanojen ja rivien väliin. Tytöt kasvavat nimettömällä saarella jossakin päin itäistä Eurooppaa ja haaveilevat jostain muusta kuin elämästä siellä minne on naisten kohtalo jäädä ja miehet palaavat vain vierailemaan. Pois pääseminen ei tule olemaan helppoa, mutta jokaiseen mahdollisuuteen on tartuttava kuin kätensä pinnan alta anoen nostava hukkuva. Kirja on vain hieman yli 100 sivua pitkä ja tekstin ollessa kauniisti eteenpäin soljuvaa sen lukee nopeasti, mutta sitä jää miettimään vielä kannet kiinni painettuaan. Aivan ihastuttava!

Joulukuun luetut

20210103_132047

TARQUIN HALL: VISH PURI JA LEMMENKOMMANDOJEN TAPAUS (2013 / GUMMERUS 2015 )
★★★★/★★★★★

Ai että, Vish Puri on Intian oma Hercule Poirot! Hieman harmittaa, että Vish Puri -kirjoja on kirjoitettu vain neljä ja tämä Lemmenkommandojen tapaus oli nyt sitten viimeinen, enkä pääse enää mitä yksityisimmän etsivän mukaan Intian kuumille, mysteerien ja murhien täyttämille kaduille.

Tässä Vish Puri -sarjan viimeisessä osassa Puri päätyy selvittämään ensin nuoren miehen katoamista ennen tämän ja rakastettunsa hääpäivää, mutta tutkinta muuttuukin pian murhatutkimukseksi, kun miehen äiti löydetään kuolleena tulevan morsiamen isän ollessa pääepäilty. Samaan aikaan Purin äiti (aivan ihana hahmo!) ja vaimo selvittävät toista mysteeriä sivujuonena. Suosittelen Vish Puriin tutustumista kaikille, jotka pitävät Hercule Poirotista ja/tai neiti Marplesta.

ELIZABETH STROUT: KAIKKI ON MAHDOLLISTA (2017 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2019)
★★★★★/★★★★★

Luin heinäkuussa Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartonin ja pidin siitä kovasti. Kun bongasin Kaikki on mahdollista teoksen kirjaston palautettujen hyllystä, niin mukaanhan se oli napattava. En edes tiennyt sen olevan eräänlainen itsenäinen jatko-osa Lucy Bartonille joten kävipä tuuri, että ne tuli luettua juuri oikeassa järjestyksessä!

Kirja sijoittuu Lucy Bartonin lapsuuden maisemiin pieneen Amgashin kylään ja kertoo siellä asuvien ihmisten tarinaa. Ne linkittyvät joko jotenkin Lucyyn tai toisiinsa jokaisen luvun ollessa uusi näkökulma, uusi ihminen. Tarinat ovat surullisia, lohdullisia, rumia ja kauniita niin kuin ihmisten elämäntarinat ja jollain tapaa merkitykselliset hetket nyt yleensäkin ovat. Pienessä kaupungissa asuessa suuretkin asiat on helppo piilottaa, vaikka lopulta kaikki kuitenkin tietävät toisistaan kaiken. Vain häpeä on jokaisen oma henkilökohtainen kokemus. Vaikka kirja onkin erittäin hyvä, niin kyllä siitä myös himmeästi paistaa sellainen amerikkalaisuus ja sen unelma, jossa kaikki on mahdollista, jos vain yrittää tarpeeksi kovasti.

Marraskuun luetut

ANTTI HOLMA: KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI) (OTAVA 2020)
★★/★★★★★

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin, arvostelun voi lukea täältä.

KAROLINA RAMQVIST: KARHUNAINEN (2019 / GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★

Tähän kirjaan en olisi varmaan tarttunut, ellei se olisi ollut marraskuun lukupiiri-kirjana (jee, olen mukana lukupiirissä!), mutta sekin on yksi lukupiirien hyvistä puolista, että tulee tartuttua teoksiin, joita ei muutoin lukisi.

Teos sisälsi proosaa, historiaa ja autofiktiivistä päiväkirjamaisuutta ollen välillä mielenkiintoinen ja välillä todella puuduttava tarttuen loputtomiin yksityiskohtiin. Kirjassa liikuttiin monilla eri tasoilla ja kirjailijan oma elämä asettui usein yhteen historiallisen päähenkilön Margurite de la Rocquen kanssa, joka hylättiin 1500-luvulla autiolle saarelle. Kirjaa sävytti väsymys monessa kerroksessa ja yhtenä kantavana teemana myös äitiys, joka oli selkeämpi synnyttäneille lukijoille. Hyvin saman oloinen kuin Mia Kankimäen “Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin“, mutta feministisemmällä asenteella.

20201201_094132

ELINA JOKINEN: PÄIVÄ, JONA STELLA JULMALA TULI HULLUKSI (TUUMA 2020)
★★★★/★★★★★

Bongasin tämän kirjaston uutuuksien hyllystä ja nimi kutsui lainaamaan. Yllätyin todella iloisesti, sillä tämä oli ihan huikea! Kirjan päähenkilö on Stella, mutta tarina etenee myös muiden kertojien voimien sen ollessa myös eräänlainen sukupolvitarina. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo siitä, miten Stella Julmalalla todellakin naksahtaa ja mitkä syyt ajavat nuoren perheen äidin käpertymään hulluuden syliin. Kerronta etenee hyvin ja teksti on kaunista ja tuoretta, tekee mieli lukea vielä yksi luku ja ehkä vielä toinenkin.

Tällä teoksella on myös eräänlainen sisarkirja Säröjen kauneus, joka odottaa vielä lukemista, sillä sain tietää sen olemassaolosta vasta, kun tämä oli jo puolessa välissä.

TOVE JANSSON: MUUMILAAKSON MARRASKUU (1970 / WSOY 2008, 21. PAINOS)
★★★★/★★★★★

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollut.” Vaikka olen lukenut aikoinaan kaikki Muumi-sarjakuvat, niin kirjoihin en ole jostain syystä koskenut. Aika taisi vihdoin olla kypsä ja päätin lukea Muumilaakson marraskuun.

Se oli ihana! Melankolinen, suloinen, synkkä, kaunis ja pehmyt kuin vasta satanut lumipeite. Kun kuka mistäkin omasta henkilökohtaisesta syystään Hemuli, Tuhto-homssu, Vilijonkka, Ruttuvaari ja Mymmeli saapuvat Muumilaaksoon, he huomaavatkin muumiperheen olevan poissa. Sekalainen joukko jää asuttamaan muumitaloa, kohtaamaan omat kipupisteensä ja oppivat jokainen jotakin uutta – paitsi Mymmeli, tietty, joka pyrkii vain mukavuuteen. Tove janssonmaiseen tyyliin mukana myös liuta pieniä elämänohjeita, kuten ettei asioita kannata päästää kasvamaan liian suuriksi.