Lokakuun luetut

RIINA TANSKANEN: TYMPEÄT TYTÖT – AIKUISTUMISRIITTEJÄ (INTO KUSTANNUS 2021)
★★★★★/★★★★★
Jos et jo seuraa instagramissa @tympeattytot-tiliä, niin nyt olisi hyvä ellei jopa täydellinen aika aloittaa. Sieltä saat hyvää osviittaa siihen mitä Riina Tanskasen sarjakuvakirja Tympeät tytöt – aikuistumisriittejä sisältää.

Siinä missä instatilillä on yleensä pitkä kuvateksti yhden kuvan yhteydessä, niin itse kirja sisältää yhdeksän pidempää tarinaa tyttöydestä ja tyttönä kasvamisesta yhteiskunnan rakenteissa. Se herättelee vanhoja muistoja ja kokemuksia, jotka on jo itse lapsuudesta ja nuoruudesta unohtanut, sanoittaen niitä kollektiivisia tyttöyden kokemuksia ja saa ymmärtämään, että asiat ei olleet silloin ok eikä ne ole sitä nytkään. Koen, että tämä olisi aika hemmetin kova lisä yläasteen ja/tai viimeistään lukion pakollisena luettavien teosten listalle (jos sellaisia vielä on olemassa ja tällä voisi vaikka korvata sen ikuisen seittemän veljestä -teoksen pakkoluettamisen), sillä tämä antaa varmasti yhtä paljon ymmärrettävää muillekin nuorille sukupuolien edustajille kuin vain tytöille.

ANNIINA NURMI: RAKASTAN JA VIHAAN VAATTEITA (KUSTANTAMO S&S 2021)
★★★★/★★★★★

Tästä kirjasta lisää täällä.

MATT HAIG: KESKIYÖN KIRJASTO (AULA & CO 2020)
★★★★/★★★★★


“Olet ilmeisesti tajunnut,
että elämä voikin olla elämisen arvoista,
kunhan vain löytää oikean elämän elettäväksi.”


Luin syyskuussa jossittelevan Anna Karhusen kirjan Jos, jossa päähenkilö eli erilaisten mitä jos -päätöksien jälkeisiä elämiä. Matt Haigin Keskiyön kirjastossa on sama teema, mutta h i e m a n paremmin rakennettuna.

Nora päätyy tekemään itsemurhan kokiessaan elämänsä täysin turhana ja vääränlaisena, olevansa vain taakkana kaikille. Hän päätyy keskiyön kirjastoon, jossa jokainen teos kertoo uuden elämäntarinan, jos hän olisikin tehnyt elämässään jonkin toisen valinnan. Nora saa vierailla näissä eri elämissä ja jos jokin niistä tuntuisi hänestä juuri oikealta, hän saisi myös jäädä elämään sitä elämää kuoleman sijaan. Siinä missä Jos veti mutkia kovinkin suoraksi, Keskiyön kirjasto astuu hieman syvemmälle. Se avaa yksilön omien valintojen vaikutuksia myös ympäröiviin henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa. Se saa miettimään niitä asioita joita kadumme omassa elämässämme ja onko niitä oikeasti syytä edes katua ja onko se, mistä kaikkein eniten haaveilimme sittenkään se, mitä elämältä olisimme edes halunneet.

Mikä on se lopulta se elämä jossa Nora haluaisi jatkaa vai onko sellaista olemassakaan?

MERJA MÄHKÄ & UNNA LEHTIPUU: SIJOITTAJAKSI 7 PÄIVÄSSÄ (ALMA TALENT 2019)
★★★★/★★★★★

Olen nyt sijoittanut muutamia vuosia, mutta luin tämän ihan mielenkiinnosta ja oppiakseni ehkä jotain uutta niistä asioista, mitkä ovat minulle vielä epäselviä. Sijoittajaksi 7 päivässä ei lopulta tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta tietoa ja niitä asioita mitä olin siltä kaivannut ei ollut – vaikka monia asioita avattiin todella pitkälle, monet perustermit jäivät silti selittämättä. Ihan kiva ja kansantajuinen kirja luettavaksi jota voin suositella lämpimästi, jos sijoittaminen kiinnostaa, mutta googlettaminenkin toimii aivan hyvin ja löytää myös tarkemmin ne itse kaipaamansa vastaukset.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita (Kustantamo S&S 2021)


Jotta muotiteollisuus voi myydä enemmän, se haluaa tuottaa meissä tyytymättömyyttä itseemme:
se saa tuntemaan meidät vajavaisiksi, ja lääkkeeksi tähän meille tarjotaan uusia vaatteita,
joiden uskotellaan tekevän meistä jälleen ehjiä ja onnellisia.


Vaatealan vastuullisuus (vastuuttomuus) on aihe, joka on omassa kuplassa usein framilla, sillä olen itsekin työskennellyt pitkään vaatealalla ollen ennen juuri se tyyppi, joka kantoi kassikaupalla uutta trendirytkyä kotiin mitään sen suuremmin ajattelematta. Lopulta ymmärsin, että niillä ostoksilla yritin vain täyttää tyhjyyttä sisälläni siinä tietenkään onnistumatta ja sitten ymmärsin sen kuinka kestämätöntä toimintaa se on ja on ollut. En voi sanoa, että nykyäänkään ostaisin vaatteita pelkästään tarpeeseen, sillä nykyinen vaatevarastoni kestäisi varmaan loppuelämäni, jos fyysinen kokoni pysyisi samana, mutta onnistun silti suurimman osan ajasta blokkaamaan uuden ostamisen halun tunteet täysin turhina – välillä vanha tapa korjata surua ja tyhjyyttä ostamisella nostaa rumaa päätään, mutta onneksi nykyään erotan sen paremmin ja osaan etsiä juurisyitä toiminnalleni.

Kun kuulin, että Anniina Nurmi kirjoittaa vaatealasta kirjaa olin todella innoissani. Varasin teoksen kirjastosta heti kun se oli mahdollista ja nyt se on vihdoin myös luettu. Rakastan ja vihaan vaatteita teoksessaan Nurmi avaa vaatetuotannon ongelmia niin rakennetasolla kuin henkilökohtaisestikin. Kuinka helppoa on valmistaa itse vastuullisia vaatteita tai löytää niitä kaupasta? Mitä kaikkia mittareita edes käytetään mittaamaan vaatteen vastuullisuutta? Jos vaate on ekologinen, mutta täysin epäeettisesti valmistettu ihmisarvoa polkien tai toisin päin, onko se silloin lainkaan vastuullinen? Voiko vaatteita edes kategorisoida vastuullisiin ja vastuuttomiin, kun koko vaateteollisuus pyörii liikatuotannon periaatteella maailman täyttyessä vaatteista, joita kukaan ei välttämättä koskaan tule käyttämään?


Pienten vaatealan yritysten on kuitenkin hankala kilpailla järjestelmässä,
jonka kirjoittamattomat säännöt on rakennettu siten,
että se, joka myy eniten ja halvimmalla, menestyy parhaiten.


Nurmi ei kirjassaan paasaa tai syyllistä, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat (kuinka kammottavaa esimerkiksi on se, että Inditex tuotti vuonna 2018 50 tuotetta s e k u n n i s s a, eikä se edes ole kaikkein nopein tahti pikamuotimaailmassa). Kirja herättelee pohtimaan lukijan omaa kuluttajuuttaan ja saa katsomaan omaa vaatekaappiaan taas uusin silmin. Se opettaa näkemään viherpesun taakse ja tunnistamaan sitä sekä haastamaan mm. ne vanhat ja laiskat ajatukset siitä, että alle minimipalkka on silti ihan ok palkka siellä kaukana jossain, missä meidän vaatteemme tehdään (ei, ei se ole, vaan kertoo lähinnä riistosta) ja muistuttaa myös siitä, että meidän globaalissa pohjolassa tekemillämme valinnoilla voi olla ja onkin suuri vaikutus globaalissa etelässä.

Asioita voi myös kuitenkin muuttaa, niin omassa ajattelussaan ja käytöksessään, mutta myös luomalla painetta yritysten suuntaan. Jos aiot boikotoida yritystä, jonka toiminta ei mielestäsi ole vastuullista, niin kerro yritykselle syysi katoamisen sijaan ja vaadi parempaa. Ole se “vaikea” asiakas, mutta älä dumppaa kaikkea myyjän niskaan, vaan lähesty yritystä suoraan – viesti on aina voimakkaampi suoraan asiakkaalta kuin myyjän välittämänä, sen voin kertoa ihan kokemusasiantuntijan roolissa. Nurmi kysyi maaliskuussa 2021 Suomen Tekstiili ja Muoti Ry:n vastuullisuusryhmän kokouksessa tärkeimpiä tekijöitä, joiden takia yritykset panostavat vastuullisuuteen. Paine kuluttajilta oli toiseksi suurin syy, joten sillä on suuri merkitys mitä me kuluttajina vaadimme ja minne suuntaamme rahoinemme – varsinkin hyvin toimeentulevat ihmiset. Varattoman on ostettava vaate tarpeeseen sieltä, mihin hänellä on varaa, mutta varakkaan on hyvä miettiä onko hänen tarpeellista ostaa samanlainen vaate mitä häneltä löytyy jo kotoa yhdeksän (ja se on aivan eri keskustelu se, miksi työssä käyvällä ihmisellä ei tässä yhteiskunnassa ole välttämättä varaa ostaa vaatteita ja muita tuotteita kuin alennusmyynneistä) ja siksi näkisin vastuullisuuskeskustelun, niin vaatteiden kuin muidenkin kulutustuotteiden ja lomalentojen kohdalla olevan myös hyvin toimeentulevien ihmisten asia pelkkien yritysten ja rakenteiden syyttelyn sijaan. Ei vähävaraiset, tarpeeseensa ostavat ihmiset pidä pikamuotiketjuja pystyssä, vaan hyvin toimeentulevat ihmiset jotka ostavat koska haluavat.

En henkilökohtaisesti usko ostolakkoihin vaatteidenkaan suhteen, mutta uskon harkitsevampaan kuluttamiseen.

★★★★/★★★★★

Syyskuun luetut, osa 2

HELMI KEKKONEN: VIERAAT (SILTALA 2016)
★★★★★/★★★★★
En ole koskaan ennen lukenut Helmi Kekkosen teoksia, vaikka niistä olenkin kuullut maailman sivun verran suositteluja ja kehuja – ei vain ole tullut tarttuneeksi. Vieraat oli hyvä teos aloittaa tutustuminen, sillä se oli niin kaunis, hengästyttävä ja painostava kuin nouseva ukkonen ettei sitä olisi malttanut laskea iltaisin käsistään.

Vieraat on tarina illalliskutsuista, muttei se kerro niistä lainkaan. Se on vain kattaus, johon vieraat asettelevat omat elämänsä, kokemuksensa, tunteensa. Ihmiset, kohtalot, tutut ja vieraat, jännitteet, katseet ja sanomattomat sanat. Erillään, mutta saman kattojen tasalle nousevan maiseman äärellä. Pieniä hetkiä, jotka muuttavat kaiken suunnan. Kaikki on valmista vieraiden tulla.


Kuuntelen kaupungin ääniä ja mietin miten minun elämästäni tuli näin yksinäistä
ja silti sellaista mistä en mitään muuttaisi, mietin miksi en kaipaa ketään vierelleni, en enää.


OLGA KOKKO: MUNAMETSÄ (S&S 2019)
★★★/★★★★★
Olga Kokon Munametsä oli ristiriitainen lukukokemus, sillä parhaimmillaan se oli hauska ja oivaltava sekä juuri sopivan nasevasti feministinen. Samaan aikaan se oli kuitenkin sellaista mukahauskaa luettavaa kuin ei vain olisi osattu lopettaa vitsiä ajoissa eikä se vaan enää naurata.

Kirjan päähenkilö aloittaa uudessa työpaikassa, ärsyyntyy työkavereistaan, potee huijarisyndroomaa ja käy ahkerasti munametsällä. Hän myös pitää aiheesta blogia sekä youtube-kanavaa (ja varsinkin näihin youtube-juttuihin väsyin kaikkein eniten). En tiedä oliko hahmot tarkoituksella tosi karikatyyrimaisia, mutta ärsyttäviä ne kyllä olivat – mikään hahmoissa ei tuottanut yllätystä tai saanut pitämään heistä yhdestäkään. Pääsäännöllisesti tasapaksu teos muutamilla onnistumisilla.

MOOSES MENTULA: TOISET MEISTÄ (WSOY 2020)
★★★★/★★★★★
En tiennyt tästä kirjasta m i t ä ä n, mutta kansi houkutteli tarttumaan kirjaan ja takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta. Lopulta tämä tulikin luettua ihan muutamassa päivässä, kun tarina imaisi mukaansa.

Mooses Mentulan Toiset meistä kertoo syrjäytyneestä Tinosta, jonka arki muuttuu dramaattisesti, kun hän lakkaa tuijottamasta suoratoistona akvaariokuvaa tietokoneensa näytöltä ja alkaa kirjoittaa tarinoita. Tarinat imaisevat Tinon sisäänsä eikä lopulta enää ole varmuutta siitä mikä on todellista ja mikä on tarinaa. Todella mielenkiintoinen lukukokemus ja mukava yllätys, Mentulalta lukisin mielelläni muitakin teoksia.

Syyskuun luetut, osa 1

ANNA KARHUNEN: JOS (KOSMOS 2021)
★★★/★★★★★
Jokaisen meidän mielessä on varmasti käynyt joskus ajatus mitä jos? Anna Karhusen esikoisromaanissa ajatusta on venytetty neljään mitä jos -tarinaan, joissa päähenkilön erilaiset elämänpäätökset syntyvät ystävän vauvakutsuilla.

Kertojan elämän käännekohtia määrittävät pohdinnat siitä, että pitäisikö jäädä väkivaltaiseen parisuhteeseen, tehdä lapsi, pettää, vaihtaa työpaikkaa, erota, deittailla vai mitä ihmettä? Mitä jos teen niin ja näin, niin mitä sitten tapahtuu? Mitä jos olisinkin tehnyt jonkin toisen valinnan, niin olisinko juuri tässä juuri nyt? Jossittelu lienee kuulunut ihmisen ajatusmaailmaan siitä lähtien, kun elämä ei enää ollut pelkkää selviytymistä ja omille ajatuksille jäi aikaa. Tuntuu myös, että se olisi jonkinlainen nykyaikainen kansantauti ja elämää eletään jossitellen eteen- että taaksepäin. Joskus se on toki ihan hauska ajanviete, jos jossittelee vain hupsutteluksi ilman turhaa ja liiallista märehtimistä. Kirjan aiheeksikin se on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti tällä kertaa lopputulos oli kovin tasapaksu. Kirjaa luki yleisestä mielenkiinnosta eteenpäin, mutta siitä ei oikeastaan nauttinut eikä sen päähenkilöt, kertoja mukaanlukien, saaneet kiintymään itseensä millään lailla. Teksti oli paikoitellen hyvää, mutta suurimmaksi osaksi jotenkin todella tylsää ja mitäänsanomatonta. Kolmas tähti Saara Helkalan kuvituksista.

JULIA THURÉN: KAIKKI KULUTTAMISESTA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Jos olet lukenut Julia Thurénin blogia tai muutama vuosi sitten ilmestyneen Kaikki rahasta -kirjan, niin tiedät aika hyvin mitä tältä uudelta Kaikki kuluttamisesta -teokselta odottaa – tyylillisesti siis.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu läpileikkaus kuluttamisen historiasta, sen rakenteista (aina ne rakenteet!) ja tulevaisuudesta. Se on, kieltämättä, kovin keskiluokkaisesta näkökulmasta kirjoitettu, mutta mitä muuta voi odottaa keskiluokkaisen kirjailijan kynästä syntyneen? Kun kirjaa ei lue minkään luokan lasit silmillä, siitä saa kaikkein eniten irti. Mitä kaikkea kuluttaminen oikeastaan pitää sisällään ja mitä eri tapoja on kuluttaa? Yleensä ajattelemme kuluttamista ja sijoittamista vain silloin, kun raha liikkuu, mutta tosiasiassa sanoihin sisältyy paljon muutakin. Kulutamme myös aikaamme sekä sijoitamme sosiaalisen pääomaan, sivistykseen ja hyvinvointiin pörssin sijaan.

Miten siis kuluttaa paremmin oli sitten kyseessä raha tai aika? Kirja ei, tietenkään, kerro valmiita vastauksia, vaan asioita joutuu miettimään ihan itse omaan elämäänsä ja toimintatapoihinsa peilaten. Mikä on minulle tärkeää, mihin olen valmis laittamaan aikaani tai rahaani? Mitä ovat omat arvoni ja elänkö niiden näköistä elämää, kulutanko niin kuin haluan vai performoinko elämääni muille? Mitkä asiat elämässäni ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja? Onko kestävää kulutusta olemassa ja jos on, niin milloin se on jokaisen ulottuvilla? Jos Thurénin kirjoitustyyli nappaa, niin suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, mutta jos pidät kuivemmasta tietokirjallisuudesta etkä siedä keskiluokkaista elämäntyylin esiintuomista, niin sitten ei kannata.


“On lohdullista, että kenenkään ei tarvise luopua tärkeimmistä asioista tavoitellakseen elämää, jonka tämä planeetta ja sen lajit kestävät. Sellaisia kuten ystävyys, rakkaus, nauru, tunteminen, itsensä toteuttaminen, toimijuus ja osallisuus,
haaveilu, kiitollisuus, muiden auttaminen ja autetuksi tuleminen.”


TEEMU KESKISARJA: KIRVES – TOIVO HARALD KOLJOSEN RIKOS JA RANGAISTUS (SILTALA 2015)
★★★★/★★★★
Kyllikki Saaren sekä Bodom-järven tapaukset tuntevat kaikki, mutta kyllä Toivo Harald Koljosenkin nimi olisi hyvä painaa mieleen varsinkin, jos true crime kiinnostaa ja/tai Satakunnassa viettää aikaansa. Pikkurikollisena tunnettu Koljonen laittoi Huittisissa 40-luvulla kerralla kirveellä kylmäksi kuusi ihmistä sen enempiä silmää räpäyttämättä tai tunnontuskia asiasta tuntematta. Teemu Keskisarjan kirjassa paneudutaan Koljosen aukkoja täynnä olevaan historiaan erilaisten asiakirjojen avulla ja koitetaan selvittää, mistä kaikki sai alkunsa. Miksi Koljonen päätyi tarttumaan kirveen varteen, mitkä olivat käänteen tekeviä hetkiä hänen elämässään? Mistä on peräisin pahuus, julmuus tai hulluus? Kaikkeen ei löydetä tai saada vastausta, tietenkään, mutta matka on mielenkiintoinen ja vetävästi kirjoitettu ilman, että millään asialla mässältäisiin. Kirja tarjoilee myös monia pieniä knoppeja ja itsekin opin mm. seinähullu-termin alkuperän sekä sain varmistuksen siitä, että idiootit ovat sangen vaarallisia yhteiskunnalle.

Elokuun luetut

OTTESSA MOSHFEGH: VUOSI HORROKSESSA (2018 / AULA & CO 2020)
★★★/★★★★★


“Heti kun ihminen antaa periksi yleistyksille, hän luopuu oikeudestaan päättää itse”


Kirjan päähenkilö on verrattain tuore ja varakas perijär, jolla näennäisesti on kaikkea – viehättävä ulkonäkö, rahaa, paperit huippuyliopistosta sekä asunto Manhattanilla. Ainoa asia mitä hän kuitenkaan haluaa tehdä seuraavan vuoden ajan on olla lääkkeiden luomassa horroksessa, nukkua. Millään muulla ei ole väliä.

Päähenkilö hakeutuu psykiatrin juttusille (joka on joko huonoin tai nerokkain alansa ammattilainen, en oikein osannut päättää kumpi oli kyseessä), jonka avulla hän saa käsiinsä unilääkkeitä ja rauhoittavia joilla ylläpitää kaikesta muusta maailmasta erottuvaa unimaailmaansa. Olisi helppoa sanoa, että hän hakeutuu pillereiden luomaan illuusioon maailmasta siksi, että on vastikaan menettänyt molemmat vanhempansa tai että hänen suhteensa erääseen mieheen, Trevoriin, on kaikkea muuta kuin terve, mutta lopulta tuntuu kuitenkin siltä, että ne ovat hänelle lähes merkityksettömiä asioita. Ehkä joskus on vain todellakin irrottauduttava kaikesta ymmärtääkseen mitä ihan oikeasti on ja tarvitsee.

Kirja ihastuttaa ja se ärsyttää, henkilöhahmot ovat todella irrallisia (mutta mitä muuta ne voisivatkaan olla, kun ollaan kuitenkin h o r r o k s e s s a, jossa ajatukset eivät ole kovin kirkkaita) eikä lukija oikein tiedä missä mennään. Se ei liene tarkoituskaan, sillä eihän päähenkilökään tiedä kulmakioskin kahvikuppien, jäätelön ja rauhoittavien rytmittäessä elämää. Teos hyökkää ja hyväksyy, siinä ehkä vähän eksytään, mutta sitten taas löydetään jotakin siitä mikä on ehdottoman tärkeää ja mikä ei. Ehkä vuosi horroksessa tekisi yhdelle, jos toisellekin meistä ihan hyvää.


“Nyt menee hyvin, minä ajattelin. Tein vihdoinkin jotain todella merkityksellistä. Nukkuminen tuntui hyödylliseltä. Jokin oli selkiytymässä. Syvällä sydämessäni tiesin – ja siinä olikin varmaan kaikki mitä sydämeni siihen aikaan tiesi – että kun olisin nukkunut tarpeeksi, olisin taas kunnossa. Olisin uudistunut, uudestisyntynyt. [..] Entinen elämäni olisi pelkkää unta, ja voisin aloittaa kaiken alusta murehtimatta menneitä, vahvistuneena vuoden mittaisen levon ja rentoutuksen tuomasta auvosta ja seesteisyydestä.”


JENNY OFFILL: ILMASTOJA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★


“Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne joita lajien häviäminen harmittaa,
ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”


Pidin suunnattomasti Jenny Offillin esikoisesta Syvien pohdintojen jaosto, jonka hajanaiset ajatukset kietoutuivat toisiinsa ihastuttavasti ja kevyesti, kuin ylöspäin kiemurteleva savu itsekseen sammuneesta kynttilästä. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotin tältä uutukaiselta teokselta suuria – vielä kun aihekin on lähellä omaa sydäntä (ja ahdistusta). Offill kirjoittaa tässäkin samalla tyylillä, hajoittaen ajatukset ryppäiksi, jotka jotenkin sitten kietoutuvat toisiinsa ja kuljettavat juonta eteenpäin, mutta tällä kertaa samanlainen taika puuttui. Kaikki oli liian levällään, ihmiset onttoja ja tahdottomia, kuin sivuhenkilöitä kaikki tyynni.

Ei siis siinä, ettenkö silti olisi pitänyt tästä jollain tapaa, pidin kyllä. Osaahan Offill edelleen kirjoittaa ja aihe on ajankohtainen sekä tärkeä – miten pitää elämänhalua ja elämää ylipäätään yllä, kun maailmanloppu uhkaa ilmastokatastrofin muodossa? Miten vastata huolestuneiden kysymyksiin lohduttavasti, kun itseltäänkin alkaa usko ja jaksaminen loppua? Kuinka kasvattaa lapsi tässä maailmanlopun maailmassa, mistä löytää viimeinen turvallinen paikka ja mitä tehdä huumeista riippuvaisen veljen suhteen, kun toivo tuntuu olevan loppu jokaisen kohdalla?

Nopeasti luettu, ajatuksissa edelleen.


“Tulee aika, jolloin ihmiset ovat hulluina. Ja jos he näkevät jonkun, joka ei ole hullu,
he käyvät hänen kimppuunsa sanoen: “sinä olet hullu”, koska hän ei ole samanlainen kuin he itse.”


Elämäni kirjojen mukaan

Olin ajatellut kirjoittaa loppuun ihan muita tekstejä, mutta työnteko ja kouluhommien viimeistely ovat viime aikoina rajoittaneet niin vapaa-aikaa kuin ihan yleisestikin aikaa kasata ajatuksiaan ymmärrettäväksi tekstiksi asti. Sen sijaan päätin tehdä tällaisen hupailun, jonka olen jo joskus aiemmin tehnyt vanhan blogialustan puolella, mutta bongasin nyt uudelleen tehtäväksi Suttastiinan blogista. Miten siis oma, viime vuosina erittäin tyhjäksi myyty ja lahjoitettu kirjahyllyni kuvailisi minua? Jotenkin näin:

1. Mies vai nainen? post-alfa (Paperi T)

2. Millainen olet? Hobitti (J.R.R. Tolkien)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of Mystery and Imagination (Edgar Allan Poe)

4. Kuinka voit? Korkeintaan vähän väsynyt (Eeva Kolu)

5. Kuvaile asuinpaikkaasi: Sissäällämpiävvää*

6. Mihin haluaisit matkustaa? Joulua pakoon (John Grisham)

7. Paras ystäväsi: Nukkumatti (Lars Kepler)

8. Lempivärisi: Krokotiilin keltaiset silmät (Katherine Pancol)

9. Millainen sää on nyt? Valo pilkkoo pimeää (Pekka Kytömäki)

10. Paras vuorokaudenaika: Kesäkirja (Tove Jansson)

11. Mitä pelkäät? Kaiken käsikirja (Esko Valtaoja)

12. Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, mikä sen nimi olisi? Enimmäkseen harmiton (Douglas Adams)

13. Millainen parisuhteesi on? Erittäin salaisia juttuja (Barbro Lindgren)

14. Päivän mietelause: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vihdoinkin eroon ajattelusta! (Hannes Stein)

16. Miten haluaisit kuolla? Rakkaudesta (Jani Toivola)

Löytyykö hyllystä samoja teoksia ja mitä sun kirjahyllysi kertoo sinusta?

*Sissäällämpiävvää on Huittisten kotiseutuyhdistys ry:n ja Huittisten seudun kansalaisopiston Huittisten kotiseutupiirin kasaama kokoelmateos ja sen tekstit ovat lähtöisin usean eri kirjoittajan kynästä.

Heinäkuun luetut

SUVI VAARLA: WESTEND (WSOY 2019)
★★★★/★★★★★
Oon aina miettinyt sukupolviromaaneja joinain sellaisina itselleni kaukaisina asioina, joita min isovanhemmat ja vanhemmat saattoivat lukea. Kun luin Suvi Vaarlan Westendin ymmärsin vihdoin mitä sukupolviromaani tarkoittaa. Westend on todellakin mun sukupolven romaani. Kirjan päähenkilö Elina on itseäni muutaman vuoden vanhempi (joten min isoveli saisi tästä varmaan vielä napakamman otteen kuin minä), joka aikuisena pohtii sitä mistä kaikesta hänen perheensä 90-luvun laman aikana selvisi ja mistä ei sekä avaa minkälainen ilmapiiri kasvatti kokonaisen sukupolven. Kirjassa kulkee rinnakkan Elinan lapsuus ja aikuisuus vuodesta 1984 lähelle 2010-lukua asti, mutta ei mitenkään sekavasti vaan keskittyen, eteenpäin soljuen ja kuljettaen, selittäen ja avaten.

En luonnollisestikaan muista 80-luvun nousukautta ja melko hatarasti myös 90-luvun alun, mutta kirja palautti monia asioita mieleen. Aloitin koulun vuonna 1993 ja muistan hämärästi aikakauden puheet siitä, että onko koulua mihin mennä, onko opettajia ja sitten ne pilkotut pyyhekumit. Piti olla säästeliäs ja reipas (olin kyl lapsena kaikkea muuta kuin reipas, kunnes “reipastuin”). Ala-asteella sentään sai vielä uusia kirjoja ensimmäisillä luokilla, mutta mitä isommille luokille siirtyi, niin sitä varmemmin sai useaan kertaan kierrätetyn, repaleisen ja sotkuisen kirjan. Westendissä Elinan yrittäjäperhe saa ja menettää nopeasti kaiken, mutta siihen en löytänyt perus duunariperheen kasvattina samaistumispintaa. Ymmärsin toki, ettei meillä ollut paljoa rahaa ja mm. veljen vaatteet kiersivät käytössä minulle, mutta emme olleet aivan köyhiäkään. Myönnän toki, että kaikki se lapsuudessa kuultu ja koettu rahojen vähyys on varmasti vaikuttanut siihen, että minusta on kasvanut säästeliäs ja vastuullinen rahankäyttäjä – suorastaan pakonomainen säästäjä. Uskon, että Vaarlan Westend puhuttelee jollain tapaa kaikkia yli 30-vuotiaita.

Se kertoo sukupolvesta, joka ei uskalla kiintyä liikaa,
koska kaikki mikä ihmiselle annetaan,
voidaan ottaa pois.

JANI TOIVOLA: MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN (SILTALA 2016)
★★★★/★★★★★
&
JANI TOIVOLA: KIRJA TYTÖLLENI (WSOY 2018)
★★★★/★★★★★
Luin tosiaan kesäkuussa Jani Toivolan Rakkaudesta-teoksen ja nyt heti perään heinäkuussa hänen aiemmat kirjansa Musta tulee isona valkoinen ja Kirja tytölleni. Toivola on todella taitava kirjoittamaan ja erityisesti sanoittamaan eri asioita ja tunteita jolloin hänen tekstiensä lukukokemuksista tulee myös itseä herätteliviä ja uusia ajatusmalleja. Valkoisena cis-hetero naisena on myös valtavan hienoa ja avartavaa lukea mustan homomiehen aitoja ja oikeita kokemuksia maasta, jossa itse elää hyvinkin etuoikeutettua elämää ilman, että ulkoinen habitukseni luo sen suurempia ennakkoluuloja minua kohtaan.

On todella vaikeaa erotella näitä kahta kirjaa toisistaan, sillä ne punoutuvat omassa mielessäni niin tiukasti yhteen luettuani ne lähes peräkkäin. Ensimmäisessä kirjassa Toivola avaa omaa elämäänsä ja kasvukertomustaan ja toisessa kirjassa sitä on helppo peilata siihen, miten elämä kietoutuukin pienen tyttären ympärille nostaen välillä niitä ihan samoja kasvukipuja esiin. Vaikka pidänkin Toivolan tyylistä kirjoittaa todella paljon, niin kolme kirjaa aika lailla peräkkäin oli lopulta kuitenkin liikaa. Kirjoissa toistuvat niin vahvasti samat teemat ja myös samat asiat, että välillä tuli olo siitä, että tiedän tämän jo, kerro jotain uutta. Jos kirjojen lukemisen välissä olisi ollut vuosi tai kaksikin, niin fiilis olisi varmasti ollut aivan erilainen, mutta näin nopeasti luettuna toistoa tuli liikaa.

SUVI AUVINEN: KALTAINEN VALMISTE (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Mietin todella pitkään tässä ruudun edessä, että mitä osaisin Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -teoksesta sanoa. En tiedä osaanko vieläkään sanoa mitään. Tälle teokselle olisi pitänyt antaa enemmän aikaa, päivä jokaiselle erilliselle tekstilleen, jolloin sen kaiken olisi (ehkä) ehtinyt sisäistää ja pohtia ennen kuin jo tuuttaa lisää asiaa aivoihinsa, mutta ahmaisin kaikki osiot kahdessa päivässä, koska en vain osannut lopettaa lukemista.

Välillä olin samalla aaltopituudella Auvisen kanssa, välillä aivan eri mieltä ja sitten taas nyökkäilin. Otin lukiessani tekstistä kuvia ja lähetin eteenpäin, että näinhän se juurikin menee. Teos jakautuu yhdeksään eri aihealueeseen, jotka kuitenkin linkittyvät jollain tapaa yhdeksi. Yhteen nivoutuvat niin pulut, anarkismi kuin muumitkin, mutta ennen kaikkea läsnä ovat toivo ja rakkaus – uskoa unohtamatta. Oma suosikkini kantaa juurikin otsikkoa Toivosta, sillä se on yksi suurimmista tätä elämää eteen päin vievistä voimista. Vahva lukukokemus, jolle suosittelen antamaan oikeasti aikaa (tai tekemään tosi kattavat muistiinpanot lukiessaan!)

SAARA TURUNEN: JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA (TAMMI 2021)
★★/★★★★★
Odotin innolla Saara Turusen uutta teosta Järjettömiä asioita, sillä pidin todella paljon hänen aiemmasta teoksestaan Sivuhenkilö ja olin kuullut tästä paljon hyvää. Valitettavasti tämä jäi jonnekin Rakkaudenhirviön tasolle, enkä pitänyt tästä juuri lainkaan ja luin kirjan vähän väkisin loppuun.

Ei siinä etteikö Turunen oli todella hyvä kirjoittaja, sillä sitä hän kyllä on. Tämä kevyen autofiktiivinen teos vain on verrattavissa todella tylsän päiväkirjan lukemiseen eikä siitä saa oikeastaan mitään irti. Päähenkilö ei osaa päästää irti parisuhteestaan espanjassa asuvaan mieheen, vaikka vaikuttaa siinä onnettomalta ja puristaa miehen otteeseensa vasta, kun joku toinen tämän mielellään ottaisi rakkaakseen. Se suomalaisuuden kuvaus mikä onnistui Rakkaudenhirviössä hyvin ei löydä maaliaan tässä uudessa teoksessa – läpi paistaa jonkinlainen jatkuva tyytymättömyys kotimaahan ja sen ihmisiin. Tyytymättömyys omaan itseensä. Ja kyllä, teoksessa on hyviä pohdintoja ja häilymistä järjen ja tunteiden välimaastossa, niistä järjettömistä asioista joissa välillä on kaikkein eniten järkeä, mutta se kaikki jää sen tyytymättömän väninän alle, joka olisi oikeasti hyvä jättää sinne jonnekin yksityisten päiväkirjasivujen väliin.

Sanon aina ajatelleeni, että rakkaus ratkaisisi kaikki ongelmat,
mutta vasta myöhemmin ymmärsin, ettei rakkaus ole näistä asioista erillinen.

Kesäkuun luetut

DELIA OWENS: SUON VILLI LAULU (2018 / WSOY 2020)
★★★/★★★★★
Yksin suolla lapsuudesta asti asunut tyttö, rakkaus ja pikkukaupunkia ravisteleva murha. Miten kutkuttava juoni ja kuinka ylistäviä arvioita kirjan kantta myöten! Tämän kirjan oletuksena jo lähtökohtaisesti oli se, että tulet lukemaan jotakin ällistyttävää, upeaa ja ennen kokematonta. No jaa.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, juoni vetävä ja luontoa kuvattu kovin kauniisti, ei siinä mitään. Samaan aikaan kirja oli myös toisteinen, lattea sekä paikoitellen jopa tylsä ja ennalta-arvattava. Tarina ei missään vaiheessa imaissut mukaansa ja välillä toivoi sen jo päättyvän. Ei todellakaan puolen vuoden kirjastojonon arvoinen teos, mutta ihan kiva seiskapuol silti.

KOKO HUBARA: BECHI (OTAVA 2021)
★★★★/★★★★★
Kun kirjasto lähestyi viestillä, että lainani erääntyy ihan just tunsin lievää pakokauhua, sillä olin vasta aloittelemassa Koko Hubaran Bechiä (sen siitä saa, kun kolme mielenkiintoa herättänyttä kirjaa lävähtää yhtä aikaa lainattavaksi varausjonon painaessa niskassa) ja pelkäsin, etten ehdi sitä lukea. Luuloni oli lopulta väärä, sillä teoksen luki lopulta yhden päivän aikana ja silti ehti katsoa myös parin pelin verran futista – Bechi vain imaisi mukaansa! Ideaalissa maailmassa olisin ehtinyt pitää tätä lukemisen jälkeen käsissäni kauemmin kuin päivän, että olisin ehtinyt paneutua pariin kohtaan vielä uudelleen, sillä kirjasta jäi varmasti vielä jotain huomaamatta, ymmärtämättä!

Shoshanan ja Bechin, äidin ja tyttären, toisiinsa kietoutuvat tarinat olivat todella taidokkaasti kudottu yhteen – kuin kasassa olisi lopulta ollut vain yksi elämä, joka oli vain keriytynyt auki toistuvaksi taas uuden sukupolven elettäväksi. Bechin ja Shoshanan samanlaisuuteen pinoutuva erilaisuus, kaikki se keskinäinen kipu ja taistelu, kaipuu jostakin ja johonkin, jota ei oikein kumpikaan osaa toisesta sormella osoittaa. Sukupolvien kuilut ja niiden silti vääjäämätön mataluus, samojen muistojen erilaisuus ja perimän paino – toiseus tässä maassa, kirjailijaäidin perinnössä, toistuvissa traumoissa. Ihailin lukiessani sitä tapaa, jolla Hubara hivutti Shoshanan ja Bechin samankaltaisuutta sivujen sisään samalla, kun hahmot pyrkivät olemaan ja esittämään itsensä, toisensa, niin erilaisina. Erittäin vahva esikoisteos, suosittelen!

JANI TOIVOLA: RAKKAUDESTA (KOSMOS 2021)
★★★★/★★★★★
Myös Jani Toivolan Rakkaudesta koki saman pikaluvun kohtalon, kun päädyin lukemaan puolet kirjasta torstai-iltana, kun vääjäämätön palautus häämötti perjantaiaamusta. Rakkaudesta on esimmäinen teos, jonka luin Toivolan kirjoista ja sen perusteella haluan tarttua todellakin myös aiempiin.

Aion myös kirjoittaa tästä erillisen tekstin, koska kirja ja sen herättämät tunteet sen todellakin ansaitsee. Linkkaan tekstin tähän sitten myöhemmin, pahoittelut teaserista, haha!

AINO KALLAS: REIGIN PAPPI (1926 / OTAVA 1995)
★★★/★★★★★
&
AINO KALLAS: BARBARA VON TISENHUSEN (1923 / OTAVA 1995)
★★★/★★★★★
Niputan nyt säälimättä ja tylysti Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin yhteen nippuun, kun nyt sattuivat samojen kansienkin välissä olemaan. Sudenmorsiamen luin viimeksi viime vuonna, joten siihen nyt tällä kertaa puutu sen suuremmin. Teemahan näissä kolmessa on tosiaan sama: intohimoinen, kuolemaan johtava rakkaus.

Reigin papissa Paavali Lempelius “karkotetaan” vaimonsa Catharinan kanssa piskuiseen ja pakanaiseen Reigiin. Saman katon alle saapuu myöhemmin myös Jonas Kempe papinapulaiseksi, mutta päätyykiin lähinnä viekoittelemaan daemonin lailla Catharinaa (tai no, kumpikin siinä taisi vähän silmää vinkkailla). Vähän jo edellisessä kappaleessa spoilasin kuinka tässä (ja kahdessa muussakin tarinassa) lopulta käy, sillä ennen ei otettu uskon ja avioliiton asioita kovin kevyesti. Barbara von Tisenhusenissa taas on perheen kunnia koetuksella, kun aatelissyntyinen nuori nainen rakastuu palavasti alempisäätyiseen kirjanpitäjään. Ei otettu perheen kunniaakaan ennen kevyin ottein, sillä henkihän se lähtee tässäkin tarinassa. Ja siis ennen kuin kaikki te huudatte spoiler alert!!!, niin nää kaikki käy kyllä esiin jo ihan kirjan takakannesta.

Tekstilaji näissä kahdessa on kovin raamatullistempoinen, mutta silti kaunis. Hieman vanhahtavaa ja kovin uskonnollistakin, mutta eipä näitä nyt ihan eilen olekaan kirjoitettu. Ei modernin lukemiston ystäville, jos näin voisi sanoa.

SILJA VUORIKURU: AINO KALLAS. MAAILMAN SYDÄMESSÄ (SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA 2017)
★★★★/★★★★★
Oli todella mielenkiintoista lukea Kallaksen tuotantoa samaan aikaan, kun luki hänen elämäkertaansa (ei se varmaan kovin monen muun mielestä olisi ollut mielenkiintoista, mutta minua Aino Kallas nyt vaan tuppaa kiinnostamaan), jossa näidenkin tekstien syntymistä puitiin.

En ole kovinkaan montaa (jos yhtään?) elämäkertaa elämäni aikana lukenut, joten siihen nähden en voi verrata oliko tämä laitos hyvin tehty lajinsa edustajana, mutta ihan yleisesti ottaen pidin kovasti! Luin viime kesänä Aino Kallaksen päiväkirjat, joten olin jo jonkinlaisella taakilla asioista, mutta Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran luettuani tiedän nyt vielä enemmän. Teos oli erittäin kattava, selkeälukuinen ja hemmetin kiinnostava. Sain myös kulutettua mukavasti aikaa Google Mapsissa tutkiessani Ainon vanhoja kotikulmia ja -osoitteita Helsingissä. Sanon tästä aika lailla samalla lailla kuin Kallaksen päiväkirjoistakin viime vuonnaJos Aino Kallas ihmisenä kiinnostaa, niin suosittelen kyllä lukemaan. Muuten on varmaan aika joutavan päiväistä lukemistoa, haha.

Voin myös paljastaa, että kaksi kesäkuussa luetuista kirjoista päätyi myös omaan kirjahyllyyni!

Toukokuun luetut

JUHANI KARILA: PIENEN HAUEN PYYDYSTYS (SILTALA 2019)
★★★★★/★★★★★
Olen vältellyt tästä kirjasta kirjoittamista, koska mitkään osaamani sanat eivät voi tätä kunnolla kuvailla. Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys nousi kirjagramin puolella varsinaiseksi klassikoksi ja se keräsi ihailevia kommentteja joka puolelta. Hieman epäileväisenä seurasin sen ympärillä pyörteilevää keskustelua ja hypeä, kunnes vihdoin uskaltauduin itsekin sen äärelle.

Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin h i e m a n skeptinen ja aloin jo epäillä, josko saan koko kirjaa luettua koskaan kokonaan. Silmien pyöräytystä myöhemmin olinkin sitten jo koukussa tähän kummalliseen, lapinlisää pursuilevaan tarinaan jossa metelit rymistelevät pihapiirissä, peijoonit istuutuvat auton takapenkille ja hattarat… noh, ei mennä niihin nyt. Oranssinpunaisina hehkuvien kansien sisään uppoaa tarina Elinasta, joka palaa joka kesä synnyinsijoilleen Lappiin pyydystämään suolammesta hauen. Tänä kesänä kaikki mahdollinen (ja mahdoton) menee kuitenkin pieleen, aika hauen pyydystämiseen käy vähiin ja tarina, menneisyys on kerittävä hiljalleen auki ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä kirja imaisee mukaansa kuin suonsilmä, se naurattaa ja saa uskomaan vaikka ja mihin – henkilökohtaisesti olen myös erittäin tyytyväinen etten lukenut tätä mökillä kesäisen myrskyn jälkeen.

SILVIA HOSSEINI: TIE, TOTUUS JA KUOLEMA (GUMMERUS 2021)
★★★★/★★★★★
Esseekokoelmia on aina hirvittävän vaikeaa arvioida kokonaisuuksina, sillä jotkin esseet ovat aina vahvempia tai itselle mielenkiintoisempia kuin toiset. Luin kaksi vuotta sitten keväällä Hosseinin ensimmäisen kokoelman Pölyn ylistys ja kuullessani uuden Tie, totuus ja kuolema -kokoelman julkaisusta, oli se laitettava varaukseen samoin tein, kun se vain oli mahdollista paikallisen kirjaston sivuilla. Myönnän, etten muista Pölyn ylistyksestä enää paljoakaan, vain ne muutamat kohdat joista otin kuvan muistoksi puhelimeeni, mutta muistan kyllä pitäneeni siitä erittäin paljon.

Hosseinin teksti on sulavaa ja liukuu vaivatta eteenpäin. Se pohtii, vastaa ja lopuksi silti vielä vähän kyseenalaistaa. Esseiden parissa tuntuu helpolta pureutua niin ajankohtaisiin aiheisiin kuin historiaankin ja uskon sen johtuvan Hosseinin tekemästä, varmasti loputtomalta tuntuneesta tausta- ja ajatustyöstä tekstejään varten. Olisin halunnut antaa näille esseille huomattavasti enemmän aikaa, mutta kuuliaisena kansalaisena kokoelma oli palautettava ajallaan seuraavan lukijan käsiin. Luultavasti palaan tämän pariin vielä uudemmankin kerran (Pölyn ylistys houkuttaa myös taas!) oppiakseni ja muistaakseni taas lisää Iranista, kulttuureista ja Aurinkokuninkaan peräreiästä.

MELANIE CHOUKAS-BRADLEY: METSÄPOLKU – HYVINVOINTIA LUONNOSTA SHINRIN-YOKUN AVULLA (S&S 2018)
★★★/★★★★★
Tää oli jotenkin tosi söpö kirja! Sisällöltään tämä jäi suht usein muutenkin metsässä kulkevalle ihmiselle vain kahteen tähteen, mutta Lieke Van der Vorstin ihanat kuvitukset nostivat tämän kolmen tähden arvoiseksi. Kirjassa opastetaan läsnäoleviin metsävierailuihin – metsäkylpyihin niin yleisesti kuin jokaiseen vuodenaikaankin sopivasti. Se saa sinut ihastumaan lähiluontoon ja -metsiin taas uudestaan ja hakeutumaan niihin säännöllisesti; luonnossa vietetty aikahan todistetusti lisää hyvinvointiamme. Tää voisi olla aika kiva kirja siihen, että lasten kanssa tutustuu lähemmin ja ajan kanssa lähimetsiin eri vuodenaikoina.

STEPHEN KING: KEVEYS (2018 / TAMMI 2020)
★★/★★★★★
Olen joskus sanonut, että huonokin King on silti hyvä. No enpä tiie… Nappasin tämän, vähän päälle 100 sivuisen Stephen Kingin Keveys-teoksen palautettujen hyllystä ja vaikka aloitin sen lukemisen innolla, niin se into lässähti nopeasti ja sen kanssa kului lopulta monta päivää – kirjaan vain ei halunnut tarttua iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Kirjan lähtökohta on kieltämättä mielenkiintoinen, kun Scott Carey huomaa painonsa putoavan päivä päivältä nopeammassa tahdissa, mutta muhkean mahansa pysyvän saman kokoisena kuin ennenkin. Miehen täyttää keveyden tunne niin fyysisesti kuin henkisestikin ilman mitään sormella osoitettavaa syytä. Lääketieteellinen mysteeri. Noh, siihen se kiinnostavuus sitten jäikin – ainakin min kohdalla. Juoni oli läpeensä ennalta-arvattava alusta loppuun, joten lukijalle ei jäänyt oikeastaan mitään käteen. Kingin kyvyt ovat selkeästi mieleeni enemmän kauhun, jännityksen ja pitkien tarinoiden äärellä kuin lyhyiden ja noh, keveiden.

Huhtikuun luetut

KAZUO ISHIGURO: HAUDATTU JÄTTILÄINEN (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★

Tämä oli hieman erilainen Kazuo Ishiguron teos, johon olen tottunut! Erittäin sadunomainen lohikäärmeineen, peikkoineen ja muine hirviöineen muttei silti lapsellinen, vaan isojenkin asioiden äärellä viipyvä teos. Epämääräisenä kaiken yllä painava sumu vie ihmisiltä heidän muistinsa ja muistonsa. Beatrice ja Axl kuitenkin muistavat unohtaneensa ja päättävät lähteä tapaamaan poikaansa, jonka huomasivat unohtaneensa. Kuningas Arthurin jälkeisessä Englannissa pariskunnan matka on pitkä kulkea ja käy monien mutkien sekä vaarojen kautta. Selviääkö kaiken alleen unohtavan sumun aiheuttaja, pääsevätkö he koskaan tapaamaan poikaansa, jota he eivät kunnolla muista ja mitä kaikkea Beatrice ja Axl ovatkaan painaneet pois mielestään?

ANNE CATHRINE BOWMAN: AGATHE (2017 / GUMMERUS 2020)
★★/★★★★★

Koen, että Agathessa olisi ollut potentiaalia paljon suuremmaksikin teokseksi kuin se minun lukemanani jäi. Välillä pidin suunnattomasti tarinasta eläkkeelle aikovasta psykiatrista, sen kirvoittamista ajatuksista, kuvailuista ja yleisestä tunnelmasta, mutta sitten taas välillä tämä vain 120 sivun mittainen kirja tuntui niin pakonomaiselta puurtamiselta eteenpäin ja niin helppojen ratkaisujen valitsemiselta, että olisi tehnyt mieli jättää se kesken. Jokin kuitenkin esti niin tekemästä, jokin kiehtoi mieltä kuin Agathe psykiatria.

EMMI-LIIAN SJÖHOLM: PAPERILLA TOINEN (KOSMOS 2020)
★★★/★★★★★

Äitiys ei ole itseäni koskettava aihe, mutta silti nappasin tämän kehutun teoksen palautettujen hyllystä, kun sen siellä satuin näkemään. Pidin lyhyistä ja ytimekkäistä lauseista, jotka sanoivat sanojaan enemmän – sanojen väliin piirtyi kokonainen, kirkkaana näyttäytyvä maailma. Pidin äitiyden pohdinnasta, sen yhtäaikaisesta pelosta ja kaipuusta. Pidin Sjöholmin käyttämästä kielestä ja luinkin tämän vain muutamassa illassa ja aamussa. Sitten taas en pitänyt siitä miten seksi määritti kaiken, oli kaikki kaikessa – ehkä se oli kirjailijan ainoa osattu keino kertoa ja tuntea olevansa tärkeä ja haluttu, mutta kirja olisi lopulta ollut paljon mielenkiintoisempi ilman kaikkia hiuksista kiinni pitämisiä, panoja, suihinottoja ja ottamisia. Kaikki muu kirjassa kiinnosti, kirjailijan seksin harrastaminen ei. Keskustelin tästä myös instagramissa muutaman muun kirjan lukeneen kanssa, jotka kokivat teoksen samalla lailla.