Tammikuun luetut

RIIKKA ALA-HARJA: EN SAAB (OTAVA 2019)
★★/★★★★★
Se oli ehkä (todellakin EHKÄ) viime vuoden kevättä tai kesää (ihan hyvin se on voinut olla myös talvea tai mitä tahansa muutakin), kun aamutelevisio oli päällä ja sivusilmällä kuuntelin Riikka Ala-Harjan haastattelua tästä kyseisestä kirjasta. En muista siitä haastattelusta enää (selkeästikään) mitään, mutta jostain syystä olin napannut kirjan luettavieni listalle ja se päätyi tämän vuoden ensimmäiseksi luetuksi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Olga ajaa satoja kilometrejä noutaakseen tietyltä korjaamolta ehjän turvavyön vanhaan Saabiinsa ja kohtaa perille päästyään muikkelin, johon Olga sitten iskee silmänsä. Muikkeli päätyy lähtemään Olgan mukaan kohti etelää ja siitä alkaa “pitelemätön maantieromaani“, joka oli mielestäni enemmän pidätelty. Olga palaa mietteissään entiseen suhteeseenta Pupunhampaan kanssa sekä siihen, mitä elämä oli Tšernobylin jälkeen ja tarina etenee nykyhetkessä ajettujen kilometrien mukana. En pidä kokonaan puhekielellä kirjoitetuista kirjoista, joten se söi hieman omaa lukukokemustani, mutta kesken ei voinut jättää, sillä olihan se pakko tietää, että onnistaako Olgaa muikkelin kanssa vai ei – siitäkin huolimatta, että molemmat hahmot olivat jäivät lopulta erittäin ohuiksi ja arvaamattomiksi.

CELESTE NG: OLISI JOTAIN KERROTTAVAA (2014 / GUMMERUS 2020)
★★★★/★★★★★
Tästä kirjasta olisi todellakin jotain kerrottavaa, mutta on tosi vaikea aloittaa ja olla kertomatta liikaa. Kirja tuntui alussa hieman tylsähköltä, enkä jaksanut keskittyä, mutta sitten jokin napsahti ja teos imaisi mukaansa.

Kirja sijoittuu 1970-luvulle kiinalaisamerikkalaiseen perheeseen, jonka keskimmäinen lapsi, Lydia, löytyy hukkuneena. Tapahtuma repii jo valmiiksi hajalla olevaa perhettä enemmän erilleen, paljastaa menneisyyden tapahtumia ja perheen keskinäisiä ja sisäisiä kamppailuita oman paikkansa löytämisestä niin perheen sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä tai kuka lopulta sai uimataidottoman Lydian soutuveneessä järvelle keskellä yötä? Vahva suositus!

CRISTINA SANDU: VESILEIKIT (OTAVA 2019)
★★★★/★★★★★
Bongailin tätä muutamaan kertaa #kirjagramista ja sitten lopulta palautettujen hyllystä, joten päätyi lainaan ja luettavaksi – tosin kansi on niin soma, että se olisi varmasti päätynyt mukaan ilman aikaisempia bongauksiakin!

Vesileikit kulkee kahdessa eri ajassa, menneessä ja nykyisessä kertoen kuuden tytön/naisen tarinan lyhyesti, mutta syvästi. Aivan kuin tärkeintä olisi kaikki se, joka jää sanojen ja rivien väliin. Tytöt kasvavat nimettömällä saarella jossakin päin itäistä Eurooppaa ja haaveilevat jostain muusta kuin elämästä siellä minne on naisten kohtalo jäädä ja miehet palaavat vain vierailemaan. Pois pääseminen ei tule olemaan helppoa, mutta jokaiseen mahdollisuuteen on tartuttava kuin kätensä pinnan alta anoen nostava hukkuva. Kirja on vain hieman yli 100 sivua pitkä ja tekstin ollessa kauniisti eteenpäin soljuvaa sen lukee nopeasti, mutta sitä jää miettimään vielä kannet kiinni painettuaan. Aivan ihastuttava!

Joulukuun luetut

20210103_132047

TARQUIN HALL: VISH PURI JA LEMMENKOMMANDOJEN TAPAUS (2013 / GUMMERUS 2015 )
★★★★/★★★★★

Ai että, Vish Puri on Intian oma Hercule Poirot! Hieman harmittaa, että Vish Puri -kirjoja on kirjoitettu vain neljä ja tämä Lemmenkommandojen tapaus oli nyt sitten viimeinen, enkä pääse enää mitä yksityisimmän etsivän mukaan Intian kuumille, mysteerien ja murhien täyttämille kaduille.

Tässä Vish Puri -sarjan viimeisessä osassa Puri päätyy selvittämään ensin nuoren miehen katoamista ennen tämän ja rakastettunsa hääpäivää, mutta tutkinta muuttuukin pian murhatutkimukseksi, kun miehen äiti löydetään kuolleena tulevan morsiamen isän ollessa pääepäilty. Samaan aikaan Purin äiti (aivan ihana hahmo!) ja vaimo selvittävät toista mysteeriä sivujuonena. Suosittelen Vish Puriin tutustumista kaikille, jotka pitävät Hercule Poirotista ja/tai neiti Marplesta.

ELIZABETH STROUT: KAIKKI ON MAHDOLLISTA (2017 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2019)
★★★★★/★★★★★

Luin heinäkuussa Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartonin ja pidin siitä kovasti. Kun bongasin Kaikki on mahdollista teoksen kirjaston palautettujen hyllystä, niin mukaanhan se oli napattava. En edes tiennyt sen olevan eräänlainen itsenäinen jatko-osa Lucy Bartonille joten kävipä tuuri, että ne tuli luettua juuri oikeassa järjestyksessä!

Kirja sijoittuu Lucy Bartonin lapsuuden maisemiin pieneen Amgashin kylään ja kertoo siellä asuvien ihmisten tarinaa. Ne linkittyvät joko jotenkin Lucyyn tai toisiinsa jokaisen luvun ollessa uusi näkökulma, uusi ihminen. Tarinat ovat surullisia, lohdullisia, rumia ja kauniita niin kuin ihmisten elämäntarinat ja jollain tapaa merkitykselliset hetket nyt yleensäkin ovat. Pienessä kaupungissa asuessa suuretkin asiat on helppo piilottaa, vaikka lopulta kaikki kuitenkin tietävät toisistaan kaiken. Vain häpeä on jokaisen oma henkilökohtainen kokemus. Vaikka kirja onkin erittäin hyvä, niin kyllä siitä myös himmeästi paistaa sellainen amerikkalaisuus ja sen unelma, jossa kaikki on mahdollista, jos vain yrittää tarpeeksi kovasti.

Marraskuun luetut

ANTTI HOLMA: KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI) (OTAVA 2020)
★★/★★★★★

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin, arvostelun voi lukea täältä.

KAROLINA RAMQVIST: KARHUNAINEN (2019 / GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★

Tähän kirjaan en olisi varmaan tarttunut, ellei se olisi ollut marraskuun lukupiiri-kirjana (jee, olen mukana lukupiirissä!), mutta sekin on yksi lukupiirien hyvistä puolista, että tulee tartuttua teoksiin, joita ei muutoin lukisi.

Teos sisälsi proosaa, historiaa ja autofiktiivistä päiväkirjamaisuutta ollen välillä mielenkiintoinen ja välillä todella puuduttava tarttuen loputtomiin yksityiskohtiin. Kirjassa liikuttiin monilla eri tasoilla ja kirjailijan oma elämä asettui usein yhteen historiallisen päähenkilön Margurite de la Rocquen kanssa, joka hylättiin 1500-luvulla autiolle saarelle. Kirjaa sävytti väsymys monessa kerroksessa ja yhtenä kantavana teemana myös äitiys, joka oli selkeämpi synnyttäneille lukijoille. Hyvin saman oloinen kuin Mia Kankimäen “Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin“, mutta feministisemmällä asenteella.

20201201_094132

ELINA JOKINEN: PÄIVÄ, JONA STELLA JULMALA TULI HULLUKSI (TUUMA 2020)
★★★★/★★★★★

Bongasin tämän kirjaston uutuuksien hyllystä ja nimi kutsui lainaamaan. Yllätyin todella iloisesti, sillä tämä oli ihan huikea! Kirjan päähenkilö on Stella, mutta tarina etenee myös muiden kertojien voimien sen ollessa myös eräänlainen sukupolvitarina. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo siitä, miten Stella Julmalalla todellakin naksahtaa ja mitkä syyt ajavat nuoren perheen äidin käpertymään hulluuden syliin. Kerronta etenee hyvin ja teksti on kaunista ja tuoretta, tekee mieli lukea vielä yksi luku ja ehkä vielä toinenkin.

Tällä teoksella on myös eräänlainen sisarkirja Säröjen kauneus, joka odottaa vielä lukemista, sillä sain tietää sen olemassaolosta vasta, kun tämä oli jo puolessa välissä.

TOVE JANSSON: MUUMILAAKSON MARRASKUU (1970 / WSOY 2008, 21. PAINOS)
★★★★/★★★★★

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollut.” Vaikka olen lukenut aikoinaan kaikki Muumi-sarjakuvat, niin kirjoihin en ole jostain syystä koskenut. Aika taisi vihdoin olla kypsä ja päätin lukea Muumilaakson marraskuun.

Se oli ihana! Melankolinen, suloinen, synkkä, kaunis ja pehmyt kuin vasta satanut lumipeite. Kun kuka mistäkin omasta henkilökohtaisesta syystään Hemuli, Tuhto-homssu, Vilijonkka, Ruttuvaari ja Mymmeli saapuvat Muumilaaksoon, he huomaavatkin muumiperheen olevan poissa. Sekalainen joukko jää asuttamaan muumitaloa, kohtaamaan omat kipupisteensä ja oppivat jokainen jotakin uutta – paitsi Mymmeli, tietty, joka pyrkii vain mukavuuteen. Tove janssonmaiseen tyyliin mukana myös liuta pieniä elämänohjeita, kuten ettei asioita kannata päästää kasvamaan liian suuriksi.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

holm

Elämän tarkimmin varjeltu salaisuus on, että ketään ei kiinnosta.


Vuosikausia sitten Antti Holma esittäytyi minulle sinisessä kauluspaidassa ja huvitutti siinä sivussa Suomen kansaa Kissi Vähä-Hiilarina. Siitä lähtien Antti Holmalla on ollut suuri viihteellinen arvo elämässäni oli sitten kyse Sande ja Suvi-Tuuli -videoista, Radio Sodomasta, insta live -lähetyksistä tai Auta Antti! -podcastista. Siksi minusta tuntuu hieman väärältä ja jopa hävettävältä sanoa, että en oikeastaan pitänyt hänen “Kaikki elämästä(ni)” (Otava 2020) teoksestaan.

Moni on kirjaa kehunut lähes kilpaa ja erityisesti äänikirjana mitä en ihmettele lainkaan, sillä itsekin mieluusti kuuntelisin vaikka viikon vanhaa kauppalistaa Holman lukemana ja antaisin sille viikosta toiseen täydet viisi tähteä. Holman ääni on käynyt minulle vuosien aikana myös sen verran tutuksi, että kuulin hänen äänensä päässäni kirjaa lukiessani. En kuitenkan itse yllättäen hyppääkään mukaan kehujien kuoroon, sillä kirja oli lopulta äärimmäisen tylsä ja genreltään juuri sellainen kolmikymppisen hesalaisen (vaikka toki Holma ei enää Helsingissä asukaan) ympäriinsä haahuileva autofiktiivinen teos, joihin olen jo viime vuosina ehtinyt kyllästyä.

Siinä on myös haittapuolensa, että on seurannut Holman tekemisiä vuodesta toiseen, sillä olin jo niin monet asiat kuullut tai lukenut ennestään jo muualta. Auta Antti! -podcastissa sekä instaliveissä on käyty läpi häpeät sekä kirja-arvioissa kiitosta saaneet nerokkaat huomiot ihmiseläimistä ja jopa kaapista ulos tulemisenkin olin jo lukenut aiemmin Saara Turusen Sivuhenkilöstä (jota en toki Holman vuoksi lukenut, mutta kyllähän sen tunnisti kenestä se kohtaus kertoi). Kirja ei sinällään antanut minulle mitään uutta ja miten se olisi toisaalta voinutkaan antaa? Antti Holma on ihmisenä luonut Antti Holma -nimisen hahmon, jonka kautta hän antaa hyvin rajatun kuvan itsestään – hän kertoo näennäisesti paljon, mutta kaikki langat ovat tiukasti hänen käsissään. Kun joutuu jatkuvasti kuratoimaan sitä mitä itsestään luomalleen hahmolle antaa ei annettavaa lopulta ole kovin paljoa. Vaikka tiedän paljon Antti Holmasta en oikeasti tiedä mitään Antti Holmasta.

En myöskään käsitä miten niin monelta on voinut mennä niin täydellisesti ohi Holman jopa hieman misogynistinen tapa kirjoittaa naisista. Naiset ovat nautoja ja hanhia tai muuten vain elämässään vääriä valintoja tehneitä synnyttäjiä – paitsi silloin kun heistä on hänelle jotakin hyötyä. Mietin, että olisinko minäkään näihin kiinnittänyt huomiota äänikirjaa kuunnellessani, vaikka ne aika räikeästi tekstistä nousivat itse luettaessa esiin. Mietin myös sitä, että millä tapaa ne olisi otettu vastaan jonkun muun kuin Holman suusta/kynästä?


En sinut tavatessani tiennyt, mitä rakkaus voisi olla, minulla ei ollut sille mitään konseptia, paitsi heteroiden epäilyttävästä maailmasta.


Mutta ei niin huonoa etteikö jotain hyvääkin. Kirjan viimeinen, New York -nimeä kantava osuus oli erittäin todella äärimmäisen kaunis ja myös jotain uutta paatuneelle Holmanistillekin. Tapa, jolla Holma kuvaa tapaamistaan miehensä kanssa ja heidän välistä rakkauttaan on äärettömän puhdas ja vilpitön. Vaikka se onkin kaikkea sitä vastaan mitä mieltä Holma on ennen ulostuloissaan ollut rakkaudesta ja sen kaikkivoipaisesta hyvästä voimasta, niin se annettakoon anteeksi. Jos siis myös lukiessasi tätä kirjaa koet välillä turhautumisen tunteita tai et oikein jaksaisi enää sivuakaan niitä perseitä, kyrpiä ja nautoja, niin malta vielä hetki. Kaikki hyvä on vielä edessä.

Oletko jo lukenut Antti Holman Kaikki elämästä(ni) teoksen ja jos, niin mitä tykkäsit? Ja ennen kaikkea, luitko sen itse vai lukiko Holma sen sinulle?

Lokakuun luetut

IMG_20201104_115351_581

AYÒBÁMI ADÉBÉYÒ: ÄLÄ MENE POIS (ATENA 2018)
★★★★★/★★★★★
Aviopari Yejide ja Akin toivoisivat saavansa lapsen ja Yejiden anoppi ei oikeastaan mitään muuta toivokaan tai lähinnä odotakaan. Kun lasta ei kaikesta huolimatta kuulu, niin anoppi tuo taloon uuden vaimon lapsentekijäksi. Tarina etenee niin Yejiden kuin Akininkin kertomana ja mitä pidemmälle lukee, niin sitä tiivimpiä ja raaempia saa tietää avio-onnen säilyttämisen nimissä tehtyjen petoksien olevan.

Tarina sijoittuu Nigeriaan ja sen henkilöiden elämässä sekoittuu upealla tavalla perinteet ja moderni elämä. Vaikka kirjan päähenkilöt eivät kannata vanhoja perinteitä tai usko taikamenoihin, niin silti he päätyvät tavalla tai toisella myös niiden äärelle. Harmillisesti suurin osa Afrikkaan sijoittuvista kirjoista (ja elokuvista!) joita olen lukenut on länsimaisten ihmisten kirjoittamia, joten mielikuvani vaikkapa Nigeriasta on erittäin ahdas ja länsimaalainen. Tuntui siksi erittäin raikkaalta lukea oikeasti nigerialaisen kirjoittama kirja ja päästä sitä kautta tutustumaan esimerkiksi maan tapahtumiin (joista minulla ei todellakaan ole mitään oikeaa käsitystä). Suosittelen vahvasti tarttumaan tähän, jos vain saatte tämän käsiinne.

TONI MORRISON: LUOJA LASTA AUTTAKOON (2015 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2016)
★★★/★★★★★
Tuntuu jotenkin työläältä ajatukselta sanoa, että en pitänyt tästä teoksesta, sillä kyseessä on kuitenkin nobelistin kirjoittama teos ja Toni Morrisonia pidetään jonkin sortin nerona kirjoittamisen suhteen. Eikä siinä, teos oli todella taitavasti kirjoitettu ja kaikin puolin eheä, mutta minä vain en pitänyt siitä.

En jaksanut innostua kirjasta kuin muutaman luvun kerrallaan enkä tuntenut suurta paloa siihen tarttumiseen, joten alle 200 sivun teoksen lukemiseen meni yllättävän kauan aikaa. Jokin siinä vain tökki juonellisesti tai sisällöllisesti. En oikein edes tiedä mitä juonesta kertoisin – jonkinlainen kasvutarina lapsuuden vääryyksien korjaamisesta, suhteista ja niiden särkymisistä, elämän karikoissa luovimisesta. Kertojia on muutamia ja välillä punaiset langat vain jäävät heilumaan tuulen mukana ilman sen suurempia tarkoituksia sitten kuitenkaan. Ehkä jokin toinen Morrison olisi enemmän mieleeni, sillä vaikka tämä kirja nyt tökkikin ja pahasti, niin tekstillisesti se kyllä iski.

Syyskuun luetut

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO KALLAS: ELÄMÄNI PÄIVÄKIRJAT 1897-1916 & 1917-1931 (OTAVA)
★★★★/★★★★★ & ★★/★★★★★
Olipahan savotta, sen minä vaan sanon. Aino Kallaksen päiväkirjat alkavat siltä main, kun hän on n. 19-vuotias ja seuraavat hänen elämäänsä 34 vuoden ajan. Ensimmäisessä kirjassa eletään mukana nuoruusvuosina eli niitä aikoja kun kaikki tunteet tunnetaan täydellä teholla, koetaan ensimmäisiä rakkauden tunteita ja sydänsärkyjä, opetellaan elämistä ja ollaan vähän hukassa joka asian suhteen. Löytyy myös aviomies ja syntyy liuta lapsia, sekä edessä on muutto Viroon. Toisessa osassa elämä on kovin vakiintunutta, vaikka suhde Eino Leinoon keikuttaakin auvoista arkea ankaralla kädellä. On sotaa ja valtapeliä sekä loputtomia päivälliskutsuja ynnä muita edustustilaisuuksia käytävänä.

Tunnistin monissa kohdin Kallaksen tekstejä itseni. Vaikka elämämme ovat kovinkin erilaiset kaikin puolin, niin moni asia tuntui siltä kuin olisin itse voinut kirjoittaa täsmälleen samoin. Luontaiset taipumuksemme ja kaipuumme tuntuivat kovin samansuuntaisilta. Pidin ensimmäisestä osasta paljon, sillä se oli enemmän päiväkirjamaista pohdintaa (vaikkakin usein koin itseni jonkin sortin tirkistelijäksi ja pahantekijäksi toisen päiväkirjaa lukiessani!), tunteiden paloa ja kiinnostavia tapahtumia. Jälkimmäisen kirjan vuodet olivat suoraan sanottuna tylsiä – ja kovin tylsinä Aino ne koki itsekin! Diplomaatin vaimon elämä Lontoossa ei ollut kovinkaan mielenkiintoista ja aiheutti hänelle paljon tylsämielisiä hetkiä (joka sitten myös näkyy päiväkirjamerkinnöissä lähinnä listoina kutsuvieraista). Jos Aino Kallas ihmisenä kiinnostaa, niin suosittelen kyllä lukemaan. Muuten on varmaan aika joutavan päiväistä lukemistoa, haha.

ANNI BLOMQVIST: TIE MYRSKYLUODOLLE, LUOTO MERESSÄ & MAIJA (GUMMERUS)
★★/★★★★★, ★★/★★★★★, ★★★/★★★★★
Kirjan kansien välissä on tosiaan “rakastetun saaristolaissarjan” kolme ensimmäistä osaa ja voin sanoa, että niiden lukeminen oli sellaisen työn ja tuskan takana, että jäivät omalla kohdallani (ainakin hetkeksi) myös sen viimeisiksi osiksi. Maijan sisäinen elämä on niin ohutta, että ihan itkettää, sitten onkin aika mennä naimisiin ja tehdä pitkä liuta vauvoja. Siinäpä se sitten. Elämä on karua ja kovaa, ainaista työtä ja surkeutta. Todella latteita tekeleitä, mutta kolmannessa osassa sentään oli jo äksöniä (sen vuoksi kolmas tähti).

TAINA LATVALA: VENETSIALAISET (OTAVA 2018)
★★★/★★★★★
Kolme sisarusta, joilla on kaikilla sama isä, viettävät venetsialaisia perheen vanhalla mökillä – viimeistä kertaa. Vaikka kirjan tunnelma olikin tiivis ja välillä tuntui, ettei lukemista vain voi lopettaa (paitsi silloin, kun yritti lukea junassa maski naamalla, jonka seurauksena maski nousi koko ajan yläripsiin asti), niin silti se oli jotenkin lattea. Vaikka siltä odotti koko ajan ihan tosi paljon, niin lopulta käteen jäi hyvin vähän, jos mitään. Sisarten suhteet ja elämäntarinat punoutuivat yhteen ja sitten taas erilleen, eikä ryhmän dynamiikka oikein tuntunut toimivan yhteen. Kirjan kiinnostavin hahmo oli isä, joka jäi etäiseksi niin lukijalle kuin lopulta tyttärillekiin. Nopea- ja helppolukuinen teos, joka sopii niin laiskan letkeisiin kesähetkiin kuin syyssateen riepomiin päiviin.

Elokuun luetut

ANDRÉ ACIMAN: KUTSU MINUA NIMELLÄSI (2007 / TAMMI 2019)
★★★/★★★★★
Katsoin tämän elokuvana Call me by your name keväällä ja pidin sen luomasta tunnelmasta kovasti. Sen takia odotinkin tältä kansien välistä löytyvältä samaiselta rakkaustarinalta samaa sykähdyttävyyttä ja Italialaista hellettä. Valitettavasti niin ei kuitenkaan käynyt. Maisemat, helle ja kaupunkikuvaus olivat kyllä oikein oivia, mutta minusta Elion ja Oliverin välit tuntuivat teennäisiltä ja jäykiltä. Myös kaikki kirjan muutkin dialogit koin vaikeasti lähestyttävilksi, vaikka elokuvissa ne olivat erittäin onnistuneet. Jos olisin lukenut kirjan ensin, niin en olisi katsonut sen perusteella  elokuvaa.

EEVA KOLU: KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT (GUMMERUS 2020)
★★★★★/★★★★★
Olen seurannut Kolun kirjoittamia blogeja jo ties kuinka monta vuotta ja tavallaan odottanut vain hetkeä, jolloin hän kirjoittaisi kirjan. En kuitenkaan ole oikeastaan koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut hänen elämästään tai sen tapahtumista (siloteltuja tai ei), vaan olen lukenut hänen tekstejään vain niiden tekstien vuoksi. Lukisin varmaan tarinan myllynkivien jauhamista siemenistäkin, jos joku siitä osaisi taitavasti kirjoittaa. Kolun kirja on kaikille heille (meille) kirjoitettu teos, jotka olemme aina korkeintaan vain vähän väsyneitä, kun yritämme olla kaikkea kaikille ja vedämme itsemme piippuun samalla, kun väännämme itseämme kymmenelle eri mutkalle samaan aikaan – kun siis kyllähän se hei tän tän ja tän jälkeen helpottaa (not). Kuulun erittäin vahvasti kirjan kohderyhmään ja siksi se kolisikin vähän liian kovasti – se ei saanut minua itkemään, kuten kuulemma monet muut, mutta nauramaan kyllä ja huokaamaan syvään niissä kohdin, kun tunnistin omia uupumukseni syitä (ei se 99 leposyke turhasta nääs synny) ja typeriä tapoja, joilla sitä ylläpidän. Kolisee varmasti niille, jotka tunnistavat itsessään Kolun kertomia tapoja ja tuntemuksia, mutta tuskin muille.

ARTO PAASILINNA: JÄNIKSEN VUOSI (1975)
★★★★/★★★★★
Tämänkin olin nähnyt ensin elokuvaversiona, joskus vuosia ja taas vuosia sitten ja muistelin sen olleen hirvittävän synkkä, apea ja surullinen teos Vatasesta ja hänen pelastamastaan jäniksestä, jotka sitten sompailevat pitkin Suomea. Yllätyinkin siis iloisesti, kun kirja paljastuikin varsin humoristiseksi teokseksi eikä loppukaan ollut niin surullinen kuin olin ollut muistavinani! Toki tarinassa oli ne synkätkin hetkensä, joista ei kovin hyvä mieli jäänyt (tapaukset korpin ja karhun kanssa), mutta loppupelein jäätiin kuitenkin enemmän positiivisen puolelle.

AINO KALLAS: SUDENMORSIAN (1928 / OTAVA 2014)
★★★★/★★★★★
Kaunis ja lumoava tarina Aalosta, Priidik metsävahdin vaimosta, joka muuttuu juhannusyönä ihmissudeksi ja elää siitä lähtien kaksoiselämää kodin ja metsän välillä. Nykykieleen verrattaen 1920-luvun suomenkieli on hieman vierasta, mutta melko lempeää ja hitaampi tempoista luettavaa, mutta lopulta oikein miellyttävää – kuin pitkä runo! Kirja on omalla tavallaan myös rakkaustarina, sillä sen kerrotaan usein viittaavan Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteeseen, jonka aikana Aino oli naimisissa Oskar Kallaksen kanssa. Avioliiton ulkopuolinen suhde kesti neljän vuotta ja aiheutti suuria riitoja Kallaksien kesken – kaikki tämä on nähtävissä kirjan juonessa, vaikkei se varmasti kokonaan suhteeseen perustukaan.

 

Heinäkuun luetut

 

CLARE MACKINTOSH: ANNA MINUN OLLA (GUMMERUS 2018)
★★★/★★★★★
Anna Johnsonin vanhemmat heittäytyivät itsemurhista tunnetuilta kalliolta omatoimisesti mereen, ensin isä ja seitsemän kuukautta myöhemmin äiti. Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa viestin, jonka voi ymmärtää vain yhdellä tavalla: kuolemat eivät ehkä sittenkään olleet itsemurhia, vaan murhia.

Olen jotenkin jo pitkään kaivannut kunnon selkäpiissä kutittelevaa jännäriä ja sellaista odotin tältä kehutulta teokselta, mutta se jäi lopulta turhan latteaksi sen suhteen – kunnon jännitysmomentteja ei vain saatu aikaiseksi! Juonenkäänteitä tosin oli paljon ja ne olivat oikeasti yllättäviä – erittäin paljon erilaisia jännäreitä, trillereitä ja salapoliisitarinoita lukeneena niin pääsee sanomaan harvoin, mutta tämä todellakin yllätti lopullisella juonikuviollaan. Jännitystä kaipaavalle en suosittelisi, mutta uusia juonenkäänteitä kirjoiltansa kaipaavalle kyllä.

TUOMAS AIVELO: LOPUTTOMAT LOISET (LIKE 2018)
★★★★/★★★★★
Kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät loisista? Niiden leviämisestä, torjunnasta, hoidosta tai elintavoista? Minä tajusin tätä kirjaa lukiessani tietävän hyvin vähän, mutta nyt onneksi tiedän enemmän.

Lainasin Loputtomat loiset jo keväämmällä, juuri ennen kuin kirjastot sulkivat pandemian takia ovensa muutamaksi kuukaudeksi. Sain sen kuitenkin luettua vasta kesällä ja se osoittautui aika hyväksi ajankohdaksi, sillä kirjassa käsitellään myös erilaisia epidemioita ja pandemioita – syitä, seurauksia ja hoitokeinoja. Aivelo kirjoittaa hyvin kansantajuisesti mm. eri taudinaiheuttajista, antibioottiresistenssista, ruto(i)sta, rokotevastaisuuden seurauksista, laumaimmuniteetista, ilmaston lämpenemisen vaikutuksista ja uusien loisten saapumisesta Suomeen sekä siitä, mitä me ihmiset myös hyödymme loisista, jotka kulkevat mukanamme syntymästä kuolemaan. Suosittelen myös lukemaan Aivelon Kaiken takana on loinen -blogia varsinkin, jos haluaa oikeaa tietoa esimerkiksi koronaviruksesta.

 

ELIZABETH STROUT: NIMENI ON LUCY BARTON (2016 / TAMMEN KELTAINEN KIRJASTO 2018)
★★★★/★★★★★
Kirjassa ei niinkään tapahdu mitään vauhdikasta, mullistavaa tai suurta, mutta juuri siinä verkkaudessa on sen kauneus. Elizabeth Strout on jättänyt tekstistään pois kaiken ylimääräisen ja Kristiina Rikman on tehnyt upean työn tekstin suomennoksessa. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta niitä ei voi vain silmäillä lävitse, vaan ne on oikeasti luettava, ymmärrettävä ja niissä on aivan uskomatonta syvyyttä.

Kertomuksen aikajanat lomittuvat, lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, tarinat menevät ristiin ja perhesuhteiden kipupisteet ovat käsinkosketeltavissa. Lauseiden ja ajatusten ollessa kovin kauniita olisi tehnyt mieli alleviivata tekstejä, että muutkin huomaisivat ne (en tietenkään niin tehnyt, en ole vandaali). En kuitenkaan antanut tälle täyttä viittä tähteä, sillä en hakeutumalla hakeutunut tämän kirjan pariin, niin kuin parhaiden kirjojen äärellä tekee.

CHRIS CLEAVE: LITTLE BEEN TARINA (2008 / GUMMERUS 2011)
★★★/★★★★★
Kertomus kahdesta naisesta, Little Beestä ja Sarah O’Rourkesta, jotka kohtaavat sattumalta rannalla Nigeriassa. Toinen elää lähiössä Britanniassa, toinen putkahtaa rannalle pakolaisena omasta, tuhotusta kylästään. Miten näiden kahden naisen kohtalot kietoutuvatkaan toisiinsa?

Kirjan esittelytekstin mukaan kirja oli todella kiinnostava ja lupasi maagista lukukokemusta suoraan kieltäen, että vaikka tästä kirjasta ja sen juonesta haluaisi kertoa ystävilleen, niin silti niin ei saisi tehdä. Sori vaan Chris, ei se nyt niin hyvä teos ole eikä niin maaginenkaan. Tasapaksu teos, joka saa toki ajattelemaan pakolaisia, heidän kohtaloitaan ja olojaan, mutta niin tekee myös lähes päivittäiset uutiset. Toki siitäkin voisi nostaa närää, että valkoinen mies kirjoittaa valkoisen ja värillisen naisen ajatuksia ja kohtaloita auki, mutta minä en ole niin fiksu, että osaisin sen tehdä. Best seller – tittelin napannut, mutta en lukisi uudelleen.

 

AINO VÄHÄPESOLA: ONNENKISSA (KOSMOS 2019)
★★★★/★★★★★
Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa.” sanoo kirjan esittelyteksti, enkä oikein keksi miten muutenkaan tätä voisi kuvailla.

Onnenkissassa ei tapahdu oikestaan mitään konkreettista, vaan se on ajatusten virtaa asanasta, ihmissuhteesta ja orgasmista toiseen. Olen kovinkin kyllästynyt Helsinkiin keskittyvään autofiktioon, mutta jostain syystä tämä teos ei henkinyt samanlaista turruttavaa fiilistä, vaikka onkin lokeroitavissa samaan stadilaiseen autofiktiolokeroon – ehkä siksi, että tästä puuttui se genrelle tyypillinen epämääräinen haahuilu ja kipuilu. Asioilla oli jokin fokus, päämäärä, tekstiksi muunnetut ajatukset olivat selkeitä ja niitä oli ilo lukea. Myönnän olleeni tämän kanssa alunperin epäluuloinen ja hieman vastahankaan, mutta teos todellakin voitti minut puolelleen – tykkäsin!

KÄTLIN KALDMAA: ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA (2013 / FABRIIKKI KUSTANNUS 2017)
★★★★★/★★★★★
Islantiin sijoittuva sukupolvitarina valkoista taloa asuttavien ihmisten kohtaloista, runollinen romaani karuista maisemista ja ihmiskohtaloista, merestä, kaloista, vuorten peikoista ja lohikäärmeistä ja siitä miten kaikki heinittyy.

Tämä tarina, saaga, on maaginen – ei sitä vain voi muuten kuvailla. Sen arkisiin selviytymisen piirteisiin punoutuvat sukupolvien lävitse elävät naapurin viisat naiset, vuorella lymyilevät peikot uhrilampaineen sekä merille katoavat miehet. Tarina on karu, mutta kaunis niin kuin Islantikin ja välillä se kulkee samaan aikaan kahta eri polkua eteenpäin rinnakkain. Se on typografian ilotulitusta sinne tänne poikkoilevine kirjaimineen ja ympyrän muotoon pakotettuine teksteineen. Islannissa ei ole perhosia on upea kokonaisuus, joka on kaiken sen tekstin keskellä kuin yksi iso satu tästä arkisesta elämästä jota me elämme.

Kesäkuun luetut

 

 

NIINA MERO: ENGLANTILAINEN ROMANSSI (GUMMERUS 2019)
★★★/★★★★★
Nora lähtee juhlimaan siskonsa Helin häitä merry olde Englantiin, jossa odottaa sulhasen perheen kartano ja Oxfordin tarjoamat loputtomat mahdollisuudet englantilaisesta kirjallisuudesta gradua vääntävälle Noralle. Myös Helin sulhasen perhettä kohdannut vanha tragedia nostaa päätään, eikä Nora osaa olla härkkimättä jo kauan sitten unille painunutta karhua. Mitä kaikkea idyllinen englannin maaseutukartanomaisema piilottaakaan taakseen?

Englantilainen romanssi on Niina Meron esikoisromaani ja myönnän odottaneeni siltä paljon enemmän. Juoni oli erittäin ennalta-arvattava ja vaikka kieli olikin notkeaa ja nokkelaa, niin välillä lipsahti jo mukanokkelan puolelle – kuin kirjoittaja olisi kaivanut jostain kätköistään hieman Lorelai Gilmorea ja ruvennut kofeiinihuuruissa päristelemään. Uskoakseni myöskään Keatsin tai Byronin työt ei niinkään ole tunnettuja yleisille massoille Suomessa, joten niiden pyöritteleminen jatkuvasti tuntui jotenkin yliampuvalta, vaikka kirjan päähenkilö niistä olikin kiinnostunut. Annoin kuitenkin kolme tähteä, sillä kyllä kirja kuitenkin onnistui olemaan viihdyttävä ja kieli oli tosiaan erittäin hallittua ja pakka pysyi kasassa loppuun asti.

RONJA SALMI & MIKKO TOIVIAINEN: 12 TARINAA KIRJOITTAMISESTA (WSOY 2017)
★★/★★★★★
Kirjaan on koottu 12 erilaista tarinaa kirjoittamisesta ja kirjoittajista. On mm. perinteisiä kirjailijoita, bloggaajia, tubettajia, kansanedustajia ja musiikin tekijöitä, joilla kaikilla on se jokin yhteys kirjoittamiseen – jokaisella omanlaisensa.

Myönnän, että lainasin tämän kirjan seuraavien syiden vuoksi: Ronja Salmi, Paperi T, Eeva Kolu ja tärkeimmin kai siksi, että kirjoittaminen kiinnostaa. En kuitenkaan pitänyt teoksesta, ehkä eniten siksi, että se ei täyttänyt omia odotuksiani. Vain neljä tarinaa (Antti Heikki Pesonen, Milja Sarkola ja Eeva Kolu) olivat edes hieman lähellä sitä, mitä teokselta kaipasin ja se oli vain yksi neljäsosa. Kirjan lopussa oli kuitenkin yli 12 vinkkiä kirjoittamiseen, josta sain hyviä ideoita, joten annoin myös toisen tähden.

 

 

MANDIP KAUR, JAANA POKKA, PARDAMAN SHARMA, ROSI SOTKASIIRA:
POHJOISTA AYURVEDAA (GUMMERUS 2020)
★★★/★★★★★
Kirjassa paneudutaan pintapuolisesti ayurvedan saloihin, opetetaan tunnistamaan oma keho- ja ihotyyppi sekä vinkkailaan muutenkin hyvän elämän resepteistä.

Taisin ensimmäistä kertaa kuulla ayurvedasta Mielirohdon Jennalta ja kyllähän se vaan kiinnostelee edelleen se verran paljon, että jonottelin tätä kirjaa muutamankin kuukauden kirjastosta. Kirjan selasi muutamassa tunnissa, mutta resepteihin ja erilaisiin kasvo- ja öljyhierontoihin paneutuen aikaa saa kyllä varmasti kirjan parissa kulumaan reilusti. Vaikka kirjan aihe olikin todella mielenkiintoinen, niin jotenkin se tuntui vähän juostenkustulta teokselta eikä aiheeseen ehkä sitten kuitenkaan paneuduttu tarpeeksi. Pelkkään tutustumiseen kirja varmasti riittää, mutta jos on vähänkään tutkinut aihetta valmiiksi, niin kirja ei tarjoa paljoakaan uutta.

MARIANNA STOLBOW: SURUA SE TYTTÖ KANTAA (TEOS 2019)
★★★★/★★★★★
Oikeuden eteen ollaan vihdoinkin saamassa nainen, joka oli osa terroristien ryhmää, osallisena polvilumpioiden, iiriksien ja elämien tuhoamista – aatetta, joka otti käännöksen väkivallan tielle. On kuitenkin lopulta hieman epävarmaa, että oliko tämä heiveröinen nainen lopulta edes osa ryhmää tai millään lailla syyllinen yhtään mihinkään. Kuka kertoo totuuden ja mikä oikeastaan edes on totta?

Marianna Stolbow tunnetaan ehkä parhaiten Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijana, mutta kyllä maar hän osaa myös kirjoittaa muutakin kuin faktaa. Ensimmäiset pari lukua pyörittelin kirjaa hieman turhautuneena, että emmie tämmöstä, ei tämä ole minulle, mutta sitten tapahtui jotakin ja istua napotin mökin terassilla kirja kädessäni kuin liimattuna. Teksti oli kaunista, mutta kaunistelematonta. Suoraa, mutta silti mitään ei annettu valmiiksi pureskeltuna. Parasta on, että lopussakaan ei anneta mitään valmiina ja tuomioita on varmasti yhtä monia kuin lukijoitakin.

 

 

CHARLOTTE BRONTË: KOTIOPETTAJATTAREN ROMAANI (1847 / KARISTO 2002, 10. painos)
★★★★/★★★★★
Kirjan kertojana toimiva Jane Eyre on orpolapsi, jota elämä koettelee kovin käsin niin kasvatusperheen kuin sisäoppilaitoksenkin voimin, kunnes aikuisuuden kynnyksellä hän pääsee kotiopettajattareksi Thornfieldiin. Siellä ollessaan hän rakastuu syvästi isäntäänsä herra Rochesteriin, joka tuntuu vastaavan hänen tunteisiinsa ja klassisen 1800-luvun rakkaustarinan lähtökohdat ovat valmiina vai ovatko sittenkään?

En odottanut tältä teokselta juur mittään (klassikoiksi luokitellut teokset tuppaavat usein olemaan pettymyksiä), mutta kirja vei minua kuin pässiä narussa enkä voinut olla ihastelematta sitä feminismin määrää, joka Charlotte Brontën kynästä oli 200 vuotta sitten sauhunnut. Tottakai edelleen nainen koettiin lähinnä miehen omaisuutena, mutta yllättävän paljon kyseenalaistettiin, enkä usko kaikkien kirjaviisaiden, 1800-luvun lopulla eläneiden miesten ottaneen kaikkea lämmöllä vastaan. Uskon, että tulen tämän joskus varmasti lukemaan vielä uudestaankin, useasti.

EMMA KANTANEN: NIMI JOLLA KUTSUTAAN ÖISIN (GUMMERUS 2019)
★/★★★★★
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva esikoisteos, jossa suomalainen pelialantyöntekijä lähtee töihin Kiinaan.

Jotkut tekstit olisi joskus hyvä jättää vain sinne omaan pöytälaatikkoon, eikä ainakaan julkaista kirjana ja tämä oli mielestäni yksi niistä teksteistä. En saanut tästä irti mitään, mitään. Paitsi ehkä sen, että Gallen-Kallela käytti Oskari Merikannon mallina lanttua maalatessaan Symposiumia, mutten tiedä onko se totta vai kirjalijan itse keksimää. Kirjan päähenkilö eli sen kirjoittaja lähtee töihin Kiinaan, tekee töitä, on ollut töissä Roviolla, käy baarissa, deittailee, tekee töitä, on ollut töissä Roviolla, ei opi paikallista kieltä, pyöräilee, tekee töitä, käy baarissa deittailee, ei opi paikallista kieltä, tekee töitä, on ollut töissä Roviolla jiiänvitunee. Meinasin jättää lukemisen monesti kesken, mutta jostain syystä vain jatkoin, vaikka ei olisi pitänyt.

Toukokuun luetut

 

 

PAULA HAVASTE: PRONSSITÄHTI (GUMMERUS 2018)
★★★★/★★★★★
Vilja ja Villem Talvik ylläpitävät pientä tilaansa Saarenmaalla, Stalinin valvovan silmän alla vuonna 1949. Vilja tekee suurimman osan talon töistä apunaan Milvi ja tämän poika Arvo, kun taas Villem kulkee pää pilvissä runoja kirjoittaen. Villem on kutsuttu Tallinnaan vastaanottamaan palkintoa eräästä kirjoittamastaan runosta ja matkaan on pakko lähteä. Vilja pakkaa miehensä matkaan ja jää kotiin muistisairaan anoppinsa ja Meelis-vauvan kanssa. Matkaan voi tulla monta ja pitkää mutkaa, joten matkalaisen on oltava koko ajan varuillaan, kuten kotiin jäävän Viljankin – väärä sana, katse, teko tai ajatus voi olla menolippu ilman paluuta Siperiaan.

Paula Havaste kirjoittaa kuvailevan kauniisti ja kesä on erittäin läsnä lukijalle. Rivien ja sanojen väleistä huokuu pelkoa, joka seuraa mukana jokaisessa hetkessä – niin kuin se on varmasti kulkenut ihmisten elämässä myös oikeassa elämässä Saarenmaalla vuonna 1949. Lukukokemuksena kirja on eheä, etenee juuri sopivaa tahtia ja jättää asioita myös oman mielikuvituksen varaan sillä kaikkea ei anneta tarjottimella, vaan asioita on myös itse mietittävä.

STEPHEN KING: TERVETULOA JOYLANDIIN (2013 / TAMMI 2015)
★★★/★★★★★
Devin Jones muistelee kesää jolloin oli 21-vuotias ja töissä Joyland-nimisessä huvipuistossa Pohjois-Carolinassa. Huvipuistossa on vuosia aiemmin tapahtunut murha ja murhatun nuoren naisen sanotaan edelleen kummittelevan laitteessa, jossa hänen henkensä riistettiin. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja Devin käy ystävineen asiaa selvittämään. Mukana menossa myös naapurin nuori äiti yliluonnollisia kykyjä omaavan lapsensa kanssa, ofkoors.

Pidän hirvittävästi Stephen Kingin teoksista, sillä ne vetävät imussaan kuin uppoava laiva ja saavat niskavillat kihelmöimään, mutta tämä oli valitettavasti sillä saralla pettymys. Kirja oli paikoittain tylsähkö siihen nähden mihin olen Kingiltä tottunut ja loppukin oli turhan lattea. King on kuitenkin aina King, joten teksti oli nopealukuista ja miellyttävää, ihan vaan sen takia yksi ylimääräinen tähti.

 

 

FREDRIK BACKMAN: MIES, JOKA RAKASTI JÄRJESTYSTÄ (2012 / ATENA 2013)
★★★★/★★★★★
Mitään muuta Ove ei haluaisi kuin kuolla. Hän on 59-vuotias, leski ja nyt vielä työtönkin. Mitä sellaisen ihmisen muka pitäisi tehdä, istua vain ja olla? Pah. Ove on päättänyt kuolla, mutta valitettavasti hän saa uusia naapureita, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan Oven häiritseminen niin, ettei aikaa kuolemiseen vain riitä tai sitten kaikki vain menee pieleen. Ja sitten vielä se kissakin, hemmetti. Sydämellinen ja sydäntäriipaiseva tarina ihmisyydestä ja siitä kuinka tärkeää on tehdä asiat oikein.

Siihen nähden, että kirjaa kuvataan koomiseksi, niin minulla oli surunkyynel silmäkulmassa vähän turhankin usein tätä lukiessa. Toki oli niitäkin hetkiä, kun kirja laittoi hykertelemään, mutta suurimmaksi osaksi se sai minussa aikaan surun aaltoja lähes alusta loppuun. Se ei tietenkään missään nimessä ole huono asia, sillä jos kirja ei aiheuttaisi mitään tuntemuksia, niin olisiko sillä mitään arvoa? Jossain vaiheessa olisi tarkoitus katsoa  tämä myös elokuvana, joten saa nähä josko se olisi hieman naurattavampaa sorttia.

KAZUO ISHIGURO: MENNEEN MAAILMAN MAALARI (1986 / TAMMI 2017)
★★★/★★★★★
Toinen maailmansota on päättynyt ja Japanin jälleenrakennus ja amerikkalaistuminen ovat alkaneet. Ennen sotaa Masuji Ono oli arvostettu taiteilija, mutta sodan jälkeen hänen propagandasistet työnsä ovat menettäneet arvonsa, eikä hänelle ole enää sijaa taiteilijoiden parissa. Ono uppoutuu muistoihinsa, nuoruuteensa ja pohtimaan niitä asioita, jotka voivat vaikuttaa hänen ja tyttärensä nykytilaan.

Kirjan nykyhetki on toisen maailmansodan päättymisen jälkeinen aika, mutta suurin osa ajasta kuljetaan Onon muistojen mukana hänen nuoruuteensa asti tai sitten vain parin kuukauden takaisiin tapahtumiin – kovin harva asia kirjassa tapahtuu juuri nyt. Eläköitynyt taiteilija kertaa käymiään keskusteluja, palaa Japanin loiston päiviin ennen sotaa ja pohtii nykyaikaista menoa ja sodan tuottamia kiivaita nuoria miehiä. Alkuun kirja tuntui hieman puuduttavalta ja niin kovin japanilaiselta, mutta sitten sen flow’hun vain pääsi mukaan ja kirjan luki loppuun alkukankeuden jälkeen yllättävän nopeasti. Suosittelen lukemaan samalta kirjailijalta myös teoksen Ole luonani aina, jonka luin joskus aikoja, aikoja sitten ja se on jotain aivan muuta, kuin tämä menneessä viipyilevä teos.