Hetkiä luonnossa

Olisi mukavaa kirjoitella ihan vaan kuulumisia, mutta tosiasiassa kuuluu ihan tosi vähän mitään. Olen lähinnä viettänyt aikaa luonnossa ja venynyt sohvalla tuijottaen Netlixistä elokuvia, joita en yleensä katsoisi. Aateekoolla vietetty aika vähenee samaan tahtiin kun päivät pitenevät ja huomaan kuuntelevani usein radiota aamuisin ja iltaisin. Ajoitan vieläkin ulkoiluni metsissä aamupäiviin ja harvoin törmään reiteilläni keneenkään – esimerkiksi yllä olevassa metsässä en ole nähnyt vielä kertaakaan ketään metsänpohjalla tepastelevia sepelkyyhkyjä lukuunottamatta. En todellakaan valita.

Eilen ja tänään aurinko on päässyt porottamaan pilvettömältä taivaalta ja se on herättänyt kaikenlaista pörriäistä pyörimään, hyörimään ja kylpemään kevään ensimmäisissä siitepölyissä. Eilen kävelin tutkailemaan vähän entisiä juoksupolkujani, josko siellä olisi jo sen verran kuivaa, että lenkkareilla pärjäisi ilman märkiä sukkia tai märässä savimaassa lipeämistä nenälleen. Kuivaa oli, mutta enemmän minua lopulta kiinnostikin suuri määrä mehiläisiä joiden keskellä huomasin yht’äkkiä olevani.

Lämpimänä hehkuva hiekkamaa oli saanut erakkomehiläispopulaation parveilemaan sopivia pesäkolojapaikkoja itselleen etsien ja minä olin tupsahtanut keskellä heidän askareitaan. Joskus ennen olisin juossut tukka suorana kauas pois hetimmiten, mutta nyt tunsin auvoa siinä pörisevän joukon keskellä. Kuvasin maassa yksin, kaksin tai kymmenien ryhmissä mönkiviä mehiläisiä enkä osannut pelätä pistoja yhtään. Nekään eivät minusta tuntuneet välittävän, mutta olivat sen verran liian vauhdikkaita kirkkaassa puolipäivän auringossa, ettei kuvista tullut julkaisukelpoisia. Kokemuksena silti upea ja paikalliset pölyttäjät vaikuttivat voivan hyvin.

Myös perhoset ovat vallan villiintyneet näinä parina päivänä. Nokkosperhosien villin pyörteisiä kaksintansseja on saanut seurailla jo muutamaankin otteeseen ja niiden hehkuvat värit on helppo erottaa jo kaukaa muuten vielä niin kovin värittömästä maastosta. Vaaleanpunaisina kukkivat näsiätkin erottuvat paljaina paistattelevista risukoista kuin muille pitkää nenää näyttäen, mutta valkovuokot nuppuineen vielä nuokkuvat kuin humalaiset; puoliavoinna, mutta ehkä jo huomenna täydessä loistossaan. Ensimmäistä kertaa elämässäin sain myös sitruunaperhosen ikuistettua, sen aina niin vikkelän pirulaisen, joka hehkuu auringossa niin kirkkaana, että palaa puhki lähes joka kuvassa.

Viime vuonna koko kevät meni minulta kiireiden vuoksi kokonaan ohitse, mutta tänä keväänä pääsen nauttimaan sen etenemisen seuraamisesta täysillä ja paraatipaikoilta. Koska kannan kameraani mukana joka retkellä, niin en usko, että täällä voi tulevaisuudessa välttyä luontokuvilta enää edes sitä vähää mitä ennen.

Keväthetki

On mahdotonta pukea täydellisesti sanoiksi miltä tuntuu nähdä huhtikuisen ilta-auringon viimeisten säteiden langetessa rinteen täydeltä sinisen sävyissä hohtavia vuokkoja. Kun ensin kyykistyy yhden ryppään ääreen ja nostaa katseen nähden toisen, sitten kolmannen, neljännen ja lopulta rinteellisen tuntuu kuin pieniä ilon pyrskäyksiä olisi noussut kevään multaisesta maasta sinivuokkojen muodossa. Siinä niitä oli luonnon alle jääneiden kiviportaiden ympärillä mättäittäin, enkä edes erään kevään retkellä Aulankoon nähnyt niin montaa kerralla ja silloinkin herkän sinisiä terälehtiä tuntui olevan metsänpohjalla silmänkantamattomiin. Ymmärrän mitä Matkalaulussa tarkoitettiin ja hengitän sisääni tätä täydellistä maisemaa, joka on nyt seuraavana päivänä jo taas hautautunut lumeen. Julmana tunnettu huhtikuu ei kohtele edes kauneimpiaan kevyesti.

Niivermäen luonnonsuojelualue

Kuten aiemmin mainittua on tänä vuonna ylläni leijunut vapaapäivien hyvä karma eli aurinko on jaksanut paistella tai vähintäänkin sateet väistyä aina, kun olen vapaitani viettänyt. Eräs sunnuntai ei myöskään ollut siinä mielessä poikkeus ja auringon hyväillessä tienoota tuli tehtyä päätös siitä, että nyt vihdoin on hyvä päivä vierailla pitkästä aikaa Niivermäen luonnonsuojelualueella.

Minulle kerta luontopolulla oli (vasta!) kolmas, vaikka vain muutaman kilometrin päässä majaani pidänkin, mutta seuralaiselleni kerta oli ensimmäinen. En ollut luvannut matkan varrella näkyvän mitään sen ihmeellisempää kuin metsämaisemaa, kallioita ja lintutornin, mutta ovathan nekin toki jo itsessään ihmeellisiä asioita tänä aikana, kun metsää kaadetaan kuin heinää pelloilta, pelloiksi.

Vaikka olimme jalkojemme päällä jo hyvissä ajoin, niin silti tuntui, että taistelimme laskevaa hämärää vastaan metsän synkimmissä osissa jo tuoreeltaan puolen päivän jälkeen, sillä aurinko tuntui kääntyvän laskuun ennen kuin edes kunnolla nousi.

Niivermäki luontopolkuineen oli juuri sellainen kuin muistelinkin sen olevan. Vanhat puut nousevat jykevinä vastaan, kun taas osa on jo myrskyissä mennyt nutulleen ja siihen ne ovat saaneet jäädäkin, lepäämään, ravinnoksi ja pesäpaikoiksi – vain polulle osuneita on hieman raivattu, pistetty sopivasti poikki. Välillä kuuluu vaimennettuna autojen ääni, sillä alue on aika lailla keskellä vilkasta taajamaa, mutta aika hyvin metsä imee äänet itseensä ja jäljelle jää vain hiljaisuus, jonka rikkoo näin talvisin satunnainen sirkutus, pakkaselta vapaana soliseva pieni puro tai toisiaan vasten hankaavien puiden aavemainen ääni.

Reitin varrelta löytyy opasteita ja infotauluja alueen eliöstöstä ja se on vain n. 2 kilometriä pitkä, joten reitin kiertämiseen ei mene koko päivää. Matkaa taitetaan niin polulla kuin pitkospuillakin, keskellä sammalmetsiä ja jykevän kallion vierustaa (jossa on kesäaikaan niin valtaisia ja vallattomia saniaisia, ettette näkemättä usko!). Matkan varrelta löytyy myös tosiaan lintutorni, jossa voi nautiskella omista eväistä puunlatvustoja tuijotellen tai seurailla alueen rikasta lintukantaa.

Tuona tammikuisena päivänä metsä huokui lokakuun tunnelmaa lumen huutaessa äänekkäästi poissaoloaan, vain satunnainen talitiainen vilahti näkökentässä ja polku oli useassa kohdassa peittynyt kävyn riekaleisiin ehkä oravien pitojen jäljiltä. Kevyen pakkaspäiväretken jäljiltä mieli oli kirkas, keho täynnä voimaa ja pinaattikeitto maistui erityisen hyvältä.

Niivermäen luonnonsuojelualue ja luontopolku
Kytöahontie 2
45720 Kuusankoski

ps. käykää ihmeessä kurkkaamassa Annan blogista lisää kuvia Niivermäeltä eri vuodenaikoina! omia suosikkejani ovat nämä kesäiset keijumetsä-kuvat.

Myös kauneimmat puut kaatuvat

Tänä vuonna olen kulkenut hyvän tuurin tiellä sen suhteen, että vapaapäivinäni on oikeastaan poikkeuksetta paistanut aurinko tai vesisade on vähintäänkin pysynyt poissa. Hyvä karmani ei taittunut vielä tänäänkään, joten lähdin ulkoilemaan heti aamusta.

Päädyin katselemaan auringon hidasta nousua kaupungin yli samalla, kun korvanapeistani soi Antti Aution ‘Liikaa‘. Hetki tuntui maagiselta. Joskus tämä kaupunki on liian vähän, mutta yhtä usein se on myös liikaa. Tänään se on jotakin siltä väliltä eikä mikään minussa liikahda.

Kävelen hyppyrimäkien vierustaa ja mietin heitä, jotka sieltä ovat kauan sitten hypänneet. Heitä, jotka lähtivät liukuen loivempaan mitalit mielessään ja heitä, jotka valitsivat jyrkemmän menetettyjen rakkauksien ja epätoivojen vuoksi. Aurinko valaisee hyppytornit kuin kuumana kesäpäivänä ja ajatukseni leijailevat jo kohti metsää, ikuisesti vihertäviä sammalmättäitä kohti.

Kiitän hiljaa mielessäni itseäni siitä, että otin sittenkin kameran mukaani. Vaikka palautinkin vuodenvaihteessa lainassa olleen 1.8/45mm objektiivin ja tunnen sen jälkeen suurta inhoa ei-minkään-kuvaamiseen-sopivaa omaa objektiiviani kohtaan, niin silti jaksan kantaa kameraa mukanani. Se tuo nyt eräänlaisen oman rauhansa metsäretkiinkin, kun ennen kuvasin satunnaiset räpsyni kännykällä, jolloin helposti sitten päätyi myös lukemaan ja vastailemaan viesteihin. Nyt, kun kuvia ottaa vain kameralla ei päädy selailemaan turhia, vaan voi nauttia vain luonnosta ja juuri siitä hetkestä.

Ilma oli mukavan kirpeää, juuri sopivan raikasta muttei keuhkoja pistelevää. Maa tihkui heppoisaa jäätä ja painui kevyesti jalan alla. Vedetkään eivät olleet jaksaneet jäätyä kuin osaksi ja niin kevyesti, että hengityskin sen saisi sulamaan. Pieni osa minussa iloitsee tästä lumettomuudesta, kun ei ole tarvinut luovuttaa metsäreittejä laduille, mutta osa suree talven puuttumista, tätä kaikkea säiden nurinkurisuutta. Ei tammikuussa pitäisi olla niin lämmintä, että ohuelle syystakillakin tarkenee ja sateenvarjoa tarvitsee joka toinen päivä. Ei tämän pitäisi olla näin.

Kotona keitän kupin teetä lämmikkeeksi sormille ja sielulle, poskilla hehkuu terve väri. Maljakossa neilikat sojottavat vähän joka suuntaan, viltin alla on mukavan lämpöistä ja raukeaa eikä tätäkään päivää olisi voinut paremmin aloittaa kuin metsäretkellä.

Valkmusan kansallispuisto

Kävin eräänä lomapäivänä Valkmusan kansallispuistossa Pyhtäällä. Olin käynyt siellä vain kerran aiemmin, alkusyksystä 2016, vaikka se sijaitsee vain vajaan tunnin automatkan päässä kotoa. Mikä siinä onkin, että lähelle on aina niin pitkä matka ja todella vaikea lähteä? Kauempana olevat kohteet kiinnostavat aina jostain syystä enemmän ja niistä innostuukin ihan eri tavalla. Nyt oli kuitenkin keksittävä jokin mukava lähikohde, kun tiedossa oli maanantainen 8 tunnin vesikatko lyhyillä sähkökatkoilla höystettynä (#putkiremontinvuosi se vaan antaa parastaan), sillä olin ollut liesussa ensin Oulussa ja sitten melkein viikon naapurkaupunnissa ja halusin tulla päivän päätteeksi takaisin kotiin. Kohteeksi valikoitui siis Valkmusa, jonka muistelin olevan mukavan mittainen ja kameran mukaan ottamisen arvoinen paikka.

Ja olihan se juuri kaikkea sitä mitä muistelinkin sen olevan. Simonsaaren lenkki on hieman päälle kahden kilometrin mittainen pitkospuutaival läpi kosteiden soiden, metsien, rantaheinikkojen ja suopursumetsikköjen läpi. Matkalta löytyy myös näkötorni, josta voi tiirailla sääksiä pesineen ja korppeja, joiden raakunta ainakin siivitti aavemaisesti omaa yksinäistä matkaani, sillä vastaan tuli noin arkiaamupäivänä vain yksi ihminen. Hirviäkin lienee siellä joskus nähty ja olisin sellaisen halunnut nähdä itsekin, mutta eihän sellaista tuuria nyt kohdalle satu.

Reitin varrelle on ripoteltu myös pitkiä penkkejä, joille istahtaa lepäämään ja/tai tuijottelemaan joko suo- tai metsämaisemaa – miksei myös maistelemaan eväitä. Itse jäin muutamalle penkkipaikalle hengailemaan hetkeksi ja ainakin ne olivat todella hyvin sijoitettu. Maisemat olivat kauniit ja metsässä olevan penkin ympärillä jaksoivat vielä pikkulinnutkin laulaa korpin kumean raakunnan lisäksi. Hirvien lisäksi olisin halunnut nähdä myös kurkia, mutta niitä ei valitettavasti näkynyt eikä kuulunut koko reissulla. Eläimistön vajavuuden sijaan kasvisto sentään oli monipuolinen. Kanervat kukkivat kauniisti, kypsiä karpaloita ja puolukoita oli vaikka kuinka ja paljon, suopursuja pursuili (on mahtanut olla kukinnan aikaan niin vahva tuoksu, että sen läpi on pitänyt mennä macheten kanssa) ja maisemat vaihtuivat kuin leikaten metsästä suohon ja suosta taas metsään.

Lenkki oli kierretty noin puolessatoista tunnissa, vaikka pysähtelin ja polvistuin jatkuvasti kuvaamaan ja vain hengittelemään puhdasta ja tuoksuvaa ilmaa, joten se sopii myös heille, jotka eivät halua kuluttaa luonnon ääressä koko päivää. Kotiintulaiseksi toin ainakin yhden hirvikärpäsen, jonka kaapaisin niskastani ja erittäin levollisen mielen. Kyllä se vain tekee mielelle ja sielulle hyvää käydä tuijottamassa luontoa ja sen rauhaa. Siellä kaikella on paikkansa, aikansa, tuoksunsa ja äänensä. Vaikka luontosuhteeni ei ole mitenkään erityisesti ollut koskaan katkolla, niin jotenkin tänä kesänä olen silti löytänyt luonnon uudestaan ja teinkin vakaan päätöksen liikkua siellä paljon enemmän – varsinkin luonnon- ja kansallispuistoissa retkiä tehden, kuten lähimetsiinkin poiketen vieläkin useammin. En usko, että minusta mitään kunnon eräjormaa viikon telttaretkineen saa, mutta aktiivisen päiväretkeläisen kyllä.