Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita (Kustantamo S&S 2021)


Jotta muotiteollisuus voi myydä enemmän, se haluaa tuottaa meissä tyytymättömyyttä itseemme:
se saa tuntemaan meidät vajavaisiksi, ja lääkkeeksi tähän meille tarjotaan uusia vaatteita,
joiden uskotellaan tekevän meistä jälleen ehjiä ja onnellisia.


Vaatealan vastuullisuus (vastuuttomuus) on aihe, joka on omassa kuplassa usein framilla, sillä olen itsekin työskennellyt pitkään vaatealalla ollen ennen juuri se tyyppi, joka kantoi kassikaupalla uutta trendirytkyä kotiin mitään sen suuremmin ajattelematta. Lopulta ymmärsin, että niillä ostoksilla yritin vain täyttää tyhjyyttä sisälläni siinä tietenkään onnistumatta ja sitten ymmärsin sen kuinka kestämätöntä toimintaa se on ja on ollut. En voi sanoa, että nykyäänkään ostaisin vaatteita pelkästään tarpeeseen, sillä nykyinen vaatevarastoni kestäisi varmaan loppuelämäni, jos fyysinen kokoni pysyisi samana, mutta onnistun silti suurimman osan ajasta blokkaamaan uuden ostamisen halun tunteet täysin turhina – välillä vanha tapa korjata surua ja tyhjyyttä ostamisella nostaa rumaa päätään, mutta onneksi nykyään erotan sen paremmin ja osaan etsiä juurisyitä toiminnalleni.

Kun kuulin, että Anniina Nurmi kirjoittaa vaatealasta kirjaa olin todella innoissani. Varasin teoksen kirjastosta heti kun se oli mahdollista ja nyt se on vihdoin myös luettu. Rakastan ja vihaan vaatteita teoksessaan Nurmi avaa vaatetuotannon ongelmia niin rakennetasolla kuin henkilökohtaisestikin. Kuinka helppoa on valmistaa itse vastuullisia vaatteita tai löytää niitä kaupasta? Mitä kaikkia mittareita edes käytetään mittaamaan vaatteen vastuullisuutta? Jos vaate on ekologinen, mutta täysin epäeettisesti valmistettu ihmisarvoa polkien tai toisin päin, onko se silloin lainkaan vastuullinen? Voiko vaatteita edes kategorisoida vastuullisiin ja vastuuttomiin, kun koko vaateteollisuus pyörii liikatuotannon periaatteella maailman täyttyessä vaatteista, joita kukaan ei välttämättä koskaan tule käyttämään?


Pienten vaatealan yritysten on kuitenkin hankala kilpailla järjestelmässä,
jonka kirjoittamattomat säännöt on rakennettu siten,
että se, joka myy eniten ja halvimmalla, menestyy parhaiten.


Nurmi ei kirjassaan paasaa tai syyllistä, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat (kuinka kammottavaa esimerkiksi on se, että Inditex tuotti vuonna 2018 50 tuotetta s e k u n n i s s a, eikä se edes ole kaikkein nopein tahti pikamuotimaailmassa). Kirja herättelee pohtimaan lukijan omaa kuluttajuuttaan ja saa katsomaan omaa vaatekaappiaan taas uusin silmin. Se opettaa näkemään viherpesun taakse ja tunnistamaan sitä sekä haastamaan mm. ne vanhat ja laiskat ajatukset siitä, että alle minimipalkka on silti ihan ok palkka siellä kaukana jossain, missä meidän vaatteemme tehdään (ei, ei se ole, vaan kertoo lähinnä riistosta) ja muistuttaa myös siitä, että meidän globaalissa pohjolassa tekemillämme valinnoilla voi olla ja onkin suuri vaikutus globaalissa etelässä.

Asioita voi myös kuitenkin muuttaa, niin omassa ajattelussaan ja käytöksessään, mutta myös luomalla painetta yritysten suuntaan. Jos aiot boikotoida yritystä, jonka toiminta ei mielestäsi ole vastuullista, niin kerro yritykselle syysi katoamisen sijaan ja vaadi parempaa. Ole se “vaikea” asiakas, mutta älä dumppaa kaikkea myyjän niskaan, vaan lähesty yritystä suoraan – viesti on aina voimakkaampi suoraan asiakkaalta kuin myyjän välittämänä, sen voin kertoa ihan kokemusasiantuntijan roolissa. Nurmi kysyi maaliskuussa 2021 Suomen Tekstiili ja Muoti Ry:n vastuullisuusryhmän kokouksessa tärkeimpiä tekijöitä, joiden takia yritykset panostavat vastuullisuuteen. Paine kuluttajilta oli toiseksi suurin syy, joten sillä on suuri merkitys mitä me kuluttajina vaadimme ja minne suuntaamme rahoinemme – varsinkin hyvin toimeentulevat ihmiset. Varattoman on ostettava vaate tarpeeseen sieltä, mihin hänellä on varaa, mutta varakkaan on hyvä miettiä onko hänen tarpeellista ostaa samanlainen vaate mitä häneltä löytyy jo kotoa yhdeksän (ja se on aivan eri keskustelu se, miksi työssä käyvällä ihmisellä ei tässä yhteiskunnassa ole välttämättä varaa ostaa vaatteita ja muita tuotteita kuin alennusmyynneistä) ja siksi näkisin vastuullisuuskeskustelun, niin vaatteiden kuin muidenkin kulutustuotteiden ja lomalentojen kohdalla olevan myös hyvin toimeentulevien ihmisten asia pelkkien yritysten ja rakenteiden syyttelyn sijaan. Ei vähävaraiset, tarpeeseensa ostavat ihmiset pidä pikamuotiketjuja pystyssä, vaan hyvin toimeentulevat ihmiset jotka ostavat koska haluavat.

En henkilökohtaisesti usko ostolakkoihin vaatteidenkaan suhteen, mutta uskon harkitsevampaan kuluttamiseen.

★★★★/★★★★★

Pojat ei oo koskaan vaan poikii

Voidaanko puhua hetki siitä millaista on puhua #metoo:sta, omien rajojen vetämisestä tai ihan vaan siitä, että minkälaista on kyseenalaistaa toisen ihmisen laukomaa seksististä vitsiä? No tottakai voidaan, sillä tää on minun blogi, joten puhutaan!

Tai lähinnä, että millaista on yrittää puhua niistä.

Olen usein törmännyt keskusteluissani erityisesti miesten kanssa tilanteeseen, joissa puheen kääntyessä jonkun mutkan kautta feminismiin ja siihen mitä se oikeastaan on, sekä siihen minkälaista seksuaalista häpäisyä pääosin naiset kokevat miesten osalta läpi elämänsä. Keskustelu aiheesta saattaa alkaa jollakin faktalla, jaetulla linkillä tai vaikkapa kertomallani omakohtaisella kokemuksella ja siitä seuraa yleensä seuraavat asiat:

a.) no mut ei kaikki miehet ole sellaisia!
b.) mut hei mä en oo koskaan…
c.) siis en ole aiemmin tajunnut, että se on tollasta, hirveetä, miten mun sukupuoli voi olla sellainen, menenpä tästä nyt häpeämään miehuuttani.
d.) no mut hei siis ahistelee naisetkin!
e.) mut en mä oo sellainen, kylläpä minulle tulikin tästä nyt paha mieli.

Ja mistä sen jälkeen puhutaan? Ei ainakaan minun kokemuksistani, ei siitä kuinka naisten kokema ahdistelu ja viha on syvällä rakenteissa tai siitä, että miten sitä asiaa voisi korjata. Ei, sen sijaan puhumme siitä, että joo ei tosiaan kaikki miehet, naisetkin toki, sä oot hei ihan hyvä tyyppi älä nyt ota ittees, voi ei älä nyt oo surullinen ja sitten keskustelu onkin jo ohitse ja miehestä on tullut se, johon kaikki huomio kääntyi. Huoh. Mikä siinä on niin vaikeaa vain kuunnella, sisäistää se kuultu asia ja sitten ymmärtää, että tässä ei ole kyse s i n u s t a ja/tai sinun m i e h i s y y d e s t ä s i, vaan siitä, että näitä asioita tapahtuu ketään sormella osoittamatta ja me kaikki annamme niiden tapahtua kaiken aikaa, kun emme puutu asioihin.

Men are afraid that women will laugh at them.
Women are afraid that men will kill them.
- Margaret Atwood -

Internet on täynnä kulahtaneita vitsejä ja meemejä, jotka tarkemmin katsottuna ovat niin täynnä naisvihaa, että ihan etoo. Vasta yhtenä päivänä näin meemin, jossa mies näyttää veneen kannella seisoessaan uimahousujensa sisällön naiselle, nainen nauraa ja päätyy sen seurauksena ruumissäkissä mereen. Mikä tässä on hauskaa ja kuka sille nauraa? Eikö vitsit useimmiten tavoita yleisönsä samaistuttavuutensa vuoksi? Samaistuuko nauranut mies siis mieheen, joka on valmis tappamaan naisen vain siksi, että tämä nauroi hänelle? Samaistuuko nauranut nainen siksi, että ymmärtää olevansa valmis kuolemaan vain siksi, että on saattanut miehen naurunalaiseksi? Samaistuuko kaikki naurajat siksi, että on ihan ookoo tappaa nainen tällaisen asian takia? Kuvottavaa joka tapauksessa oli naurun syy mikä näistä tahansa.

Omien rajojen vetäminen ja asioiden kyseenalaistaminen saa usein myös ihmisten vastarinnan nousuun. Esimerkkinä eräs interwebsin yhteisöön jaettu kuva, jossa jälleen kerran halvennettiin naisia ja heidän taitoaan ajaa autolla. Se oli saanut muutamia nauruhymiö-, haha-kommentteja sekä tykkäyksiä myös naisilta. Kommentoin “Mikä tässä on hauskaa?” ja sain vastaukseksi, että olenpas huumorintajuton, onko hiekkaa vaginassa ja kun totesin, että naiset on todistetusti parempia kuskeja kuin miehet, niin olin syyttelevä, aiheutin vain turhaa pahaa mieltä ja ihmeteltiin miksi tulin siihen kiukuttelemaan. En saanut yhtään vastausta siihen, miksi kuva oli hauska. Kuvan postannut poisti kuvan myöhemmin ja asia oli sillä taas kerran käsitelty: olin hankala bitch, joka ei ymmärrä huumoria ja aiheutin vielä pahan mielenkin.

Monesti tuollaisessa tilanteessa päätyy pyytämään anteeksi, että pahoitti toisen mielen, mutta niin ei todellakaan pitäisi tehdä. Kyse ei kuitenkaan koskaan ollut siitä, että nauraja pahoitti mielensä siksi, että vitsi oli mielestäsi sopimaton, vaan kyse oli siitä, että vitsi oli sopimaton. Sitä ei muuta mikään harmi tai paha mieli. Jos vitsille nauraja ei edes osaa perustella kysyjälle miksi jokin vitsi naurattaa, niin ei hän varmasti osaa perustella sitä itselleenkään – hän vain toteuttaa opittuja normeja, opittuja rakenteita ja näissä kahdessa esimerkissä myös opittua naisvihaa. Niin syvällä rakenteissa ja meissä se on, ettemme edes sitä huomaa. Samat rakenteet ovat paikalla, kun kerromme rasistisia, ableistisia tai vaikkapa sukupuolivähemmistöjä pilkkaavia vitsejä pysähtymättä miettimään tarkemmin, että mikä niissä on hauskaa (noh, ei mikään). Ja sanon todellakin me, koska kyllä niitä lipsahtaa vielä omastakin suusta ja ihan huomaamatta, sillä ne ovat lopulta niin tavanomaisia ja kieleen vakiintuneita asioita ja sanontoja, ettei niitä aina edes tajua pysähtyä miettimään ennen kuin on jo lohkaissut jotain erittäin typerää ja loukkaavaa. Sitten on vain nöyrästi todettava, että on pahoillaan, otettava opiksi ja muutettava käyttäytymistään EIKÄ ruveta syyttelemään asiasta maininnutta ihmistä huumorintajuttomaksi.

Miksi puhun vitseistä ja rakenteista? Siksi, että niiden rakenteiden purkamista voi harjoittaa myös kyseenalaistamalla yhden “vitsin” kerrallaan. Olen sanonut sen täällä ennenkin ja sanon uudelleenkin: Vitsit ei oo koskaan vaan vitsejä, vaan sanat luo todellisuuden missä me kaikki eletään.

Minkälaista todellisuutta sinä haluat olla luomassa jälkipolville?

 

LUE MYÖS:

Oikeudesta olla

Yksittäistapaus

 

George Orwell: Eläinten vallankumous

IMG_20200405_092002_057

Sanoisin, että on kolme tapaa lukea George Orwellin vuonna 1945 julkaistu teos Eläinten vallankumous. Sen voi lukea hieman keveämpänä eläinsatuna tasa-arvosta, yleisenä ja aina ajankohtaisena kuvana ihmisen taipuvaisuudesta ahneuteen tai sitten juuri sinä satiirisena kuvana Venäjän vallankumouksesta, jona Orwell sen tarkoitti.

Koska itselläni alkaa jo olla ikää sen verran, ettei eläinsadut enää solju pelkästään satuina tajuntaan enkä ole ollut kovinkaan tarkasti perehtynyt Venäjän vallankumouksen tapahtumiin ja/tai sen ihmisiin ennen tähän kirjaan tutustumista, niin itse luin sen viime vuosituhannella kirjoitettuna ajankuvana myös tästä nykyhetkestä, jossa elämme. Sillä voi kuulkaa, tämä kuvaus se ei vain vanhene, vaikka niin sen todellakin soisi jo tekevän.

Kirjan juoni on kovin simppeli: Farmin eläimet kyllästyvät heitä kaltoin kohtelevaan maatalon isäntä Jonesiin ja vanhan Majurin kylvämän ideansiemenen itäessä päätyvät vallankumoukseen häätäen hänet matkoihinsa tiluksiltaan. Sikojen, eläimistä viisaimpien, johdolla maatilan eläimet alkavat pyörittää tilaa tasa-arvoisesti itse ja saavatkin siitä erittäin tuottavan. Luodaan yhteiset tasa-arvoon pohjaavat säännöt joiden mukaan elää ja tehdä työtä. Pian sikojen rivit kuitenkin ratkeavat toisten hamutessa enemmän valtaa ja tasa-arvo saa väistyä varjoista nousevan diktatuurin edestä.

Vaikka kirjassa kirjaimellisestikin on kyse vallankumouksesta eikä sellaisia juuri länsimaissa viime aikoina ole nähty, niin silti se on teoksena erittäin ajankohtainen. Ihmisen, sian, ahneus ei koskaan lakkaa kasvamasta eikä absoluuttinen valta lopulta pue ketään. Kun Eläintilan epämääräisen epädemokraattinen yksinyhteishallinto raivataan ja yksittäinen sika ottaa tilan haltuunsa väkivalloin, alkaa myös propaganda. Syytetään sitä, joka on joukosta poissa, hän on syyllinen kaikkeen, hän valehteli. Ehei, toverit, nuo uutiset ovat valetta, mutta tämä on totta. En ole koskaan sanonut noin tai jos sanoinkin, se oli vain juoni. Te muistatte väärin. Hassulla tapaa tulee joku rapakon takainen johtaja mieleen, mutta ei sillä lailla hah hah -hassulla, vaan pidän nyt vähän päätä käsieni välissä ja huokaan syvään -hassulla.

20200405_190816_kop
sata pistettä ja papukaijapostikortti, jos tunnistaa nuo porsaat!

Ja kuten historiassa, kirjassa, nykyaikana ja tulevaisuudessakin, niin aina on oleva se joukko lampaita toistelemassa iskulauseita niitä sen enempää miettimättä ja niitä raskaan työn tekeviä hevosia, jotka miettivät kaiken kyllä muuttuvan paremmaksi, jos vain tekee enemmän ja paremmin töitä. Verikoiria, jotka tekevät sen mitä käsketään ja heitä jotka näkevät kyllä mitä tapahtuu, mutta vain muina aaseina katselevat maailman valuvan viemäriin. Ja sitten taas on heitä, jotka tavallaan tietävät jonkin olevan pielessä, mutta eivät osaa sanoittaa tuntemuksiaan, koska joku toinen osaa pyörittää vastapuolella sanansa taitavammin niin, ettet ole oikeastaan enää varma miten asiat ovat.

Kun Apila katsoi alas mäenrinnettä, kyynelet tulvahtivat sen silmiin. Jos se olisi pystynyt lausumaan julki ajatuksensa, se olisi sanonut, ettei tämä ollut se päämäärä, johon eläimet olivat pyrkineet silloin kun ne vuosia aikaisemmin olivat ottaneet tavoitteekseen ihmisrodun kukistamisen. Tällaisia kauhistuttavia teurastuskohtauksia ei niillä ollut ollut näköpiirissä sinä yönä jolloin vanha Majuri oli ensi kertaa yllyttänyt niitä kapinaan. Mikäli Apilalla itsellään oli ollut minkäänlaista kuvaa tulevaisuudesta, sillä olisi ollut mielessään eläinten yhteiskunta, joka oli vapautettu nälästä ja ruoskasta, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia, jossa kukin teki työtä kykyjensä mukaan, jossa voimakkaat suojelivat heikkoja, niin kuin itse oli suojellut eksynyttä ankkapoikuetta etukoivellaan sinä yönä jolloin Majuri oli pitänyt puheensa. — Näin se ajatteli, vaikkei osannutkaan ilmaista ajatuksiaan sanoin.

Siinä juuri on totalitarismin, animalismin, kauneus (ja kauheus), niin Venäjän vallankumouksen jälkeisissä tapahtumissa, Eläinten vallankumouksessa kuin natsi-Saksassakin. Väkeä koulitaan pelolla, propagandalla ja henkilöpalvonnalla eikä aatteella oikeastaan ole mitään muuta virkaa kuin kansan hallitseminen – joka on hiljalleen totutettu uuteen arkeensa. Niin myös farmilla, jossa eläimet häilyvästi muistavat miten asiat joskus olivat ja miten säännöt alunperin menivät, mutteivät oikeastaan enää ole varmoja eikä mahdollisesti uusia versioita ole viisasta myöskään kyseenalaistaa. Siankaan totalitarismi ei olisi totalitarismia, jos maatilan eläimet eivät siihen lopulta taipuisi ja jos katsotaan ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen on jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi on kumpi. Ehkä me vain aina tarvitsemme uuden ja sitten taas uuden vallankumouksen jottemme päätyisi samaan jamaan kuin maatilan eläimet. Jos kukaan ei koskaan kyseenalaistaisi mitään, niin olisiko olemassa enää muita kuin sikoja?

Vinkkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy tämän kirjoitushetkellä kirjan pohjalta tehty animaatio vuodelta 1954, joka on mielestäni kirjaan verrattuna hieman hätäinen ja erittäin riisuttu versio, jossa on myös saatu aikaan kirjasta irrallinen, onnelliseksikin määriteltävä loppu. Se kestää vain noin tunnin verran, joten kyllähän sen ymmärtää, ettei ihan kaikkea ole saatu ympättyä mukaan, mutta kyllä se kantava ajatus sieltä kuitenkin hyvin välittyy:

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Oikeudesta olla

Työpäivä oli kulkenut omia tavanomaisia uomiaan siihen asti, kunnes sisään pyyhälsi ihminen, jonka tyylisen me jokainen olemme joskus kohdanneet. Sellainen, joka ei tarvitse muuta kuin yleisön loppumattomalle puheelleen eikä kaipaa tai anna sijaa vastapuolen kommenteille. Ihminen, joka selittää elämänsä teot, kertoo sinulle sinun työstäsi ja tuotteistasi kuin tietäisi niistä sinua enemmän, esittelee pyytämättä huulipuniensa sävyt ja kertoo, kuinka ihanaa on, että siellä missä hän nykyään asuu miehet vielä käyttäytyvät kuin miehet ja naiset osaavat olla tyylikkäitä, suomalaisten naisten ollessa niin tyylittömiä homssuja, ja miesten antavan heille huomiota. Kainaloni hikosivat vihasta, kasvoni eivät enää jaksaneet hymyillä ja pelkäsin verisuonen poksahtavan päässäni viimeistään silloin, kun tämä ihminen sanoi kyllä jokainen nainen tykkää, että miehet tulee puristamaan ja osoittamaan huomiota.

Jos olisin ollut missä tahansa muualla kuin töissä, olisin huutanut tämän naisen hiljaiseksi – kirjaimellisesti huutanut, aivan varmasti rumasti, kiljunut kaiken elämäni turhautumisen asian suhteen, luvattomat kosketukset, vihjailut, kouraisut niin alaikäisenä kuin aikuisenakin, jokaisen ahdistuksen tunteen, hänen typeryytensä, sanojensa hirveyden. Nyt vain tuijotin mykkänä ja ilmeettömänä kivipatsaana hänen jatkuvaa paasaustaan siitä, miten  #metoo on mennyt liian pitkälle, hänen näkemyksiään naisista ja miehistä, oikeista rooleista ja naisten turhasta valittamisesta samalla, kun viha velloi silmissäni ja hiki valui selkääni pitkin. Vastauksiani tai mielipiteitäni hän ei kaivannut ja tauoton monologi jatkui, kunnes hänen miehensä lopulta ilmaantui ja vei hänet mukanaan. Yksin jäädessäni olin turhautunut, vihainen, yltäpäältä hiessä kuin maratonin juosseena ja koin suurta vastenmielisyyttä – suurimmaksi osaksi itseäni kohtaan. Vaikka tiesin, että en olisi saanut suunvuoroa tai virka-aikana alkaa paasaamaan asiakkaita hiljaiseksi (olivat he sitten kuinka väärässä tahansa) edes kohteliaaseen sävyyn, koin silti tehneeni väärin vaikenemalla vihani sisään. Minusta katosi kaikki voima ja minut olisi voinut pyyhkiä mopilla pois ja valuttaa viemäristä alas. En edes osannut ymmärtää miten joku kanssani näennäisesti samaa sukupuolta oleva voi olla tuollainen, sanoa noin, hyväksyä seksuaalisen häirinnän ja jopa toivoa sitä.

Naurettavinta tässä on se, että kaiken tämän hän perusteli lauseella kyllä nainen saa olla nainen. Siinä asiassa olen toki hänen kanssaan samaa mieltä. Mielestäni nainen saa todellakin olla nainen, juuri sellainen kuin tahtoo ja kuinka naisellisena kuin tahtoo ilman, että kukaan mies (tai mitään muutakaan sukupuolta oleva) kokee oikeudekseen tulla kourimaan, tekemään hänestä yhtään minkäänlaisen kohteen tai laittamaan tiettyyn lokeroon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eikä tämä koske vain naisia, vaan kaikkia muitakin. Viime aikoina on ollut paljon meteliä siitä, minkälainen oikean miehen tulisi olla. Ensin tuli kirjoitus, jossa miehet lähinnä nähtiin tahdottomina ja taitamattomina eliöinä, joiden ainoa puolustuskeino tässä maailmassa on enää se, että naisten hirmuvallan alla kieltäydytään tekemästä lapsia. Seuraavaksi tuli tätä kannattava kirjoitus, jossa toki todettiin sivulauseessa tavoiteltavan olevaa se, että mies saisi olla juuri sellainen kuin haluaa, mutta pääpointti oli siinä, että kyllä se oikea mies on maskuliinisuutta tihkuva Indiana Jones, joka maksaa treffeillä, ei itke ja näyttää naiselle tämän paikan olematta mikään viiden euron ovimatto ja tunteensa näyttävä lapatossu.

Jos kainalot hiostui aiemmin, niin kyllä tämäkin sai sykkeet nousuun ihan samalla tavalla. Kuinka nämä tekstit kirjoittaneet naiset kehtaavat esittää olevansa miesten puolella? Minkälaisessa maailmassa he elävät, jos heidän mieskuvansa on noin kapeaa katseltavaa?

Siinä missä muutkin saa mieskin olla juuri sellainen kuin haluaa ja toteuttaa omaa mieheyttään omalla tavallaan ilman, että tullaan syyttelemään liiasta maskuliinisuudesta tai huutelemaan tahdottomaksi lapatossuksi. Ei ole olemassa sitä oikeaa tapaa olla mies, vaan jokaisen tapa on yhtä oikea. Suosittelen lukemaan Herkkä Mies -blogin tekstin aiheesta, sillä se sanoo kaiken olennaisen paremmin kuin itse koskaan osaisin, mutta noita toisia tekstejä en linkkaa, sillä ne eivät kaipaa osakseen enää yhtään lukijaa. Ne tukevat olemassaolollaan vain kaikkea sitä, mitä vastaan on tehty kovasti töitä purkamalla tosi mies -myyttiä, sillä miehillä on samanlaiset oikeudet tunteisiinsa ja niiden näyttämiseen (muillakin tavoin kuin nyrkein) kuin muillakin sukupuolilla. Annetaan siis tosiaan poikien jo vihdoin kasvaa miehiksi, juuri sellaisiksi kuin he tahtovat kasvaa ilman lokeroita ja leimoja.

Vaikka tekstissä kirjoitankin naisista ja miehistä, niin on myös yhtä tärkeää tukea ja kannustaa heitä, jotka eivät tunnista itseään kummastakaan näistä sukupuolista, olemaan juuri sellaisia kuin ovat. Turhien roolien, lokeroiden ja tosiuden perässä pyrkiminen ei auta ketään, mutta omaksi itsekseen kasvaminen kannustavassa ja turvallisessa ympäristössä on jokaiselle meistä elintärkeää.

Minä en ole äiti, mutten myöskään lapseton

Tätä kirjoitusta aloittaessani minulla oli kesken Minja Koskelan briljantti Ennen kaikkea Feministi -teos, jota tahtoisin suositella koko maailman luettavaksi – myös ja eritoten miesten iltalukemistoon. Edellisenä iltana luin luvun Lapsettomuudesta ja äitiydestä ja se(kin) sai ajatuskelani erittäin liikkeelle. Kuten Minja, minäkään en ole äiti, mutten myöskään lapseton – minä vain olen.

On erittäin turhauttavaa, että minut lokeroidaan synnyttämättömänä naisena nimenomaan lapsettomaksi, kun en itse koe, että elämästäni puuttuisi mitään, vaikken ole pullauttanut lasta ulos alaruumiistani. Vielä turhauttavampaa on se lokerointi, että nainen, kohdullinen ihminen, on aina joko äiti, lapseton tai vapaaehtoisesti lapseton. Milloinkaan hän ei vain ole olemassa itsenään. Jos minua nyt ylemmältä, patriarkaattiselta tasolta kuvailtaisiin, niin olisin nuori, naimaton ja lapseton nainen. Niin kauan kunnes avioidun ja/tai saan lapsen joudun kantamaan itsessäni –ton liitteitä, vaikken itse edelleenkään koe kyseisiä asioita välttämättömiksi omassa elämässäni. Pärjään aivan hyvin itsekin, mutta patriarkaatin mielestä olen erittäin puutteellinen ja sen vuoksi usein myös sen rakenteiden kannalta vaarallinen.

Monet pitävät synnyttämättömiä naisia monesti itsekkäinä (jännä, ettei lapsia siittämättömät miehet koe samassa suhteessa syyllistämistä) ja saavat moitteita siitä, että valitsevat ennemmin uran ja/tai omat mielitekonsa kuin lapsien saamisen. Mielestäni on aivan yhtä itsekästä myös synnyttää lapsia, sillä useimmiten*, ainakin täällä meidän hyvinvointivaltiossamme, lapsia saadaan ja yritetään saada koska niitä itse halutaan. Miten se eroaa siitä, että toinen ei halua lasta, eikä sitä täten edes yritä saada kuin että toinen lapsen tahtoo ja sitten parhaansa mukaan yrittää sen saada? Miksi toiset ovat enemmän oikeutettuja “olemaan itsekkäitä”? Toki vanhemmat kokevat pyyteetöntä rakkautta jälkikasvuaan kohtaan ja unohtavat usein epäitsekkäästi itsensä siinä sivussa, mutta täytyy muistaa, että useimmiten* lapsi on kuitenkin saanut alkunsa aikuisen omasta tahdosta eikä lapsen toiveesta tulla syntyneeksi.

Ja ei, en inhoa lapsia sen enempää kuin muitakaan ihmisiä, vaikka monesti synnyttämättömät naiset korvamerkitäänkin nopeasti lapsia vihaaviksi ihmisiksi. Myönnän, etten useimmiten pidä tuntemattomista lapsista, mutta en useimmiten myöskään pidä tuntemattomista aikuisistakaan. En koe tarvetta ilmeillä tai leikittää lapsia julkisissa tiloissa, vaikka ilmeisesti pitäisi, jos joku tuntematon tenava tulee yllättäen roikkumaan housunlahkeesta. Samalla tavalla en myöskään koe tarvetta viihdyttää tuntematonta aikuista, jos minua ei se kiinnosta. Kohteliaasti kommentoin ja hymyilen, niin aikuiselle kuin lapsellekin, mutta se saa riittää. Tuttujen lasten ja aikuisten kanssa asia on aivan eri. Kummipoitsuni ja siskonsa saavat kiipeillä minussa kuin apinat puussa ja kaverien muksujen kanssa voin kyllä leikkiä ja ilveillä menemään, mutta vieraat lapset ovat minulle vieraita ihmisiä siinä missä vieraat aikuisetkin – heille ollaan kohteliaita sopivissa rajoissa.

Tuntuu aina jotenkin absurdilta edes yleisesti kysyä, että pitääkö joku lapsista, sillä lapsetkin ovat omia persooniaan pienestä pitäen eikä heitä täten edes voi laittaa yhteen isoon lokeroon joista joko pitää tai ei pidä. Pitäisikö sitten jatkossa kysellä ihmisiltä myös, että pitävätkö he aikuisista?

Ni että, pidättekö te ihmisistä, pienistä tai isoista ja jos ette ole elämässänne synnyttäneet, niin koetteko olevanne sen vuoksi lapsettomia vai vain olevanne olemassa?

 

*tietenkään näin ei ole esimerkiksi raiskaustapauksissa, lapsivaimoissa, insestissä ynnä muissa tilanteissa, joissa toinen ei ole halukas yhdyntään, saati siitä seuraavaan mahdolliseen raskauteen eli kirjoitan tässä yhteydessä heistä, joilla on selkeä toive raskaudesta ja lapsesta kumppaninsa kanssa.

 

Eduskuntavaalit 2019

En koe ylläpitäväni mitenkään päin poliittista blogia tai edes sanoa ymmärtäväni politiikasta tai sen rakennuspalikoista yhtikäs mitään. Koko touhu on silmissäni aina vaikuttanut siltä, että kansa tahtoo uudistusta, mutta äänestää silti niitä samoja puolueita ja setiä kuin ennenkin jolloin mikään ei muutu kuin korkeintaan huonommaksi ja kansa nurisee huoltoasemakahviensa yläpuolella huonoista päättäjistä, jotka on suurella todennäköisyydellä itse äänestänyt päättäjän virkaan. Phuuh. Ei kovin positiivinen kuva politiikasta, eh?

Voin myöntää käyttäneeni äänioikeuttani verrattain laiskasti. Presidenttiä minut on sentään voinut nähdä äänestämässä kolmasti, mutta muissa vaaleissa olen käynyt numeron raapustamassa paperiin vain kerran. KERRAN. Saa ruoskia ja suomia. Vaalien ajankohdat ovat vain olleet minulle aina jotain sellaista ärsyttää äänien kasailu-ulinaa, yhteenkasvaneiden äänien kohinaa omasta ja puolueensa ylivertaisuudesta ja toitottamista, tyhjiä lupauksia ja ilmapalloja, kasvoihin naulattuja hymyjä ja sanoja siitä, kuinka tällä kertaa varmasti olette parempia. Olen ehtinyt kyllästyä ennen kuin ennakkoäänestys on edes alkanut.

Aika lailla olen myös kyllästynyt siihen, että vuodesta ja vaaleista toiseen tätä maata edustavat ne samat politiikan ja sen tuomien etujen keskellä eläneet sedät (ja muutamat tädit), jotka ovat aikapäiviä sitten unohtaneet mitä on oikeasti olla opiskelija, pienituloinen, pätkätyöläinen, työtön tai ihan vaan suoraan sanottuna köyhä tämän maan mittapuulla. Lisäksi he ovat myös vielä sen verran kaukana vanhuudesta, etteivät osaa pelätä sitä, mitä se tuo tässä maassa tullessaan (en puhu tästä oikeastaan koskaan, mutta olen ollut elämässäni kaksi päivää vanhainkodissa osana erästä, sanotaan vaikka projektia, ja kolmantena en enää mennyt, koska en pystynyt. arvostan suuresti sitä mitä vanhustenhoitajat tekevät, olette parhaita ja ansaitsisitte niin paljon enemmän työstänne ja työnne tueksi ❤).

Tänä vuonna olen kokenut jonkinlaisen heräämisen, kun ymmärsin eduskuntavaalien olevan taas tulossa. On puhuttu paljon ilmastovaaleista ja sotevaaleista. Sipilän hallitus meni nurin vain hetkeä ennen uusia vaaleja (vähän sama kuin ilmoittaisi lähtevänsä tuntia aiemmin kotiin työsopimuksen viimeisenä päivänä). Vaalien ympärillä on vaikuttanut olevan erityisen paljon pöhinää tai sitten vain olen ollut sille pöhinälle avoimempi – myös sillä klassisella tavalla, sillä päätin äänestää. Äänestää oikein silleen kunnolla pohojjammaan kautta ja selvittää, kuka olisi se paras ehdokas minulle ja Suomelle.

Tein muutaman linjanvedon joista en poikkeaisi. Tahdon ja aion äänestää naista, nuorta sellaista (20 – 40 vuotias menee tässä kategoriassa nuoresta), joka edustaa 1.) vihreitä tai 2.) vasemmistoliittoa. Vaalikoneet putputtivat tuloksiaan ja tunkivat eteeni mm. piraattipuoluetta ja persuja vihreiden ja vasemmiston sekaan (myös googlatessani eduskuntavaalit 2019 sain ensimmäiseksi linkin persujen ehdokkaisiin. ovat tainneet nostaa vaalibudjettia tänä vuonna!). Löyhiin linjanvetoihini upposi moniakin ehdokkaita ja tarkemmat vaalikoneiden tarkastelut nostivat vaaliharavaani muutaman erittäin potentiaalisen kanditaatin, joten tein sen mitä jokaisen nykyaikaisen äänestäjän tulee tehdä: kartoitin heidän somensa myös vaaliaikojen ulkopuolelta. Myyräämisen jälkeen olin tyytyväinen, sillä olin löytänyt ehdokkaani. Sen kunniaksi keitin kupin teetä ja huokaisin syvään.

Aiotko käyttää äänioikeuttaisi eduskuntavaaleissa ja joko olet löytänyt oman ehdokkaasi?

Eduskuntavaalit 2019 14.4.2019, ennakkoäänestys 3.-9.4.2019.

 

ps. jos olet tai koet itsesi naiseksi, niin suosittelen vahvasti äänestämään naista – aina.