Kaikki selviää sitten aikanaan

Kampusalueen kukkaniityt olivat vielä syyskuussa voimissaan

Olen ollut nyt opintovapaalla vähän päälle kuukauden ja opintojen parissa hieman pidempään. Nyt on pienen hengähdystauon vuoro ennen seuraavaa opintokokonaisuutta, kun viime perjantaina alkoi viikon syysloma.

Opinnot tuovat omanlaistansa kiirettä ja tekemistä päiviin, stressiäkin, kun tehtävien palautuspäivämäärät seuraavat vääjäämättä toisiaan nopealla sykkeellä, mutta silti eräs asia loistaa poissaolollaan ja se on väsymys. Minua ei enää jatkuvasti väsytä.

Syön joka päivä hyvin, ehdin ulkoilla ja tavata muita ihmisiä. Nukahdan iltaisin enkä jää vatvomaan tekemättömiä töitä ja jos sattumalta heräänkin yöllä kesken unien en jää unettomana tuijottamaan kattoa. Aamuisin tunnen jopa välillä saaneeni nukkua tarpeeksi. Sydämeni ei enää laukkaa täydellä teholla heti, jos joku vain mainitseekin sanan työ. Kotona on siistiä eikä epämääräisiä kasoja synny sinne, tänne ja tuonne. Ehdin lukea joka ilta ennen nukkumaanmenoa, jos vain haluan. Olen jopa uskaltautunut miettimään jonkin harrastuksen aloittamista.

Muistini saattaa vielä välillä vähän käydä hitaalla, mutta palaudun nykyään nopeammin eikä pinnani katkeaminen ole enää niin ärhäkkää. Tiesinhän minä, että työni uuvutti minua, mutta nyt kun on ottanut reilun askeleen pois päin tajuaa, että kuinka paljon se oikeasti minusta ja minua vei.

Kun luovutin kulkukorttini tunsin keveyttä enkä ole hetkeäkään kaivannut takaisin. Kun lähdin opiskelemaan en vielä tai vieläkään tiedä varmasti onko ala minulle sellaisenaan se oikea, mutta olen varmasti itselleni ikuisesti kiitollinen, että lähdin. Kaikki muu selviää sitten aikanaan.

Tavoitteellinen rentoutuminen

Luin tänään loppuun Eva Åkerbladin teoksen Huolenpitoja (S&S 2022). Se oli kaunis, mutta koukeroinen ja uskon siitä suurimman osan menneen minulta aivan täysin ohitse. En kuitenkaan laske sitä teokselle miinukseksi etten itse ymmärrä modernia runoutta (en oikeastaan tiedä ymmärränkö klassisempaakaan), joten en arvioi sitä sen enempää.

Kirjoitan siitä kuitenkin siksi, että sen aihepiiri koskettaa minua ja uskoakseni hyvin montaa muutakin ihmistä. Teoksessa kertoja matkustaa sanatorioon tarkoituksenaan rentoutua tavoitteellisesti.

Nykyaikana meistä moni, liiankin moni, yrittää samaa. Etsimme rentoutta ja lepoa niin tavoitteellisesti, että siitäkin tulee vain yksi suoritteista. Ängemme lomamme niin täyteen rentoutumisen tavoittelua ettemme oikeastaan rentoudu yhtään ja palaamme töihin entistä uupuneempina.

Mitä jos emme tavoittelisi rentoutta tai lepoa?

Mitä jos vain rentoutuisimme ja lepäisimme.

Antaisimme olla, nukkuisimme hieman pidempään, antautuisimme päiväunille kirjan levätessä rintamme päällä, uittaisimme jalkoja laiturilta vain maisemaa katsellen, antaisimme kehomme muovata muotonsa sohvaan ja kuulostelisimme mitä kehomme ja mielemme kaipaa. Tekisimme ja menisimme vain, jos itsestä siltä tuntuisi eikä siksi, että niin kuuluu tehdä. Kun meiltä loman jälkeen kysyttäisiin mitä lomallasi teit voisit leuka pystyssä sanoa ettet tehnyt mitään ja se oli i h a n a a.

“Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

– Eeva Åkerblad, Huolenpitoja (S&S, 2022)

Ajattomuudesta

Jokin aika sitten ennustettiin päivälle ukkosta, joten vetäisin töihin lähtiessä muutamien laitteiden piuhat irti pistorasioista. Tuskinpa ne näin kerrostaloasunnossa poksuisivat edes rankkojen ukkoskuurojen aikana, mutta tämä tapa elää minussa vahvasti, niin ukkosella kuin yön yli reissuille lähtiessäkin. Illalla sänkyyn asettuessani huomasin, etten ollut muistanut laittaa yöpöydällä sijaitsevan sarastus-/lukuvalon johtoa takaisin paikoilleen, mutten myöskään jaksanut enää nousta sängystä. Luonnonvalo riitti lukemiseen eikä kännykkää tarvinut ladata, joten jatkojohto jäi kiinnittämättä ollen sitä edelleen.

Huomasin meinaan, että yöunestani tuli rennompaa. Heräilen usein öisin ja kurkkaan yöpöydällä näkyvää kellotaulua aloittaen heti päässäni sen stressaavan kelan, että ehdin vielä nukkua sen ja sen verran ennen herätystä, jolloin uudelleen nukahtamisesta tulee vaikeampaa ja laskutoimitus vain osoittaa vääjäämättä vähentyvät tunnit ja minuutit. Kun heräsin pimennysverhojen luomaan pimeyteen kellon ollessa kytkemättömänä sähkövirtaan en kerrankin tiennyt mitä kello oli ja saatoin vain kääntää kylkeä – siinä kohtaa on oikeasti ihan sama riittääkö unelle aikaa enää viisi minuuttia tai viisi tuntia, koska olet siitä autuaan tietämätön.

Elän arkena vahvasti kellon määrittämää elämää kuten varmasti moni muukin työtä tekevä ja varsinkin he, jotka tekevät laillani työtä monessa eri rytmissä aamu-, väli- ja iltavuoroineen ja olen huomannut kellon myös määräävän vapaapäivieni rytmiä turhan usein (lue: aina). Rutiinit ovat tietenkin hyvästä ja varsinkin lapsiperheissä on tärkeää, että esimerkiksi ruoka-ajat pysyvät samoina ja hallittuina, mutta tällaisessä yhden ihmisen taloudessa niillä ei ole paljonkaan väliä. Olen usein päätynyt vapaapäivinä tilanteisiin, että olen nälkäinen, mutta koska kellotaulu ei vielä näytä ruoka-aikaa saatan vain närkkiä jotain pientä ja olla siten täysin nuutunut ja huonolla tuulella silloin, kun sitä ruokaa olisi kellon mukaan soveliasta alkaa vääntämään. Olenkin päättänyt nyt taistella tästä tavasta irti etten olisi niin kellon ja sen määräämien aikataulujen orja vapaapäivinäni, jolloin oikeasti saisin elää miten mielelleni ja keholleni parhaiten sopii.

Ja se on kuulkaas tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää odotella nälkäisenä sopivaa aikaa valmistaa päivällinen tai kurkkia kellosta, että ehtisikö tässä vielä lukea muutaman luvun ennen kuin on käytävä nukkumaan. Kyllä kehoni kertoo kelloa tarkemmin sen milloin minun on aika syödä tai sulkea silmäni sen sijaan, että suorittaisin vapaitani jonkun muun määräämässä rytmissä. Kun illat taas pimenevät eikä luonnonvalo enää riitä lukuvaloksi, on lukuvalo kellotauluineen taas kytkettävä kiinni, mutta olen päättänyt kääntää sen kelmeästi hohtavan kellotaulun seinään päin valon sammutettuani. Rentouttavammat yöunet tulivat jäädäkseen.

Kuva viime kesän retkeltä Ankkapurhan kulttuuripuistoon.

3+1 tapaa pysyä lämpimänä

Vaikka tätä tietoista elämää on tällä avaruudessa kiertävällä kivilohkareella tullut vietettyä jo yli 30 vuotta, niin aina sitä vaan oppii uutta, jos vain on sille tiedolle avoin. Tottakai nämä seuraavat asiat ovat joillekin aivan päivänselviä jo alakouluikäisistä asti, mutta meillä toisilla menee se kolkkent vuotta hyhmässä elämistä ennen kuin tajuaa, että ei se paleleminen oikeasti kannata.

Veikkaisin, että tämä elämänlaatuani hurjasti parantanut oppi ja hoksaus iski tajuntaani jostakin Mielirohdon Jennan instastoorista tossa alkusyksyllä, jossa todettiin jotain siihen suuntaan, ettei niitä paksuimpia neuleita ja takkeja kannata hillota kaapissa odottamassa niitä oikeita pakkasia, sillä jos hyhmä pääsee uimaan liiveihin jo syyskuussa, niin ei siinä enää untuvatakki tammikuussa oikeesti auta verenkierron ollessa jo pelkkää jäähileslushieta.

Siitäpä tämä ikuinen palelija saikin sitten tehtyä päätöksen, että olkoon tämä vuosi 2020 sitten minkälaista kuraa tahansa vielä vuoden lopussakin, niin ainakaan en enää suostuisi palelemaan pätkän vertaa. Enkä muuten ole palellutkaan ja nyt kerron, miten se on ollut mahdollista.

porkkana-inkiväärikeitto lämmittää mukavasti viileässä syyssäässä ja ne jääkaappiin nahistuneet porkkanat muuttuvat kuin itsestään hävikistä herkuksi.

Yksi tärkeimmistä asioista on varmasti ollut se, että SYÖN TARPEEKSI JA OIKEIN. Olen aina ollut hieman huono tai no ennemmin laiska syömään ja se unohtuu varsinkin vapaapäivinä ihan tosi helposti välillä kokonaan aamupalan jälkeen. Myös mun työeväät on usein olleet vaan joku banaani, salaatti, jogurtti tai smoothie, vaikka työpäivä kestäisi sen seitsemän tuntia tai ylikin. Siis kuinka typerältä se kuulostaa, kun sen näin ylös kirjoittaa! Joitakin aikoja sitten tutustuin paremmin ayurvedan maailmaan ja omaan kehotyyppiini, jolle juurikin huonointa mahdollista tarjottavaa ovat kaikki kylmät salaatit ja smoothiet, kun helposti paleleva vata-kehotyyppini kaipaisi nimenomaan kypsennettyjä ja lämpimiä ruokia. Tänä syksynä otin opiksi myös työeväsrintamalla ja olenkin nauttinut lounaiksi lämpimiä keittoja sekä ihan kotona tehtyä ruokaa pitäen hedelmät ja näkkärit vain nopeina lisävälipaloina. Ennen palelin töissä ihan jatkuvasti (ihme!!), mutta arvatenkin tilanne on nyt vahvasti eri.

Sen lisäksi, että lämpöä tulee nyt ihan eri tavalla oman kroppani tuottamana, niin pidän huolen siitä, että se myös pysyy minun käytettäväni eikä karkaa harakoille PUKEUTUMALLA KUNNOLLA. Siinä missä ennen saatoin pyöräillä pelkissä ohuissa farkuissa töihin muutaman asteen lämpötiloissa sääriluut jäässä, koska eI vIeLä VoI oTtAa NiItÄ pAkSuMpIa VaAtTeItA KäYtTöÖn EtTeI sItTeN tAlVeN tUlLeSsA pAlElE, niin hyväksyin sen, että minulla on kylmä NYT ja todellakin voin pukea niitä lämpimämpiä päälle ja puenkin. Tuntuu huomattavasti mukavammalta harrastaa köyhän spinningiä, kun kylmä ei kangista jäseniä jo ensimmäisessä alamäessä eikä perille päästyä tarvitse hieroa puolta tuntia reisien verenkiertoa toimimaan tai pelätä punoittavien korvalehtien irtoamista. Poutaisina päivinä nakkaan paksujen sukkahousujen tai housujen päälle ohuet, tuulta pitävät ulkoiluhousut ja sadepäivinä paksummat, vettä hieman hylkivät byysat ja kehrään nautinnosta, kun ei palele. Korvien suojaksi kietaisen ihan itse viime syksynä neulomani merinovillaisen pannan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
muistathan pesemisen sijaan tuulettaa villaiset vaatteesi aina käytön jälkeen ja antaa niiden käyttöjen välillä levätä viikattuina hyllyllä henkaroinnin sijaan.

Ja merinovillasta pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli OIKEISIIN MATERIAALEIHIN ja oikeaan lempivaatteeseeni. Luonnonmateriaalit villoineen ja silkkeineen ovat täydellisiä pitämään kehosi lämpimänä tai viileänä kumpaan lopputulokseen sitten haluatkaan päätyä ja niihin oikeasti kannattaa näillä leveysasteilla panostaa. Toki voit kerrostaa itseäsi myös polyesterillä, mutta huomaat pian palelevasi kaikkialta muualta, mutta kainaloidesi olevan aivan hiessä. Itse haaveilen merinovillaisesta aluskerrastosta (morjens, keski-ikä täällä soittelee) ja rahatilanteen salliessa aion todellakin sellaisen ostaa, mutta tällä hetkellä käärin pääni lisäksi vain jalkani merinovillan suloiseen syleilyyn. Vaikka kuinka toitottaisin pitkin kyliä jonkin toisen vaatekappaleen olevan suosikkini, niin tosiasiassa suosikkipaikkaa sillä rintamalla syämmessäin pitelee Voguen merinovillaiset mustat ja ohuet sukat, joita omistankin neljä paria! Voin valehtelematta sanoa, että varpaani eivät ole pysyneet näin lämpiminä sitten varmaan sen, kun olin pieni beebels. Jos kuulut heihin, joiden varpaat ovat kroonisesti jäässä joulusta juhannukseen, niin panosta hyviin merinovillaisiin sukkiin! Niiden lisäksi käytän myös villaisia pohjallisia kengissä, joita voin myös erittäin lämpimästi (pun intended) suositella.

Myös se, että ANTAA ITSENSÄ LEVÄTÄ vaikuttaa vahvasti siihen, miten ympäröivää maailmaa kokee kehollaan ja väsyneenä kaikki ikävät tuntemukset kuten paleleminen vievät helposti vallan. Vaikka kuinka dedikset painaisivat päälle ja tuntuisi siltä, että aikaa ei vain ole millekään, niin juuri silloin on tärkeää ottaa itselleen edes pieni hetki siellä ja toinen täällä. Keittää kuppi teetä tai kahvia ihan ajatuksella ja nauttia se rauhassa, istahtaa hetkeksi jalkakylvyn ääreen, käydä happihyppelyllä ilman sen suurempia päämääriä tai vain hetkeksi sulkea silmät ja hengitellä syvään ruokatauon tärkeyttä unohtamatta. Ihminen ei ole kone, vaikka siihen tämä maailma tuntuukin pyrkivän, joten omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta on muistettava pitää huolta.

Näin marraskuussa voi toki olla hieman aikaista juhlia sitä, että määpäs en oo vielä palellu yhtään nännäsnää, mutta uskon oikeasti vakaasti, että näillä pienen pienillä toimenpiteillä en myöskään palele sitten, kun lämpömittarin elohopea valuu kaksilukuisten pakkasasteiden puolelle.

Mistä saan energiaa juuri nyt?

IMG_20200929_102028_917

Luin viime viikolla Villiviini-blogista (suosittelen vahvasti ottamaan blogin seurantaan, sillä Maria osaa kirjoittaa niin kauniisti ja sykähdyttävästi!) tekstin Mistä saan energiaa juuri nyt? ja se inspiroi mua miettimään omia energianlähteitäni tänä alkavana syksynä, kun työputket ovat venyneet 10 päivän mittaisiksi, opinnot alkaneet (joo, alotin ihan oikean opiskelun) ja kaikki tuntuu välillä vaan tosi mähmäiseltä hämärän syödessä päiviä jatkuvasti lyhyemmiksi.

*

Oon viime aikoina jotenkin päässyt sisään ruoanlaittoon, jota en ole ennen sen enempiä jaksanut harrastaa, kun on täytynyt tehdä itselleen valmiiksi monen päivän ruoka kerrallaan töissä lämmitettäväksi yhden annoksen sijaan. Soija-makaronilaatikkoon kyllästyttyäni päätin kokeilla kinkutonta kinkkukiusausta soijarouheella, perunalla, porkkanalla ja juustoisella kermalla höystettynä ja siitä tulikin ihan tosi hyvää! Oon myös rakastunut persikoihin syöden niitä sellaisenaan ja sekä pilkottuna jogurtin sekaan. Se, että syön kunnolla kunnollista ruokaa terveellisillä välipaloilla on saanut aikaan sen, että tekee paljon vähemmän mieli napostella ja närkkiä esimerkiksi sipsejä tai jotain makeaa ja energia pysyy paljon paremmin yllä, vaikka puuhaa ja tekemistä onkin pienelle kylälle jaettavaksi.

*

Ties kuinka pitkään aikaan olen saanut myös unirytmini vakiinnutettua aika hyvin ja alankin pilkkiä siinä yhdeksän aikaan sellaisella tarmolla, että sängyssä olisi jo hyvä olla unen tullessa noin kymmenen aikaan. Vaikka tässä nyt tosiaan on vähän kaikkea menossa, niin uni on silti kaikeksi yllätykseksi edelleen joka ilta tullut suht samaan aikaan. Toki heräilen stresseissäni ennen herätyskelloa ja satunnaisesti pitkin yötä, kun alakerran beebels päättää pitää omia konserttejaan suden hetkellä.

20200923_084443

Yhä useammin olen myös jättänyt tarttumatta puhelimeen ja someen. Olen somen kieroista sormista pitänyt pausseja ennenkin ja pyristellyt siitä eroon, mutta nyt vasta koen siinä joten kuten onnistuneeni. Katselin jokin aika sitten Netflixistä Valvontakapitalismin vaarat -dokumentin (kannattaa katsoa!) ja se antoi mukavaa lisäpontta jatkuvan sometsekkailun kitkemiseksi. Ennen avasin somen heti silmien jälkeen tokana aamulla, mutta nyt olen päättänyt kurkata instaa vasta aamiaisen jälkeen. Myönnän, että pari ensimmäistä aamua olivat v a i k e a t, mutta nyt koko luuri saattaa unohtua helposti kokonaan niin, että etsin sitä käsiini vasta lähtiessäni töihin. Se vapauttaa oikeasti ihan hemmetisti aikaa ja energiaa, kun ei tuijota ruutua kolmea tuntia päivässä tai tuuttaa päätään heti ekana aamulla täyteen muiden elämää tai uutisia Trumpista ja koronasta, vaan saa ihan rauhassa itse päättää oman aamuisen mielialansa. Sen ajan minkä ennen käytin aamulla instan selaamiseen käytän nyt päiväkirjan kirjoittamiseen ja omien ajatusten läpikäymiseen.

*

Ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen olen käynyt myös ryhmäliikuntatunnilla, kun ilmoittauduin kaksi päivää kestävälle joogan alkeiskurssille. Se ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin (kaipasin enemmän sellaista konkreettista apua liikkeisiin ja niiden oikein tekemiseen, enkä mitään kyllä keho sitten kertoo -liibalaabaa, kun minun kehoni ei todellakaan kerro, vaan vedän niin antaumuksella liikkuvine nivelineni ettei siinä voi hyvä heilua! täysii tai ei ollenkaan -ihmisenä en tiedä milloin, miten ja missä liikkeiden pitäisi tuntua niin etten riko itseäni) ja skippasinkin sitten toisen päivän, kun ohjeiden mukaisesti kuuntelin kehoani ja edellispäivästä kipeytynyttä niskaani. Sain ensimmäisestä päivästä kuitenkin irti hengitysharjoitteen ja ymmärryksen siitä, että olen sen verran malttamaton luonne, että kunnolla ohjattu jooga silloin tällöin tekisi minulle oikeasti ihan tosi hyvää. Toki myös joogan sijaan valittu todellinen vapaa-aika teki hyvää tällä kertaa.

Mistä te saatte just nyt energiaa?

Postikortteja mökiltä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mökillä maailma on täynnä lintujen sirkutusta, naurua, säksätystä, kukkumista, kujerrusta, laulua, viserrystä ja kumeaa, yksinäistä raakkumista. Vuoroin tuoksuu syreeni, juhannusruusu, kuumassa auringossa paahtuva heinä, aamun usva, pölyävä hiekkatie ja se kaikkein koruttomin tuulahdus sikalasta.

Aamuisin katan itselleni aamiaisen puutarhaan juhannusruusun kylkeen tai terassille. Syreenin luoksekin kaipaisin, mutta se on liian liki tietä, jolla kukaan ei oikeastaan kulje, mutta kuitenkin. Elämä tuntuu idylliseltä, omalta ja joltain, minkä haluaisin saavuttaa muutenkin kuin mökillä ollessa. Päivisin uppoudun kirjaan, käyn kylällä, kitken, kuopsutan ja tutkin tiluksia kameran kanssa ruokavalioni koostuessa pääasiassa vesimelonista, marjoista, jogurtista, ruisleivästä, uusista perunoista, sillistä ja sipseistä. Aamuisin sytytän tuvan uuniin pari kalikkaa kosteutta häätämään ja illalla lämmitän saunan. Kuorin ja hölvään, istun terassilla pyyhkeeseen kääriytyneenä peltomaisemaa tuijottaen kuplien kutittaessa kurkkua limonadia maistellessani. Olisi upeaa kertoa rentoutuneensa löylyissä varpaita myöten, mutta niin ei vain ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeväällä kävin lääkärissä pitkään jatkuneen väsymyksen vuoksi, joka ei ollutkaan vain kaamoksesta johtuvaa. Leposykkeekseni mitattiin 99, vaikka muuten olinkin fyysisesti kunnossa. Pitkittynyt stressi. Kykenemätön rentoutumaan ja rauhoittumaan pysähtymisen ollessa vaikeaa. Nukkuu, muttei saa lepoa. Hengitysharjoituksia, hetkeen pysähtymistä. Ja sitten: pandemia, lomautus, henkilökohtaiset surut ja ikävät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä kevät se vasta on ollut jotain. Se ei karise suloisen kuumassa mökkisaunassa, pitkillä kävelyretkillä tai kannonnokassa istuessa, vaikka ne pitävätkin hyvin hulluutta loitolla. Tämä kevät on ollut kipeä jatko koko viime vuoden stresseille, kuin jonkinlainen haava joka vain märkii märkimistään parantumatta ja se vaatii varmasti työstämistä läpi kesän, syksyn, talven ja ties kuinka monen vuodenajan kierron verran. Luin eilen illalla terassilla kirjaa iltateen kera ja siinä luki hieman uudelleen muotoillen näin:

kaipuuta, surua ja ikävää se tyttö kantoi, muttei koskaan käsiasetta

ja samastuin tähän kuvaukseen erittäin paljon tämän kevään ja jo elettyjen vuosien jälkeen. Luullakseni tällaiset postaukset myös yleensä lopetetaan kertoen, että nyt kaikki on hyvin ja kaipuut, surut ja ikävät menneet, mutta tämä ei ole sellainen postaus. Olen aivan yhtä keskeneräinen kuin postauksen muissakin vaiheissa ja se on erittäin ok.

Radio Suomessa soi Lentäjän poika ja minä menen kitkemään kukkapenkkejä taivasta halkovien lintujen alle, jotka taitavasti keräävät äänekkäästi huutaville poikasilleen ruokaa. Ilma poikasten siipien alla on vielä liian ohutta, mutta heitä kannatellaan silti.

Minulla ei ole kiire, kaikki on hyvin ja puolen tunnin puuhailut

Yritin aloittaa tämän kirjoituksen monella eri tavalla, mutta huomasin niistä jokaista yhdistävän yhden asian – sen, että asian myöntäminen ja ääneen sanominen on oikeasti vaikeaa. Olen ollut todella stressaantunut liian pitkään ja käyn sen vuoksi kierroksilla nukkuessanikin enkä osaa rentoutua, joten olen jatkuvasti väsynyt. Siinä se nyt on. Tuon ymmärtämiseen on mennyt luvattoman kauan aikaa enkä edes halua tietää kuinka paljon olen tehnyt itselleni hallaa sillä, että olen elänyt keinotekoisessa kiireessä jo muutamia vuosia – ehkä koko aikuisikäni. Stressin määrä on vakio oli sitten vapaalla tai töissä. Vietin viime viikolla kolme vapaapäivää ja olin koko sen ajan miettimässä jo seuraavia tekemisiä, menemisiä ja olemisia, enkä osannut rentoutua siihen vapaaseen hetkeen ollenkaan. “Rentouduin” mm. katselemalla MasterChefiä, mutta niitäkin oli katsottava kauhealla kiireellä monta jaksoa, ennen kuin ne menevät maksumuurin taakse. Kun puhuimme tästä esimieheni kanssa jouduin myöntämään, että en tainnut rentoutua yhtään kuukauden lomallanikaan, kun piti olla koko ajan menossa remontin takia ja suoritin asioita asioiden perään.

Jottei edessä siis tulevaisuudessa olisi pakkoloma böörnautin vuoksi, niin mitä tehdä? Ensinnäkin lakata kiirehtimästä eli ymmärtää, että ei tässä ole, helvetti soikoon, mihinkään kiire. Nykyään kun huomaan kasaavani itselleni lisästressiä kiirehtimällä turhaan, niin olen alkanut hokea pääni sisällä (tai ääneen, jos olen yksin esimerkiksi autossa) mantraa minulla ei ole kiire, kaikki on hyvin. Pysähdyn asian äärelle niin pitkäksi aikaa, kunnes tajuan ettei minulla tosiaan ole mikään kiire ja kaikki on ihan hyvin. Tällä viikolla yritän olla suorittamatta vapaapäiviäni, vaan sen sijaan kuulostelen jo aamulla miltä tuntuu – nousenko ylös vai makoilenko vielä, teenkö heti aamupalan vai tekeekö mieleni vain juoda kuppi teetä ihan rauhassa? Vaikka päivä olisi puolessa vasta aamupalaa tehdessä niin mitä sitten, minulla ei ole kiire, minulla on vapaapäivä! Tiedän, että tästä tulee haastavaa, enkä voi millään saada kaikkea kiirettä ja stressiä pois elämästäni – en nimittäin mm. mahda mitään vieläkin jatkuville remonteille tai sille, että uudet naapurini riitelevät ja riehuvat öisin (silloin kaikki on hyvin mantra toimii myös, kun kolmatta kertaa viikon sisään tavarat lentää naapurin puolella). Remontit loppuvat kyllä aikanaan ja ehkä naapuritkaan eivät ole pitkäikäisiä (siis pitkäikäisiä naapureita, henkilöinä toivottavasti kyllä).

IMG_20190922_140801_967

Tässä kuvassa olen luonnon kauneuden äärellä Hiidenvuorella syyskuussa.

Olen myös pitkään kasannnut kotitöitä tehtäväksi vapaapäivisin, sillä silloin on aikaa. Pöydältä löytyy to do -listaa ja välillä ne ovat pitkiä kuin nälkävuodet. Ni että rentoudu siinä sitten, kun on viikon kotityöt ja kauppareissut tekemättä. Tänään minulla on vapaa maanantai, koska olin taas viikonlopun töissä, mutta kotitöistä on jäljellä vain imurointi. Päätin kokeilla sellaista puolen tunnin puuhastelun -konseptia, jossa teen ennen työpäivää tai työpäivän jälkeen puoli tuntia kotitöitä oli se sitten tiskausta, kukkien kastelua, pyykkäystoimia tai kevyttä siivousta. Se ei ole paljoa aikaa käytettäväksi, vain yksi Simpsonit- tai Frendit-jakso, mutta siinä ehtii yllättävän paljon ja se kaikki on sitten pois vapaapäivältä. Tämän päivän to do -listalta on ruksittu jo monta kohtaa, vaikka en ole tikkuakaan laittanut ristiin eilisillan jälkeen. Ehkä tänään on siis aikaa yrittää rentoutuakin.

Toimivimmiksi ajanpysäyttäjiksi olen itselleni löytänyt retket lähimetsään tai kauempana sijaitseviin luontokohteisiin, sillä siellä on pakko pysähtyä – luonnossa kun mikään ei tapahdu kiireellä. Myös venyttely toimii, mutta siihen tarvisin jonkinlaisen selkärangan, kun se jää niin helposti välistä. Otan kuitenkin kiitollisena vastaan jokaisen vinkin, joka teillä lukijoilla olisi heittää rentoutumisen suhteen, sillä voin kertoa, ettei minulla ole ollut erillistä leposykettä varmaan pariin vuoteen ja voisin sellaisen taas haluta.

Kuinka tehdä raa’asta ja jäykästä spagetista taas keitetty, rento lötkö? Jaa vinkkisi.

Miten elää talven yli?

Mokomalla on sellainen biisi kuin En elä talven yli ja se lienee aika monen fiilis jo lokakuussa, kun päivät lyhenevät lyhenemistään, on märkää, kylmää ja kaunein ruska taittuu pelkkään lonkeron harmaaseen sävyyn. Ympäröivä pimeys ahdistaa ja tekee mieli vain maata naamallaan sohvalla irtokarkkeja imeskellen, kirkasvalolampun hohkatessa säteitään vieden mielen jonnekin, missä aurinko aina paistaa. Ken kotimaan talveen käy, saa kaiken toivon heittää, mutta mitä jos sittenkin elettäisiin talven yli?

Lehdet ja blogit ovat tällä hetkellä täynnä vinkkejä siihen, miten välttää kaamosmasennus, mutta ajattelin listata asioita, jotka pätevät vallan hyvin myös kevätväsymyksen tai hetkellisen, mutta akuutin alavireen korjaukseen.

Tee itsellesi kuin tekisit toiselle. Monesti parisuhteessa elävät tekevät toiselleen pieniä, mutta erittäin mukavia asioita: keittävät kahvit ja tekevät voileivät valmiiksi, tuovat kaupasta yllärisuklaalevyn ja muutenkin haluavat parhaansa mukaan tehdä toisen elämän mukavammaksi. Yksineläjänä tämä on harvinaista herkkua niin antajana kuin saajanakin, ellei ota ohjia omiin käsiinsä ja anna niitä itselleen. Olen mm. ottanut tavaksi tehdä jo päivällä itselleni iltapalan valmiiksi – olivat ne sitten valmiit voileivät tai valmiiksi pilkottu hedelmäsalaatti. Tarpeellinen määrä vettä on jo valmiiksi keittimessä ja teelehdet valmiina siivilässä, joten kun illalla kahdeksan jälkeen raahautuu töistä kotiin ei tarvitse kuin nappia painaa ja ottaa valmis iltapala jääkaapista. Kiitos kaunis itselleni, että tein illastani helpomman. Samaa voi tehdä myös aamupalan kanssa, niin pitkälle kuin vain pystyy, jolloin aamut toimivat nopeammin ja ennen kaikkea helpommin. Ei vaadi paljoa, mutte tekee elämästä himpun verran siedettävämpää.

Keksi joka kuukausi mukava tekeminen, yksikin riittää. Usein kehotetaan pahimpaan väsymysaikaan lataamaan kaikki vapaahetket täyteen mukavaa tekemistä, mutta liika on liikaa, jos jo valmiiksi väsyttää ja ahdistaa. Riittää, että on edes se yksi tärkeämpi meno, joka saa suoniin virtaa – oli se sitten jokin odotettu keikka, käynti kaverin kanssa uudessa kahvilassa tai elokuvissa saavillinen popcornia kainalossa, teatteriliput, visiitti jossakin uudessa paikassa, kirjan lukeminen yksin hiljaisuudessa kirjaston nurkassa tai vaikkapa täysin lapsivapaa viikonloppu puolison kanssa – valinta on aivan vapaa! Kunhan se on asia, jota on mukava suunnitella etukäteen, josta nauttii sitä tehdessään ja josta saa energiaa jaksaa taas vähintään kuukausi eteenpäin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sokerikuorrutteisten asioiden välttäminen. Kun ilta pimenee jo neljän aikaan iltapäivästä, niin monen käsi hamuaa edellä mainittuja irtokarkkeja tai suklaalevystä vielä yhden palasen. Kun väsyttää, niin sokerista haetaan nopea apu, mutta sitä se nimenomaan onkin – ei siitä pitkälti ole iloa, ellei halua koukuttua ja veltostua oikein kunnolla. Itse olen enemmän suolaisten herkkujen perään, mutta monesti pimeään vuodenaikaan huomaan mutustavani makeaa makean perään kuin yrittäisin syödä auringon takaisin taivaalle, mutta kun asian tiedostaa on siihen helpompi puuttua. Liiallinen sokeri tekee minut vain flegmaattiseksi, mustaa silmänaluset ja saa ihon sakeaksi, eikä suklaapala lämmitä mieltä kuin sen suussa sulavan hetken – siksi menee helposti levy kerralla. Hankin siis sokerini muualta ja sitähän saa helposti hedelmistä, mehuista ja teehen sekoitettavasta hunalusikallisesta. Syön päivittäin hedelmiä aamulla, päivällä sekä illalla ja olen lisännyt appelsiinimehulasillisen (valio luomuappelsiinimehu on bestest best!) päivittäiseen rytmiini, pois pelkästään viikonloppuisin vietettäviltä speshulaamiaisilta. Eikä muuten ole tehnyt mieli enempää makeaa!

Mitenkäs se D-vitamiini? Mikäpä olisi tämä postaus laatujaan, jossei vähän vitamiinien perään huudeltaisi. Ja siis nimenomaan vähän – en minä niistä mitään tiedä, enkä napsi tällä hetkellä mitään lisiä purkeista ja tuubeista. Vaikka olenkin pääasiallisesti jättänyt lihan lautaseltani pois, niin syön läpi vuoden kalaa vähintään kerran viikossa ja pyrin saamaan siitä sen verran D-vitskua, ettei tarvitsisi napsia sitä joka aamu purkista (varmaan pitäisi). Kalan lisäksi aloin ruokailujen jälkeen syödä, enemmän kai lapsille suunnattuja, Herra Hakkaraisen mustikkaisia täysksylitolipastilleja, joihin on lisätty D-vitamiinia. Saavat luvan riittää ja jos ei riitä, niin… noh, sitten eivät riitä. Olkaa te muut fiksumpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylös, ulos ja maailmaa katselemaan. Sille ei vain mahda mitään, että ulkoilu virkistää niin kehoa kuin mieltäkin, joten se olisi aika kätevää ottaa ihan joka päiväiseksi tavaksi. Käydä vähän tuijottamassa metsämaisemaa tai lähi-Alepan seiniä, joska olisi tullut uusia graffiteja. Kävellä jokin hyväksi havaittu kierros korttelin tai parin ympäri, fillaroida vähän pidempi matka tai jos keli suosii ja suksi luistaa, niin suksia vaikka minne (myös kuuseen ja (|) jos siltä tuntuu). Parastahan tämä ulkoiluaktiviteetti olisi sijoittaa siihen viiden minuutin aikahaarukkaan, kun on valoisaa, mutta useimmiten se on sula mahdottomuus ellei halua käydä ruokatauoillaan suorittamassa kevyttä happihyppelyä. Suosittelen myös ulos lähtemistä ennen kuin rojahtaa sohvan syleilyyn töiden jälkeen, sillä sieltä ei sitten enää nousta nostokurjellakaan – kokemusta on. Muistakaa myös säänmukainen pukeutuminen ja ennen kaikkea muuta kuorruttaa itsenne ja läheisenne heijastimilla.

Ota tauko silloin, kun sitä tarvitset. Ulkona sataa vaakatasossa vettä tai lunta niin sakeasti, ettei sekaan usko mahtuvansa. On niin märkää, että sukat kastuvat jo ulos astumisen ajatuksesta ja mittari lähentelee uusia pakkasennätyksiä. Väsyttää, vituttaa ja kaikki on niin perseestä, että sokerinhimoon hankitut mandariinitkin lentää seinään. Ota iisisti, sytytä pari kynttilää, tee lämmintä juomaa (terätettynä tai ei), nappaa jotain hyvää syötävää (ehkäpä suosikki karkkipussisi!), laita leffa tai lempisarja pyörimään ja juurru sohvannurkkaan. Vietä vapaahetki kaikesta, mutta tiedosta, ettet voi tehdä niin joka päivä tai päädyt taas takaisin siihen, että kaipaat vinkkejä talven yli elämiseen. Breikki sohvannurkassa silloin tällöin virkistää ja rentouttaa yhtä paljon kuin se ulkoilureissukin ja mikä on oikeasti mukavampaa kuin asettua lämpimän viltin alle lämpimän juoman kanssa ulkoilun jälkeen? Eipä juur mikään. Voin myös paljastaa, että valitsin tänään tämän vaihtoehdon, sillä lunta tulee vaakatasossa, eikä to-del-la-kaan huvita tänään mennä ulos, joten sisäkissana sohvalla tänään, miau!

Millä keinoin sinä elät tämän talven yli?

Digitaalinen hyvinvointi

Päivitin jonkin aikaa sitten puhelimeni käyttöjärjestelmän ja sen mukana tuli (tai sitten sellainen jo oli ennestäänkin, mutten vain ollut huomannut) minulle uusi datan keruusysteemi, joka kantaa nimeä digitaalinen hyvinvointi. Se kerää päivän mittaan tietoa siitä kuinka monta kertaa avaan puhelimeni lukituksen, kuinka monta kertaa puhelimeni piiputtaa viestin tai muun ilmoituksen merkiksi, mihin sovelluksiin aikaani kulutan ja kuinka kauan puhelimen näyttöä olen yhteensä päivän aikana tuijottanut. Ihan supermielenkiintoista!

Olen ottanut tavaksi käydä joka ilta ennen puhelimen pois laittamista kurkkaamassa kuinka kauan olen näyttöä päivän aikana kuikuillut ja välillä aika on myös päässyt yllättämään – välillä myös positiivisesti. Vähensin tietoisesti kännykän ja somen käyttöä kesällä, mutta harmikseni sitä edeltävältä ajalta ei ole dataa – olisi ollut hauska vertailla, kuinka paljon puhelimen ääressä käytetty aika on konkreettisesti vähentynyt ja someniskan riski pienentynyt.

Siinä ei kuitenkaan ole tullut yhtään yllätyksiä mihin sovelluksiin aikaani kännykän äärellä vietän, sillä suurimman ajan lohkaisee päivästä riippuen Instagram, Helsingin sanomat tai WhatsApp – niissä kun tulee roikuttua joka päivä. Instagramissa aikaa vie kaikkein eniten puhuttujen instastoryjen katsominen ja muiden kanssa viestittely, Hesarin selaaminen voi jäädä minimiin, jos tarjolla on vain Trumpia ja WhatsApp on pääsääntöinen kuulumistenvaihtokanavani nykyään, joten sekin on aika päiväsidonnaista, kuinka kauan siihen saa aikaa uppoamaan – välillä vaihtelen vain viestejä naapurkaupunniin ja joinain päivinä eri viestiryhmät ovat sellaisessa vauhdissa, että ihan silmiä särkee.

koonti

En ole vielä saanut päätettyä, että mikä olisi se optimaalisin puhelimen käyttöaika päivässä, mutta uskoisin sen itselläni asettuvan jonnekin 1h – 2h kieppeille. Siinä ajassa kerkeää mielestäni selata ne tärkeimmät uutiset ja kuulumiset, sekä pitää yhteyttä läheisiin ja ystäviin. Lisäksi aikaa jää myös sille elävälle elämälle, ulkoilulle, muiden tapaamiselle ja oikeasti asioihin keskittymiselle. On paljon mukavampaa katsoa sarjoja tai elokuvia, tavata ihmisiä tai kierrellä ulkona ilman, että tuijottaa puolet ajasta kännykän näyttöä keskittyen aivan muuhun kuin käsillä olevaan asiaan tai ihmiseen. Olen myös huomannut, että jos kännykkää on tuijottanut päivän aikana reilusti yli kolme tuntia, niin unensaanti on vaikeampaa ja unen laatu huonompaa – aivot tuntuvat olevan aivan ylivirittyneet!

Sen lisäksi, että seuraan puhelimen käyttöä ajallisesti, olen myös tietoisesti rajoittanut sen käyttöä ja häiritsevyyttä ilta- ja yöaikaan. Sen sijaan, että napsauttaisin luurin äänettömälle ennen nukkumaanmenoa (asia, jonka todella usein aina unohdin tehdä ja sitten heräsin ärsyyntyneenä puoliltaöin instagram-viesteihin), olen ottanut käyttööni tilan nimeltä älä häiritse. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että 21.30 – 8.00 välisenä aikana puhelimeni näyttö on mustavalkoinen, eivätkä saapuvat viestit tai puhelut päästä pihaustakaan (ellei yhteydenottaja ole suosikiksi merkitty tai soita monta kertaa putkeen tietyn ajan sisällä, jolloin asia on tärkeä). Koska tämä tapahtuu automaattisesti, ei minun tarvitse muistaa kytkeä sitä päälle ja iltaisin harmaaksi hiipivä näyttö toimii myös hyvänä muistuksena siitä, että kohta olisi jo valmistauduttava unille. Kuinka helppoa!

Kuinka tietoinen sinä olet siitä ajasta, jonka käytät päivittäin puhelinta tuijottaen?

Kolmen päivän sometauko

Kuten aiemmin mainittua, olin juhannuksena oman aktiivisimman someni tavoittamattomissa. Twitterissä en (enää) ole, Facebookissa käyn kerta viikkoon, jos silloinkaan, mutta messengeriä ja Instagramia käytän päivittäin – jälkimmäistä ehkä liikaakin – joten ne saivat jäädä kokonaan kolmen päivän ajaksi, sillä kaipasin aikaa vain itselleni.

Instagram on parhaimmillaan upea väline yhteyksien luomiseen eri ihmisten välillä, sieltä löytyy helposti saman henkistä seuraa, se sisältää erilaisia yhteisöjä ja on täynnä inspiroivaa sisältöä. Uusien tuttavuuksien ja ystävien lisäksi sen kautta voi jopa päätyä treffeille ja löytää itselleen elämänkumppanin. Minäkin olen käynyt Instagramin kautta treffeillä muutama vuosi sitten ja yksi nykyisistä ystävyyssuhteistani sai tavallaan alkunsa tykkäilyistä ja yksityisviesteistä.

Jos Instagram kerran on niin upea paikka, niin miksi halusin pysyä sieltä poissa päivien ajan? Koska en halunnut käyttää vapaitani siihen, että kuljen puhelin kourassa päivittämässä omia menemisiäni ja tekemisiäni storyn puolelle tai että seuraisin muiden puuhia fomon jyskyttäessä takaraivossa luoden paineita erilaisen juhannuksen suorittamiseen. En halunnut nähdä yhtäkään täydellistä aseteltua ruokakuvaa, kukkaketoa, saunan raikasta olotilaa, kaveriporukkaa ja mökki- tai järvimaisemaa, sillä ne olisivat takuuvarmasti saaneet minut katumaan valintaani jäädä yksin kotiin – valintaa, joka oli minun mielenterveydelleni ja jaksamiselleni tulevassa arjessa erittäin tärkeää. Kello 22 torstai-iltana Instagram sulkeutui ja avasin sen seuraavan kerran vasta maanantaina.

Ensimmäinen päivä oli vaikea. Ei sen vuoksi, että olisin halunnut nähdä kuvavirtaa, vaan siksi, että olen niin tottunut avaamaan kyseisen sovelluksen aina television mainoskatkoilla ja muilla tyhjillä hetkillä. Tajusin myös, että peukaloni hakeutuu aina Whatsappin suljettuani suoraan Instagram-painikkeelle. Siirsin kuvakkeen pois ensimmäiseltä ruudulta etten vahingossa täppää sitä auki. Päätin myös jättää sen sinne pysyvästi, sillä en halua olla niin ehdollistunut sovelluksen avaamiseen ilman sen oikeaa tiedostamista.

IMG_20180715_141642_530

Toisena päivänä unohdin jo useasti koko sovelluksen olemassaolon, mutta muutaman kerran se tupsahti mieleen niinä hetkinä, kun osuin jonkin sellaisen asian kohdalle, jonka olisin voinut postata storyyni. Tällä kertaa nautin näkymistä vain itse ja se tuntui oikeastaan aika hyvältä, eri tavalla läsnäolevalta. Että siinä se valtaisa määrä lupiineja vaan heiluu tuulessa kimalaisten surratessa ympärillä, eikä missään näy ristinsielua ja vain mie nään sen hetken. Kolmantena päivänä olin jo jotenkin tottunut somettomuuteen ja mietin, että kylläpä elämä oli ennen leppoisaa ja paljon aikaansaavempaa, kun ei ollut koko ajan räpeltämässä puhelintaan turhanpäiten.

Tauon aikana ymmärsin myös, että siinä missä minä olin (ja lienen edelleen?) koukussa Instagramin käyttämiseen, niin sekin oli riippuvainen minusta. Useamman kerran kolmen päivän aikana se ilmoitti minulle, että tietyt kaverini olivat päivittäneet storyjään ja minun pitäisi ne nähdä. Näin ei ollut käynyt koskaan aiemmin. Kun aplikaatio huomasi minun olevan epäaktiivinen se yritti saada minut taas itsensä pariin fomon avulla – täällä tapahtuu nyt jotain, mitä sinä et näe, jos et NYT tule ja katso. Myös sähköpostiini alkoi tupsahdella viestejä Facebookilta ja messengeriltä, että hei täällä olisi nyt näiltä ihmisiltä uusia juttuja, kuvia ja viestejäkin olisi, tule katsomaan. Tässä molemmin puoleisessa riippuvuussuhteessa ihminen on kuitenkin voittaja – me voimme aina soittaa tai tavata kaverimme, mutta aplikaatio on aina bisnes, joka tarvitsee meitä aivan eri tavalla. Jokainen kerta, kun jätämme heidän myymänsä tuotteen avaamatta on heille tappiota, jota heidän pitää estää kaikin keinoin.

Instagramin siirtäminen kokonaan pois puhelimen ensimmäiseltä näytöltä oli paras mahdollinen päätös. Olen käyttänyt sovelluksessa paljon vähemmän aikaa ja päätynyt aika lailla yhdellä tai kahdella istumalla katsomaan läpi päivän postaukset ja storyt sen sijaan, että kurkkisin niitä jokaisessa vapaassa välissä – huomaan myös skippaavani niitä herkemmin kuin ennen. Kun Instagramiin palasi sen vain kolmen päivän jälkeen sitä huomasi kuinka moneen turhaan asiaan sielläkin on aikaansa kuluttanut. Omassa elämässä jollain tapaa läsnä olevien ihmisten jutut kiinnostivat, mutta kaikkien firmojen, julkkisten tai jotenkin omassa elämässä etäiseksi jääneiden hahmojen tekemiset skippasin – ja se teki aika hyvää. Myös se, ettei enää avaa sovellusta heti ensimmäisenä aamulla on ollut myös virkistävää.

Jos joskus tuntuu siltä, että some vie liikaa aikaasi tai että saat siitä enemmän huonoa kuin hyvää, niin laita se vaan rohkeasti kiinni joksikin aikaa. Jo muutamassa päivässä huomaat mitkä asiat siinä tuntuvat rajoittavilta ja tuovat huonoa oloa ja mitkä taas saavat fiiliksen paremmaksi. Kesä on mitä parhainta aikaa sometaukoilulle ja itse harkitsen vakavasti somettomia viikonloppuja – en tiedä saanko aikaiseksi joka viikonloppu, mutta ainakin välillä olisi hyvä rauhoittaa.

Mikä on sinun suhteesi someen ja oletko ollut sometauolla? Miltä se sinusta tuntui?