George Orwell: Eläinten vallankumous

IMG_20200405_092002_057

Sanoisin, että on kolme tapaa lukea George Orwellin vuonna 1945 julkaistu teos Eläinten vallankumous. Sen voi lukea hieman keveämpänä eläinsatuna tasa-arvosta, yleisenä ja aina ajankohtaisena kuvana ihmisen taipuvaisuudesta ahneuteen tai sitten juuri sinä satiirisena kuvana Venäjän vallankumouksesta, jona Orwell sen tarkoitti.

Koska itselläni alkaa jo olla ikää sen verran, ettei eläinsadut enää solju pelkästään satuina tajuntaan enkä ole ollut kovinkaan tarkasti perehtynyt Venäjän vallankumouksen tapahtumiin ja/tai sen ihmisiin ennen tähän kirjaan tutustumista, niin itse luin sen viime vuosituhannella kirjoitettuna ajankuvana myös tästä nykyhetkestä, jossa elämme. Sillä voi kuulkaa, tämä kuvaus se ei vain vanhene, vaikka niin sen todellakin soisi jo tekevän.

Kirjan juoni on kovin simppeli: Farmin eläimet kyllästyvät heitä kaltoin kohtelevaan maatalon isäntä Jonesiin ja vanhan Majurin kylvämän ideansiemenen itäessä päätyvät vallankumoukseen häätäen hänet matkoihinsa tiluksiltaan. Sikojen, eläimistä viisaimpien, johdolla maatilan eläimet alkavat pyörittää tilaa tasa-arvoisesti itse ja saavatkin siitä erittäin tuottavan. Luodaan yhteiset tasa-arvoon pohjaavat säännöt joiden mukaan elää ja tehdä työtä. Pian sikojen rivit kuitenkin ratkeavat toisten hamutessa enemmän valtaa ja tasa-arvo saa väistyä varjoista nousevan diktatuurin edestä.

Vaikka kirjassa kirjaimellisestikin on kyse vallankumouksesta eikä sellaisia juuri länsimaissa viime aikoina ole nähty, niin silti se on teoksena erittäin ajankohtainen. Ihmisen, sian, ahneus ei koskaan lakkaa kasvamasta eikä absoluuttinen valta lopulta pue ketään. Kun Eläintilan epämääräisen epädemokraattinen yksinyhteishallinto raivataan ja yksittäinen sika ottaa tilan haltuunsa väkivalloin, alkaa myös propaganda. Syytetään sitä, joka on joukosta poissa, hän on syyllinen kaikkeen, hän valehteli. Ehei, toverit, nuo uutiset ovat valetta, mutta tämä on totta. En ole koskaan sanonut noin tai jos sanoinkin, se oli vain juoni. Te muistatte väärin. Hassulla tapaa tulee joku rapakon takainen johtaja mieleen, mutta ei sillä lailla hah hah -hassulla, vaan pidän nyt vähän päätä käsieni välissä ja huokaan syvään -hassulla.

20200405_190816_kop
sata pistettä ja papukaijapostikortti, jos tunnistaa nuo porsaat!

Ja kuten historiassa, kirjassa, nykyaikana ja tulevaisuudessakin, niin aina on oleva se joukko lampaita toistelemassa iskulauseita niitä sen enempää miettimättä ja niitä raskaan työn tekeviä hevosia, jotka miettivät kaiken kyllä muuttuvan paremmaksi, jos vain tekee enemmän ja paremmin töitä. Verikoiria, jotka tekevät sen mitä käsketään ja heitä jotka näkevät kyllä mitä tapahtuu, mutta vain muina aaseina katselevat maailman valuvan viemäriin. Ja sitten taas on heitä, jotka tavallaan tietävät jonkin olevan pielessä, mutta eivät osaa sanoittaa tuntemuksiaan, koska joku toinen osaa pyörittää vastapuolella sanansa taitavammin niin, ettet ole oikeastaan enää varma miten asiat ovat.

Kun Apila katsoi alas mäenrinnettä, kyynelet tulvahtivat sen silmiin. Jos se olisi pystynyt lausumaan julki ajatuksensa, se olisi sanonut, ettei tämä ollut se päämäärä, johon eläimet olivat pyrkineet silloin kun ne vuosia aikaisemmin olivat ottaneet tavoitteekseen ihmisrodun kukistamisen. Tällaisia kauhistuttavia teurastuskohtauksia ei niillä ollut ollut näköpiirissä sinä yönä jolloin vanha Majuri oli ensi kertaa yllyttänyt niitä kapinaan. Mikäli Apilalla itsellään oli ollut minkäänlaista kuvaa tulevaisuudesta, sillä olisi ollut mielessään eläinten yhteiskunta, joka oli vapautettu nälästä ja ruoskasta, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia, jossa kukin teki työtä kykyjensä mukaan, jossa voimakkaat suojelivat heikkoja, niin kuin itse oli suojellut eksynyttä ankkapoikuetta etukoivellaan sinä yönä jolloin Majuri oli pitänyt puheensa. — Näin se ajatteli, vaikkei osannutkaan ilmaista ajatuksiaan sanoin.

Siinä juuri on totalitarismin, animalismin, kauneus (ja kauheus), niin Venäjän vallankumouksen jälkeisissä tapahtumissa, Eläinten vallankumouksessa kuin natsi-Saksassakin. Väkeä koulitaan pelolla, propagandalla ja henkilöpalvonnalla eikä aatteella oikeastaan ole mitään muuta virkaa kuin kansan hallitseminen – joka on hiljalleen totutettu uuteen arkeensa. Niin myös farmilla, jossa eläimet häilyvästi muistavat miten asiat joskus olivat ja miten säännöt alunperin menivät, mutteivät oikeastaan enää ole varmoja eikä mahdollisesti uusia versioita ole viisasta myöskään kyseenalaistaa. Siankaan totalitarismi ei olisi totalitarismia, jos maatilan eläimet eivät siihen lopulta taipuisi ja jos katsotaan ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen on jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi on kumpi. Ehkä me vain aina tarvitsemme uuden ja sitten taas uuden vallankumouksen jottemme päätyisi samaan jamaan kuin maatilan eläimet. Jos kukaan ei koskaan kyseenalaistaisi mitään, niin olisiko olemassa enää muita kuin sikoja?

Vinkkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy tämän kirjoitushetkellä kirjan pohjalta tehty animaatio vuodelta 1954, joka on mielestäni kirjaan verrattuna hieman hätäinen ja erittäin riisuttu versio, jossa on myös saatu aikaan kirjasta irrallinen, onnelliseksikin määriteltävä loppu. Se kestää vain noin tunnin verran, joten kyllähän sen ymmärtää, ettei ihan kaikkea ole saatu ympättyä mukaan, mutta kyllä se kantava ajatus sieltä kuitenkin hyvin välittyy:

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

2 x hyvän mielen elokuva (Netflix)

Jos mielesi kaipaa kaiken uutis- ja somevirran selaamisen sijaan jotakin kevyttä, huvittavaa, viatonta ja hyvää mieltä tuottavaa, niin kurkkaapa ainakin seuraavat leffat menneiltä vuosikymmeniltä.

Ferris
Kuva

FERRIS BUELLER’S DAY OFF (1986)

Ferrisiä ei niinkään koulunkäynti jaksaisi kiinnostaa, joten hän feikkaa olevansa kipeä saadakseen vapaapäivän, houkutellen mukaan ilonpitoon myös parhaan kaverinsa ja tyttöystävänsä. Seuraa sekalainen ja mitenkään mihinkään liittymättömätön kimara juonittelua, tapahtumia, musiikkia ja kaiken kaikkiaan niin kevyen viatonta ilonpitoa, ettei voi kun nojata sohvaan ja mennä mukana. Lisäjännitystä menoon tuo jäljillä kulkeva rehtori, mutta saako hän inhoamansa Ferrisin nalkkiin, jota koko muu kaupunki tuntuu absurdisti rakastavan? Niin kevyttä, niin turhanpäiväistä, niin täydellistä.

 

clueless
Kuva

CLUELESS (1995)

Niin perinpohjaisen amerikkalainen high school -elokuva ajalta ennen kuin niistä kaikista tuli tisseillä ja perseillä kuorrutettuja pehmopornokatalogeja. Tästä ei ole kerrottavana edes sen vertaa juonentynkää kuin Ferrisistä, sillä tapahtumat vain ikään kuin seuraavat toisiaan, yhteenkään hahmoon tai tilanteeseen ei oikeastaan keskitytä missään vaiheessa ja kaikki on niin kovin hataraa ja hattaraista. Asut vaihtuvat yhtä taajaan kuin tilanteetkin, mutta ei se haittaa – aivot lepäävät jo narikan puolella. Plussaa elokuvaan tuo ehdottomasti nuori Paul Rudd, ah (joka tosin näyttää edelleen ihan samalta!?).

Mitä hömppää sie olet viime aikoina katsellut?

Yksittäistapaus

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulin vain tälleen pikaisesti vinkkaamaan Yle Areenaan rantautuneesta lyhytelokuvasarjasta Yksittäistapaus.

Se sisältää 11 erilaista tarinaa naisista vallankäytön kohteena niin kokonsa, ikänsä, ihonvärinsä ja/tai ihan vaan naiseutensa vuoksi. Uskon, että se avaa jokaisen naiskatsojan sisällä jonkin, ehkä jo unohtuneenkin, haavan, tuo mieleen ne kerrat, kun itsekin on saanut osakseen samanlaista kohtelua, saaden sykkeen nousemaan ja ehkäpä jopa lievän pahoinvoinnin iskemään. Tämä nyt on tällaista, arkista, onhan noita aina ollut, perseenkourijoita ja itsensäpaljastelijoita, ei kaivella vanhoja asioita jiiänee jiiänee.

Sarjassa vallitsee yhtä aikaa kevyt ja huumaavan raskas tunnelma, rinnan päällä lepäävä paino. Toivon, että jokainen mieskin kokisi sen, tuntisi piston aina kun tunnistaisi itsessään jotain, minkä näkee ruudulta. Ymmärtäisi hieman enemmän. En kuitenkaan tahdo silmätikuttaa vain miehiä, sillä meillä jokaisella on opittavaa tästä, toisten ihmisten kohtelusta, liiasta olettamisesta, puuttumisesta ja puuttumattomuudesta. Tahtoisin, että jokainen katsoisi tämän sarjan ja toivon, että jokainen joka kohtaisi elämässään vääryyttä tohtisi puuttua siihen, myös minä itse, eikä antaisi sen vain tapahtua. Yksi sarjan kantavuudesta tulee myös joistain jaksoista läpipaistavasta tunteesta, että asiaan haluttaisiin puuttua, sanat muodostuvat jo huulille, mutta lopulta on vain hiljaisuus, pään kääntäminen pois, luovutus.

Omat suosikkini jaksoista tässä elämän hetkessä ovat Let her speak, Juhlatunnelma, Pysäkki ja Unelmaduuni. Läski-jaksolle olisin mielelläni suonut enemmän minuutteja ja lisää syvyyttä.

Sen minkä näkee voi muuttaa.

3+1 vinkkiä: Yle Areena

Hyvin usein blogeissa annetaan katseluvinkkejä eri sarjoista ja elokuvista, jotka sijaitsevat maksullisessa palvelussa, kuten Netflix, HBO tai C More. Monella ei kuitenkaan välttämättä ole kyseisiä palveluita tai erityistä halua sellaisen hankkimiseen, joten vinkit valuvat ohitse kuin vesipisara auton tuulilasissa. Sen vuoksi ajattelinkin listata muutaman vinkin Yle Areenan puolelta, jonka katselu on ihan ilmaista – jee! Tulevaksi viikonlopuksi suosittelen…

MITÄ MIETIT, RONJA SALMI?
Tällä hetkellä kuvataan jo sarjan kolmatta kautta, mutta kaksi ensimmäistä kautta ovat edelleen katsottavissa Areenassa. Ronja Salmi ottaa napakkaan kaulaotteeseen milloin minkin aiheen, eikä suotta kainostele tai kiertele. Jaksoja löytyy mm. yksinäisyydestä, masennuksesta, peniksestä, pillusta, seksistä, someriippuvuudesta ja uskonnosta. Jaksoissa myös haastatellaan eri ikäisiä ja sukupuolisia ihmisiä, kysellen heidän näkemyksiään eri aiheista – varsinkin vanhemman väestön vastaukset ovat ihanan selvänäköisiä ja suoria. Missään jaksossa ei sorruta ylilyönteihin, saarnata oikeista vastauksista tai valinnoista tai vedetä suoria viivoja, vaan ne ovat keskustelevia ja ajatuksia herätteleviä. Erittäin hyvää tutkivaa journalismia ilman tabuja.

AIKUISET
Olen NIIN jälkijunassa tämän kanssa kuin vain olla ja voi, mutta ehkä siihen on jo tässä osoitteessa totuttu. Tämä on myös vähän sellainen, että tohtiiko tätä nyt niin suositella, kun itsekin välillä katsoi hieman sormien välistä ja teki mieli mennä turhautuneena sohvan taakse hetkeksi makaamaan, mutta sen vuoksi tätä lienee pakollista suositella. Niin paljon myötähäpeää, samaistumista yliajatteluun, asuinspiksiä ja ihavvaan helsinkiläistä meininkiä, joka on itselle vierasta. Onnistumisia ja epäonnistumisia, ihmissuhteita, joista tehdään liian vaikeita ja kipuilua siitä, mitä tässä elämässä nyt pitäisi edes olla. Niin ja se Kuisma, ai että, ottaisin kainalooni heti.

ARMOMURHAAJA
Kotimainen ja erittäin musta komediaelokuva Veijosta, joka lopettaa ja rakastaa eläimiä, mutta ei niinkään välitä ihmisistä ja vielä vähemmän heistä, jotka kohtelevat lemmikkejään kaltoin. Vain kaksi vuotta sitten ilmestynyt elokuva on myös erittäin osuva kuvaus nykyajasta ja siinä sorrutaan satunnaisesti pieniin ylilyönteihin, mutta annettakoon ne anteeksi. Matti Onnismaa on päärooliinsa kuin tehty, tai rooli hänelle, ja elokuvan kantava voima ilmeettömine, traumojen kalvamine kasvoineen eikä lopulta voi edes arvata mihin kaikki tuleekaan päättymään. Huomioithan, että elokuvat poistuvat Areenasta nopeasti ja postaushetkellä katsomisaikaa on enää vain vähän päälle viikko aikaa.

+

RADIO SODOMA
Sanon heti alkuun: Antti Holma on parasta mitä Suomen media voi alustasta riippumatta tarjota ja uskon, monen olevan kanssani samaa mieltä. Jos kuitenkin on tutustunut vain Holman Auta, Antti! -podcastiin ja instafeediin, niin en ehkä suosittele hyppäämään suoraan syvään päätyyn Radio Sodoman pariin. Jos on katsonut läpi Holman legendaariset perjantai-illan instalivet ja lukenut Järjestäjän, niin sekaan vaan – et todellakaan tule pettymään. Itselläni on tällä hetkellä kuuntelussa ensimmäinen kausi uusintana, ennen kuin pääsen toisen kauden pariin ja olenkin hihitellyt menemään iltaisin ennen nukkumaan menoa.

“Oikein ankaran talviyön keskellä kannattaa valmistaa iso mukillinen teetä, napsautaa päälle Radio Sodoma ja työntää pää oikein syvälle uuniin. Moni kuuntelija on kysellyt mihin toinen kuuluttajamme Martti Tippuri on kadonnut. Sanotaan näin, että elämän virta kuljettaa, kunnes se sekoittuu kuoleman virtaan. Näin käy meille kaikille ja nopeammin niille, jotka jättävät teepussit lojumaan työpaikan tiskialtaaseen.”

Puuttuiko jokin suosikkisi? Jaa omat vinkkisi kommenttiboksin puolella.

Lue myös:
3x hyvän mielen tv-ohjelma

3x hyvän mielen tv-ohjelma

Olen useimmiten kovin laiska katselemaan televisiota kunnolla, mutta aina syksyisin alkaa aina joitakin sarjoja, jotka on vain pakko katsoa. Niin kävi tänäkin vuonna ja tässä sunnuntain ratoksi viikon jaksoja maratoonaillessani ja sirkusaakkosia mutustaessani ajattelin käyttää mainoskatkot hyväksi ja vinkata seuraamani todelliset hyvän mielen sarjat teillekin. Tänä syksynä ne ovat yllättäen kaikki useimmiten karsastamaani tosi-tv formaattiin uppoavia.

1. Masterchef Australia (Ruutu.fi)
Tosissaan ilme naamalla kisattu kokkauskilpailu, jossa kukaan ei silti huuda, kiukuttele, vittuile tai kiroile toisilleen – ei kisaajat keskenään tai tuomarit kisaajille. Kokattavana on ihan perus arkiruokia uusilla twisteillä, mutta myös aivan hervottomia haasteita, joita ei itse osaisi kokata edes unelmissaan. Kilpailijat tsemppaavat toisiaan kisan tiimellyksessä ja tuomarit (sarjan tuomarit on ihania ja huumorintajuisia!) antavat rakentavaa kritiikkiä ilman valmistuneiden annosten kokonaisvaltaista lyttäämistä, vaikka olisi mennyt kuinka metsään. Mukana on suuria tunteita ja välillä kyynel pyrkii omaankin silmäkulmaan, mutta silti jaksojen läpi kantaa kuitenkin positiivinen yleisvire kilpailijoiden asennetta ja loihtimia herkkuja katseltaessa. Tosin on esitettävä eräs varoituksen sana: tätä katseltaessa tulee aina nälkä!

20190908_110527

2. Sohvaperunat (Yle Areena)
Silloin, kun tämä sarja joskus vuosia sitten alkoi, olin hiiiieman skeptinen sen suhteen, että voisiko sellainen ohjelma olla hyvä, jossa vain katsotaan ihmisiä katsomassa televisiota. Noh, nyt varmasti kaikki jo tiedämme, että sehän on ihan huippuhyvä! Ihania reaktioita ohjelmiin ja nasevia kommentteja, erilaisia koteja, sohvia ja persoonia. Samalla saa myös kattavan kuvan kotimaisesta tv-tarjonnasta. Tämän katsomisesta tulee aina todella hyvä mieli ja se on ehdottamasti parhaimmillaan jonkun kanssa yhdessä katsottuna.

3. Ensitreffit Alttarilla (Katsomo)
Tämä jostain syystä aina yllättää kuulijan, kun kerron tätä ohjelmaa innolla seuraavani – minusta ei siis kai välity kovin romantillista, hääohjelmia seuraavaa kuvaa, haha. En niitä tosin seuraakaan tätä lukuunottamatta. Tässä yhdistyy niin mielenkiintoisella tavalla tiede, psykologia ja ihmisyys ettei tätä vain voi olla katsomatta. On aina jännittävää nähdä minkälaisia pareja asiantuntijat ovat löytäneet ja miten heidän kemiansa toimii oikeassa elämässä – tuleeko ero jo parin viikon jälkeen vai löytyykö rakkaus. Vaikka sarjan tunnelma onkin suurilta osin riippuvainen siihen valituista pareista, niin silti tämäkin jättää useimmiten jälkeensä positiivisen fiiliksen. Tämä on myös ainoa näistä sarjoista, jonka katson suorana televisiosta joka tiistai-ilta.

Löytyikö listalta omia syksyn suosikkeja? Saa myös suositella lisäkatsottavaa, sillä pimeä aika on alkamassa ja mikäs sen mukavampaa, kuin viettää aikaa sohvan nurkassa muhien.

Frendit on oman aikansa tuote

Luin viikonloppuna Helsingin sanomista kirjoituksen, joka käsitteli vanhoja ysärin klassikkosarjoja Frendejä ja Seinfeldiä – tai no, Seinfeld oli lopulta pelkkä sivumaininta, sillä se keskittyi enimmäkseen vain Frendeihin (ja mm. Rossin pilkkaamiseen hahmona meemin kautta. kaikki HS:n timanttijutut ei todellakaan ole timanttia…). Jutun pääset lukemaan tästä, jos sinulla on tunnukset Helsingin sanomiin. Mutta ei hätiä mitiä, jos luku ei onnistu, sillä se oli melko huonosti kirjoitettu, rakenneltu ja perusteltu, joten et missaa paljoa. Kopioin tähän esimerkiksi pari kohtaa, joiden kanssa en ollut todellakaan samaa mieltä. Seinfeld on itselleni vieraampi, joten en puutu siihen kummemmin (ei tekstissä tosin riittävästi sarjasta mainittukaan, että puuttua voisi!), mutta Frendit olen katsonut useasti lävitse. Ensimmäisen kerran jo silloin ysärillä.

Artikkelin esseen kirjoittaja on otsikoinut sen klikkiotsikkomaiseen tapaan: Frendit ja Seinfeld ikääntyivät – toinen teki sen arvokkaasti, toinen on niin homofobinen, että sitä katsoessa täytyy irvistää. Koska Frendeille irvistetään tekstin lopussa, niin ilmeisesti Seinfeld on onnistunut olemaan se hyvin ikääntynyt ja Frendejä haukutaan mm. homofobiseksi ja sen hahmoja epäsympaattisiksi.

“On selvää, että Frendien hahmot ovat aikansa lapsia. Mieshahmojen on vaikea halata toisiaan, ja homoutta käsitellään asiana, joka on täysin ”ok” mutta johon itseä ei haluta liittää.” Anteeksi, mutta oletko koskaan katsonut Frendejä? Lähes jokaisessa jaksossa sarjan mieshahmot halaavat toisiaan ja kunnolla halaavatkin, eivätkä suorita mitään kiusallisia mieshaleja. Ja millä tapaa sarja, jossa homous on täysin ok ja kaikki sarjan homoseksuaaliset hahmot ovat täysin normaaleita ihmisiä on homofobinen? Sarjassa näytetään myös kahden naisen väliset häät ja jopa Ross, jonka oli kyseinen suhde ymmärrettävästä syystä vaikea hyväksyä, koska toinen osapuoli oli hänen entinen vaimonsa, hyväksyy sarjan edetessä asian. Lesbopari näyttäytyy sarjassa erittäin arkisena asiana, vaikka se ei vielä 90-luvun televisiossa ollut mitenkään arkista tai jokapäiväistä. Artikkelissa viitataan myös pikaisesti Chandlerin transsukupuoliseen isään ja hänestä heitettyihin vitseihin, jotka toki ovat mauttomia, sitä en kiellä, mutta en näe niitä transfobisina. Chandlerilla tunnetusti on, jos on sarjaa yhtään seurannut, vaikea suhde molempiin vanhempiinsa, mutta hänkin lopulta hyväksyy isänsä juuri sellaisena kuin hän on. Vitsailua hän ei lopeta, mutta asian huumoriksi heittäminen onkin yksi Chandlerin tavoista käsitellä asioita. Ainoa asia, mitä sarjassa ei tunnuta hyväksyttävän on lihavuus. Se ei sisällä ylipainoisia ihmisiä, ainoana tulee mieleen pullea talonmies sekä nuori Monica, jonka lihavuudesta väännetään muutama vitsi liikaa. Monicaa pidetään kauniina ja onnistuneena vasta sitten, kun hän on laihduttanut. Vaikka moni muu asia on 90-luvun television jälkeen muuttunut, niin sanoisin, että tämä sama ilmapiiri jatkuu yhä. Jos tv-sarjassa on ylipainoinen ihminen, niin siitä tehdään aina numero ja hahmo nähdään vain ulkonäkönsä, painonsa kautta. Siihen, jos johonkin, toivoisin muutosta.

Friends - Season 1

“Ahdasmielisyys kyti Frendeissä muutenkin. Naiset pitivät kaikkien kuolaamaa Rachelia kevytkenkäisenä. Vielä viimeisellä 10. kaudella (2004) Monica (Courteney Cox) kutsui Rachelia lutkaksi, koska tämä oli opiskelija-aikoina pussannut kahta poikaa saman illan aikana. Joeylla oli huomattavasti enemmän kumppaneita, mutta hän säästyi näin ikäviltä solvauksilta.” Eeeeh, mitä, ketkä naiset? Enkä muista yhtäkään kertaa, jolloin sarjan päähenkilöt olisivat kutsuneet toisiaan tosissaan ilme naamalla lutkiksi. Pakko kysyä uudelleen, onko artikkelin kirjoittaja oikeasti katsonut Frendejä? Joeya myös usein paheksuttiin hieman kulmain alta naisseikkailuistaan ja kuinka hän hoiti niiden jälkipyykin. Mielestäni seksiin ja seksuaalisuuteen otettiin myös erittäin rohkealla otteella kantaa sarjassa, eikä aihepiiri ollut mielestäni millään tapaa ahdasmielinen. Seksuaalikasvatus oli omassa nuoruudessani erittäin heikoilla kantimilla ja myönnän, että sain suuren osan omasta kasvatuksestani televisiosta ja juurikin Frendeistä. Opin toisen kunnioituksesta, erilaisista suhteista ja jopa ehkäisyn tärkeydestä. En usko, että enää nykypäivänä tehtäisiin sarjaa, jossa kaksi naista pelaa kivi-sakset-paperia vessassa viimeisestä kondomista ja hävinnyt tokaisee kumppanilleen, ettei seksiä sinä iltana harrasteta, koska ehkäisyä ei ole. Ketään hahmoista ei myöskään kertaakaan häpäisty seksin harrastamisen vuoksi, vaan tunnelma oli asian suhteen rento ja avarakatseinen.

Frendejä ei ole tehty 2010-luvulla ja se olisi aina hyvä muistaa siitä artikkeleita, tai lähinnä esseitä, kirjoittaessa. On asioita jotka eivät sarjassa toimi vielä nykyäänkään, mutta myös paljon asioita, jotka olivat silloin 90-luvulla edellä aikaansa. Frendit ovat oman aikansa tuote ja se saa näkyä. Emmehän me nytkään tee sarjoja tulevaisuutta varten, vaan ne peilaavat juuri tätä hetkeä. Monet 2010-luvulla tehdyt sarjat ja elokuvat ovat varmasti vanhoillisia, epäkorrekteja ja ihan vaan mauttomia muutaman kymmenen vuoden päästä, kun olemme taas siirtyneet maailman ajassa eteenpäin ja oppineet uutta. Se, ettei jokin sarja ole täysin tätä päivää on ihan ok, sillä se on tehty silloisen ajan kuvaksi. Ja jos jätämme lihavuuden pilkkaamisen ja muutamat muut mauttomat vitsit Frendeistä pois, niin jäljelle jää aika hiton hyvä sarja, joka on oikeasti ikääntynyt hyvin – myös vaatetyylit ovat taas uudestaan muodissa!

Onko Frendit mielestäsi homofobinen, huonosti ikääntynyt tai jotakin muuta, mitä? Mielipiteitä  on aina yhtä monta kuin on katsojaakin ja esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluva saattaa katsoa sarjaa erilaisin silmin kuin tällainen cis-hetero ja kokea seksuaalisuuteen liittyvät vitsailut täysin eri tavalla (ja vitsithän ei koskaan ole vain vitsejä, vaan sanat luovat todellisuuden jossa elämme!). Keskustelemalla oppii aina lisää toisten kokemuksista eri asioiden suhteen ja olisinkin kiitollinen, jos niitä jakaisitte kommenttiboksin puolella.

Ghostbusters 1984 – 2016

Mitäpä sitä muutakaan ihminen hellekeleillä tekisi, kuin istuisi sisällä katsomassa elokuvia? No niinpä, sitäpä tässä on jäätelön syönnin ja työn teon lomassa tullut parina päivänä tehtyä. Kuten asiakkaan suustakin on kuultu, ei auringosta saa kuin melanooman, joten viileä sisätila is the place to be!

Pari vuotta sitten julkaistiin uudestaan lämmitelty elokuvaidea, Ghostbusters, ja kun tällainen elokuvien ajan hermolla oleva ihminen kun olen, katsoin sen(kin) polemiikkia herättäneen elokuvan jo nyt. Elokuva sai julkaisunsa jälkeen paljon skeidaa niskaansa, kun sitä haukuttiin pitkin internetsiä. Milloin olivat naiset pilanneet koko pyhän Haamujengin nimen, milloin oli aiiiivan hirveää, että miehestä oli kehdattu tehdä tolvana silmäkarkki vain katseiden hiveltäväksi ja siis yhtä kaikki, kuinka hitossa sitä on kehdattu tehdä m i e s t e n elokuvasta n a i s t e n elokuva. Hoh-vitun-hoijaa.

Kahden vuoden ajalta on ehtinyt kertyä aika monta mielipidettä puolesta ja vastaan, joten ennakko-odotuksilta ei voinut välttyä siinä vaiheessa, kun elokuva vihdoin lähtee omalla televisioruudulla pyörimään. Yritin kuitenkin parhaani mukaan olla neutraaliakin neutraalimpi Sveitsi ja katsoa leffan vain uutena leffana.

Ensimmäinen Ghostbusters-elokuva julkaistiin jo ennen syntymääni, eikä jatko-osan julkaisussakaan mennyt kauaa. Voin melko varmasti tässä todeta, että 90-luvulla lapsuuttaan viettäneet ovat varmasti nähneet alkuperäiset elokuvat useasti – itse ainakin olen ja katson varmasti vielä monesti tulevaisuudessakin. Ku ohan ne vaan ny niin hauskoja! Vanhasta ideasta lypsäessä tulee helposti tehtyä täyttä huttua, kun koitetaan vain tehdä paljon rahaa nopeasti, ja myönnän, että se hieman pelotti itseänikin tämän uuden teoksen kohdalla. Mutta!

Tiedättekös, minä tykkäsin tästä uudesta elokuvasta. En siksi, että se olisi ollut jotenkin voimaannuttavaa minulle naisena katsella päteviä tiedenaisia pääroolissa tai nähdä, kuinka he laittavat luun kurkkuun pahemmillekin vastuksille. Eijei. Minä pidin siitä, kuinka leffasta oli tehty ihan uusi. Siinä ei lämmitelty kaheksakytluvun elokuvia tai niiden henkeä uudelleen, vaan luotiin jotain uutta. Ja kun kuva lipuu elokuvan alkuvaiheessa rintakuvaan, joka näyttää hirvittävän paljon Egonilta (jonka näyttelijä kuoli muutamia vuosia sitten), ajattelin, että olipas mukava tribuutti. Kun muitakin cameo-rooleja alkoi tipahdella näkyviin, pidin elokuvasta vieläkin enemmän. On annettu arvoa ja kunniaa menneellekin. Sille mikä on meille, jo aikuistuneelle väestölle, tuttua. Lopulta kaikki on kuitenkin puettu uusiin raameihin, joksikin sellaiseksi, mikä on tämän ajan kuva. Slimeä (en nyt muista yhtään, oliko sillä jokin hieno suomenkielinen nimikin) ja vaahtokarkkimiestä tietenkään unohtamatta.

Jos vajaa kaksituntinen hyvää mieltä tuottavan leffan parissa kiinnostaa, niin anna (suht) uudelle Haamujengille mahdollisuus. Riisu pois mielikuvat uudelleen lämmitetystä ja nauti vaan. Uskallan suositella.

Ja niin, olihan sitä Chris Hemsworthiakin ihan mukava katsella.

Netflix: Cowspiracy

Dokumentti, josta kaikki ovat varmastikin jo kuulleet ja lukeneet monesti, sekä jopa katsoneetkin sen. Mutta Netflixin myöhäisherännäinen on Netflixin myöhäisherännäinen ja tulee kaikkeen vähän jäljessä, niin sarjoissa kuin dokumenteissakin. Pääsiäisen pyhinä oli ruoan lisäksi aikaa tankata itseensä myös pahaa oloa erinäisten dokumenttien muodossa ja Cowspiracy oli yksi niistä katsotuista.

Ja kyl maar olikin positiivinen yllätys kyseistä aihepiiriä käsittelevien dokkarien saralla. Vaikka monesti käytiin jo sillä akselilla, että teki mieli repiä itseltään kädet, jalat ja naama irti turhautumisesta ihmiskuntaa kohtaan, niin lopulta dokumentista jäi kuitenkin hyvä fiilis.

Ensimmäistä kertaa katsoi lihansyöntiä(kin) käsittelevää dokumenttia, joka ei saarnannut tai kertonut, minä sinun tulisi tehdä tai ajatella. Sen sijaan se kutsui katsojan pohtimaan ja ajattelemaan itse. Ei sormella osoitettu verta vuotavia utareita, vaan ne olivat osa kuvaa, kun puhuttiin tuotannon arjesta. Kerrottiin, kuinka kahden päivän jälkeen pieni vasikka siirrettiin omaan pieneen aitaukseensa kasvamaan, kunnes se menisi lihoiksi, muttei sanottu, kuinka kamalaa se on. Se nyt vain sattuu olemaan fakta. Joko se katsojan otsalohkossa muuttuu kamalaksi asiaksi, joka saa miettimään omaa kulutustaan tai sitten ei. Se saa rauhassa vaikuttaa jokaiseen omalla tavallaan.

Dokumentissa lyödään myös pienellä kirveellä sorsalta pää irti ja se laitetaan lihoiksi. Se oli dokumentin tekijälle itselleen liikaa ja varmasti monelle katsojallekin, sillä moni ei lopulta vieläkään osaa ajatella, mistä se lautaselle päätyvä liha tulee. Että se on vielä vähän aikaa sitten ollut elävä ja hengittävä olento. Itseäni kirveen heilautus ei heilauttanu suuntaan tai toiseen, sillä kyä mie tiien.

IMG_20170527_071150_049

En ole maatilan kasvatti tai syntynyt metsästyskivääri kainalossa, mutta pienestä asti olen ollut tietoinen siitä, että liha on jotain, millä on ollut elämä ennen jauhetuksi tulemista. Sillä on varmasti ollut vaikutusta asiaan, että pappani oli metsästäjä ja olen itse ollut onkivavan päässä vaahtosammuttimen kokoisesta asti. Tärkein oppi jo silloin oli, että ylös nostettu kala otetaan hengiltä nopeasti ja tehokkaasti, ettei se jää kitumaan. Niitä ei myöskään nosteta vedestä huvin vuoksi, vaan käytetään hyödyksi. Sama juttu metsästyksessä. Ei sinne metsään mennä huvin vuoksi ampumaan ja jättämään ruhoja mädäntymään pitkin mettiä. Näen myös valtavan eron siinä, onko lautasella riistaa vai tehotuotettua mitä tahansa.

Se, että syömälläsi eläimellä on ollut elämä ei kerro, onko se ollut hyvä vai huono. Sen elämä on voinut olla vapaata elämää metsässä tai laiduntamassa vapaasti niityillä. Tai se on voinut olla nopea, alle vuoden mittainen elämä pienessä karsinassa ja sen ainoa tarkoitus on ollut tulla ruoaksi. Onko sillä silloin ollut elämä vai onko se vain tuote?

No mutta nämä olivat vain sivuajatuksia dokumentin pääaiheesta eli siitä, miksei tehomaataloudesta ja sen vaikutuksista ympäristöön puhuta oikeasti enemmän? Miksei puhuta siitä, että ajamme pääasiassa nautakarjan suuhun niin paljon kasvatettua rehua (viljaa, maissia, soijaa…) vuosittain, että nälänhätää ei olisi (no eipä, rikkaat syö, köyhät ei!), jos ruokkisimme sillä ihmisiä? Miksei puhuta siitä, että sademetsää laitetaan nurin vain siksi, että saisimme lisää tilaa kasvattaa satoa syötettäväksi tuleville paisteillemme? Paisteille, joiden tuottamat päästöt pilaavat elinympäristöämme vielä lisää. Miksi keskitymme yksityisautoiluun ja öljyyn, kun lihateollisuus sen nykyisessä muodossa on suurempi uhka maapallomme hyvinvoinnille ja sen kestokyvylle?

Miksei? No siksei, että siitä ei saa puhua. Kukaan haastatelluista ei voinut puhua siitä, tai halunnut oman turvallisuutensa vuoksi. Asiasta ei myöskään puhuta, koska siitä puhuminen johtaisi siihen, että ihmisten tulisi muuttaa radikaalisti käyttäytymistapojaan. Ja sitähän me ihmiset emme halua tehdä, vaikka syy olisi miten tärkeä tahansa, jos joku muu kehottaa jotakin tekemään, eikä aloite lähde meistä itsestämme. Tästä aiheesta tulisi puhua, isosti, siihen pitäisi puuttua ja se pitäisi sisäistää mieliimme kunnolla. Tällainen lihantuotantomalli ei ny vaan vittu toimi.

Ei, en saarnaa, että lopeta lihansyönti!!!1, sillä syön itsekin pari kertaa kuussa lihaa ja päivittäin maitotuotteita (juustoa!), ni se ois piiiiiikkasen tekopyhää. Min mielestä jokaisen ihmisen tulisi kuitenkin ajatella näitä asioita – mistä se liha omalle lautaselle tulee, miten se tuotetaan ja tarviiko sitä syödä joka päivä. Tajuta, että maapallomme ei kestä tällaista. Villieläimiä tapetaan ja niiden elinympäristöjä tuhotaan viljelysmaiden tieltä ja vesistömme meriä myöten täyttyvät sellaista vauhtia paskalla (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti), etteivät ne pysty korjaamaan itseään samassa tahdissa. Ihminen ottaa aivan liikaa antamatta mitään takaisin, se tässä kaikessa on vikana.

Sinä voit muuttaa maailmaa. Sinun on muutettava maailmaa.

Netflix: Everything sucks!

everything sucks

Pääsin viime viikolla sukeltamaan ensimmäistä kertaa Netflixin maailmaan ja se se vaan onkin syvä maailma, mut senhän te kaikki muut jo varmaan tiesittekin. Loppuviikosta päädyin klikkaamaan auki Everything sucks! -sarjan ja katsoinkin sen lävitse viikonlopun aikana.

Osa hahmoista oli toooodella ärsyttäviä ja kaikki teot niin päälleliimatun ja kliseisen tuntuisia, että meinasi jo vähän heikottaa ja sarja jäädä kesken muutaman ensimmäisen jakson jälkeen. Jostain syystä kuitenkin jatkoin katsomista ja kannattihan se kyllä. Vaikka teinit jatkoivatkin lievän ärsyttävinä, he kuitenkin hahmoina syvenivät jaksojen mittaan ja ärsytys laantui hieman.

Se, mikä teki sarjasta lopulta loppuun katsottavan oli seuraavat asiat:

  • Musiikki! Ysärillä kasvaneena arvosti jokaista sarjan biisivalintaa ja meno oli muutenkin ihanan ysäri vaatetusta, VHS-nauhoja ja lankapuhelimia myöten. Popkulttuuri oli jotenkin erityisen voimissaan kultaisella 90-luvulla, enkä usko, että se on ollut enää samanlaista 2000-luvun taitteen jälkeen ja on upeaa, miten suuri kirjo sitä on saatu mukaan jo pelkästään ensimmäiseen kauteen. Sarjan ysärifiilistely ei kuitenkaan vedä vertoja My mad fat diarylle, joka on yksi hilpeimmistä ysärille sijoittuvista, nykyaikana tehdyistä sarjoista.
  • Aikuisroolit! Vaikka sarja keskittyykin enemmän nuorisoon ja sen kasvukipuihin ja itsensä löytämiseen, niin sarjan aikuishahmot ovat todellinen kirsikka banana splitin päällä. Aikuiset hölmöilevät ja mokaavat kuten teinitkin, mutta hei – ei se ole enää niin vakavaa ja naurattaa katsojaa kahta kauheammin.
  • Tyyli! Ah, ihanan kammottava ysärityyli. Farkut, flanellipaidat, kaikki ylisuuret koot ja siinä rinnalla sitten taas minimaaliset napapaidat, yöpaidan näköiset mekot, raikkaat värit ja hiusdonitsit (anteeksi, mutta kuvailenko sittenkin vuoden 2017 tyyliä?). On itse tehtyjä lävistyksiä ja isoja hammasrautoja, kirkkaita luomivärejä ja tahmaisia huulikiiltoja. Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan palaa takaisin muotiin…

Jos koet, että Skam jätti sieluusi suuren aukon, jota ei voi koskaan enää mikään muu teinisarja korvata, niin olet oikeassa. Everything sucks! ei millään tasolla vedä vertoja Skamille ja sen luomille fiiliksille, mutta uskaltaisin sitä kuitenkin suositella katsottavaksi ihan vaan noiden kolmen edellä mainitun asian vuoksi.