Mitä se on että menestyy?

Kuuden L:n ylioppilaita, start up -yrittäjiä alle 20-vuotiaina, osakekauppamiljonäärejä 30-vuotiaina, hienoja titteleitä, 80-tuntisia työviikkoja eikä pidettyä lomaa vuosikausiin. Alisuoriutujia A:n papereilla, harjoittelupaikkoja, määräaikaisia sopimuksia vajailla työtunneilla, pikaruokatyöntekijöitä, kaupan kassoja ja pidettyjä kesälomia.

Mikä lasketaan yhteiskunnassamme menestykseksi? Täsmääkö se sen kanssa, mitä ihminen, yksilö, kokee silloin kun juuri hän kokee menestyvänsä? Onko menestys aina jotakin mitä voi konkreettisesti osoittaa olevan olemassa kuten jokin titteli tai todistus vai voiko menestyksen tunne kummuta jostain muustakin?

Olen ollut kaikkein uupunein ja onnettomin silloin, kun olen ollut yhteiskunnan silmissä kaikkein menestynein. Oloni ei kuitenkaan koskaan ollut sellainen, että olisin saavuttanut jotakin tai että olisin erityisen menestynyt. Sen sijaan koin suuria menestyksen tunteita esimerkiksi viettäessäni alkusyksystä monta viikkoa putkeen elämää, jossa maanantait olivat vapaita ja sain mm. suunnitella valmiiksi tulevan viikkoni ruokalistoja, hoitaa kauppakäynnin aamupäivällä iltaruuhkien sijaan ja aloittaa uuden viikon rauhallisesti. Sillä menestyksen tunteella ei ollut mitään tekemistä työni kanssa, jota kohtaan en tunne minkäänlaista paloa (vaihdoin vähän pakon edessä duunia keväällä, mutta mielenkiinto uutta toimea kohtaan puuttuu) tai sen kanssa, kuinka paljon tienaan tai miten olen opinnoissani pärjännyt. Menestyksen tuntu tuli siitä, että aina sen yhden päivän ajan olin kaiken tasalla ja vapaa onnistuen luomaan siitä lähes koko viikon kantavan tunteen.

“Darling, I’ve told you several times before,

I have no dream job, I do not dream of labor.”

Olen usein miettinyt unelmaduuniani ja sen käsitettä ymmärtäen lopulta, ettei sitä ole olemassa. En unelmoi työstä, vaan unelmoin kaikesta sen ympärille jäävästä elämästä ja siitä, mitä se palkan muodossa mahdollistaa. Työ itsessään ei merkitse minulle menestystä eikä mikään titteli tee minua onnelliseksi. Suurimmat kokemukset menestyksestä minulle ovat ne jolloin saan toteuttaa itseäni olin sitten töissä tai vapaalla ja pidän tärkeänä sitä, että saan kokea vapaa-aikani vapaa-aikana ilman, että ajatukset tekemättömistä töistä tuntuvat epämiellyttävänä paineena takaraivossa ja että minulla on aikaa pysähtyä ihmettelemään ympäröivää maailmaa yksin tai yhdessä. Että minulla on vapaus viettää lomaa. En tahdo suurta kulmatoimistoa tai röyhkeää rannekelloa ranteeseen, kaipaan tilaa ja aikaa toteuttaa itseäni ja olla luova.

Minulle menestys ei tarkoita ympäripyöreitä päiviä tai pullistelevaa palkkapussia vaan sitä, että saan elää oman itseni näköistä ja arvoihini pohjaavaa elämää. Koska olen vasta jokin aika sitten päässyt kiinni tähän ajatukseen en ole vielä lähimainkaan perillä, mutta ainakin matka on jo alkanut.

Kaikesta huolimatta tulee kevät

20200328_082232

Toissapäivänä allekirjoitin varmasti monen muun suomalaisen tavoin lomautusilmoituksen ja eilen kävin tekemässä viimeisen asiakaspalveluvuoroni. Edessä on vielä myymälän kevätunille asettamisvuoro, jonka olen toivonut tehtäväksi siten, ettei myymälä olisi enää avoin asiakkaille.

Fiilis oli lomautustiedon tullessa levollinen, sillä sen oli odottanut tulevaksi jo paljon aimmin eikä enää tarvitsisi olla kontaktissa vieraiden ihmisten kanssa, jotka eivät välitä hallituksen ja/tai THL:n suosituksista pysytellä kotosalla ja käydä kylillä hoitamassa vain ne pakolliset kauppa- ja apteekkiasiat. Samaan aikaan tunnelma on myös erittäin epätietoinen ja pelokas, koska ei tietenkään ole mitään takuita siitä, että työpaikka kaiken tämän jälkeen vielä olisi tallella odottamassa tai josko on itse jo viruksen kantaja, sillä meillä(kin) kävi asiakkaina Helsingistä tulleita mökkiläisiä, jotka oikein asialla kehuskelivat. Olo on ollut kuin typeryyden etulinjassa työskentelisi. Vaikka mieluusti kävisinkin aivan normaalisi töissä, niin silti olen joka hetki kiitollinen siitä, että pääsin pois – vaikkakin sitten lomautettuna vailla varmuutta tulevaisuudesta. Nyt vain toivon terveyttä (niin kehon kuin mielenkin!) linnoittautuessani yksinäisyyteen ja pelkkiin metsävierailuihin vähintään kahden viikon ajaksi.

Nyt aika todellakin tuntuu olevan vain muovailuvahaa, jota on joko loputtomasti tai aivan liian vähän. Kaikesta huolimatta kevät kuitenkin tulee ensimmäisten leskenlehtien, sinivuokkojen ja perhosten(!) muodossa. Pysytään turvassa sekä terveinä ja koitetaan välillä ajatella muutakin kuin vallitsevaa maailmantilaa!

Aloitin opinnot avoimessa yliopistossa

Viime elokuussa kirjoitin näin:

Sisälläni on myös määrittelemättömän ajan kuplinut jokin levottomuus, enkä oikein ole tiennyt mitä se on ollut tai mihin suuntaan se on minua koittanut työntää. Kun jokin aika sitten seisoin Oulussa pienen lammikon äärellä ja samoilin pitkin loputtomia puistomaisemia loppukesän kukkia ja muita tuoksuja nuuhkien, koin jonkinlaisen heräämisen kuin se kytenyt kupla olisikin yllättäen puhjennut. Samalla hetkellä moni solmu sisälläni tuntui aukeavan kuin taikurin käsissä ja näin tulevaisuuteni hieman selkeämpänä. Nyt tarvitsen vain lisärohkeutta tarvittavan ensimmäisen askeleen ottamiseen, mutta saa nähdä löytyykö sitä ja näin ollen palaanko tähän aiheeseen enää koskaan.

Kuplinta läikkyi sitten vihdoin yli, rohkaisin itseäni askeleen eteenpäin ottamiseen (joka lähinnä tätä nykyä on verrattavissa kalliolta alas vapaapudotukseen askeltamiseen tai itsensä heittämiseen bussin alle) ja aloitin viime vuoden puolella opinnot avoimessa yliopistossa. Itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen on aina tärkeää, mutta näin jälkeen päin ajatellen vähempikin tavoitteellisuus olisi riittänyt ja rahansa olisi voinut laittaa muuhunkin. Parempi otsikko olisi siis ollut Aloitin ja feilasin opinnot avoimessa yliopistossa.

20200303_115006

Ai miksikö, kysytte kaulaanne ojennellen ja korvia höristäen. Noh, tein sillä lailla tyhmästi, että aloitin nämä opinnot kesken tätä kaikkea elämää, jossa teen lähes täyttä viikkoa töitä, remontoin omatoimisesti kotia ja ajan kahden kaupungin väliä säännöllisesti. Uskotteko, jos kerron vapaa-aikani huvenneen aivan johonkin muuhun kuin tiedon pänttäämiseen ja esseiden laatimiseen, kun joskus myös pitäisi oikeasti levätäkin? Lisäänkö vielä sen tiedon, että tarvitsemani kurssikirja maksaa kaupasta riippuen edullisimmillaan 180 euroa (+postikulut) ja sitä ei löydy yhdestäkään lähialueiden kirjastoista tai myynnissä käytettynä, joten olen tyytynyt vain 85 sivun tulostettavaan tiivistelmään sekä vuodelta 1998 (ei tässä 22 vuodessa varmaan ole mikään muuttunut…) olevaan ainoaan kirjaan, jonka aiheesta kirjastoista löysin. Sitten kun tähän soppaan lisää vielä tämän glögillä valellun läppärin, jonka mm. välilyönti, s-, t- ja e-kirjaimet luovat suuria vaikeuksia kirjoittaa edes blogia, niin kirjoita siinä sitten kasaan kolme esseetä ennen deadlineä ilman läppärin (ja itsensä) heittämistä parvekkeelta.

Eipä siinä, aina kun vain olen saanut itseni opuksien ääreen, niin olen lukenut pieteetillä ja mielenkiintoa puhisten (yksi puolivalmiista esseistäni käsittelee kyitä ja ette usko kuinka kiinnostavia nekin oikeasti ovat!). Luontosuhteeni on muutamia välivuosia nuoruudessa lukuunottamatta ollut erittäin vahva, joten tuntui enemmän kuin luonnolliselta valinnalta suunnata ekologian opintojen pariin. Jollain tapaa se myös oman pääni sisällä kompensoi sitä kaikkea maailmantuskaa, jota koen lähes päivittäin työssäni. Opiskellessani olen lähellä sitä kaikkea, mitä haluaisin elämässäni suojella ja ymmärtää. Ajatus siitä, että ekologi on elonkirjon lääkäri miellyttää minua ja kuulostaa niin houkuttelevalta, että aina opiskelun parissa suomin itseäni siitä, että tulen suorittamaan ensimmäisen kurssini täysin hylättynä kroonisen ajanpuutteen vuoksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En kuitenkaan anna sen masentaa minua, sillä jokainen opittu asia on askel eteenpäin. Vaikka näille opinnoille ei juuri tässä elämäntilanteessa vain ole tilaa, niin tiedän, että itseään on ihan turha ajaa loppuun tekemällä silloin, kuin aikaa ei ole eikä pysty antamaan asioille niiden ansaitsemaa huomiota.

Että sellaisia askelia, kalliolta putoamisia ja heittäytymisiä täällä on suoritettu. Ensin ajattelin, etten edes mainitse asiasta täällä, mutta sitten taas miksen mainitsisi? Ei elämä ole pelkkää onnistumisten sarjaa ja joskus on enemmän kuin ok todeta, että nyt ei ole oikea aika jollekin ja jättää se hetkeksi odottamaan tai siirtää kokonaan sivuun, jos se ei tuntunutkaan omalta jutulta. Itse ainakin tämän kokeilun jälkeen siirryn eteenpäin taas fiksumpana sen suhteen, etten kasaa palettiani totaalisen täyteen kaikkea mahdollista, paremmin tietoisena yhdestä vaihtoehdosta ja hemmetinmoisella tietomäärällä varustettuna yhdestä kotimaamme käärmeistä.

Syksy 2018

Nyt se sana on sanottu, s y k s y. En kuitenkaan tullut fiilistelemään koteloitumista kotisohvalle tai kynttilöitä, vaan kertomaan, että mitä kaikkea uutta tämän vuoden syksy tuokaan tullessaan!

Olen jo monen vuoden ajan halunnut opetella jonkin uuden kielen kuten espanjan, mutta olen vain huhhaillut saamattomana uutta oppimatta tai mitään sen eteen tekemättä. Noh, tänä syksynä asia muuttuu, mutta niinpä muuttui kielikin. Aloitan meinaan ensi kuussa venäjän opinnot kansalaisopistolla! Vähän jännittää, että kuinka se oma takapuoli tulee pysymään hiljaa paikallaan oppituntien ajan, sillä olen viimeksi istunut virallisesti koulun penkillä vuonna 2012(!), kun suoritin myynnin ammattitutkinnon. Meidän opintoihimme kuului myös venäjä erittäin tiiviinä muutaman päivän kurssina, joten siitä ei silloin tullut hullua hurskaammaksi, mutta tällä kertaa päähän jää toivottavasti muutakin kuin pelkkä hyvän päivän toivottaminen.

IMG_20171024_154158_962

Sen lisäksi, että osaan (toivottavasti) tulevaisuudessa olla tolvana taas uudella kielellä, astuin lopultakin ulos blogikaapista. Ei minun oikeastaan ollut tarkoitus edes niin tehdä, mutta asiaa sen kummemmin ajattelematta jaoin instagramin storyssä keskustelun, jossa blogini mainitaan nimeltä. Muutama minuutti jakamisen jälkeen tajusin, että mitä oikein tuli tehtyä. Ensin alkuun hikoilutti ja heikotti, mutta kikkelis kokkelis, mitäs läksit ja mitä sitä enää perumaan. Nykyisellään blogin osoite löytyy instagram-profiilistani, enkä aio sen kummemmin kirjoitteluani enää peitellä. Eräänlainen itsesensuuri kuitenkin iski heti päälle ja poistin muutaman henkilökohtaisemman postauksen. Tämä oli suurin syy siihen miksi en ole blogiani julkistanut – en ole halunnut sensuroida itseäni tai tunteitani. Nyt koen siihen taas tarvetta ja se harmittaa inasen.

Sisimmäsi on taas myös herännyt jonkin aikaa uinunut levottomuus ja liikekannalla oleminen. Kaipaan uusia paikkoja, kaupunkeja ja kahviloita, lorvimista ja tutkimusmatkoja. Sen takia olenkin ajatellut, että voisin ruveta reissaamaan Suomen sisällä enemmän – junalla ja bussilla kun pääsee moniin paikkoihin nopeasti, kätevästi ja usein myös edullisesti, jos on ajoissa liikenteessä lippujen hankinnan kanssa. Loppukuusta olen suuntaamassa Helsinkiin ja ensi kuussa ajattelin taas hypätä junaan ja suunnata Ouluun. Otan myös mielelläni vastaan ehdotuksia paikoista, joissa ehdottomasti kannattaisi visiteerata – oli se sitten kaupunki tai vain jokin ihastuttava kahvila tai museo! Omalla listallani on edellä mainittujen lisäksi ainakin Porvoo ja Loviisa (molemmat tosin lienevät parhaimmillaan kesällä, joten taitanevat nämä kaksi jäädä ensi vuoteen).

Näillä eväillä piakkoin alkavaan syksyyn! Mitä sinulla on suunnitelmissa tänä syksynä?

Vaatemyyjän horinaa eettisyydestä ja vähän kaikesta muustakin

Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tämän postauksen ja pohtinut mitä tehdä ylijäämävaatteilleni, sain äidiltäni viestin WhatsAppissa. Siinä udeltiin, josko tahtoisin liittyä hänen ja tätini seuraan yhteiseen kirpparipaikkaan. No mutta sehän tuli kuin tilauksesta!

Hyökkäsin vaatehuoneeni kimppuun ja kasasin, kasasin ja kasasin. Lopputulemaksi tuli kaksi täyttä S-Kaupan kestokassillista (niitä semmosia muovisia, helevetin isoja) sekä iso muovikassillinen kenkiä ja laukkuja. Vaatteita, joita en ollut koskaan käyttänyt, koska olin ostanut ne käytettäväksi sitten joskus. Tulevaisuuden minälleni, joka ei koskaan saapuisi. Hieman epäsopivia vaatteita, jotka nyt vaan oli niiiiiin kivoja, että ne oli pakko ostaa. Mekkoja, jotka eivät koskaan näkisi juhlia minun päälläni ja narutoppeja, jotka eivät ikinä laskeutuisi päälläni niin kuin niiden kuuluisi. Viikkasin kasseihin saapumatta jäänyttä tulevaisuutta ja vaatteita, jotka olivat jo jääneet menneeseen.

En jättänyt yhtään sitku, mutku, ehkä, jos kuitenkin -vaatetta, joka kulki käsieni läpi. Jos vaate ei ollut vieläkään löytänyt tietään päälleni, ei se tulisi sitä tulevaisuudessakaan tekemään. Vielä osa hyllyistä jäi perkaamatta ajanpuutteen vuoksi, mutta ainahan sitä ehtii uusille kirppareille. Suunnittelimme jo, että kaikki mitä tällä kertaa jää käsiin, menee suoraan uuteen kirpparipaikkaan.

Olen jo aiemmin tehnyt päätöksiä sen suhteen, etten enää osta vaatteita vain siksi, että se on kiva. Sen on sovittava minulle ja kotoa on jo valmiiksi löydyttävä sille (useampi) pari, johon sen yhdistää. Vaatehuoneen purkaamisen yhteydessä tein myös päätöksen olla ostamatta enää yhtäkään vaatetta tulevaisuuden minälleni. Jos en voi vetää vaatetta päälleni heti, sekin saa jäädä kauppaan kaltaistensa luo. On esimerkiksi turhaa ostaa upeaa mekkoa vain siksi, että on sitten mekko valmiina juhliin, joita ei välttämättä ikinä tule.

20170603_144545
tämän mekon ostin viime vuonna, sillä on juhlittu jo kahdesti ja tullaan juhlimaan vielä erittäin useasti. lempimekkoni ostohetkestä aina siihen asti kunnes toinen meistä kuluu loppuun. ❤ mekko: uhana design

Se, että olen työskennellyt vaatealalla nelis viitisen vuotta on vaikuttanut minuun suuresti juurikin vaatteiden kuluttajana ja sen huomasi vaatevarastoistani. Monissa tuotteissa oli jopa hintalaput kiinni, enkä muistanut monen vaatteen olemassaoloa ollenkaan (sainkin monta uutta käyttövaatetta lisää ostamatta mitään!). Kuinka sairasta se oikein onkaan ja kuinka sairasta tarinaa se kertoo nykyajasta. Nykyään voin onneksi pyyhkiä osan syyllisyydestä otsaltani jo sillä, että ostan järkevämmin ja olen lopettanut pikamuotia, mikromallistoja ja huonoa laatua myyvien firmojen kassoilla asioinnin kokonaan (esimerkiksi H&M). Nykyään syynään vieläkin tarkemmin tuotteiden pesulaput valmistusmateriaaleineen. Kaipaan vaatekaappiini luonnonmateriaaleja ja elämää kestäviä tuotteita, en akryyliä tai saumoista kiertäviä puseroita. Ostan vain tarpeeseen, en mielihyvän vuoksi ja sen takia olen myös valmis maksamaan tuotteista enemmän.

Mutta kuinka eettinen voin sanoa olevani työskennellessäni vaatekaupassa? Sanoisin, että just niin eettinen kuin haluan olla. Jos millään ei olisi mitään väliä, voisin myydä tarpeetonta, huonoista materiaaleista tehty epäeettistä (kuinka eettinen uskot 9,90e maksavan puseron olevan, kun otat huomioon materiaalin, tuotantokustannukset ja siitä jäävän ompelijan palkan?) shaibaa halpaan hintaan ihmisille, jotka eivät sitä tarvitse. Onneksi minun ei tarvitse niin tehdä, en ehkä nukkuisi öisin senkään vertaa kuin nyt. Suurimmat haasteeni työssäni meinaan ovat hinnan perustelut, että miksi jokin maksaa, kun naapuriliikkeestä saa niin paljon edullisemmin samankaltaista. Joka päivä kerron materiaaleista (on ihanaa myydä mm. silkkiä, kashmiria, asetaattia, nahkaa ja villaa siinä perus polyesterin, viskoosin ja puuvillan sivussa), oikeasta huollosta (osaatko sinä huoltaa vaatteesi oikein?), oikeiden kaavojen käytöstä tuotteissamme ja siitä, miten erilainen samankaltaiseksi sanottu tuote oikeastaan on (polyesterissakin on eroja, tunnet sen jo vain koskettamalla edullisempaa ja kalliimpaa puseroa). Joka päivä etsin ihmisille juuri heille sopivat tuotteet, enkä tuputa samaa tarjouspuseroa kaikille miettimättä sitä, sopiiko se oikeastaan kenellekään, sekä perustelen valintani henkilökohtaisesti. En ole paikalla vain myymässä, vaan auttamassa rakentamaan sitä täydellistä vaatekaappia, jossa mikään vaate ei ole hutiostos, jokainen vaatekappale sopii yhteen ja on juuri sopiva asiakkaalle.

Koska en itse tahdo ostaa mitään tarpeetonta vaatekaappiini (tai kotiini ylipäätään), en myöskään tahdo sellaista myydä ja voin kevyin hartein sanoa olevani työssäni eettinen, mutta silti tulosta tehden. Ja kyllä, olen edelleen erittäin onnellinen työpaikassani ja nautin suuresti siitä työstä mitä saan tehdä. Mutta. Se kuuluisa mutta. Jos tulevaisuudessa tulee tilanne, että joudun paikastani luopumaan, niin en ole enää varma haluanko pysyä saman alan parissa. Nykyinen työnantajani on kouluttanut minut niin hyvin ja saanut tottumaan hyvään niin lyhyessä ajassa, että kun nyt tiedän paremmasta, en usko voivani palata entisen malliseen työhön, jossa myydään vain rahan takii. Toki myös toivon, ettei minun sellaiseen enää tarvitse palatakaan.

neulomo
yksi suosikkipaidoistani ja olen varma, että jokainen jonka kanssa olen kotikaupunnissani hengaillut viimeisen vuoden aikana on nähnyt sen päälläni niin usein, että kyllästyttää. ja se on kuulkaa voi voi, sillä tämä paita lähtee päältäni vain kulumalla. paita: neulomo

Vaikka kuinka suu vaahdossa kerron hyvin toimivasta vaatekaapista töissä, on oman vaatekaappini huoltamisessa kuitenkin myös vielä parantamisen varaa ja olenkin aloittanut karsimisen lisäksi myös pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Ne tuotteet jotka henkareille ja hyllyille jäivät, ovat nyt näytön paikan edessä sen suhteen, että löytävätkö ne päälleni vielä uudelleen. Laitoin mustien, täysien henkareideni sekaan yhden tyhjän valkean. Kaikki käytössä olleet ja pesusta palanneet päätyvät henkarin vasemmalle puolelle, joten oikealla näkyvät käyttämättömät. Kaikki ne, jotka ovat jääneet oikealle puolelle vuoden päästä (juhlamekkoja lukuunottamatta, sillä ei joka vuosi ole esim. pitkää iltamekkoa vaativaa juhlaa) saavat luonnollisesti poistua tilaa viemästä. En myöskään halua, että yksikään vaatekappaleeni enää koskaan haisee kaapille, eli haluan jokaisen tuotteen aktiiviseen käyttöön. Haluan omistaa vain suosikkivaatteita silläkin uhalla, että kuulen jatkuvasti edelleen niitä kommentteja onko sulla taas samat vaatteet!? Kyllä, koska omistan pesukoneen.

Phuuuuuuuuuuuuuuuh. Ette arvaa kuinka monta kertaa aloitin tästä aiheesta kirjoittamisen ja kuinka monta kertaa annoin deleten laulaa ja poistin kaiken. Ette myöskään arvaa, kuinka vaikeaa oli laittaa kuvia itsestään tai edes löytää sellaisia, joissa keekoilen sattumalta juuri lempivaatteissani. Aihe on itselleni erittäin vaikea käsitellä, miettiä, pohtia ja pureskella, sillä kun toiseen suuntaa kumartaa niin auttamattomasti toiseen pyllistää. Rahaa on ansaittava ja saatava elämiseen, eikä myyntityö aina ole sitä eettisintä, josta sen voi saada. Tärkeintä kuitenkin on (ainakin itselleni), että joka ilta tietää tehneensä oikein, myyneensä oikein, sopivaa ja tarpeellista. En usko, että tässäkään aiheessa on sitä täysin kultaista vihreää keskitietä. Jotta talous pyörisi, niin ihmisen tulee kuluttaa, mutta tosiaan, ihminen voi itse päättää mihin rahansa laittaa, kuinka eettisesti tahtoo elää ja mitä firmoja tukea.

Kuinka paljon sinä mietit sitä mistä vaatteesi tulevat, kuka ne valmistaa ja mistä materiaalista sekä saako tekijä oikeasti tekemästään työstä kunnollisen korvauksen?

Mitä sie niinku sitte oikein teet työkses?

IMG_20180108_125122_711

Olen tässä syksyn ja talven mittaan työn ohessa tehnyt minut työllistäneelle taholle näyttötyötä visuaalisesta osaamisestani ja kuulkaas! Nyt valmis työ on lähetetty eteenpäin, olen esitellyt sen arvioivalle taholle ja läpihän se meni! Nyt en enää koe, että työsopimuksessa lukeva visualisti olisi jotenkin liioittelua, vaan se on ansaittu titteli ja voin kuluttaa taas vapaa-päiviäni muuhunkin, kuin näyttötyön tekemiseen ja sen pohtimiseen.

Mutta hetkinen, mitä visualisti oikeastaan tekee? Virallinen tittelini on myyjävisualisti (tai visualistimyyjä, en jaksa tarkistaa kummin päin se on virallisessa paperissa) ja kun sen ääneen kysyville sanon, niin se myyjä osuus on kaikille selvää kauraa, mutta visualistin kohdalla suu jää monella hieman rakoselleen ja kuulen kysymyksen mitä sie niinku sitte oikein teet?

Kun te menette erikoisliikkeeseen sisään, niin kaikki mitä te tuotteiden lisäksi näette on visualistin käsialaa. Se, miten tuotteet on aseteltu, minne ja minkä toisten tuotteiden viereen ne on sijoiltu, on näkyvillä oleva visualistin kädenjälki. Visualisti tekee näyteikkunoista mielenkiintoiset, rakentaa tuoteryhmät ja pukee mallinuket. Visualisti vastaa siitä, että myymälä näyttää hyvältä ja on tasaisesti tuotteistettu. Visualisti myy sinulle asioita ilman, että tiedät sen tapahtuvan nostamalla tuotteen esille mahdollisimman houkuttelevasti.

Sitä mie niinku sitte ja nytte teen. Vastuullani on oma vakimyymäläni, jossa siis toimin tottakai myös myyjänä, mutta olen päässyt rakentamaan myös kahta muutakin myymälää ja tänä keväänä pääsen taas rakennustiimin mukaan luomaan uutta mun kaikkein aikojen lempikaupunkiini Ouluun! Olen kesästä asti ollut joka solullani kiitollinen tästä työstä ja koen olevani unelmatyössäni, tekemässä juuri sopivasti luovaa työtä, jossa oma työpanos näkyy heti. Kaupan ala on kuitenkin kovin vaikeaa nykyisin, joten koskaan ei tiedä mitä käy, mutta toivon jokaisella niillä kiitollisella solullani, että saisin jatkaa tässä toimessa vielä monta monituista vuotta.

Mitä te niinku sitte oikein teette?

Mitä tein työttömyyteni aikana?

IMG_20170819_135335_133

Kuten vanhassa osoitteessa blogiani seuranneet saattavat muistaa, olen viettänyt kuluvasta vuodesta leijonanosan työttömänä ( ja vänisinkin siitä usein ). Nyt kun olen taas korviani myöten takaisin työelämässä ja kasvatan silmäpussejani takaisin samaan kokoluokkaan makuupussien kanssa, on hyvä palata hetkeksi siihen, mitä oikeasti tein ja ymmärsin sinä aikana kun valtion silmissä vain makasin sohvalla syljeskellen kattoon.

No siis ihan ekana sairastin tietty stressin lauetessa aivan järkyttävän kuumetaudin, joka veti minut tajuttomaksi sängyn pohjalle melkein kahdeksi viikoksi. Saavutin siis hieman lisää vastustuskykyä tai ainakin niin haluaisin kovasti uskoa.

Kun sitten lopulta pääsin tolpilleni ja pystyin syömään muutakin kuin mandariineja, aloitin aktiivisen työnhaun. Ja se kuulkaas käy ihan työnteosta raapustaa hakemusta toisen perään, kipittää haastatteluissa siellä sun täällä, kuunnella ei kiitosta päivästä toiseen ja kuvata itsestään hakuvideoita kuin viimeistä päivää. Mutta sitten taas… Useimmat päivät olivat niin täynnä tyhjää, että pää meinasi hajota. Välillä ei vain keksinyt yhtäkään syytä nousta sängystä koko päivänä muuten kuin vessaan. Ajattelin ettei työttömyys ja toimettomuus sovi minulle ja kuolen hiljalleen pois, jos en saa pian jotain oikeaa tekemistä. Tein todella syvän koukkauksen sisimpääni talven viimeisten pakkasien ja kevään ensisateiden aikana ja se kannatti. Ymmärsin, ettei jatkuva kiire ja oman itseni laiminlyönti ollut tehnyt minulle lainkaan hyvää ja tämä toimettomuuden jakso tulisi ehkä olemaan tähän asti eletyn elämäni parasta aikaa (ja olihan se!). Jos päivä alkoi tyhjänä, täytin sen sillä mitä mieleni juuri sinä päivänä halusi ja nautin valheellisesta vapauden tunteesta, jota varjosti jatkuva epävarmuus.

Kun kesäkuussa lopulta tuikkasin nimeni erään paperin alalaitaan ja tiesin töiden alkavan virallisesti vasta syyskuussa, sisälläni suorastaan liekehti. Minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä mitä ikinä haluaisin, eikä minun tarvitsisi enää murehtia työnhausta. Antauduin monen vuoden tauon jälkeen elämälle ja saavutin mielenrauhan.

Luin niin paljon, että pelkäsin kirjastokorttini viivakoodin kuluvan puhki kortinlukijan alla ja silmieni vain jonain päivänä putoavan kuopistaan. Pyöräilin sinne, tänne ja tuonne, koska autoilemaan en päässyt. Istuin mökin kuistilla useammin ja pidempään kuin vuosiin. Kävin koulutuksissa uutta työtäni varten ja rakastuin työpaikkaani joka kerralla enemmän ja enemmän. Kartoitin itselleni kokonaan uuden kaupungin. Muistin vanhoja asioita samaan tahtiin kun unohdin uusia ja tunsin pitkästä aikaa uppoavani ihastumisen kuplaan. Ymmärsin lopulta taas itseäni paljon paremmin, kun kuuntelin sisimpääni ja mitä oikeasti elämältä haluan.

Yli puolen vuoden työttömyyteni aikana tunsin myös ensimmäistä kertaa saavuttaneeni jotakin blogini kautta, kun annoin sille enemmän aikaa ja ajatusta kuin aiemmin ja tahdon antaa niitä edelleen myös täällä uudessa osoitteessa – jopa vieläkin enemmän kuin ennen, kun en enää tunne portaalin rajoituksia ympärilläni. Kesän aikana pikkuhiljaa ymmärsin taas uudelleen kuinka tärkeää kirjoitetun sanan tuottaminen minulle onkaan.

Ei-niin-mairitteleviin-saavutuksiin luettakoon se, että vietin kesällä niin ahkerasti viiniviikkoja (#viiniviikot), että eräs tuttavani luuli sen olevan oikea tapahtuma kotikaupungissani. Tjooh, kyl tää on ollu vaa tämmöin yhen naisen festivaali, khöh… Kaikkein suurin saavutukseni työttömyyden ajalta on kuitenkin se, että pääsin Candy Crush Soda Sagassa tasolle 833 vain 228 päivässä. Ja sanovat työttömiä laiskoiksi…